Sievistelevät hupsut

Que vous semble de ma petite oie ? La trouvez-vous congruente à l'habit ?
(Kuva: Wikimedia)

Sievistelevät hupsut on ollut meillä kotikielen ilmauksen jo kauan sellaisille ihmisille, jotka pyrkivät olemaan kulloisenkin henkisen ilmapiirin aallonharjalla käyttämällä eufemistisia, ellei peräti presiöösejä ilmaisuja. Tällaisia olivat 1970-luvulla esim. neuvostoystävyys, rauhan aseet, ajopuuteoria jne. Opimme ymmärtämään, että Lenin-setä asuu Venäjällä ja ettei sotaa toivoa voi venäläinen milloinkaan. 

Nykyään tällä sievistelyllä on uudet muodot: ollaan historian oikealla puolella, annetaan sisältövaroituksia, tungetaan historiallisiin filmeihin anakronistisia etnisiä hahmoja, ollaan miesoletettuja tai sitten emiä, ei käytetä n-sanaa ja puhutaan inuiiteista ja romaneista. Surullisin kulttuurillinen muutos on luopuminen eKr. -lyhenteestä ja siirtyminen eaa. -lyhenteeseen, jota käytettiin vallankumouksen Ranskassa, Neuvosto-Venäjällä ja Hitler-Saksassa. Meidän Versailles on nykyään Harvardin yliopiston pihamaalla.

Luin Molièren Sievistelevät hupsut, joka käsittelee varsin hauskasti edellä kerrottua tematiikkaa. Kirjailija on saanut inokkeensa näytelmään Madame Georges de Scudéryn romaaneista, joissa monet tavalliset käsitteet korvattiin keinotekoisilla muodosteilla: esim. korva oli kuulon portti. Kun vertaa Sievisteleviä hupsuja Molièren Scapinin vehkeilyihin, on ensimmäinen taideteos, jälkimmäinen teelmä. Uskon, että aikalaiset ovat vetäneet näytelmää katsoessaan pitkät naurut, osin syistä, jotka meille käännösten lukijoille eivät aukea. Mutta myös ilman kommenttiapparaattia teos on hauska ja syvällinen. 

Kunnon porvari Gorgibus haluaa naittaa tyttärensä Madelonin ja tämän serkun Cathoksen ja hän muuttaa Pariisiin tätä varten. Sulhasmiehet La Grange ja Du Croisy käyvät tavoittelemassa tyttöjen kättä, mutta saavat neidoilta torjuvan vastauksen, koska miesten toimet olivat olleet liian suorasukaisia ja niistä puuttui suloutta ja lemmenkiemuroita, joita tytöt olivat oppineet odottamaan lukemalla rakkausromaaneja. Naisia kauhistaa mm. se, että tulevan aviopuolison kanssa täytyisi maata alasti.

Kosijat lähettävät kostoksi lakeijansa Almanzorin valepuvussa uutena kosijana tyttöjen luo. Hän ylittää naiset sievistelyssä ja muussa pöhköilyssä monin verroin. Juoni paljastuu lopulta, sievistelevät hupsut joutuvat häpeään ja Gorgibus riehuu lopuksi lavalla keppinsä kanssa häätäen pois palkatut musikantit ja muun väen sekä kiroten romanttisen lemmenkirjallisuuden. 

Näytelmässä on monia hauskoja ilmauksia, mm. sulojen kauneusneuvos (peili), seurustelumukavuus (tuoli) ja ajatustemme tyyssija (pää). Sanailu on nokkelaa ja hauskaa, ihmisiä pilkataan säätyyn katsomatta, jos he vain ovat lähteneet sievistelyn tielle. Kyse on siis pohjimmiltaan kyvystä erottaa todet ja väärät arvot toisistaan, mikä lieneekin Molièren draamojen keskeinen aihe. Ihmisluonnon heikkous on hänen pilkan kohteensa. 

Kävin muutama vuosi sitten katsomassa Kansallisteatterissa Saiturin. Miehekäs päähenkilö Valère oli onnistuttu wokettamaan sukupuolettomaksi. Jotta Sievisteleviin hupsuihin saisi nykyaikaa, niin kosijat voisivat olla perusuomalaisia cis-miehiä ja hupsut intersukupuolisia poc-henkilöitä. Tuskin maltan odottaa tätä esitystä.

Näytelmästä ovat postanneet Ketjukolaaja ja Gregorius. Ketjukolaajan postauksessa on myös koskettava kertomus, kuinka Molièreä on käytetty koulukiusaamisen välineenä. 

Tuokiokuvia Frankfurt am Mainista

Max Beckmann: "Jäidenlähtö" (1923)

Vietin lokakuussa neljä päivää Frankfurtissa, jossa olin käynyt edellisen kerran 1970-luvulla. Tuolloin keskikaupungilla oli vielä raunioita, eikä pilvenpiirtäjiä myöskään ollut. Katukuvakin oli tuolloin varsin saksalainen nykyiseen verrattuna. Matkan tarkoituksena oli käydä kirjamessuilla, mutta kaikki muu kaupungissa tuntui olevan mielenkiintoisempaa kuin tuo rynnistys kirjojen äärelle. 

Postauksen tittelikuva vie yhteen kaupungin mielenkiintoisimmista paikoista, Städel Museumiin. Taidekokoelma on häkellyttävän hieno, erityisesti saksalaisten ekspressionistien ja renessanssitaiteilijoiden osastot. Monet taulut ovat peräisin juutalaisilta keräilijöiltä, joilta ne joko ostettiin pilkkahintaan ja ryöstettiin 1930–1940 luvuilla. Beckmannin "Jäidenlähtö" on yksi näistä teoksista. Sen omisti juutalainen tekstiilitehtailija Fritz Neuberger, joka surmattiin perheineen Itä-Puolassa 1942. Neubergerin perilliset käräjöivät myöhemmin taulun omistuksesta, mutta nyt on sopu saatu aikaan, ja taulu pysyy Städel-museossa. Museo on tosin perusteellisesti selvittänyt taideteostensa provenienssin, mikä sen kunniaksi on mainittava. 

Museossa kulkiessa tuli sellainen olo kuin muinoin Ranskan Akatemian runokilpailussa, jossa piti kirjoittaa runo aiheesta Näännyn janoon lähteen äärellä: joka puolella tunnettuja mestariteoksia, joiden äärelle saattoi jäädä pitkäksikin ajaksi harjoittamaan ruminaatiota. Museon uusimpia hankintoja oli yksi Schjerfbeckin työ. Kaupunkiin kannattaa matkustaa jo tämän taidemuseon vuoksi.

Auguste Renoir: La fin de déjouner (1879)

Lyonel Feininger: Lammikko Gelmerodan kylässä(1922)

Jälleenrakennettua Römerbergiä

Römerberg 1945 (Kuva:Historisches Museum Frankfurt)

Römerberg on kaupungin historiallinen keskus, joka tuhoutui täysin vuoden 1944 pommituksissa. Aukio entisöitiin 1980-luvulla. Kaupungin historiallisen keskustan hävittäminen oli puhdas terroriteko, jolla pyrittiin tuhoamaan saksalaista kulttuuria ja vaikuttamaan saksalaisten mielialoihin. Saksan kaupunkien tuhoamisen oli Churchillin päätöksellä saanut erityistehtäväkseen englantilainen kenraali Arthur Harris.

Aukiolla kannattaa poiketa kaupungintalon (Römer) Keisarinsalissa (Kaisersaal), ja käydä myös katsomassa Justitia-kaivon vieressä olevaa kirjarovion muistolaattaa, josta löytyvät Heinrich Heinen paljonpuhuvat sanat: "Das war ein Vorspiel nur, dort wo man Bücher verbrennt, verbrennt man am Ende auch Menschen". Frankfurtin vanhaa keskustaa leimaa punainen väri, koska tiilenpunaista hiekkakiveä on paljon käytetty kaikkialla rakennusmateriaalina. Itse pidän kaupungissa kaikkein mielenkiintoisimpana rakennuskantana jälleenrakennuskauden taloja, koska ne viestivät optimismia, ne ovat keveitä ja niissä on usein mielenkiintoisia materiaaliratkaisuja (mosaiikit, messinkikaiteet, travertiinipinnat). 

Frankfurtin pommituksissa sai surmansa 5500 kaupunkilaista, ja 30000 Frankfurtin juutalaista surmattiin sodan aikana keskitysleireissä. Jaksan edelleen ihailla sitä perusteellista tapaa, jolla saksalaiset ovat käsitelleet raskasta menneisyyttään (Vergangenheitsbewältigung). Siitä olisi oppia vaikkapa itseriittoisille ranskalaisille, itävaltalaisille, puolalaisille ja erityisesti venäläisille, jotka eivät koskaan tule nousemaan synkästä putinismin suostaan muuten kuin käsittelemällä kriittisesti ja perusteellisesti omaa historiaansa. Oman syyllisyyden tunnustaminen myös kansallisella tasolla on puhdistava kokemus. 

Mainhattan

Frankfurtin kirjamessuilla ihminen läkähtyy kaiken runsauteen, mutta olihan se hieno elämys nähdä 150000 ihmisen rynnistävän kulttuurin äärelle. Saksassa löytyy kirjapaino jokaiseen korvasyyhyyn. Oli myös mielenkiintoista keskustella hyvin erilaisten ihmisten kanssa, joita innoittivat mitä ihmeellisemmät asiat. Ruoka- ja juomapuoli oli messuilla myös saksalaiseen tapaan hyvin hoidossa.

Perusasioiden äärellä

Kaikkein parhainta kirjallista antia olivat kuitenkin Autorenlesungit eli kirjailijahaastattelut. Römerin salissa käsiteltiin Elsa Koesterin teosta Im Land der Wölfe, joka keskittyi varsin ajankohtaiseen asiaan eli äärioikeiston nousuun itäisessä Saksassa. Keskustelu eteni kuitenkin totuttuja latuja kauhistelemalla saksalaisten natsisympatioita ja muukalaisvihaa. Keskustelun perusteella kirja on kuitenkin hyvä sosiologinen kuvaus itäsaksalaisesta sielunmaisemasta. Jotenkin tuli kuitenkin sellainen olo, että keskustelu oli hiukan von oben. Kiltti harmaapäinen maisterisyleisö tuntui leijuvan samoilla aalloilla kuin kirjailija. 

Varsin mielenkiintoinen keskustelu sen sijaan käytiin Iida Turpeisen kirjasta Das Wesen des Lebens (suom. Elolliset). Haastattelijana oli kirjan kääntäjä Maximilian Murmann. Kirjan aihe tuntuu erikoiselta, koska sen keskiössä on stellerinmerilehmä. Eläimen luurangosta ja sen vaiheista avautuvat kuitenkin laaja näkymät tieteenhistoriaan, luontokatoon ja naisten asemaan tieteessä. Kirjaa vielä lukematta arvaan, että se on merkittävä teos. Oli myös hauskaa seurata älykästä ja vilkasta keskustelua, jollaista meillä harvemmin kuulee ainakaan tiedotusvälineissä, joissa nykyään tunnutaan menevän kansan terveen ytimen käsityskyvyn mukaan. Huomattavaa on, että kaupunki tarjosi kuulijoille ilmaiset viinit. Kulttuurikansaa...

Iida Turpeinen ja Maximilian Murmann

Frankfurtin kaupunkiluonto on jo varsin eteläistä. Plataani on yleinen kadunvarsipuu luoden mukavia varjoisia holvistoja katujen ylle. Kaupungin keskustaa ympäröivä keskiaikainen bastionijärjestelmä vallihautoineen on nyt laaja puistoalue, jossa näkee jättiläismäisiä pyökkejä ja tammia. Mainin rantakadut tarjoavat myös mukavia maisemia kävelijöille.

Aivan keskustan tuntumassa on kasvitieteellinen puutarha ja palmutarha. Oli hauska huomata, kuinka runsaasti vielä syksyllä oli kukkia. Puutarha on rakennettu englantilaiseen malliin, ja eri kasvuvyöhykkeille on rakennettu omia talojaan. En löytänyt alueelta Goethen puutarhaa, mutta Siesmayerin kahvilaan kylläkin, joka on aivan puutarhan kyljessä. Silmä lepäsi vitriinin kakkurunsaudessa, joka kertoi pitkästä vauraudesta ja kulinaarisesta rikkaudesta. Söin Frankfurter Kranzin. 

 

Saksan ristiriitaiseen, mutta vaikuttavaan historiaan kuuluu myös aivan keskustan tuntumassa oleva IG-Farbenin entinen pääkonttori. Rakennus valmistui 1926 ja sen suunnittelija oli Hans Pölzig. Rakennus on neljänneskilometrin pituinen ja 35 metriä korkea. Aikoinaan se oli yksi maailman suurimpia ja moderneimpia toimistorakennuksia, ja IG-Farben yksi maailman merkittävimpiä teollisuusyrityksiä. Rakennuksen tyyliä voi kutsua uusasialliseksi, koska puhdasta funktionalismia se ei ole. Sen piti heijastella saksalaisen liike-elämän rationalisuutta („eisernes und steinernes Sinnbild deutscher kaufmännischer und wissenschaftlicher Arbeitskraft“). Talon lämpimänruskeaa travertiinipinnoitusta on ilo katsella.

IG-Farben oli yksi merkittävimpiä orjatyövoiman käyttäjiä Kolmannessa valtakunnassa, ja talon insinööritaidolla kehitettiin myös Zyklon-B-syaanivetymyrkky, jota käytettiin juutalaisten kaasuttamisessa. Tästä kaikesta kertoo rakennuksen edessä oleva pronssilaatta. Sisääntulohalli ja portaikot on päällystetty ruusunpunaisella marmorilla ja katto on maalattu hopeaiseksi. Hallista aukeaa näkymä lammelle ja sen takana olevalle kasinorakennukselle. Siinä punervassa hämyssä seistessä miettii sitä ambivalenssia, mikä vallitsi tämän erityisen esteettisen tilan ja sen välillä, mitä talossa tehtiin ja suunniteltiin. Nykyään talossa toimii Johann Wolfgang von Goethe -yliopisto. 

 

IG-Farben-Haus

Frankfurtin lentokentällä vanhan käämit olivat kärähtää, kun ihmettelin tätä meidän loputonta vieraiden ymmärtämistä ja suvaitsemista. Muslimi ei voi rukoilla toisten tunnustuskuntien kanssa siksi, että siellä ovat naiset ja miehet yhdessä, ja muutenkin siellä voi olla vääräuskoisia. Helsingissä tähän ansaan ei ole menty, koska Helsinki-Vantaan hiljainen tila on tarkoitettu kaikille tunnustuskunnille ja uskonnottomille (lattiassa on sentään kompassiruusu hengellistä suunnistusta varten). 

Ruotsissa tiedostava piispa Eva Brunne halusi poistaa ristin Tukholman merimieskirkosta, koska se hänen käsityksensä mukaan loukkasi muslimeja, ja meillä monet taiteilijat ja oppineet tukevat äänekkäästi misogyynistä ja homofobista palestiinalaista maailmankuvaa ja antavat samalla epäsuorasti tukensa antisemitismille, joka tosin on ollut meidän tiedotusvälineidemme agenda jo 1970-luvulta lähtien. En nykyään tiedä itkisikö vai nauraisiko. On surullista, että avaamme monia ovia sellaisille ihmisille, jotka eivät meitä arvosta, eivätkä tahdo jakaa meidän arvojamme. Tässä on aito kohtaanto-ongelma, josta voisi ja pitäisi myös asiallisesti keskustella julkisuudessa.