Armoitettujen lista II: Gerhart Hauptmann "Soanan kerettiläinen"

(Insel-Bücherein hillittyä estetiikkaa. Kuva: booklooker.de)

Gerhart Hauptmann (1862–1946) oli saksalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija, joka tunnetaan erityisesti naturalistisista ja realistisista teoksistaan. Hänen tuotantonsa oli monipuolinen ja käsitti draamaa, romaania ja runoutta. Hauptmann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1912. Hän oli yksi naturalismin tärkeimmistä edustajista Saksassa. Hauptmannin teokset kuvaavat usein yhteiskunnan alaluokkia ja yksilöiden kamppailuja, joissa sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet muovaavat ihmisten kohtaloita. 

Sosiaalinen determinismi on luonteenomaista Hauptmannin teoksille: hän kuvaa usein, kuinka yksilöiden elinolot ja perhetausta muokkaavat heidän luonteenpiirteitään ja elämänvalintojaan. Tämä ilmenee erityisesti hänen luonnonkuvauksissaan, jotka eivät ole vain taustaa, vaan niillä on usein symbolinen merkitys. Hänen pääteoksiaan ovat näytelmät "Kankurit" (1892), "Majavannahkaturkki" (1893) ja "Ratavartija Thiel" (1888), joka edelleen kuuluu Saksassa kirjallisuuden opetussuunnitelmaan. Hauptmann on vaikuttanut erityisesti Bertolt Brechtin tuotantoon. 

Kolmannessa valtakunnassa Hauptmann oli arvostettu kirjailija, vaikka tämän tuotantoa pidettiin kansallissosialistiselle kulttuurille vieraana sen sosiaalisen paatoksen vuoksi. Hauptmannia siedettiin hänen maineensa vuoksi, koska se antoi illuusion, että sivistysporvariston kirjallista makua myös arvostettiin.  Hauptmannin suhde fasismiin oli kahtalainen: toisaalta hän ihaili Hitleriä kansallisena uudistajana, oli NSDAP:n jäsen ja nautti asemansa tuomista eduista, toisaalta hän vieroksui tuolloin vallinnutta kulttuuria. Hauptmann oli jonkinasteinen konformisti toisin kuin edellisessä postauksessa käsitelty Hans Carossa, joka eli enemminkin sisäisessä maanpaossa.

Soanan kerettiläinen (1918), on pitkä novelli, joka sijoittuu Luganon Alpeille. Kehyskertomuksessa vuoristossa retkeilevä kertoja tapaa erikoisen Ludovico-paimenen, Johannes Kastajan kaltaisen erakon, joka kertoo tarinan pastori Raffaele Francescosta. 

Pastori sai ensimmäinen virkansa pienestä vuoristokylästä, jossa hän vähitellen pääsi paikallisen väen suosioon, ja häntä aletaan pitää jopa pyhimyksenä. Erinäisten vaiheiden jälkeen pastori tutustuu puolivilliin Scarabotan perheeseen vuoristossa, jossa lasten vanhemmat ovat oletettavasti sisarukset. Hän yrittää tuoda näitä langenneita metsäläisiä lähemmäs seurakuntayhteyttä, mutta hän iskee silmänsä perheen kuvankauniiseen, 15-vuotiaaseen Agata-tyttäreen, jonka hän vie kouluun alas vuoristokylään. Koulunkäynnistä ei kuitenkaan tule mitään, mutta lemmensuhteesta sitäkin enemmän. Francesco lähtee saattamaa Agataa takaisin vuoristoon vanhempiensa luo, mutta he päätyvät kuitenkin pienellä saarella olevaan piilopirttiin, jossa suhde muuttuu fyysiseksi. 

Kehyskertomuksesta käy sitten ilmi, että suhde kuitenkin paljastui, jolloin pappi erotettiin virastaan, Agatan perhe muutti Etelä-Amerikkaan ja Ludovico paljastuu Francescoksi, joka elää paimenena Agatan ja heidän lapsensa kanssa. Kertomuksen lopun lukija arvaa jo alussa, eikä tarina langenneesta papista ole kovinkaan ihmeellinen tai uusi, mutta se tapa, millä Hauptmann tarinansa kertoo, on todella hieno. Vahva eroottinen vire kulkee läpi kertomuksen lainaten apua antiikin myyteistä, Raamatusta, luonnosta ja päätyen fyysisen rakkauden ylistykseen: Eros on Kronosta vanhempi ja myöskin mahtavampi.

Antiikin kuvasto toistuu novellissa monissa paikoissa: muinaisessa kyläkaivossa on kuvattuna bukolisia hahmoja, samoin karjan juottokaukolossa ylhäällä alpeilla, Ludovico soittaa paimenhuilua, Agata ratsastaa pukin selässä lapsilauman saattelemana kuin bakkantti ja Agatan isän kätköistä löytyy puinen Priapos, jota perhe edelleenkin palvoi. Raja pakanuuden ja katolisen hurskauden välillä on kertomuksessa hyvin ohut. 

Alppipurojen ja -koskien lirinä ja pauhu toistuvat jatkuvana taustana kertomuksen tapahtumille ikään kuin todistaen elävän luonnon jatkuvasta läsnäolosta, joka vaikuttaa taukoamatta ihmisten toimintaan ja tunteisiin: Ohut vuoristoilma, kevät ja eroaminen varsinaisesta sivistyskerroksesta vaikuttivat sen, että hänen ajatuskykynsä oli hiukan sumentunut. Hänen sielunsa valtasi eräänlainen unentapainen lumous, johon todellisuus sulautui häilyviksi utukuviksi.

Novelli kuvaa ihmisen löytöretkeä apollonisesta maailmasta dionyysiseen. Pappi huomaa, että hänen uskonnolliset kokemuksensa ovat vain varjo verrattuna siihen, mitä tämä uusi suhde hänelle antoi. Oli kuin fyysinen maailma olisi tuonut Jumalan todellisemmaksi kuin aikaisemmin: Francesco, pappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä, sellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden unohdusta, ja vuoristopuron soristessa tuntuivat vähitellen vuoret sointuvasti jymisevän, kalliohuiput soivan, tähdet helisevän tuhansina kultaisina harppuina. 

Novellin keskiössä on transgression, moraalisten normien ylittämisen ajatus. Se voi olla nietzscheläinen dionyysinen elämä tai kierkegaardilainen uskon hyppy, jossa ihminen uskaltaa astua omien raamiensa ulkopuolelle saavuttaakseen jotain merkittävämpää ja syvempää. Onko se sitten eroottinen kokemus tai jotain muuta, sitä kukin miettiköön mielessään. Tästä problematiikasta on Georges Bataille kirjoittanut varsin mielenkiintoisesti teoksessaan Sisäinen kokemus. 

Soanan kerettiläinen oli samalla sekä vanhanaikainen lukukokemus, koska kertomuksessa ei ollut muodon eikä kielen koukeroita, että varsin ajaton kuvaus ihmisen intohimoista ja tavoitteista. Kirja ei ole millään tavoin sovinnainen, pikemminkin radikaali. Kriittinen nykylukija voi pitää kirjaa pedofilian estetisoitina (ks. Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä). Itse pidin erityisesti alppiluonnon nivomisesta ihmisten kohtaloihin. Käännöksessä oli muutamia kukkasia, kuten helmiäiti (helmiäinen), ruumisarkku (juottokaukalo), kristillisyyden laitteet (kristillisyyden teot) eivätkä vuohet synnytä vaan poikivat. Muuten Alpo Kupiaisen käännös oli varsin hyvä. Kirjasta ovat postanneet Jokken kirjanurkka, Tarukirja, Hurja Hassu Lukija ja hdcanis. 

Kuinka katolilaiset elävät?

 

Käy kohti isänmaatansa
tien kaidan matkalaiset

Olen aina mielenkiinnolla ja osin ilolla lukenut katolisissa kirkoissa jaettavia kirjasia, jotka avaavat konkreettisia näkemyksiä yksilön uskonelämän harjoittamiseen. Ne on kirjoitettu maanläheisesti ja Kaanaan kieltä välttäen; arvelen kohderyhmän olevan kristinuskosta vieraantuneet ihmiset. Näissä kirjasissa lähestytään uskon salaisuutta uskonnon harjoittamisen kautta (esim. katumus, rukous, siunaaminen ja paasto). Me luterilaiset olemme perinteisesti syyttäneet katolista kirkkoa ritualismista ja tekovanhurskaudesta, mutta voisimme kuitenkin Rooman tielle sortumatta oppia monia asioita katolisilta veljiltä ja sisarilta. Tämän postauksen pohjana on Monsignore Thomas Schlichtingin kirjanen Wie Katholiken leben. Heilsame Rituale.

Hengellinen elämä on ennen muuta toistuvaa arkipäiväistä elämää. Arki opettaa meitä huomaamaan kaiken pienen ja kätketyn, josta avautuu näkymä suurempaan. Aamu, päivä ja ilta luovat rungon elämälle. Viikoittain toistuva työn ja vapaa-ajan vaihtelu on Jumalan lahja ihmisille. Erityisesti kolme viikonpäivää ovat merkityksellisiä katolilaisille: perjantai, koska se on Jeesuksen kuolinpäivä (viikoittainen paastopäivä), lauantai, koska silloin virittäydytään pyhän viettoon ruusukkorukouksella, ja sitten sunnuntai, joka on Kristuksen ylösnousemuksen päivä. Schlichting on erityisen huolissaan pyhäpäivän pyhyyden katoamisesta nyky-yhteiskunnassa, jossa pyhän ja arjen ero alkaa olla häälyvä.

Kirkkovuosi on suurin kristityn elämän rytmittäjä, jonka keskeisinä elementteinä ovat suuria kristillisiä juhlia edeltävät adventti- ja pääsiäispaastot. Myös seitsemän sakramenttia ilmaisevat ihmiselle Jumalan läsnäolon elämässä. Schlichting vertaa sakramentteja kaivoihin, joista voi ammentaa elämän vettä.

Kirjasessa on siunaamiselle omistettu kymmenisen sivua. Siunaaminen on kristityn perustoiminta, jossa muistetaan kaiken hyvän antajaa. Lapset siunataan koulumatkalle ja illalla yöunille, kotoa lähtevät nuoret siunataan, samoin uusi koti. Ruokarukous on jokapäiväinen siunaaminen, samoin leivän siunaaminen joko leivottaessa tai ruokapöydässä ennen leikkaamista. 

Siveydestä ja ripistä olen postannut aikaisemmin. Tekijä korostaa toistamisen merkitystä kristityn elämässä. Toistuminen on olemassa jo meidän konstituutiossamme: sydämemme lyö ja hengitämme. Toistamisella on ennen muuta kasvattava tehtävä. 

Kun me sanaa viljelemme,
sinut saamme leiväksemme.

Mihin katolilaiset uskovat?

Pyhän Birgitan lonkkaluu Piazza Farnesen birgittalaisluostarissa

Viimekeväiseltä pappisliiton matkalta jäi katolisista kirkoista matkamuistoksi pari pientä opasta: Wie Katholiken leben ja Was Katholiken glauben? Nämä oppaat ovat tiivistettyjä esityksiä katolisen spiritualiteetin eri ulottuvuukista. Olen aikaisemmin postannunt ripistä ja siveydestä. Postaan nyt monsignore Thomas Schlichtingin kirjoittamasta oppaasta Mihin katolilaiset uskovat. Teksti on vuodelta 1998. Näiden oppaiden ansiona on kansanomaisuus, ne on selvästi suunnattu kirkosta vieraantuneille, mutta niistä avautuu myös luterilaiselle lukijalle uusia näkökulmia, eikä niitä vaivaa ylenmääräinen Kaanaan kieli tai hurskastelu. En aio puuttua sellaiseen, missä luterilaisilla ja katolilaisilla on yhtenevät näkemykset, vaan lähinnä sellaisiin kysymyksiin, joissa tiemme eroavat, tai painotukset ovat toisenlaiset.

Kääntymys ja katumus otetaan keskeisinä elementteinä esille kirjasen alussa. Katumus ei ole rangaistus tai kosto, vaan uuden elämän alku ja mielenmuutos. Ihmisen tulee tutkistella ja koetella itseään ja miettiä, miten Jumalan tahto toteutuu omassa elämässä, koska ihmisen tehtävänä on toteuttaa Jumalan tahtoa maailmassa, sillä usko ilman tekoja on kuollut. Katolisessa kirkossa on myös katumuksen väline, rippi. Meidän kirkossamme on kyllä yleinen rippi jumalanpalveluksen alussa, ja papeille voi käydä ripittäytymässä, mutta muuten katumuksen ja oman syntisyyden teemat peittyvät meillä saarnoissa usein psykologisoinnin, moralisoinnin tai tunnelmoinnin alle. Ollaan kilttejä, ettei kenellekään tulisi paha mieli.

Kysymys pyhimyksistä on jakanut luterilaisia ja katolilaisia aina reformaatiosta asti. Jos meillä olisi pyhimyksiä, ne saattaisivat olla esim. Paavo Ruotsalaisen tai Dietrich Bonhoefferin kaltaisia hahmoja. Schlichting esittää, että pyhimykset asuvat jo Jumalan luona, mutta he pysyvät luotuina ja ihmisinä, heitä ei palvota, vaan kunnioitetaan, koska ainoastaan Jumala on palvonnan kohde. Pyhimyksiä kunnioitetaan siksi, että Jumala on toiminut heidän kauttaan. Pyhimysten pyhyys määritellään yleensä vasta näiden kuoltua. Pyhimysten pyhyys on siis Jumalan, ei ihmisen pyhyyttä: pyhyys on ainoastaan majaillut ihmiskehossa. Erityisasema katolisessa kirkossa on Neitsyt Marialla, koska hän on kirkon alkukuva. Hän oli esimerkillinen kristitty, jonka elämässä ja toiminnassa Jumalan tahto tuli näkyviin. Myös paavilla on luovuttamaton erityisasema, koska hän takaa kristittyjen ykseyden.

Ajatus pyhistä ihmisistä on kaunis, yksilön spiritualiteettia tukeva ja erityisesti Neitsyt Marian asema armon välittäjänä, mediatrixinä on konkreettisuudessaan ihmisläheinen ja ymmärrettävä. Jumaluus istuu äidin sylissä, jumaluus on helposti lähestyttävä. Marianpalvonta lienee saanut vaikutteita jo varhemmista Lähi-Idän uskonnoista. Mielenkiintoisen näkökulman tähän löytää Aapeli Saarisalon teoksesta Astarten uhri. Neitsyt Marian ja pyhimysten ympärille on syntynyt monenlaista, osin pakanallista uskonnollisuutta, mikä osaltaan todistaa pyhimysten teologisen ongelmallisuuden. Toisaalta on koskettavaa ja hengellisesti rakentavaa lukea esim. Praxediksen tai Nennolinan elämänvaiheista. 

Sakramenttien lukumäärä erottaa meidät myös katolilaisista. Kirjasessa on kaunis vertaus pyhistä toimituksista: pohjavettä on kaikkialla, ja sen olemassaolosta todistaa vihreä luonto. Kuitenkin ihminen tarvitsee itselleen tuota syvyyksien vettä, jolloin hän rakentaa kaivon. Sakramentit ovat tuollaisia kaivoja, joista voi ammentaa. Jeesus on alkusakramentti. Sakramentit avaavat siis ihmiselle pääsyn Jumalan lahjojen äärelle. Meidän luterilaisen käsityksemme mukaan on ainoastaan kaksi sakramenttia, koska niillä on raamatullinen perusta, muu on tradition synnyttämää hurskautta. 

Kirjasen lopussa käsitellään vielä pyhää messua, kirkon dogmeja (joita voidaan myös tulkita uudelleen), kuolemaa, ylösnousemusta ja ristin merkitystä. Lopussa on lueteltu vielä lisäkirjallisuutta eri uskonelämän aiheista. Kirjoituksia leimaa maanläheisyys, johdonmukaisuus, ja niitä tutkimalla voi paremmin ymmärtää katolista uskonelämää. 

 

Paavin vastaanotolla vuonna 2018