Suomalaista hopeaa

Mielenkiintoisen näkökulman Suomen aineelliseen kulttuuriin tarjoaa Raimo Fagerströmin kirja Suomalaista hopeaa (Porvoo 1983). Vaikka Suomi on ollut aina hieman syrjässä Euroopan kulttuurin valtavirtauksista, ja vaikka vainolainen on aina säännöllisin väliajoin yrittänyt hävittää kaiken mikä tielle on sattunut, on meillä kunniakas yli 600-vuotinen kultaseppäperinne, ja hienoja hopeaesineitä on säilynyt aina keskiajalta lähtien. 

Koska suomalainen hopea on aina leimattua, voi hopeaharrastuksen aloittaa omista kahvilusikoista tutkimalla vuosi- kaupunki- ja mestarileimoja. Tähän hauskaan askareeseen antaa Fagerströmin kirjan taulukot oivan avun. Hopea on kaunista. Aina on juhlan tuntua, jos ruoka- tai kahvipöydässä on hopeaesineitä, vaikkapa vain lusikoita. 

Teoksen alussa Fagerström kuvaa kultaseppien ammattikuntaa. Ammattikunnat perustettiin liiallisen kilpailun estämiseksi, laadun takaamiseksi ja hintojen säätelemiseksi. Turun ja Viipurin kultaseppien ammattikunnat olivat vanhimmat - ne perustettiin jo 1600-luvulla. Ammattikunnat myös kouluttivat tulevia kultaseppiä. 

Oppipojaksi pääsi 14-vuotiaana ja oppiaika oli kolmesta viiteen vuotta. Tällöin oppipoika tunnustettiin kisälliksi. Tähän kuului myös kisällinvaellus, jonka aikana koottiin kokemusta ja taitoja. Jos kisälli aikoi mestariksi, täytyi hänen anoa siihen lupaa ja antaa mestarinäyte. Oltermannin johtama ammattikunta teki lopullisen päätöksen, tuliko kisällistä mestari. Usein pyrkimystä saattoi edistää mestarin tyttären naiminen. Tässä hieman kisällitunnelmaa Muinais-Suomesta:  https://www.youtube.com/watch?v=yOTBceC3vPI



Fagerström kuvaa eri tyylikausia keskiajasta jugendiin. Eri aikakausista nostetaan esille keskeisimmät piirteet, esitellään hienoimmat esineet ja kerrotaan myös siitä, kuinka mannermaiset virtaukset toteutuivat suomalaisessa hopeataiteessa. Maahan muodostui aluksi kaksi taiteellista keskusta: Turku ja Viipuri. Turku ammensi vaikutteensa Tukholmasta ja Viipuri 1700-luvulta alkaen Pietarista. Pitkä kultaseppäperinne on myös useimmilla Suomen vanhoilla kaupungeilla. Keräilijä voi vaikkapa keskittyä käkisalmelaiseen tai torniolaiseen hopeaan: artefakteja näistä kaupungeista löytyy jo 1600-luvulta. Hopeaesineet ovatkin miltei ainoita käyttöesineitä, jotka ovat säilyneet näin pitkään.

(Ejbyn kalkki, Kuva: Edu.Turku.fi)

Keskiaikaisen esineistömme helmi lienee Ejbyn kalkki. Tanskalaiset ryöstivät kalkin vuonna 1509, ja se joutui sittemmin Ejbyn seurakunnan omaisuudeksi Tanskaan. Kalkki palautettiin vuonna 1925 takaisin Turun tuomiokirkkoon. Juhani Rinteen artikkeli antaa lisävalaistusta kiinnostuneelle: http://thy.fi/wp-content/uploads/2011/09/THArk9s227-262.pdf. Kalkin jalka edustaa myöhäisempää gotiikkaa ja se lienee tehty Turussa 1480-luvulla. Porvoon tuomiokirkon hopeisiin kuuluu mestari Sifriduksen tekemä kalkki vuodelta 1240. Se on Fagerströmin mukaan Euroopan hienoimpiin lukeutuva romaanista tyyliä edustava hopeaesine. Kalkki on alunperin saksalaista tekoa, ja se on aikaan maksettu paloverona Kustaa II joukoille, etteivät nämä olisi polttaneet Osnabrückin kaupunkia. Ehkä kuitenkin pidämme tämän aarteen Suomessa vaikkapa korvauksena Lapin polttamisesta. Keskiaikaista hopeaesineistöä edustivat myös juomakannut, pikarit, kousat ja lusikat. Fagerström kuvaa perinpohjin uusia hopeaesineiden valmistustapoja ja tyypillisiä piirteitä. 

(Sifridus-kalkki. Kuva: Wikimedia)

Hopeaesineet monipuolistuivat uusien nautintoaineiden myötä. Kun keskiajalla riitti pikarit ja juomakannut, tuli uusien nautintoaineiden myötä myös tarve tuottaa uudenlaisia hopeaesineitä. 1700-luvulla alettiin Suomessa tehdä kahvi- ja teekalustoja, sokerilippaita ja -pihtejä, sihtejä ja kermakoita. Näiden tuotteiden esikuvia löytyi erityisesti Englannista. 

Suomalaiset rokokooesineet ovat huomattavan hienoja, kustavilaisuuden myötä esineiden muodot yksinkertaistuivat, mutta alkoivat taas empiren myötä rikastua. Osa 1700-1800 -lukujen esineistä on niin modernin näköisiä, että niitä voisi pitää nykyaikaisen muotoilijan käden tuotteina. Fagerström pitää erityisesti 1700-luvun jälkipuoliskoa suomalaisen hopeataiteen parhaimpana kautena, johtuen rauhanajasta ja kustavilaisen aikakauden kulttuuriystävällisyydestä. Yllättävää on myös se, että kirjassa kuvatut hopeaesineet miltei pääsääntöisesti kuuluvat yksityishenkilöille.

Jos haluaa tiiviimmin tutustua suomalaisen hopean historiaan, on Riitta Pylkkösen kirjaa Vanhaa suomalaista hopeasepäntyötä (Porvoo 1947) siihen erinomainen teos. Teoksessa esitellään lyhyesti, mutta mielenkiintoisesti eri tyyliaikakaudet, joihin liittyy myös kuvitus Kansallismuseon kokoelmista. Tyra Borgin Guld och silversmedjer i Finland on alan klassikko. Jos haluaa nähdä kauniita hopeaesineitä eri aikakausilta, on Reitzin säätiön kokoelmat http://www.reitz.fi/contact hyvä osoite tähän tarkoitukseen. 

Hopea on kaunista siksi, että vaikka se on jaloa metallia, se ei kuitenkaan ole päälletunkevaa tai prameilevaa. Sen himmeä hohto on aina tyylikästä ja siitä valmistetut esineet rikastuttavat kotikulttuuria arjessa ja juhlassa. 

Ajatonta kauneutta 1700-luvulta