Fanny Churberg

Fanny Churberg 

Hyllyssä odotti kolmas Aune Lindströmin taiteilijaelämänkerta Fanny Churberg. Elämä ja teokset (Porvoo 1938). Lindströmin teokset olen löytänyt vasta viime vuosina. (Aikaisemmat postaukseni Lindströmin kirjoista: Aukusti Uotila ja Sisäkuva Alankomaiden taiteessa). Lindström pystyy oivasti avaamaan kulloisenkin taiteilijan maailman lukijalle, hän analysoi myös taiteilijoiden teoksia kriittisesti mutta rakentavasti. Kaikista Lindströmin kirjoituksista välittyy syvä länsimaisen kulttuurin tuntemus. Churbergin elämänkerta on mielenkiintoinen kuvaus siitä, kuinka nerokas ja lahjakas nainen joutui ympäristön paineiden takia toimimaan säästöliekillä ja keskittymään elämässään kehällisiin asioihin. 

Fanny Churberg syntyi Nikolainkaupungissa eli Vaasassa 1845. Isän puolelta suku oli kotoisin Kaarinan Kuralan kylästä. Fannyn taiteelliset taipumukset tulivat esille jo varhain, ja hän sai taideopetusta jo nuorella iällään (mm. Alexandra Frosterukselta ja Berndt Lindholmilta). Viipurissa koulua käydesään hän sai myös suomalaisuusherätyksen, ja hän oli innokas suomalaisuuden ajaja koko elämänsä ajan. 

Kehittyäkseen taiteilijana Churberg lähtee opiskelemaan Düsseldorfiin. Düsseldorfin akatemialla oli suuri vaikutus pohjoismaalaiseen maalaustaiteeseen (meillä Werner Holmberg). Erityisesti keskittyminen luontoon on düsseldorfilaisille tärkeää. Churberg ei voinut naisena opiskella itse Düsseldorfin akatemiassa, vaan hänen oli otettava yksityistunteja. Churberg oli varakas, joten tämä ei ollut hänelle ongelma. Lindström kuvaa elävästi ja hauskasti taiteilijaelämää tuossa pienessä saksalaiskaupungissa. Kotimaassa taitelija maalasi Tammisaaren saaristossa, Karjalohjalla ja Sisä-Suomessa. 

Churberg oli kiihkeä taiteilijaluonne, ja hänen taidenäkemyksensä oli miehekkään ekspressionistinen. Tämä tuotti vaikeuksia silloisille taidearvostelijoille, koska Churbergia oli vaikea sijoittaa mihinkään totuttuun taiteilijakategoriaan. Luonto oli hänelle kulmikas, rosoinen, kova ja täynnä epäsointuja. Lindström kuvaa taitelijan värinkäyttöä: "Äärimmilleen intensifioituja sinisiä, smaragdinvihreitä ja kirkkaankeltaisia värejä hän rinnastaa pelkäämättä, saaden aikaan meidän taiteessamme...aivan ainutlaatuisia, oudostuttavia vaikutuksia."

Churberg lähtee sitten opiskelemaan kahteen otteeseen Pariisiin, missä hän kehittää taitojaan mm. asetelmamaalarina. Lindströmin mukaan näissä parhaissa asetelmissaan Fanny Churberg lähestyy mestariaan Chardinia. Ne ovat uudenaikaisia tulkintoja 1700-luvun maalarin herkullisista värisommitelmista. Niitä katsellessa täytyy valittaa, ettei Fanny Churberg myöhemmin koskaan valinnut aiheitaan tältä alalta - parempia asetelmia ei Suomen taide tunne. Vaikkapa "Sieniä" on tästä oiva esimerkki. 

1880 Churberg lopettaa maalaamisen. Tähän on pidetty syynä pensää ja ymmärtämätöntä arvostelijoiden ja taideyleisön kritiikkiä, taiteilija myös alkoi sairastella (piti tautiaan tapeteista saatuna arsenikkimyrkytyksenä). Hän työskenteli myöhemmin taideuransa jälkeen Suomen Käsityön Ystävissä. Taloudellisesti hän oli riippumaton, joten tämä ei ohjannut hänen toimintaansa. Suomalaisuuden asian kiihkeällä ajamisella hän hankki itselleen vihamiehiä meidän sveesien keskuudessa. Churberg pysyi myös naimattomana.

Churbergin taide jäi unohduksiin aina vuoteen 1919 saakka, jolloin järjestettiin hänen retrospektiivinen näyttelynsä. Tuolloin ymmärrettiin, että Churberg kuului Suomen taiteen suuriin nimiin. Lindström päättää biografiansa seuraavasti: "Hänen ennenaikainen sortumisensa on eräs maamme monista tragedioista, mutta hänen hahmostaan ja työstään sykkii siitä huolimatta yhä vastaamme lämpimämpi, voimakkaampi elämä kuin useimpien hänen aikalaistensa." 

Churbergiin törmäsin yllättäen muutama päivä sitten selatessani Helvi Hämäläisen päiväkirjoja. Hämäläinen kertoo kerran heränneensä sodan aikana kello kolme aamuyöllä paistettujen sienten tuoksuun ja seuraavanlaiseen kohtauksesta Olavi Paavolaisen kotona: 

"Miksi sinä, Fanny, et lainkaan välitä minusta. Sinun kylmyytesi tappaa minut. Vuodan verta", Olavi nyyhkytti vuoteeni vieressä ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Kuuntelin hölmistyneenä. 

"Fanny Churberg on Suomen taiteen suuri nimi, eikä Maria Wiik milloinkaan kohoa hänen rinnalleen", jatkoi Olavi yhä itkien. "Mutta salli minun palvoa sinua edes arkisilla askareilla. Viini helmeilee lasissa ja herkullinen tuoksu täyttää ilman. Nouse sydämeni valtiatar, nauttimaan tattimuhennosta, jonka olen valmistanut sinun kunniaksesi." 

Churberg oli nuoruudenihastukseni ajalta, jolloin opiskelin taidehistoriaa. Ihmettelin sitä, kuinka aikaansa edellä ja ilmaisuvoimainen tämä taiteilija oli. Suosikkimaalaukseni on alla kuvattu Iltarusko, joka herättää mielessä monenlaisia mielikuvia ja kertomuksen aiheita.

Kirjan lopussa lopussa oli teos- ja omistajaluettelo: Churbergin maalauksia omistivat apteekkarit, hovi-intendentit, senaattorit, insinöörit, maisterit, johtajat ja rouvat ja neidit, joilla on arvokas sukunimi. Suurin osa teoksista kuului kuitenkin kihlakunnantuomari Arvid Souranderille. Pienellä stalkkauksella kävi selväksi, että Sourander lahjoitti eläessään taidekokoelmansa Ateneumin ja Sinebrychoffin museoille. Kuka tutkisi näitä mesenaatteja? 

(Iltarusko, 1878, Kuva: Wikimedia

Aukusti Uotila

Kalastajatupa Bretagnesta

Joululomalla lukemani Aune Lindströmin monografia Sisäkuva Alankomaiden taiteessa sai minut tarttumaan Lindströmin Aukusti Uotilaa (1858-1886) käsittelevään elämänkertaan (Porvoo 1948). Uotila ei kuulu ikonisiin kultakauden taiteilijoihin, eikä yksikään hänen teoksistaan ole yleisessä kansallisessa tietoisuudessa vaikkapa Taistelevien metsojen tavoin. Lindström muotoilee tämän kirjan lopussa näin: "Edelfeltin ja Berndtsonin niin paljon loistavamman ja näkyisämmän taiteen rinnalla hän ensimmäisenä edustaa puhtaasti suomalaisia, intiimimpiä ja hiljaisemman melankolisia piirteitä, yhdistäen ne samalla ranskalaiseen henkevyyteen. Hän oli ensimmäinen suomalainen, joka suoraan talonpoikaiskodista yleten lähti maalaustaiteen tielle." 

Teoksen alussa Lindström varsin laajasti käsittelee Uotilan sukua ja taiteilijan kotioloja. Hän vertaa Uotilaa Johannes Takaseen, jonka taiteessa ilmeni myös suomalaisen talonpojan lahjakkuus. Tekijä virittää todellisen oodin suomalaisen talonpoikaiston sivistystahdolle ja korkealle kotikulttuurille, jonka hedelmä Aukusti Uotila oli. Hän kutsuu sitä talonpoikaisaateluudeksi, joka saa huipentumansa Uotilan taiteessa. Lindström kirjoittaa: "Täten liittyen sukuperintöönsä Aukusti Uotila edustaa myös sosiaalisesti katsoen mielenkiintoista murrosvaihetta - talonpoikaissuvussa piilleen ja kehittyneen lahjakkuuden puhkeamista kukkaan korkeatasoisena ja valmiina kulttuuri-ilmiönä...Se kuvastaa meille erästä vaihetta sivistyksellisesti itsenäistyvän maan elämästä ja tuo myös nähtäväksemme eräitä kansankulttuurimme ja suomalaisen kansanluonteen kauneimpia puolia."

Uotila oli valoisa persoona, joka menestyi koulussa ja opinnoissaan. Hänestä piti tulla lääkäri, mutta taide vei voiton, mistä vanhemmat eivät kovastikaan iloinneet. Hän opiskeli taidetta Pariisissa kahteen otteeseen ja lopuksi hän asettui Korsikalle, missä hän myös kuoli. Hänet on haudattu Ajaccioon. 

Lindströmin kirjassa kuvataan klassista taiteilijaelämää Pariisissa, missä kamppaillaan puutteen kanssa, mutta vastapainona on elävä taiteilijayhteisö, joka toimii sosiaaliturvana, opettajana ja viihdyttäjänä. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka 1800-luvulla kaikki kynnelle kykenevät suomalaiset taiteilijat työskentelivät Pariisissa. Katsoin Google-mapsista, olivatko Uotilan käyttämät ateljeet vielä Pariisissa tallella - ja toden totta: kaikki löytyivät, mitään rakennusta ei oltu purettu. Reipas kulttuuriattasea voisi laittaa muistolaatan talon seinään. 

Pariisista lähettiin kesäksi Bretagneen, missä Uotila maalasi parhaimmat työnsä. Tästä ei välttämättä koti-Suomessa pidetty: olisi pitänyt maalata isänmaallisia aiheita eikä ranskalaisia osterityttöjä. Uotilan kuvakieltä pidettiin "ulkomaalaisena". Bretagnessa työskenteli myös skandinaavisia taiteilijoita, joilta Uotila sai monenlaisia vaikutteita. Lindström sanoo, että Uotilan taiteen erikoisuus ja vahvuus on sen "ranskalainen taidetunne". 

Lindströmin kirjaa on miellyttävä lukea sen analyyttisen asenteen vuoksi: se ei ole taiteilijan hagiografia, vaan siinä suhtaudutaan välillä hyvinkin kriittisesti Uotilan taidollisiin puutteisiin ja liikaan yrittämiseen, ja taiteilijan teoksia tulkitaan myös tarkkaan. Uotila kärsi koko ikänsä siitä, ettei ollut saanut tarpeeksi taidekoulutusta ratkaistakseen maalaamiseen liittyviä teknisiä ongelmia. Tämä osaltaan selittää sitä, ettei hänestä koskaan tullut suurta mestaria, mutta kylläkin oiva koloristi. Uotila kärsi luultavasti ruokatorven syövästä, mitä ei tuolloin pystytty hoitamaan. Hän kuoli ainoastaan 28-vuotiaana suurena Suomen taiteeen lupauksena. 

Kirja oli minusta hyvin liikuttava isänmaallisessa paatoksessaan ja talonpoikaissäädyn ylistyksessään. Epäsuorasti tekstistä käy ilmi, että paljon henkistä energiaa on Suomessa jäänyt käyttämättä sääty-yhteiskunnan synnyttämän epätasa-arvon vuoksi. Lindströmin kirja on kunnianosoitus tuolle Suomen kansan henkiselle heräämiselle. Kirja tarjoaa hienon matkan 1800-luvun taiteilijaelämään ja Suomen tuolloiseen henkiseen ilmapiiriin.

Aukusti Uotila: Osterinpyytäjät (Kuva Reitzin säätiö)