Granaattiomenan väri

Harvoin vanhalle tulee sellaisia kulttuurielämyksiä vastaan, että henki salpautuu. Viime viikolla katsottuani Teemalta Sergei Paradžanovin elokuvan Granaattiomenan väri näin kuitenkin kävi. Vaikka olen harrastannut itäisen naapurimaamme kulttuuria ikäni, ei gruusialais-armenialaisen ohjaajan nimi ollut tuttu. Väkevyydessään filmi oli Pasolinin Matteuksen evankeliumin tai Eisensteinin Potemkinin veroinen teos. Jos haluaa siirtyä filmin avulla toiseen todellisuuteen, on Granaatiomenen väri siihen paras kulkuneuvo. Filmissä astutaan elokuvan kautta kuvataiteeseen ja sieltä sitten siirrytään sielun syövereihin. Tämä voisi olla se elokuva, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle. 

Teeman sivuilla filmi ja sen tekijä esitellään seuraavasti: "1968 ohjaaja oli palannut esi-isiensä maahan, Armeniaan. Työn alla oli elokuva Sajat-nova (Laulujen kuningas), nimi viittaa muusikkoon ja runoilijaan, ashugiin, joka eli 1700-luvulla. Elokuva ei ole perinteinen elämänkerta, itse asiassa siinä ei ole juonta eikä dialogia, mutta se noudattaa tietynlaista kronologiaa sarjassa toinen toistaan visuaalisempia ja runollisempia tableaux vivanteja... Näyttelijätär Sofiko Tšiaureli esittää kuutta eri roolia, sekä miehiä että naisia. Elokuvan alussa poika kasvaa värjääjäperheessä, myöhemmin hän oivaltaa naisten vartalot, rakastuu, menee luostariin ja lopuksi kuolee. Ehdotukseni katsojalle on vain antautua Paradžanovin huikealle estetiikalle, sen läpitunkemattomasta symboliikasta huolimatta. Tämä on tajunnanvirtaa, väriloistoa, runoutta. Samalla ohjaaja tuli luoneeksi jotain ennennäkemätöntä mikä tietenkin sijoittuu virstaanpylvääksi elokuvan historiassa. Neuvostoviranomaiset eivät olleet huvittuneita. Elokuvasta leikattiin viisi minuuttia, mm. uskonnollista symboliikkaa, sen nimi vaihdettiin, ja se tunnetaan vielä tänäkin päivänä nimellä Granaattiomenan väri. Kaiken huippuna elokuva kiellettiin ja lukittiin kaappiin. Se sai ulkomaisen ensiesityksensä vasta 1980 New Yorkissa ja joitain vuosia myöhemmin Länsi-Euroopassa. Elokuva alkaa kuvalla, jossa granaattiomenat vuotavat punaisen mehunsa valkoiselle kankaalle. Silmiemme edessä piirtyvät muinaisen Armenian kuningaskunnan rajat. Rajat laitettiin myös Paradžanoville, hän joutui tekaistuin syyttein työleirille vuonna 1973. Vaikka moni taiteilijakollega vetosi hänen vapauttamisen puolesta (mm. Tarkovski, Godard, Fellini) Brežnev myöntyi vasta kun Paradžanov oli riutunut Siperiassa neljä vuotta. Kesti tovin ennen kuin hän vapauduttuaan sai mahdollisuuden jatkaa ohjaustyötä."

Ehkä järkyttävintä elokuvassa oli kaiken sanomisen rikkaus. Runoilijan elämä käydään läpi tuokiokuvina, jotka on ladattu täyteen vertauskuvia. Tableau vivantit ovat väreiltään niin voimakkaita, että niitä voisi katsella taukoamatta. Sajat-Novalle aukeaa jo lapsuudessa taiteen ja uskon maailma. Vanhemmat yrittävät suojella lasta maailman pahuudelta, mutta runoilijan on kuitenkin kuljettava tiensä loppuun saakka. 

Seuraavaksi aukeaa runoilijalle lämpimän ihmisruumiin maailma keisarillisessa kylpylässä.Nuori Sajat katselee hämmästellen hamamin katolta tulevaa elämäänsä. Intohimon ja aistillisuuden kuvaamiseen riittää vain Sajatin yksi katse. Ei mitään enempää: katsoja ymmärtää heti, mistä on kysymys. Aistiriemut ovat katoavaisia, vaikka ovatkin erottamaton osa elämää. Mitään pysyvää ei niiden varaan voi rakentaa. 

                                                             

Sajat kutsutaan hovirunoilijaksi, ja hän saavuttaa kuuluisuutta. Hän rakastuu myös keisarin siskoon. Tämä suhde osoittautuu kuitenkin tyhjäksi. Seuraavan kohtauksen keskiössä on kultainen pallo, jota ihmiset heittelevät toisilleen. Pallo symboloi tyhjiä maallisia iloja, joista Sajat vähitellen luopuu. Metsästysretkellä hän joutuu tyhjän haudan luo, missä hän löytää himonsa tuhkaksi palaneina. Silloin hän päättää lähteä luostariin munkiksi ja Jumalasta tulee Sajatin uusi intohimo. 

Luostarielämä tuntuu antavan tyydytystä runoilijalle, mutta mennyt tulee jatkuvasti luokse unissa ja näyissä. Nykyistä ei ole ilman mennyttä aikaa. Sajat joutuu palaamaan aina lapsuuteensa saakka, mistä hän sai kaikkein merkittävimmät kokemuksensa. Loppukohtauksessa kuuluu kurkkulaulua, ja hevosen selässä kirkkoon karauttanut tataari ampuu jousella kirkon kupolissa olevaa Neitsyt Mariaa, jonka kasvot tippuvat lattialle... 

Filmin uskonnollinen symboliikka oli verrattain selvää. Armenialaisen kulttuurin tuntijalle avautuisivat tosin myös monet ovet, jotka meiltä muilta pysyivät suljettuina. Myös poliittinen viesti oli selvä, vaikka se olikin hienovaraisesti kertomukseen kudottu. 

Tällainen Sajat-Novan runon fragmentti löytyi englanniksi:

You’re a jewel, a ruby.

Whoever has you is happy.

Whoever finds you never feels sorry

for the one who has lost you.

Blessed be the parents who bore you.

Death arrives always early.

But if one is to live, let it be

as an artist,

an artist painting you.

You are a jewel by birth,

a gem set in gold clothes.

Your hair a halo,

your eyes golden crystal.

Your eyelids shaped

from the wheel of the world’s

most wonderful potter.

Your eyelashes, arrows and knives.

(Jos haluat nähdä oikean halon, niin tässä on viime kesänä Rautalammilta vangittu halo-ilmiö):