Kaupunki taideluomana

 

Rikas katukuva Karjaportinkadulta Viipurista

Gustav Strengellin teos Kaupunki taideluomana. Silmäys historialliseen kaupunkirakennustaiteeseen (Helsinki 1923) on osa kirjasarjaa, jossa tekijä käsittelee kaupunkien ohella koteja ja rakennuksia taideteoksina. Strengellin tuotantoa ja persoonaa olen aiemmin käsitellyt Koti taideluomana -postauksen yhteydessä. Käsiteltävänä oleva kirja tarjoaa lukijalle varsin intensiivisen lukukokemuksen, jolle antaa vielä lisäväriä hieman koukeroinen kieli, joka osin johtuunee Salme Setälän käännöksestä. 

Kirja on jakaantunut seuraaviin lukuihin: Kaupunki suljettuna ääriviivana, Kaupunki suljettuna plastillisena kokonaisuutena, Kaupunki itsenäisenä, rakennustaiteellisena taideluomana, Katu, Aukea, Kaupunki taiteellisena organismina ja Kaupunkirakennustaiteen yhtenäisyyspyrkimykset 1600- ja 1700-luvuilla. Kirjan kuvitus on laaja, ja lukija joutuu ahkeraan selaamaan teosta etsiessään tekstin kuvaviitteitä. Oivaltavan tekstin vuoksi tämä pieni vaiva palkitaan.

Strengellin innoittaja on ollut Camillo Sitten teos Städtebau nach seinen künstlerischen Grundsätzen (1889). Sitte ihaili keskiaikaisia kaupunkeja ja niiden orgaanisen, suljetun ja epäsäännöllisen rakenteensa vuoksi. Ruutukaava, symmetria ja suorat kadut syntyivät myöhemmin liikenteen, talouden ja hygienian vaatimuksista, mutta se loi samalla ikävää ja köyhää kaupunkikuvaa. Strengell halusi teoksensa olevan taiteellis-opettavainen, jonka avulla opittaisiin tarkastelemaan erilaisia kaupunkikuvia kriittisesti ja erottamaan ruma sekä muotopuoli kauniista. Jos Helsingissä haluaa tehdä pienen retken sitteläiseen maailmaan, niin voi poiketa Hilda Flodinin kujalle Pikku-Huopalahteen. Siellä katulaatoissa on kuvattuna vanhojen Välimeren kaupunkien asemakaavoja Knossoksesta Venetsiaan. 

Kaupunkien ääriviivoille loivat ensimmäiset kohokohdat sakraalirakennukset, ja aikojen saatossa eri tyylisuuntien kirkontornit rikastivat kaupunkinen siluetteja. Esimerkkejä onnistuneista kaupunkikuvista Strengell analysoi Kölniä, Porvoota, Dresdeniä ja Marburg an der Lahnia verraten niitä varsin oivaltavasti New Yorkin maisemaan, joka suuresti muistuttaa keskiaikaista, italialaista feodaalikaupunkia. 

Porvoo on suomalaisen kaupunkirakentamisen helmi
vanhan Turun ja Viipurin ohella

Kadun merkitystä Strengell käsittelee laajasti: sillä täytyy olla point de vue, kohokohta, johon sen liike tähtää. Tämä kohokohta ei saa olla keskellä kadun keskilinjaa. Katu ei saa olla viivasuora, jonka pää katoaa horisonttiin, vaan sen pitää olla kaareva ja polveileva, jolloin tien jännite säilyy.  Keskiaikaiset kaupungit kehittyivät orgaanisesti, jolloin niitä ei suunniteltu arkkitehdin pöydällä, mikä loi monenlaiselle poikkeamalle tilaa, mikä taas rikastutti kaupunkikuvaa. Strengell kehuu erityisesti barokkiajan tilantajua, jolloin katu ymmärrettiin todellisena organismina. Esimerkkeinä hienoista katukokonaisuuksista Strengell mainitsee Berninin suihkulähteeseen päätyvä Scalinata della Trinità dei Monti Roomassa, jossa onnistunut jännite luotiin siten, että suihkulähde oli hiukan kadun keskilinjan oikealla ja portaiden yläpäässä oleva kirkko hiukan sen vasemmalla puolella. Onnistuneita katutiloja olivat myös Maximililianstrasse Augsburgissa, Karjaportinkatu Viipurissa ja High Street Oxfordissa.

Aukeiden tehtävänä on olla paikka, minne kadun liike on johdettu: siellä se asettuu lepoon. Aukeiden reunoille on sijoitettu merkkirakennuksia, jolloin aukeista kehittyy kaupunkien huippukohtia. Aukion piti olla bien percé, hyvin lävistetty siten, että aukiolle päätyvät ja sieltä lähtevät kadut tarjosivat rikkaita näkymiä. Strengell pahoittelee sitä, kuinka keskiaikaisten arkkitehtien hieno tilantaju alkoi sitten erityisesti empiren myötä yksinkertaistua (Maanmittari on ottanut johdon käsiinsä): suuri ei ole kaunista, vaan sopusuhtainen. Strengellin mukaan kaupunkirakennustaide ei ole asemakaavataidetta, vaan se on kolmiulotteista taidetta, tilataidetta, joka edellyttää sekä tunnetta että älyä. 

Strengell käsittelee varsin laajasti 1700-luvun ranskalaista kaupunkisuunnittelua, erityisesti Pariisin ja Nancyn esimerkkejä käyttäen. Nancy lienee paras esimerkki rikkaasta kaupunkikuvasta, joka on yhtenäinen ja syntynyt lyhyessä ajassa. Haussmannin Pariisin asemakaavaa, jolle tyypillistä olivat suuret bulevardit, pitää Strengell epäonnistuneena ratkaisuna, joka kieli ainoastaan arkkitehtonisen ymmärryksen köyhtymisestä.

Strengellin kirja ei ole helppolukuinen, mutta viitseliään lukijansa se palkitsee hyvin. Erityisesti minua liikkuttivat kuvat kadonneista tai olennaisesti muuttuneista kaupunkien keskustoista, varsinkin näkymät Viipurista ja Turusta olivat hienoja: yksinkertainen, provinsiaalinen arkkitehtuuri asettuu suurten taideluomien rinnalle.

Augsburgin Fuggerei on hieno esimerkki
varhaisesta sosiaalisesti orientoituneesta kaupunkisuunnitelusta.