Armoitettujen lista III: Agnes Miegel "Gesammelte Gedichte"

Königsberg (Kuva: Wikipedia)

Agnes Miegel (1879–1964) oli armoitettujen listan merkittävin lyyrikko. Hän syntyi Königsbergissä, ja menetetty Itä-Preussi oli hänen runoutensa kirkkain lähde: Königsbergin kadut, meren tuoksu ja Kuurin kynnään hiekkaharjut tulevat lukijalle eläviksi hänen runoissaan. Myöhemmin hän laajensi tuotantoaan kirjottamalla balladeja Itä-Preussin historiallisista tapahtumista. Samalla tavalla kuin meillä Lempi Jääskeläisen ja Kersti Bergrothin tuotannoissa menetetty Karjala on ollut keskeinen elementti, oli Itä-Preussi Miegelin runouden henkinen maisema; menetetyt kotikonnut muuttuvat kadotetuksi paratiisiksi tai ainiaaksi uponneeksi Atlantikseksi. 

Miegelin taiteen kohtaloksi tuli hänen natsimenneisyytensä: 1933 hän allekirjoitti 87 muun kirjailijan kanssa uskollisuudenvalan Hitlerille, ja vuonna 1940 hän liittyi natsipuolueen jäseneksi. Hän kirjoitti vuonna 1939, että hän luottaa Jumalaan ja Führeriin, ei niin lapsenomaisesti, kuten useat tekevät vaan siten, että hän sekä itägermaanina että saksalaisena uskoo kohtalonsa hänen käsiinsä. Hitler-Saksassa hän tuki aktiivisesti natsien kulttuuripolitiikkaa, ja Miegeliä arvostettiin erityisesti kotiseuturunoutensa vuoksi. Sodan lopussa hän pakeni Tanskaan, josta palasi Saksaan ja asui Bad Nenndorfissa elämänsä loppuun asti arvostettuna kirjailijana. Miegel ei sodan jälkeen koskaan tuominnut natsismia vaan sanoi, että vastaa teoistaan yksin Jumalalle. 

1990-luvulla Saksassa alettiin tarkemmin perata ja poistaa muistomerkkejä sekä kadun- ja kulttuurilaitosten nimiä, joilla oli liittymäkohtia natsismiin. Agnes Miegelille oli aiemmin Länsi-Saksassa nimetty kouluja ja katuja, hänelle oli myös pystytetty muistomerkkejä. Monilla paikkakunnilla käytiin kiivasta keskustelua siitä, voiko esim. jokin katu edelleen olla Agnes Miegelin katu. Useimmiten päädyttiin nimen poistamiseen, ja kadut nimettiin uudelleen esim. Bertha von Suttnerin, Marion Dönhoffin, Lise Meitnerin tai Astrid Lindgrenin mukaan. 

Miegelin kirjailijakohtalo on hieman samankaltainen, kuin meillä V.A. Koskenniemen: poliittisten suhdanteiden ja kirjallisen maun muuttuessa kirjailija menettää vähitellen maineensa ja arvonsa. Toisaalta voi myös pohtia Aulikki Oksasen, Matti Rossin tai Pentti Saaritsan kaltaisia taiteilijoita, jotka aikoinaan vimmaisesti ihailivat Neuvostoliittoa ja kommunistista yhteiskuntajärjestystä; laadullinen ero Miegeliin ei ole suuri. 

Saksan kirjallisuuspaaviksi kutsuttu puolanjuutalainen kirjallisuuskriitikko Marcel Reich-Ranicki laati vuonna 2001 Saksan kirjallisuuden kaanonin, johon hän oli koonnut saksalaisen kirjallisuuden parhaimmat teokset - tähän luetteloon kuului myös kolme Agnes Miegelin runoa. Ensimmäinen näistä runoista oli Die Schwester:

Meine Schwester hat Hochzeit -- die Glocken gehn,

Alle Leute nach meiner Schwester sehn,

Meine Schwester trägt Schleier und Myrtenkranz,

Ihre seidne Schleppe fliegt im Tanz.

Der Bräutigam redet und lacht so laut,

Er küßt die zitternden Hände der Braut, --

Meine schmale Hand hat noch niemand geküßt,

Nicht weiß meine Lippe was Liebe ist.

Kein heißes Begehren trat vor mich hin,

Es freite mich keiner, wie schön ich auch bin,

Ich bin's, die nicht Liebe noch Liebsten kennt --

Und mein Blut ist jung und mein Mund der brennt!

Runossa pikkusisko katselee isonsiskon hääjuhlaa heräävän naiseuden silmin. Runossa on kiihkeän tanssin rytmi, sulhanen on vauhdissa: hän vitsailee, suutelee ja tanssii, morsian värisee jännityksestä ja odotuksesta. Pikkusisko miettii, ettei kukaan ole häntä vielä halunnut, vaikka hän on kaunis, eikä hän vielä ymmärrä rakkaudesta juuri mitään, mutta runo päättyy säkeeseen: Vereni on nuori ja huuleni hehkuvat. 

Miegelin varhaisessa runoudessa on kauniisti kuvattu nuoren ihmisen heräämistä aikuisuuteen. Runot ovat myös usein varsin eroottisia, ja luonto, historia ja ihmiset ovat kietoutuneet samaan elämän kudokseen:

Über der Heide, überm Meer

Flammte der Abendstern, blaß und klar

Wie die Kerze vorm goldenen Hochaltar.

Von der braunen Heide, herb und schwer

Trieb der Duft des blühenden Weißdorns her.

Überm Fels, überm Wald

Stand des Abendsterns strahlende Pracht

Ferner Gletscher Hauch kam mit der Nacht

Aus den Täler her, durch den Felsenspalt

Donnerte brausend und weiß der Ache Gewalt.

In Liebe, in Haß

O wie schäumte mein Blut, leicht und jung.

Blasser Stern, was weckst du Erinnerung

An Jugend und Ferne und an mehr als das?

Mein Herz klingt wie ein zersprungenes Glas. 

Luettuani Miegelin kootut runot olin syvästi ihastunut runoilijan kielen kauneuteen ja ajatuksenkulun syvyyteen. Oli myös mielenkiintoista lukea, kuinka hän kirjoitti paikoista, jotka nykyään ovat osa Puolaa tai Venäjää. Jos Itä-Preussi kiinnostaa, niin silloin kannattaa lukea Hermann Sudermannin novelli Die Reise nach Tilsit tai sitten suunnata kesäretki Liettuan Nidaan, missä oli Thomas Mannin kesäkoti, joka on nykyään hänen kotimuseonsa. 

Agnes Miegel
(Kuva: https://kulturstiftung.org/personen/miegel-agnes)

Armoitettujen lista II: Gerhart Hauptmann "Soanan kerettiläinen"

(Insel-Bücherein hillittyä estetiikkaa. Kuva: booklooker.de)

Gerhart Hauptmann (1862–1946) oli saksalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija, joka tunnetaan erityisesti naturalistisista ja realistisista teoksistaan. Hänen tuotantonsa oli monipuolinen ja käsitti draamaa, romaania ja runoutta. Hauptmann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1912. Hän oli yksi naturalismin tärkeimmistä edustajista Saksassa. Hauptmannin teokset kuvaavat usein yhteiskunnan alaluokkia ja yksilöiden kamppailuja, joissa sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet muovaavat ihmisten kohtaloita. 

Sosiaalinen determinismi on luonteenomaista Hauptmannin teoksille: hän kuvaa usein, kuinka yksilöiden elinolot ja perhetausta muokkaavat heidän luonteenpiirteitään ja elämänvalintojaan. Tämä ilmenee erityisesti hänen luonnonkuvauksissaan, jotka eivät ole vain taustaa, vaan niillä on usein symbolinen merkitys. Hänen pääteoksiaan ovat näytelmät "Kankurit" (1892), "Majavannahkaturkki" (1893) ja "Ratavartija Thiel" (1888), joka edelleen kuuluu Saksassa kirjallisuuden opetussuunnitelmaan. Hauptmann on vaikuttanut erityisesti Bertolt Brechtin tuotantoon. 

Kolmannessa valtakunnassa Hauptmann oli arvostettu kirjailija, vaikka tämän tuotantoa pidettiin kansallissosialistiselle kulttuurille vieraana sen sosiaalisen paatoksen vuoksi. Hauptmannia siedettiin hänen maineensa vuoksi, koska se antoi illuusion, että sivistysporvariston kirjallista makua myös arvostettiin.  Hauptmannin suhde fasismiin oli kahtalainen: toisaalta hän ihaili Hitleriä kansallisena uudistajana, oli NSDAP:n jäsen ja nautti asemansa tuomista eduista, toisaalta hän vieroksui tuolloin vallinnutta kulttuuria. Hauptmann oli jonkinasteinen konformisti toisin kuin edellisessä postauksessa käsitelty Hans Carossa, joka eli enemminkin sisäisessä maanpaossa.

Soanan kerettiläinen (1918), on pitkä novelli, joka sijoittuu Luganon Alpeille. Kehyskertomuksessa vuoristossa retkeilevä kertoja tapaa erikoisen Ludovico-paimenen, Johannes Kastajan kaltaisen erakon, joka kertoo tarinan pastori Raffaele Francescosta. 

Pastori sai ensimmäinen virkansa pienestä vuoristokylästä, jossa hän vähitellen pääsi paikallisen väen suosioon, ja häntä aletaan pitää jopa pyhimyksenä. Erinäisten vaiheiden jälkeen pastori tutustuu puolivilliin Scarabotan perheeseen vuoristossa, jossa lasten vanhemmat ovat oletettavasti sisarukset. Hän yrittää tuoda näitä langenneita metsäläisiä lähemmäs seurakuntayhteyttä, mutta hän iskee silmänsä perheen kuvankauniiseen, 15-vuotiaaseen Agata-tyttäreen, jonka hän vie kouluun alas vuoristokylään. Koulunkäynnistä ei kuitenkaan tule mitään, mutta lemmensuhteesta sitäkin enemmän. Francesco lähtee saattamaa Agataa takaisin vuoristoon vanhempiensa luo, mutta he päätyvät kuitenkin pienellä saarella olevaan piilopirttiin, jossa suhde muuttuu fyysiseksi. 

Kehyskertomuksesta käy sitten ilmi, että suhde kuitenkin paljastui, jolloin pappi erotettiin virastaan, Agatan perhe muutti Etelä-Amerikkaan ja Ludovico paljastuu Francescoksi, joka elää paimenena Agatan ja heidän lapsensa kanssa. Kertomuksen lopun lukija arvaa jo alussa, eikä tarina langenneesta papista ole kovinkaan ihmeellinen tai uusi, mutta se tapa, millä Hauptmann tarinansa kertoo, on todella hieno. Vahva eroottinen vire kulkee läpi kertomuksen lainaten apua antiikin myyteistä, Raamatusta, luonnosta ja päätyen fyysisen rakkauden ylistykseen: Eros on Kronosta vanhempi ja myöskin mahtavampi.

Antiikin kuvasto toistuu novellissa monissa paikoissa: muinaisessa kyläkaivossa on kuvattuna bukolisia hahmoja, samoin karjan juottokaukolossa ylhäällä alpeilla, Ludovico soittaa paimenhuilua, Agata ratsastaa pukin selässä lapsilauman saattelemana kuin bakkantti ja Agatan isän kätköistä löytyy puinen Priapos, jota perhe edelleenkin palvoi. Raja pakanuuden ja katolisen hurskauden välillä on kertomuksessa hyvin ohut. 

Alppipurojen ja -koskien lirinä ja pauhu toistuvat jatkuvana taustana kertomuksen tapahtumille ikään kuin todistaen elävän luonnon jatkuvasta läsnäolosta, joka vaikuttaa taukoamatta ihmisten toimintaan ja tunteisiin: Ohut vuoristoilma, kevät ja eroaminen varsinaisesta sivistyskerroksesta vaikuttivat sen, että hänen ajatuskykynsä oli hiukan sumentunut. Hänen sielunsa valtasi eräänlainen unentapainen lumous, johon todellisuus sulautui häilyviksi utukuviksi.

Novelli kuvaa ihmisen löytöretkeä apollonisesta maailmasta dionyysiseen. Pappi huomaa, että hänen uskonnolliset kokemuksensa ovat vain varjo verrattuna siihen, mitä tämä uusi suhde hänelle antoi. Oli kuin fyysinen maailma olisi tuonut Jumalan todellisemmaksi kuin aikaisemmin: Francesco, pappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä, sellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden unohdusta, ja vuoristopuron soristessa tuntuivat vähitellen vuoret sointuvasti jymisevän, kalliohuiput soivan, tähdet helisevän tuhansina kultaisina harppuina. 

Novellin keskiössä on transgression, moraalisten normien ylittämisen ajatus. Se voi olla nietzscheläinen dionyysinen elämä tai kierkegaardilainen uskon hyppy, jossa ihminen uskaltaa astua omien raamiensa ulkopuolelle saavuttaakseen jotain merkittävämpää ja syvempää. Onko se sitten eroottinen kokemus tai jotain muuta, sitä kukin miettiköön mielessään. Tästä problematiikasta on Georges Bataille kirjoittanut varsin mielenkiintoisesti teoksessaan Sisäinen kokemus. 

Soanan kerettiläinen oli samalla sekä vanhanaikainen lukukokemus, koska kertomuksessa ei ollut muodon eikä kielen koukeroita, että varsin ajaton kuvaus ihmisen intohimoista ja tavoitteista. Kirja ei ole millään tavoin sovinnainen, pikemminkin radikaali. Kriittinen nykylukija voi pitää kirjaa pedofilian estetisoitina (ks. Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä). Itse pidin erityisesti alppiluonnon nivomisesta ihmisten kohtaloihin. Käännöksessä oli muutamia kukkasia, kuten helmiäiti (helmiäinen), ruumisarkku (juottokaukalo), kristillisyyden laitteet (kristillisyyden teot) eivätkä vuohet synnytä vaan poikivat. Muuten Alpo Kupiaisen käännös oli varsin hyvä. Kirjasta ovat postanneet Jokken kirjanurkka, Tarukirja, Hurja Hassu Lukija ja hdcanis.