Die Reise nach Tilsit

(Kuva: https://www.film.at/die_reise_nach_tilsit)

Hermann Sudermannin "Die Reise nach Tilsit" on saksalaisen kirjallisuuden suuria kertomuksia. Se oli yksi neljästä novellista kokoelmassa Litauische Geschichten. Kertomus on myös filmattu neljä kertaa. Taiteellisesti kestävin lienee Friedrich Murnaun Amerikassa ohjaama Sunrise - The Song of Two Humans (1927). Tunnetuin ohjaus on Veit Harlanin vuodelta 1939. Harlan toi mukaan puolalaisvastaisen juonteen, ja filmiä esitettiin sittemmin sodan jälkeen leikattuna. Neuvosto-Liettuassa on novelli myös filmattu (Ansas, vuodelta1982). 

Viime vuosisadan vaihteessa Sudermannin yhteiskuntakriittiset näytelmät olivat hyvin suosittuja, ja niitä esitettiin myös Suomessa, mutta aika on ajanut niistä ohi. Kymmenistä näytelmistä ja romaaneista vain tämä teos on jäänyt elämään. Sudermann oli itse itäpreussilainen, ja kertomuksen tapahtumapaikka on Kuurin kynnään ja haffin seudut ja Tilsitin kaupunki. 

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: Ansas Balczus on kalastaja ja maanviljelijä, joka on mennyt naimisiin Indren, varakkaan talollisen tyttären kanssa. Heillä on liitosta kolme lasta. Taloon tulee piiaksi Busze, joka kietoo Ansaksen lemmenlonkeroihinsa ja alkaa vaatia Ansasta surmaamaan Indren, että pääsisi itse emännöimään. Tämän pelin katkaisee Indren isä, joka ajaa Buszen pois talosta. 

Piian viettelykset jäivät kuitenkin kalvamaan Ansasta ja tämä päättää päästä vaimostaan eroon purjehdusmatkalla Tilsitiin, jonka piti olla puolisoiden sovintoretki. Tilsitissä käydään kahvilla, torvisoittoa kuuntelemassa ja ostetaan lapsille tuliaisia. Tunnelma alkaa kääntyä iloiseksi ja murhamietteet kaikkoavat kun Ansas alkaa ymmärtää, kuinka hieno vaimo hänellä on. 

Paluumatka menee iloisissa merkeissä, mutta vene joutuu pyörteeseen, jolloin Ansas hukkuu ja vain Indre pystyy pelastautumaan apuneuvoilla, jotka Ansas oli varannut itsensä pelastamiseksi. Lopussa kuvaillaan lyhyesti, kuinka Indre eli hyvän elämän ja heidän lapsistaan tuli kunnon kansalaisia. 

Kyseessä on siis klassinen kolmiodraama, mutta fokus on puolisoiden keskinäisen dynamiikan kuvaamisessa veneretkellä. Busze edustaa julkeaa erosta, johon miehen on helppo langeta. Indre on sitä vastoin madonna. 

Kertoja rakentaa purjehdusmatkalle jännitystä, koska Indre tietää, että Ansas haluaa päästä hänestä merellä eroon. Kummankin mielessä pyörii, mikä on seuraava siirto. Indreä askarruttaa, mitä Ansaksen jaloissa olevassa säkissä on: onko siellä ase, jolla hänet surmataan? Hän pohtii myös, mistä hän kuollessaan joutuisi luopumaan. Tilsitin kaupunki avaa kuitenkin kummankin aistit elämän iloille, ja paluumatka sujuu suuren sovinnon merkeissä aina veneonnettomuuteen saakka, mistä Indre pystyy pelastautumaan. 

Minua viehätti hidas, vanhanaikainen kertomatapa, jossa hiljakseen avattiin erilaisia näkökulmia näiden ihmisten kohtaloihin. Myös Kuurin kynnään luonto puhuu kertomuksessa omaa kieltään ja muuttuu aktiiviseksi toimijaksi perhedraamassa. 

Sai myös aihetta miettiä, kuinka aikanaan maineikkaat kirjailijat saattavat vaipua unholaan, tai kuinka heidän tuotannostaan jää elämään aikanaan ihan marginaaliselta tuntunut teos. Kuurin kynnäs toi mieleen myös Thomas Mannin kesämökin Nidassa: olikohan kesäpaikan valinnan perusteet kirjalliset? Myös tuo Veit Harlanin rasistinen näkökulma, ja politiikan sekä taiteen dialogi jäi mietityttämään. Tilsit avasi taas kulinaarisen vinkkelin juustoihin ja tietenkin Suomen sotaan. Luettu teos oli siis avartava ja antoi mielelle aihetta monenlaisiin retkiin.

Armoitettujen lista III: Agnes Miegel "Gesammelte Gedichte"

Königsberg (Kuva: Wikipedia)

Agnes Miegel (1879–1964) oli armoitettujen listan merkittävin lyyrikko. Hän syntyi Königsbergissä, ja menetetty Itä-Preussi oli hänen runoutensa kirkkain lähde: Königsbergin kadut, meren tuoksu ja Kuurin kynnään hiekkaharjut tulevat lukijalle eläviksi hänen runoissaan. Myöhemmin hän laajensi tuotantoaan kirjottamalla balladeja Itä-Preussin historiallisista tapahtumista. Samalla tavalla kuin meillä Lempi Jääskeläisen ja Kersti Bergrothin tuotannoissa menetetty Karjala on ollut keskeinen elementti, oli Itä-Preussi Miegelin runouden henkinen maisema; menetetyt kotikonnut muuttuvat kadotetuksi paratiisiksi tai ainiaaksi uponneeksi Atlantikseksi. 

Miegelin taiteen kohtaloksi tuli hänen natsimenneisyytensä: 1933 hän allekirjoitti 87 muun kirjailijan kanssa uskollisuudenvalan Hitlerille, ja vuonna 1940 hän liittyi natsipuolueen jäseneksi. Hän kirjoitti vuonna 1939, että hän luottaa Jumalaan ja Führeriin, ei niin lapsenomaisesti, kuten useat tekevät vaan siten, että hän sekä itägermaanina että saksalaisena uskoo kohtalonsa hänen käsiinsä. Hitler-Saksassa hän tuki aktiivisesti natsien kulttuuripolitiikkaa, ja Miegeliä arvostettiin erityisesti kotiseuturunoutensa vuoksi. Sodan lopussa hän pakeni Tanskaan, josta palasi Saksaan ja asui Bad Nenndorfissa elämänsä loppuun asti arvostettuna kirjailijana. Miegel ei sodan jälkeen koskaan tuominnut natsismia vaan sanoi, että vastaa teoistaan yksin Jumalalle. 

1990-luvulla Saksassa alettiin tarkemmin perata ja poistaa muistomerkkejä sekä kadun- ja kulttuurilaitosten nimiä, joilla oli liittymäkohtia natsismiin. Agnes Miegelille oli aiemmin Länsi-Saksassa nimetty kouluja ja katuja, hänelle oli myös pystytetty muistomerkkejä. Monilla paikkakunnilla käytiin kiivasta keskustelua siitä, voiko esim. jokin katu edelleen olla Agnes Miegelin katu. Useimmiten päädyttiin nimen poistamiseen, ja kadut nimettiin uudelleen esim. Bertha von Suttnerin, Marion Dönhoffin, Lise Meitnerin tai Astrid Lindgrenin mukaan. 

Miegelin kirjailijakohtalo on hieman samankaltainen, kuin meillä V.A. Koskenniemen: poliittisten suhdanteiden ja kirjallisen maun muuttuessa kirjailija menettää vähitellen maineensa ja arvonsa. Toisaalta voi myös pohtia Aulikki Oksasen, Matti Rossin tai Pentti Saaritsan kaltaisia taiteilijoita, jotka aikoinaan vimmaisesti ihailivat Neuvostoliittoa ja kommunistista yhteiskuntajärjestystä; laadullinen ero Miegeliin ei ole suuri. 

Saksan kirjallisuuspaaviksi kutsuttu puolanjuutalainen kirjallisuuskriitikko Marcel Reich-Ranicki laati vuonna 2001 Saksan kirjallisuuden kaanonin, johon hän oli koonnut saksalaisen kirjallisuuden parhaimmat teokset - tähän luetteloon kuului myös kolme Agnes Miegelin runoa. Ensimmäinen näistä runoista oli Die Schwester:

Meine Schwester hat Hochzeit -- die Glocken gehn,

Alle Leute nach meiner Schwester sehn,

Meine Schwester trägt Schleier und Myrtenkranz,

Ihre seidne Schleppe fliegt im Tanz.

Der Bräutigam redet und lacht so laut,

Er küßt die zitternden Hände der Braut, --

Meine schmale Hand hat noch niemand geküßt,

Nicht weiß meine Lippe was Liebe ist.

Kein heißes Begehren trat vor mich hin,

Es freite mich keiner, wie schön ich auch bin,

Ich bin's, die nicht Liebe noch Liebsten kennt --

Und mein Blut ist jung und mein Mund der brennt!

Runossa pikkusisko katselee isonsiskon hääjuhlaa heräävän naiseuden silmin. Runossa on kiihkeän tanssin rytmi, sulhanen on vauhdissa: hän vitsailee, suutelee ja tanssii, morsian värisee jännityksestä ja odotuksesta. Pikkusisko miettii, ettei kukaan ole häntä vielä halunnut, vaikka hän on kaunis, eikä hän vielä ymmärrä rakkaudesta juuri mitään, mutta runo päättyy säkeeseen: Vereni on nuori ja huuleni hehkuvat. 

Miegelin varhaisessa runoudessa on kauniisti kuvattu nuoren ihmisen heräämistä aikuisuuteen. Runot ovat myös usein varsin eroottisia, ja luonto, historia ja ihmiset ovat kietoutuneet samaan elämän kudokseen:

Über der Heide, überm Meer

Flammte der Abendstern, blaß und klar

Wie die Kerze vorm goldenen Hochaltar.

Von der braunen Heide, herb und schwer

Trieb der Duft des blühenden Weißdorns her.

Überm Fels, überm Wald

Stand des Abendsterns strahlende Pracht

Ferner Gletscher Hauch kam mit der Nacht

Aus den Täler her, durch den Felsenspalt

Donnerte brausend und weiß der Ache Gewalt.

In Liebe, in Haß

O wie schäumte mein Blut, leicht und jung.

Blasser Stern, was weckst du Erinnerung

An Jugend und Ferne und an mehr als das?

Mein Herz klingt wie ein zersprungenes Glas. 

Luettuani Miegelin kootut runot olin syvästi ihastunut runoilijan kielen kauneuteen ja ajatuksenkulun syvyyteen. Oli myös mielenkiintoista lukea, kuinka hän kirjoitti paikoista, jotka nykyään ovat osa Puolaa tai Venäjää. Jos Itä-Preussi kiinnostaa, niin silloin kannattaa lukea Hermann Sudermannin novelli Die Reise nach Tilsit tai sitten suunnata kesäretki Liettuan Nidaan, missä oli Thomas Mannin kesäkoti, joka on nykyään hänen kotimuseonsa. 

Agnes Miegel
(Kuva: https://kulturstiftung.org/personen/miegel-agnes)