Karmeliittasisaret

 

Surmattujen karmeliittanunnien muistolaatta (Kuva: Wikimedia)

Francis Poulencin ooppera "Karmeliittasisaret" (Dialogues des Carmélites) on syvällinen ja katsojaa voimakkaasti liikuttava teos. Teokseen pitäisi nykyhengen mukaan panna sisältövaroitus: väkivaltaa, ahdistusta, naisten alistamista ja uskontoa, mutta onneksi suurinta osaa oopperavieraista ei toistaiseksi tarvitse näistä varoittaa, kun ovat elämässään jo nähneet kaikenlaista. Teos on 1900-luvun suuria oopperoita, mutta Suomessa sitä esitetään vasta toista kertaa. Kävin katsomassa sen kenraaliharjoituksen, jota johti Hannu Lintu, ja solisteina olivat Suomen eturivin laulajat. 

Francis Poulenc sävelsi teoksen vuonna 1956, ja se esitettiin ensimmäisen kerran Milanon La Scalassa. Teoksen syntyyn liittyivät myös säveltäjän henkilökohtaisen elämän menetykset ja totalitarismin nousu Euroopassa. Libreton vaiheet ovat monipolviset: Georges Bernanos kirjoitti näytelmän, joka oli saanut inspiraationsa Gertrude von la Fortin novellista Die letzte am Schafott, joka taas ammensi teoksensa aiheet Ranskan vallankumouksen ajan päiväkirjoista. Teoksien keskiössä ovat tapahtumat Compiègnen karmeliittaluostarissa 17.6.1794, jolloin vallankumoushallinto surmautti 16 karmeliittanunnaa, jotka eivät suostuneet luopumaan uskostaan.

Oopperan musiikki on enemminkin sävelkudelma, josta ei nouse mitään suuria aarioita tai sävelkulkuja, mutta joka tempaa kuulijansa draaman syövereihin. Loppukohtaus oli niin järkyttävä, että oli pakko kaivella nenäliinaa taskusta. Äskettäin edesmennyt Henry Bacon kirjoittaa "Oopperan historiassa" seuraavasti: "Vokaalinen tyyli on keskustelunomaista ja ariosomaista. Modaalisissa harmonioissa ja ostinaattojen käytössä on havaittavissa Musorgskin, jopa Stravinskyn vaikutteita. Sävelmaailma on värikkäässä tonaalisuudessaan ja lyyrisyydessään hillityn aistillinen." Poulencin musiikki on samanaikaisesti perinteistä ja modernia.

Oopperan tapahtumat ovat tiivistetysti seuraavat. Blanche de la Force on aatelisneito, joka asuu isänsä ja veljensä kanssa yhdessä. Blanchen äiti oli kuollut heti synnytyksen jälkeen. Blanche on henkisesti järkkynyt ja haluaa ryhtyä karmeliittanunnaksi isän ja veljen vastustuksesta huolimatta. Hän päätyy kuitenkin luostariin, jossa häntä alkaa ohjata prioritar de Croissy. 

Prioritar tekee kuolemaa ja kuolinvuoteellaan hän ennustaa, että luostari tuhoutuu ja nunnat kuolevat. Hän uskoo Blanchen Äiti Marien huomaan, joka alkaa valmistaa Blanchea tulevaa nunnan elämää varten. Luostariin tulee myös uusi noviisi, Sisar Constance, joka on päinvastoin kuin Blanche, hyvin iloinen ihminen. Hän tosin saa myös näyn luostarin ja nunnien tulevasta tuhosta.

Vallankumous alkaa tuntua myös luostarissa, ja Blanchen veli markiisi de la Force tulee hakemaan sisarensa pois luostarista, mutta aluksi tämä ei suostu pyyntöön. Tällä välin Blanchen isä on teloitettu ja luostaria uhkaa sulkeminen. Blanche palaa kuitenkin lapsuudenkotiinsa, jossa hän tosin joutuu toimimaan vallankumouksellisten palvelijana. Äiti Marie tulee suostuttelemaan Blanchea palaamaan toisten sisarten luo, mutta tämä ei suostu. Äiti Marie palaa valmistamaan nunnia tulevaan kuolemaan, ja lopulta kaikki karmeliittasisaret pidätetään. Kun heitä viedään teloitettavaksi, nousee Blanche kansan joukosta teloitettavien joukkoon. Sisaret kulkevat kohti kuolemaansa Salve Reginaa laulaen: ääni toisensa jälkeen sammuu giljotiinin leikkaavaan ääneen.

Oopperan lavastus oli varsin riisuttu, kaikki oli harmaata, myös nunnien asut. Lopussa he olivat pukeutuneet täysin valkoiseen. Kohtausten välillä esitettiin äänettömiä tableaux-tyyppisiä kuvaelmia maailmantaiteen klassikoista, joissa kuvattiin Jeesuksen tahraton sikiäminen, syntyminen ja ristiinnaulitseminen. Priorittaren kuolinkohtauksessa oli hänen vuoteensa nostettu pystyyn, joten katsoja sai illuusion kuin tarkastelisi tapahtumaa lintuperspektiivistä. Loppukohtauksen tähtitaivas oli mykistyttävä. Visuaaliset viestit olivat rikkaat ja liikuttavat.

Solistit olivat Suomen oopperataiteen huippuja: Marjukka Tepponen, ja Sanna Iljin, Tuija Knihtilä, Tuomas Katajala, Johanna Rusanen ja Mika Pohjonen muiden etevien joukossa tarjosivat kuulijoille parastaan. Nunnien kuoro oli myös vaikuttava. Kahden ensimmäisen näytöksen aikana ladattiin jännitettä, että kuoro pääsisi laulamaan, ja viimein he lauloivat Ave Marian, Salve Reginan ja Laudate Dominumin. Illan mestarisuorituksia oli myös Johanna Rusasen laulama prioritar de Croissyn kuolinkohtaus ja Mika Pohjosen papin hahmo. Minua liikutti se, että ooppera oli samalla voimakas esteettinen ja hengellinen kokemus - vastaavaa kokee vain Wagneria kuunnellessa.

Poulencin oopperan sanoma on mitä ajankohtaisin. Yleisellä tasolla teos käsittelee ihmisen vakaumuksen kestävyyttä totalitarismin oloissa. Oopperan fokuksessa on kuitenkin kristitty ihminen. Ateistiset järjestelmät (Ranskan ja Venäjän vallankumoukset, Hitlerin Saksa ja Stalinin Venäjä) ovat aktiivisesti vihanneet ja vainonneet kristittyjä, koska kristinusko on aina haaste totalitaristisille vallanpitäjille (paitsi jos sitä käytetään sorron apuvälineenä, kuten nykyään Venäjällä). Kristittyjä vainotaan edelleenkin esim. monissa islamilaisissa maissa ja kommunistisissa yhteiskunnissa. Oopperan tapahtumat toistuvat jälleen tässä ajassa. 

"Karmeliittasisaret" on merkittävä ja poikkeuksellinen esitys Suomen kansallisoopperassa, ja toivoisin, että mahdollisimman moni näkisi tämän ajankohtaisen teoksen.