Ruusukko

Ruusukkoon olen tässä kuussa törmännyt kolmessa yhteydessä: Helsingin kirjamessuilla oli Katolisen tiedotuskeskuksen esittelypiste, jossa mielenkiintoisten keskustelujen lisäksi tarttui mukaan ohjelehtinen Pyhä ruusukko. Frankfurtissa ollessani poikkesin tapani mukaan myös yhteen katoliseen kirkkoon, jossa ovenpielessä oli jaossa ruusukkorukoukseen johdattava kirjanen Betet täglich den Rosenkranz. Kolmas, tosin epäsuora viittaus ruusukkoon tulee aika ajoin Radio Suomen aalloilta, joissa Abreu laulelee 20 Ave Mariasta. Laulun viesti on sellainen, että vaikka nainen ei uskokaan Jumalaan, olisi hän valmis lukemaan 20 Ave Maria -rukousta, jos mies vain tarjoaisi sellaista kyytiä, ettei henki enää kulkisi; hohhoijaa... Erikoisia nämä nykyajan tiedostavien naisten unelmat. Kaija Koon Kaunis, rietas, onnellinen -linja on jotenkin teologisesti rehellisempää tässä musiikkilajissa. Toisaalta kuitenkin eroottinen ja uskonnollinen hurmos ovat läheistä sukua toisilleen.

Katolisen kirkon yksi suuria saavutuksia on katolisen uskonelämän maanläheisyys. Kirkko antaa tarkat ohjeet esim. siveydestä tai ripittäytymisestä. Ei paeta mihinkään teologiseen abstraktioon, vaan annetaan tarkat neuvot, kuinka kristityn ihmisen tulisi elää. Tällainen on meille kovin vierasta, ja sitä pidetään vanhanaikaisena yksityiselämään puuttumisena. Myös Neitsyt Marian asema katolisessa hengenelämässä kuuluu tähän maanläheisyyteen: kenellepä ei olisi äitiä? Ruusukkorukous on myös yksi näistä käytännöllisistä avuista, joilla katolinen kristitty voi ylläpitää ja kehittää omaa spiritualiteettiaan. 

Ruusukkorukous alkoi kehittyä 1100-luvulla Ave Maria -rukouksen pohjalta, jota hurskaan ihmisen piti rukoilla päivittäin 150 kertaa. Rukouksen jäsentelyä helpottamaan alettiin lankaan pujottaa erilaisia siemeniä ja helmiä, ja näin sai rukousnauha alkunsa. Rukoukseen liitettiin sitten Apostolinen uskontunnustus, Herran rukous ja Kunnia Isälle ja Pojalle. Loput helmistä on omistettu erilaisille salaisuuksille (iloiset, valoisat, murheelliset ja kunniakkaat salaisuudet), jotka liittyvät Jeesuksen elämään, paitsi kaksi ensimmäistä ja viimeistä salaisuutta, jotka liittyvät Mariaan. Ruusukon nimi tarkoittaa sitä, että rukoilija rukoillessaan lahjoittaa Neitsyt Marialle hengellisiä ruusuja, joista muodostuu vähitellen seppele (corona, chapelet). Ruusun kulttuurihistoriallinen muuntuminen pakanallisesta aistillisesta symbolista kristilliseksi on sinänsä hyvin mielenkiintoinen seikka, joka kietoutuu myös Marian kunnioittamiseen, hyperduliaan.

Luterilaiselle Neitsyt Marian erityinen asema katolisilla ja ortodokseilla aiheuttaa epäraamatullisuutensa vuoksi monenlaista päänvaivaa. Ruusukkorukouksen lopussa luettavan Loreton litanian Maria-attribuutit ovat meille kovin vieraita: viisauden istuin, ilomme lähde, Daavidin torni, kointähti, neitsyiden kuningatar ja perisynnitön kuningatar. Katoliset selittävät Marian asemaa siten, että Maria koskettaa tietyllä tavalla Jumalaa olemalla samalla kuitenkin luotu. Marian kulttia kutsutaan hyperduliaksi, joka on pyhimysten kunnioittamista korkeampi muoto, ja Joosefin kunnioittamista kutsutaan produliaksi, koska hän on jumalansynnyttäjän puoliso. 

Ruusukkorukous on toiminut myös poliittisena voimana: eteläranskalaiset kataarit saatiin käännytetyiksi pakanuudesta ruusukon voimalla, ja turkkilaiset voitettiin Lepaton taistelussa 1571, koska Pyhän Ruusukon kilta oli taistelupäivänä innokkaasti rukoillut paavin laivaston puolesta. Uudemman ajan tapahtumia, jotka liittyvät ruusukkoon ovat Marian ilmestyminen Bernadette Soubirous´lle Lourdesissa 1858 ja Fátimassa tapahtuneet Neitsyt Marian ilmestykset vuonna 1916. 

Em. kirjasessa esitetään, että ruusukkorukous on armon välikappale, se vahvistaa ihmisen jumalallisia ja inhimillisiä hyveitä ja antaa myös hyveiden puhjeta kukkaan. Rukous on myös olennainen osa ihmisen taistelussa perkelettä vastaan. Rukouksen voi suorittaa joko sisäisesti tai suullisesti. Ruusukkorukous on myös täydellinen ane, jonka voi suorittaa joko täydellisesti tai sitten osittain. Tässä vaiheessa luterilaisessa sielussa herää jo kysymys, onko hyviä ja parempia rukouksia. 

Olen kerran ollut ruusukkorukouksessa Kölnin tuomiokirkossa. Rukoilijoita ei ollut paljon, ja palvelusta johtanut pappi vaikutti väsyneeltä työhönsä. Seurakuntalaisten rukoilemisen intensiteetti oli kuitenkin liikuttavaa, suitsukkeen tuoksu ja vanhan katedraalin genius loci jättivät vahvan jäljen hengellisen muistin lokeroihin. 

Katolisen kirkon salaisuus

Katolisen spiritualiteetin konkreettisuutta

Katolinen uskonelämä herättää pohjoisen luterilaisessa ambivalenssia. Toisaalta tuntuu, että Rooman uskossa on jäljellä syvää pakanuutta ja magiaa, toisaalta ei voi kuin ihailla katolisen spiritualiteetin joka- ja arkipäiväisyyttä, kaikkialla läsnä olevaa kristillisyyttä ja sen symboleja, täysiä kirkkoja ja pyhiinvaellusteitä. Suomen kleeruksen kellokkaat ovat Roomaan kallellaan, mutta heidän kannattaisi miettiä sitä, miksi Italiassa kirkot ovat monta kertaa päivässä täysiä ja meillä taas ei edes sunnuntaisin, vaikka tehtäisiin mitä liturgisia uudistuksia ja seurakunnan osallistamista. 

Kesäretkellä Dolomiiteilla käytiin sunnuntai-iltapäivän messussa pienessä Andalon vuoristokaupungissa. Messuja järjestettiin pyhäpäivisin neljä (!) ja arkisin kaksi. Iltapäivän messussa sali oli täysi kaikenikäistä seurakuntaa. Ehtoollisjumalanpalvelus eteni samaan tapaan kuin meilläkin, paitsi tietenkin itse ehtoollisen osalta, jolloin seurakunnalle tarjottiin vain öylättiä, mutta pappi joi viinin. Kuoripojat soittelivat pieniä kulkusia transubstantiaation alkaessa, ehtoollisvälineitä kuurattiin liinalla ja niitä kanneltiin tabernaakkelin ja alttarin väliä. Vähäisen italiantaitoni vuoksi saarna ei avautunut kuin vain sen osalta, että pappi saarnasi evankeliumista. Tosin vaikutti siltä, että hän luki saarnan postillan tapaisesta teoksesta, eikä saarnalla tuntunut olevan mitään kosketuskohtaa tähän päivään. Hän ei myöskään katsonut kertaakaan seurakuntaan. Kuoripojat olivat sen näköisiä, että mitävälii, mutta he suorittivat tehtävänsä tottuneesti. Pappi taas välitti itsestään kuvan, että hoidellaan nopeasti tämä homma pois, että päästään kotiin spagetille. Kaikkea liturgista tekemistä leimasi puolinaisuus ja hartauden puute.

Tämä ei kuitenkaan tuntunut vaivaavan seurakuntaa, päinvastoin: he lauloivat virret ja liturgiset osat ilman säestystä ja virsikirjoja papin annettua intonaation. Väki oli keskittyneesti mukana, eikä kirkossa ollut sellaista hollitupatunnelmaa, mitä olen nähnyt esim. Venäjällä. Ehtoolliselle mentiin ja sieltä tultiin hartaan näköisenä. Katselin sivusilmällä vieressä istunutta kolmen lapsen äitiä, joka odotti neljättään. Ehtoollisen jälkeen hän varjosi kädellä silmänsä ja istui pitkän tovin syvässä hiljaisuudessa. Vieressä istuneet pienet lapset kunnioittivat äitinsä hiljentymistä. Jo pelkästään tämän näyn vuoksi kannatti kirkkoon tulla. Ehtoolliselle emme tietenkään menneet, koska ehtoollisyhteyttä kirkkojemme välillä ei ole. Kuitenkin kaikesta jäi harras ja pyhä olo. Kiitos sinulle katolinen kirkko!

Tässä mesussa ei ollut yhtään mitään poikkeavaa elementtiä, se oli ihan tavallinen jumalanpalvelus, mutta seurakunta tuntui siitä pitävän juuri siksi. Siellä oli turvallista, tuttua, pyhäin yhteyttä ja aidosti aitoa ehtoollista. Mitä muuta tarvitaan? Onko tämä katolisen kirkon salaisuus: tradition voima? 

Alussa kuvattu Fai della Paganellan Pyhän Antoniuksen patsas toi mieleen tämän laulun:
 https://www.youtube.com/watch?v=o3EZoDr6kqM

Viikon jumalanpalvelusten ohjelma