Yrjö Hirn: Esteettinen elämä

Rytmin maagit Matti ja Teppo auttoivat minua ymmärtämään
 hirniläistä estetiikkaa Maaningan kasinolla

Kesän lukuelämyksiin kuului Yrjö Hirnin Esteettinen elämä (Helsinki 1949). Kirja on makaillut hyllyssäni vuosikausia odotellen lukukairosta, tilaa, jolloin olisin valmis teoksen vastaanottamiseen. Kirja tuli hankittua vuosia sitten pelkästään sen hienon nimen perusteella: kukapa ei haluaisi viettää Esteettistä elämää!  Tapahtui myös iloinen kirjallinen kohtaaminenkin teosta lukiessani, kun muistin heti turkulaisen yliopisto-opettajani Urho Verhon käyttäneen luennollaan 40 vuotta sitten suoraa Hirn-sitaattia "Sulo ylipäänsäkin on hallitsevien luokkien perintöosa". Jotkut asiat vain jäävät mieleen. 

Yrjö Hirn (1870 - 1952) on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia humanisteja. Toisen kuuluisan suomalaisen, Edvard Westermarckin ajatukset olivat Hirnille läheisiä, myös tiiviit kytkökset anglosaksiseen tiede-elämään toivat hänelle kansainvälistä julkisuutta. Suomen Estetiikan seura, joka edistää taiteiden ja tieteiden kanssakäymistä, jakaa Yrjö Hirn -palkinnon. 

Hirn käsittelee aluksi estetiikkaa tieteenä ja esteettistä ongelmaa. Sitten käsitellään historiallista, sielutieteellistä ja
esteettistä  taiteenselitystä. Omat lukunsa saavat sitten kaunis, sulo ja arvokkuus, ylevä, traagillinen, koomillinen ja esteettinen elämä. En valitettavasti tiedä, mitä nykyesteetikot Hirnistä ajattelevat, mutta minusta monet hänen ajatuksensa olivat oikeita ja osin syvällisiä. 

Hirn käsittelee sitten koko esteettisen tieteen problematiikkaa ja varsinkin sitä, miksi estetiikkaa ei aina pidetä edes tieteenä. Tässä vievät jäljet Platonin sylttytehtaalle: kaikki havaittava kauneus on vain heijastusta ideoitten maailmasta, ja siten ne ovat vain totuuden johdannaisia ja kehällisiä ilmiöitä. Esteettisen kokemuksen ymmärtävät juuri ne sielunkyvyt, jotka ovat mahdollisimman kaukana järjestä, ja koska järki on tässä ajatusrakennelmassa ylin prinsiippi, on esteettinen kokemus olemukseltaan epäterveellinen ja vahingollinen. Tähän suuntaan ajatteli myöhemmin myös Rousseau ja Tolstoi. Lue tähän Ketjukolaajan Tolstoihin liittyvä mielenkiintoinen bloggaus:
http://ketjukolaaja.blogspot.fi/2013/05/leo-tolstoi-mita-on-taide.html.

Keskiaika suhtautui esteettiseen elämään kielteisesti, vaikka se pystyi luomaan kuolemattomia taideteoksia. Vasta kartesiolaisuus nosti esteettiset kysymykset esille. Tieto-opissa oli alettu korostaa järjen ja aistien vastakohtaisuutta, aatteen ja todellisuuden vastakohtaisuutta. Tällöin heräsi " tarve puolustaa sitä henkistä toiminnanmuotoa, joka ei ollut puhtaasti järkiperäistä...ja joka käsitteli asioita, mitkä eivät olleet olennottomia aatteita eivätkä taas yksinomaan pelkkiä luonnonilmiöitä." 

Seuraava harppaus estetiikan maailmassa otettiin 1700-luvun Saksassa, jossa ruvettiin puhumaan taiteesta autotelisena, itsetarkoituksellisena toimintana, joka synnyttää "itsetarkoituksia" eli Selbstzwecke. Immanuel Kantin mukaan kauneus miellytti välittömästi, ilman käsitettä ja henkilökohtaisia pyyteitä tai tavoitteita (Ohne Begriff und ohne Interesse). Taiteella on suuri merkitys ihmiskunnan ja yksikön elämässä, vaikka se sinänsä on "hyödytöntä". Ruusu säteilee pyyteetöntä kauneutta, mutta ruusun tarkastelu voi johtaa mitä moninaisimpiin taideluomiin ja viedä yllättäviin syvyyksiin Rose, oh reiner Widerspruch...

Rilkeläinen ruusu

Hirn paneutuu vielä taiteen syntyyn alkukantaisilla ihmisillä, ja hän kuvailee, kuinka jo varhain esim. työkalut somistettiin kuvioin, joilla tosin lienee ollut kuitenkin ensisijaisesti praktinen, ei esteettinen merkitys. Tosin Hirn kysyy:" ...emmekö tee vääryyttä barbaarisille ja villeille kanssaihmisillemme, kun luulemme, etteivät he kykene katselemaan taidettaan jotakuinkin samaan suuntaan käyvällä esteettisellä mielenkiinnolla..." Hirn käyttää käsitettä alhaisempien ihmisheimojen taide-elämä, mikä ei liene nykyään kovin korrektia. Hirnin maailmassa korkeakulttuuria edustaa ainoastaan klassinen eurooppalainen taide. Teoksensa alussa hän käsittelee varsin mielenkiintoisesti enemmänkin luonnonkansojen esteettistä maailmaa, mikä lienee ollut osaltaan Westermarckin vaikutusta.

Luvussa Historiallinen taiteenselitys Hirn kuvailee aluksi vanhemman rakennustaiteen ja käsityön näennäistä estetiikkaa: esim. kampakeraamisen ajan koristeilla ei ollut ensisijaista esteettistä merkitystä, vaan kuvioinnilla ja palmikoinnilla vahvistettiin astian rakennetta - estetiikka syntyi vasta toissijaisena tuotteena. Esteettistä prinsiippiä ei kuitenkaan voi alkukantaisilla kansoilla täysin sulkea pois, vaan on ajateltu, että estetiikan pontimena ovat olleet ajatusten ilmaiseminen, eroottinen viehättäminen ja työhön ja sotaan kiihottamisen ja taikavaikutuksen tarpeet. 

Taide on ollut em. yhteydessä jonkinlainen Gesamtkunstwerk, joka on pitänyt sisällään kaikki esteettisen ilmaisun muodot. Tästä tuleekin mieleen tunnettu helsinkiläinen emeritus professori, joka jossain yhteydessä on maininnut, että kodin ja koko elämän tulisi olla Gesamtkunstwerk, jossa ihmiset ja esineet harmonisoivat keskenään...

Darwinilaiset johtavat taiteiden synnyn sukupuolivalintaan: naaraan miellyttämiseksi on koiraiden täytynyt kehittää kaikenlaista värikästä ja rytmikästä toimintaa. Hirn ei tätä täysin allekirjoita, mutta toteaa alistuneena että "esteettinen toiminta on ollut ja on edelleenkin hyvin läheisessä yhteydessä rakkauselämän kanssa. ...Rakkaushurmio kiihoittaa taiteellista toimintaa..." 

Luvussa Sielutieteellinen taiteenselitys yritetään selvittää taidevietin luonnetta. Ihminen pyrkii poistamaan mielipahaa ja lisäämään mielihyvää taiteen avulla. Taide pyrkii antamaan ilmaisumuodon pakottaville, ylivoimaisille tunteille. Tällainen toiminta koskee jopa eläimiäkin. Ihmisen sisimmän liikkeet pakottavat hänet epäjärjelliseen toimintaan, mistä ei ole mitään käytännöllistä etua, mutta joka on kuitenkin biologisesti perusteltua. 

Tämä pakottava vietti saa Hirnin mukaan ilmaisunsa etenkin ihmisen fyysisessä olemuksessa: puhdas tunne ilmenee liikkeinä, eleinä, hyppyinä, loikahduksina tai tolkuttomina äännähdyksinä. Nämä ovat esiaste korkeammille pyrkimyksille: tarvitaan vain hyppyjen ja äännähdysten sitominen määrättyyn aikajaksotteluun ja meillä on jo silloin alkeellista taidetta. 

Tahti on ikiaikainen ihmisten tapa ilmaista tunteita ja säädellä energiaa (esim. työ- marssi- ja junttalaulut), kuuntele tähän https://www.youtube.com/watch?v=YrY_Ihj_eVg). Tahti on näkyvissä myös ornamentiikassa, jossa kuvioilla (esim. meanderi) on tietty rytmi. Matin ja Tepon "Kaiken takana on nainen" ammentaa siis taiteen alkulähteiltä. Tämän voin empiirisesti todistaa nähtyäni tanssikansan reaktion Maaningan kasinolla: meno oli kuin fryygialaisessa hurmiossa tai valkoisen zombin manauksessa, rytmi liikutti kansaa ekstaasiin. On itsestään selvää, että rytmi on yksi esteettisen elämän pylväistä. Tässä teemaan liittyvää musiikkia:
https://www.youtube.com/watch?v=MgvtKk83wsQ
https://www.youtube.com/watch?v=NDh4VlGHMXU

Hirn päätyy ajatukseen, että esteettistä elämää ei voi selittää muutoin kuin asettamalla se tunne-elämän yhteyteen. Taide ei kuitenkaan ole samaa kuin tunnetilojen ilmaisu, vaan enemmän. Hegeliläisittäin sanottuna tulee taideteoksen esteettisessä näyssä (Schein) ilmaista hetkellisesti toteutuneen aatteen täydellinen ja puhdas läsnäolo.

Viimeisessä estetiikan yleiseen teoriaan liittyvässä luvussa Esteettinen taiteenselitys Hirn muotoilee omaa estetiikan teoriaansa. Taiteen olemukseen kuuluu poljennollinen, sidotun aikajaksottelun aines, mutta myös katharsis. Esteettinen vaikutus on parhaimmillaan, kun se ei koko voimallaan vaikuta mieleen. Vasta sitten kun...kiihtymys ja mielenliikutus ovat muuttuneet rauhallisiksi mielihyväntunteiksi, voidaan puhua taiteesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Taide saa elinvoimansa yhteydestään arkipäivän sekasortoon, mutta sen luontaisin olemus on siinä, että se pyrkii siitä vapautumaan ja nousemaan sen yläpuolelle. 

Hirn toteaa luvun lopussa: "Taideteos tai taideilmaus on sellaisen toiminnan tuote, minkä avulla luonteeltaan tunnepitoinen inhimillinen sieluntila on saanut täydellisen ja kaikenpuolisen ilmaisunsa ulkonaisessa muodossa tai hahmossa, joka tekee vapaan ja pyyteettömän tarkastelun mahdolliseksi ja joka siten ei-esteettisen elämän kiihottavien ja hämmentävien vaikutelmien sijasta herättää tarkastelijassa puhtaan kontemplatiivisen mielihyväntunteen."  

Käsiteltyään esteettisen ymmärryksen perinnettä ja teoriaa, ryhtyy Hirn analysoimaan kaunista, suloa ja arvokasta, ylevää, traagillista ja koomillista. Seuraavassa parhaita hirniläisiä helmiä.

• Osien ja kokonaisuuden välillä vallitsee elimellinen yhteys, joka silloinkin, kun emme tunne esineen tarkoitusta, herättää meissä aavistuksen siitä, että se on täydellisessä sopusoinnussa tämän tuntemattoman tarkoitusperän kanssa.
•  Jokainen kaunis rakennus, jokainen kaunis työkalu ja jokainen kaunis esine tuntuu meistä nauttivan omasta kauneudestaan.
• Jos kaikki esteettinen tarkastelu...merkitsee elämänehtojen voittamista, niin sisältyy ihanne-esteettisen tarkasteluun mahdollisimman suuri olemassaolomme ristiriidoista saatu voitto.
• Sulolla, jota on usein nimitetty "liikkuvaksi kauneudeksi", on tenhovoima, joka puuttuu lepäävältä kauneudelta.
• Suurinkaan voima ei ole siis millään tavoin soveltumaton suloon, vaan sulo ilmenee päinvastoin juuri siinä kepeydessä, jolla suuri voima suorittaa muiden jäljiteltäviksi mahdottomia tehtäviä.
• Niinpä onkin vain luonnollista, että villit ja barbaarit ovat yleensä viehkeämpiä esiintymisessään kuin sivistyneet.
• Sulon tärkein edellytys on tietoisuuden puuttuminen
• Vallan tunne on viehkeä ilmauksiltaan, samoin kuin sulo ylipäänsäkin on hallitsevien luokkien perintöosa.
• Arvokkuus on ruumiin salaisuus, joka on keksitty peittämään hengen puutteita.
• Aallot muuttuvat kulmiksi, taipuvat viivat jäykistyvät suoriksi, ja kymasta tulee meander, tuo koristekuvioista arvokkain, joka on viehkeä ja majesteetillinen samalla kertaa.
• Ylevän vaikutelmaan sisältyy pelon aines.
• Me nautimme kiihoittavien ja liikuttavien tapahtumain näkemisestä, ollessamme itse turvassa.
• Pikkukohtaloista ei rakenneta murhenäytelmiä.

Hirnin teos on toisaalta tuulahdus menneitä ajoilta, toisaalta siinä on oivaltavaa ajattelua estetiikan ongelmista. Kauneus ei ole suhteellista, toiset teokset ovat absoluuttisesti kauniimpia ja todempia kuin toiset. Vain analyyttisellä ajattelulla voidaan vapautua esteettisestä relativismista.