Englantilaisia tuokiokuvia

 

Arthur Harrisin, "Butcher Harrisin" patsasta ei ole vielä poistettu,
vaikka aika jo olisi.

Vanhoilla päivillä minussa on herännyt Englanti-innostus. Nuoruuden kieliopinnot suuntasivat kulttuuriharrastukset keskiseen ja itäiseen Eurooppaan englannin jäädessä kesannolle. Sittemmin teologian myötä perehdyin keskiajan Englantiin ja kävin myös tuon kiehtovan maailman pyhillä paikoilla, kuten Durhamin katedraalissa. Nykyään anglofiliaani pitävät yllä lähinnä englantilaiset rikossarjat, erityisesti tietenkin Miss Marple ja Hercule Poirot. Viimeinen kirjallinen retki Englantiin oli Helene Hanffin 84, Charing Cross Road - oiva kirja, joka koostuu amerikkalaisen kirjailijan ja lontoolaisen antikvariaatin välisestä kirjeenvaihdosta 1940–1950 -luvuilla. Kirjasta välittyy ennen muuta englantilaisten viehättävä ja kohtelias tapa seurustella ihmisten kanssa. Jos oikein haluan kieriskellä Darjeelingin ja kostean tweedin tuoksuisessa maailmassa, luen Sackville-Westin Ylhäisiä ihmisiä tai Du Maurierin Rebekkaa, loistavia kirjoja kumpikin.

Syyskuussa vietin viikon Agatha Christien jalanjäljissä Etelä-Englannissa. Reitti kulki Lontoosta Torquay´hin ja sieltä Oxfordiin. Matkalla poikettiin Nether Wallopissa - Miss Marplen kylässä, Salisburyn katedraalissa, Agatha Christien Greenwayn kartanossa, Dartmoorin nummilla ja Bathissa. Kokemukseni olivat Englannissa kaksinaiset: toisaalta mitä hienoin kulttuuriperintö, lempeät maisemat ja herttaiset ihmiset, toisaalta kehno palvelukulttuuri, yleinen sottaisuus ja epäjärjestys sekä huonot ruuat. Tähän samaan problematiikkaan törmäsin myös Irlannissa. Matkan vaivat kuitenkin unohtuivat, koska positiivinen anti oli moninkertainen verrattuna sitkeisiin pihveihin ja laskutaidottomiin tarjoilijoihin. 

Lontoo tervehti trooppisella helteellä, ja sitä riitti koko viikon ajan. Yhdessä päivässä ei kaupungista ehdi nähdä juuri mitään paitsi ihailla maata, jonka suuri menneisyys on kiveen veistetty Thamesin rannoille. Ihmisiä tuntui kaikkialla olevan aivan tolkuttomasti, mutta pelastuin Saint Martin in the Fieldsiin kuuntelemaan kirkkokonserttia. Iltakävely pitkin Thamesin rantaa ja tuoppi Cornish Orchadsia pelasti päivän. Kaikki kaupungin kapakat ja niiden edustat tuntuivat olevan arki-iltana täynnä juomahaluisia englantilaisia, tunnelma oli varsin kansanomainen, jos kauniisti muotoilen.  

Kävelyretkellä törmäsin Arthur Harrisin patsaaseen. Harris suunnitteli Saksan kaupunkien tuhoamisen toisen maailmansodan aikana, ja hänen erityisosaamisensa oli morale bombingin kehittäminen. Siviilien terrorisoinnilla ajateltiin murentaa saksalaisten taistelutahto. Tätä samaahan nyt toteutetaan Ukrainassa. Harrisin patsas värjätään aika-ajoin punaisella maalilla, joten kaikki englantilaisetkaan eivät ole kovin iloisia tästä muistomerkistä.

 

Royal Crescent -kortteli

Lontoon Baabelin jälkeen Bathiin saapuminen oli todella lepuuttavaa. Kaupungissa vietettiin Jane Austenin syntymäpäivää, jonka kunniaksi sadat ihmiset kuljeskelivat kaupungilla pukeutuneina sijaishallitsijoiden aikaisiin (Regency era) vaatteisiin. Bath on Yorkin vertainen matkailukaupunki, joka on aidosti englantilainen, ja jossa on laajat kulttuurikerrostumat. Bathin erikoisuus on myös se, että koko kaupunki on rakennettu hunajanvärisestä Bath stonesta: auringonpaisteella koko kaupunki tuntuu hehkuvan kaunista keltaista valoa.

Bathin tuomiokirkko on vaikuttava, erityisen liikuttava on kirkon julkisivu, jonka seinustalla enkelit kiipeävät tikapuita pitkin taivaaseen. Jane Austenin maailmaan pääsee parhaiten Royal Crescent korttelissa, mikä lienee Doverin kallioiden ohella yksi suosituimpia historiallisten filmien kuvauspaikkoja Englannissa. Televisiossa näytettiin hiljan bathilaisen poliisikaksikko McDonald & Doddsin seikkailuja. Sarja oli ihan mukiinmenevä, erityisesti arvostin setäenergisen DS Doddsin sarkastista tyyliä selvittää oudoimmatkin rikokset.  

Bath Abbey

Dartmoorin nummille yritin päästä julkisilla liikennevälineillä kymmenen vuotta sitten siinä onnistumatta, koska juuri lomakaudella bussit eivät liikkuneet nummella, enkä uskaltanut vuokrata autoakaan vasemmanpuoleisen liikenteen tähden. Luin sitten korvaukseksi Conan Doylen Baskervillen koiran ja katsoin Terence Fisherin ohjaaman samannimisen filmin vuodelta 1959. 

Pääsin vihdoin tänä syksynä näkemään nämä lumoavat nummimaisemat, jossa puolivillit lehmät ja hevoset kulkivat vapaasti laiduntaen keskellä violettia, keltaista ja vihreää flooraa. Dartmoorin nummi on todellinen satumaisema, mutta samalla oikea kirjallinen locus, missä voi tapahtua kaikenlaista kaameaa ja salaperäistä. Lisämausteen tuo kuuluisa Dartmoorin vankila. Uudempaa nummille sijoittuvaa kirjallisuutta edustaa Amanda Graigin Petollinen maa.   

Haytorin paimenidylli

Syksyisen matkan kohokohta oli vierailu Agatha Christien kodissa Greenwayssä Dartmouthissa. Kaupunki sijaitsee Devonissa Dart-joen suulla. Itse kaupunki on viehättävä, perienglantilainen pikkukaupunki, jonka keskiaikaisilla kujilla on monenlaista nähtävää. Dart-jokea pitkin pääsee lautalla Greenwayn rantaan. Kapea polku vie synkän metsän läpi talolle, joka oli oikeastaan aluksi Agatha Christien kesäkoti. Taloa ympäröi rehevä, hyvin hoidettu puutarha, jossa isot kukkivat magnoliapuut luovat välimerellisen tunnelman. 

Greenwayn kaunein tila on ehkä ruokasali, koska se ei ole niin täyteen tumpattu tavaraa, kuin muut huoneet. Christie oli kiihkeä keräilijä, mutta hänen makunsa oli hieman horjahteleva. Talossa vallitsee vielä asutun kodin tunnelma, ja tuntuu, kuin isäntäväki olisi vain hetken poissa ja palaisi pian. Oli mielenkiintoista nähdä Christien työhuone, makuukammari ja keittiö. Kaikki oli kodikasta, vaurasta, ja talossa on ihan oma mikrokosmoksensa. Taloa pitää yllä English Heritage. Talon kahvilassa piti ehdottomasti nauttia teetä ja skonsseja. Ostin puodista myös suklaanruskean tweedlippiksen, joka päässä olen syksyllä tunnelmoinut sumussa ja sateessa. Greenway on Englantia kauneimmillaan. 

Greenway

Dartmouthin rantakatua

Parasta englantilaista kulinariaa

Salisburyn katedraali mykistää vierailijan taideaarteidensa ja goottilaisen arkkitehtuurinsa suurenmoisuudella. Kirkko on englantilaisen gotiikan avainteos, sen torni on maan korkein kirkontorni ja siellä säilytetään yhtä Magna Cartan kappaletta. Päivä kului kirkon ruoteita, lasimaalauksia ja ristikäytävää ihaillessa. Kirkon kahvilassa oli tarjolla hyvää kotiruokaa. Myös kirkon ympäristö oli säilyttänyt keskiaikaisen asunsa, joten aikamatka oli täydellinen. Salisburyn katedraali sai myös kyseenalaista mainosta, kun Skripalin perheen venäläiset GRU-myrkyttäjät kertoivat ennen muuta käyneensä ihailemassa keskiaikaista arkkitehtuuria. Kulttuurikansa...

Epäorgaaninen muuttuu orgaaniseksi. Ruoteiden runoutta.

Seetrejä ja ristikäytävä.

Nether Wallopin kylään pääsee ajamalla peltojen välissä kulkevia kapeita teitä pitkin, joita reunustavat rehevät karhunvatukkapensaat. Itse kylä on enemmänkin kuin pittoreski, ja siellä on filmattu useita Agatha Christien teoksia, kylää kutsutaan myös Miss Marple -kyläksi. Ristikkorakenteiset seinät, olkikatot, monisatavuotiset ruusupensaat, hedelmätarhat iloisesti solisevan puron varrella... Brittiläistä söpöyttä oli runsaasti tarjolla. 

Nether Wallop

Syksyn satoa Nether Wallopissa

Agatha Christien hauta Cholseyssä