 |
| Käy kohti isänmaatansa tien kaidan matkalaiset |
Olen aina mielenkiinnolla ja osin ilolla lukenut katolisissa kirkoissa jaettavia kirjasia, jotka avaavat konkreettisia näkemyksiä yksilön uskonelämän harjoittamiseen. Ne on kirjoitettu maanläheisesti ja Kaanaan kieltä välttäen; arvelen kohderyhmän olevan kristinuskosta vieraantuneet ihmiset. Näissä kirjasissa lähestytään uskon salaisuutta uskonnon harjoittamisen kautta (esim. katumus, rukous, siunaaminen ja paasto). Me luterilaiset olemme perinteisesti syyttäneet katolista kirkkoa ritualismista ja tekovanhurskaudesta, mutta voisimme kuitenkin Rooman tielle sortumatta oppia monia asioita katolisilta veljiltä ja sisarilta. Tämän postauksen pohjana on Monsignore Thomas Schlichtingin kirjanen Wie Katholiken leben. Heilsame Rituale.
Hengellinen elämä on ennen muuta toistuvaa arkipäiväistä elämää. Arki opettaa meitä huomaamaan kaiken pienen ja kätketyn, josta avautuu näkymä suurempaan. Aamu, päivä ja ilta luovat rungon elämälle. Viikoittain toistuva työn ja vapaa-ajan vaihtelu on Jumalan lahja ihmisille. Erityisesti kolme viikonpäivää ovat merkityksellisiä katolilaisille: perjantai, koska se on Jeesuksen kuolinpäivä (viikoittainen paastopäivä), lauantai, koska silloin virittäydytään pyhän viettoon ruusukkorukouksella, ja sitten sunnuntai, joka on Kristuksen ylösnousemuksen päivä. Schlichting on erityisen huolissaan pyhäpäivän pyhyyden katoamisesta nyky-yhteiskunnassa, jossa pyhän ja arjen ero alkaa olla häälyvä.
Kirkkovuosi on suurin kristityn elämän rytmittäjä, jonka keskeisinä elementteinä ovat suuria kristillisiä juhlia edeltävät adventti- ja pääsiäispaastot. Myös seitsemän sakramenttia ilmaisevat ihmiselle Jumalan läsnäolon elämässä. Schlichting vertaa sakramentteja kaivoihin, joista voi ammentaa elämän vettä.
Kirjasessa on siunaamiselle omistettu kymmenisen sivua. Siunaaminen on kristityn perustoiminta, jossa muistetaan kaiken hyvän antajaa. Lapset siunataan koulumatkalle ja illalla yöunille, kotoa lähtevät nuoret siunataan, samoin uusi koti. Ruokarukous on jokapäiväinen siunaaminen, samoin leivän siunaaminen joko leivottaessa tai ruokapöydässä ennen leikkaamista.
Siveydestä ja ripistä olen postannut aikaisemmin. Tekijä korostaa toistamisen merkitystä kristityn elämässä. Toistuminen on olemassa jo meidän konstituutiossamme: sydämemme lyö ja hengitämme. Toistamisella on ennen muuta kasvattava tehtävä.
 |
| Kun me sanaa viljelemme, sinut saamme leiväksemme. |
Kaunis leipä. Louhikkokuva on myös aiheeseen mainiosti sopiva. Toistuminen ja toistaminen ovatkin jännät seikat tuumailla yhdessä ja erikseen. Tulee mieleen ekaksi Antti Hyryn kirjojen hiljainen pohdiskelu erinäisen puuhailun lomassa. Vaimo nimesi sunnuntaina puolukoitten siivoustaan meditatiiviseksi. Eilen ajattelin kissoja ulkoiluttaessa, että selvästikin niille kaksi päivttäistä puolen tunnin piipahdusta ulkona on "henki ja elämä". Mietin sitten voiko sanan "hengitys" kääntää siten, että vaikka kivelle tai koivulle antaa hengen ja sitten alkaa palvoa sitä henkeä niin kuin muinaiset ihmiset lienevät tehneen. Mutta rituaaleissa tai ainakin rutiineissa on voimaa, sen olen pannut merkille. Se helpottaa toimimista, kun ei tarvitse joka kerta erikeen miettiä mistä kautta kuljen tai miten suoritan jonkun päivittäisen askareen.
VastaaPoistaLuot pitkän kaaren hengen maailmaan. Pidän tuosta ajatuksesta, että pienistä asioista avautuu jotain suurempaa. Tänään olin puolukassa, ja puolukoita tuntui riittävän loputtomiin. Eilen keitin yhden satsin maijassa ja tänään nautin itse tehtyä mehua. Puolukat tuntuivät täyttävän minut ilolla ja kiitollisuudella (ja meditatiivisia elementtejä sisältyy myös puolukkasouvviin).
PoistaKiinnostava teksti taas kerran, ja nostoja tässä nyökyttelen.
VastaaPoistaNythän omassa sääntökuntaelämässä päivää rytmittävät messu, aamu- ja iltarukoukset, yhteisön ateria jne ja vuotta sitten liturginen kalenteri, ja niiden raamitus on kyllä mainio asia johon sitten kaikki muutkin tekemiset ja menemiset asettuvat.
Liturgiahan on kirjaimellisesti tekemistä, ja sillä konkreettisella tekemisellä on kyllä oma tehtävänsä vaikka se olisikin pieniä eleitä yms.
Tyhjän ritualismin vaara on toki olemassa, mutta samalla pidän ongelmallisena sitä toista ääripäätä, jossa asetetaan kovia vaatimuksia oikealle jumalasuhteelle, että rukoukseen tarvitaan suurta inspiraatiota, tunnekuohuja ja mystisiä visioita ja vähintään teologian maisterin tutkinto, ennen kuin se olisi mitään, sillä tavalla jäisi paljon rukoilua tekemättä, ja tehtyyn rukoukseen tulisi kova suorittamisen maku...rutiinilla asetutaan vastaanottavaisiksi, inspiraatiot ja suuret mielenliikahdukset tulevat sitten armona.
Meillähän katoliseen kirkkoon aikuisiällä liittymistä harkitseville järjestetään nk. infokursseja, jossa käsitellään kaikenlaista perustason teologiaa mitä on hyvä tietää, mutta sen rinnalla jo toivotaan säännöllistä messussa käyntiä, silloinkin kun on vielä tiedollisesti hakusessa mitä siellä nyt sitten varsinaisesti tapahtuu, koska tekeminenkin pitää oppia ja toisaalta ei siihen koskaan voi olla varsinaisesti "valmis", joten sitä on turha odottaa...
Omaa herätyskristillistä taustaa vastaan tuntuu niin tutulta ja samalla ikävältä tuo toisessa kappaleessa mainitsemasi ajatus uskonelämästä suorituksena: nuorempana se jaksoi innostaa, enää ei.
VastaaPoistaOlen ollut muutaman kerran retriitissä, jossa sitoudutaan hiljaisuuteen ja harjoitetaan säännöllistä rukous- ja hartauselämää. Pidin kokemusta miellyttävänä, mutta toisaalta se nosti omat ongelmat kovasti esille, ja pidin tilaisuuksia jotenkin egoismiin johdattavina.
En ole ajatellut infokursseja, mutta erityisesti matkoilla käyn mielelläni katolisissa messuissa, ja hienoja teologejahan teillä on runsaasti. Ovatpa muutamat luterilaisetkin teologitkin löytäneet hengellisen kodin katolisesta kirkosta.