Kirjan juoni ei ole monimutkainen: Viron venäläinen Natalja joutuu työttömäksi liukuhihnatyöstä elektroniikkatehtaalla. (Ei liene sattumaa, että pääsankarin nimi on sama kuin Dostojevskin Idiootin Nastja Filippovna Baraskovalla. Katso tähän seuraava klippi, missä nerokas Gérard Philipe näyttelee Idioottia: https://www.youtube.com/watch?v=cBUX4quVpRU). Ehdottoman hieno veto kirjan tekijältä: kummatkin Nastjat kärsivät rakkaudessaan.
Nataljan tyttärelle Sofialle täytyy tehdä iso hammasoperaatio, joka maksaa hyvin paljon. Rahoittaakseen tämän Natalja ryhtyy tapaamaan miehiä tuttavan tuttavan yksityisasunnossa maksusta. Aluksi tämä on vaikeaa, mutta Natalja selittää itselleen, että kumi erottaa hänet omaan mikrokosmokseen miehistä, eikä hän oikeasti ole heidän kanssaan. Lopulta hän on varsin hyvä tässä hygieenisessä toimessa ja hän voittaa itseinhon toistelemalla 250, 250... sulhasten työntöjen tahtiin: 250 kruunua oli nimittäin kertalaakin hinta.
Natalja alkaa käydä kirkossa ja hän löytyy syvempiä hengellisiä ulottuvuuksia elämäänsä. Pastori tuntuu katsovan häntä suoraan sielun syvyyksiin. Kirkkokohtaukset ovat varsin puhuttelevia ja tuovat romaanin ankeuteen valoa.
Yksi asiakkaista, Dima ei ensiyhdynnän jälkeen tahdo Nataljalta mitään fyysistä, vaan ainoastaan henkistä läsnäoloa. Diman tapaaminen muuttaa Nataljan elämän. Miehelle käy kuitenkin huonosti, mutta onneksi suomalainen Jaakko pelastaa naisen kurimuksesta. Loppu jää kuitenkin auki, ja lukija saa päätellä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ei siis kovin kummoista eikä uutta kertomataiteen saralla.
Jos Maaninkavaara on allegoria suomalaisuudesta, voi tätä teosta pitää vastaavana esityksenä venäläisyydestä ja virolaisuudesta.
Tai jos onkin, eivät virolaiset ole ahkeruudessaan sen parempia, he ovat vain erilaisia. He ovat jyrkempiä ja yksioikoisempia, kuin täsmällisiä pisteitä, kun taas venäläiset ovat vuolaampia, sumeampia...Romaanissa virolaisuus on kulmikasta, eettistä, kovaa ja tehokasta, venäläisyys taas epämääräistä, vellovaa ja ajelehtivaa. Natalja ei näe vaivaa opetella viroa, kouluttaa itseään tai muutenkaan ottaa elämäänsä haltuun, vaan hän menee siitä läpi mikä on yksinkertaisinta. Natalja elää maassa, missä hän ei ole henkisesti kotonaan. Sen sijaan hänen tyttärensä on hyvin kotoutunut virolaiseen yhteiskuntaan. Viron kansalaisuuskokeessakaan Natalja ei tiedä Kalevipoegin koirien nimiä (Irmi, Armi ja Mustukene), jotka tytär Sofia latelee heti äidilleen.
Naisia kuvataan venäläisestä perspektiivistä:
Mutta naiset, heissä on jotain kaunista, herkkää, kiihottavaa, silloinkin kun he ovat laihoja ja ryppyisiä, sellaisia. joiden katsomisesta tulee apea olo...tai likaisia ja turpeakasvoisia juoppoja juomassa päivän ensimmäisiä tasoittaviaan Baltian rautatieasemalla - heidän katsomisensa teki jo kipeää. Mutta silti heissä oli jotain herkempää, kauniimpaa kuin kaltaisissaan miehissä.Virolaista kirjallisuutta kannattaa aina lukea, vaikkei se aina maailmankirjallisuutta olisikaan. Saatin pienoisromaani vie parin vuosikymmenen taakse maahan, mikä elää voimakkaassa murroksessa. Teoksella on monelaisia ansioita: se kuvaa hyvin Viron vanhempaa ja uudempaa historiaa, siinä on oiva sosiologinen näkökulma ja itse kertomuskin on uskottava. Venäläisyyttä ja virolaisuutta kuvataan oivaltavasti ja todentuntuisesti. Kuuntele tähän loppuun iki-ihania Marju Kuutia ja Uno Loopia: kevyttä neuvostojässiä, palun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti