Maalaispapin päiväkirja

Viime kesän iltahetkiä piti sulostuttaa lukemalla ääneen Georges Bernanos´n Maalaispapin päiväkirjaa (Eurooppa-sarja, Porvoo 1953). Olin joskus nähnyt romaanista tehdyn Bressonin filmin, ja antikvariaatin alekorista kirja löytyi 50 sentin hintaan. Herkän kansikuvan oli tehnyt Henrik Tikkanen. Kirjan puoliväliin ehdittyämme piti luovuttaa, koska se ei raskaan luonteensa ja hitaan luettavuutensa puolesta oikein soveltunut tähän tarkoitukseen. Annoin sen levätä pari kuukautta, mutta loppuun se täytyi lukea - siksi intensiivinen teos kuitenkin on. 

Kirjan juoni on lyhykäisyydessään seuraava. Nuori pappismies tulee pastoriksi Ambricourtin kylään, jossa hän haluaisi alkaa uudistaa köyhän syrjäseudun hengellistä elämää. Kylän asukkaat eivät kuitenkaan pastorista pidä, ei myöskään kylän nuoriso. Kaikki ovat penseitä omalla tavallaan ja köyhyytensä tai pysähtyneen porvallisuutensa vankeja. Päähenkilöllä on pastoriystävä naapuriseurakunnassa, joka turhaan yrittää ohjata nuoren ystävänsä toimia ja ajattelua. Nuori pastori joutuu työnsä puolesta tekemisiin paikallisen aatelisperheen kanssa, missä on monenlaista perhedynamiikkaa. Talon rouvan, kreivittären esikoispoika on kuollut pienenä, eikä hän pääse tapahtumasta yli lyöden samalla laimin nuorempaa tytärtään Chantalia, joka pyörittää perhettä oikuttelemalla. Talon isäntä ylläpitää suhdetta Chantalin kotiopettajaan Louiseen, ja nämä kummatkin naiset vehkeilevät puolestaan nuorta pastoria vastaan. Kreivitär oli kyynistynyt vaikean elämänsä ja uskottoman puolisonsa vuoksi ja on menettänyt näin uskonsa Jumalaan. Hän käy pitkän sielunhoidollisen keskustelun pastorin kanssa. Seuraavana päivän kreivitär kuolee. Kreivi syyttä pastoria puolisonsa kuolemasta ja tunkeutumisesta perheen privaattielämään ja hän yrittää hankkia pastorille siirtoa toiseen seurakuntaan. Pastori (tämän nimeä ei mainita koko teoksen aikana) on fyysiseltä rakenteeltaan heikko ja elää varsin köyhää ja vaatimatonta elämää. Ravinnokseen hän nauttii sokeroitua viiniä ja leivänpalasia. Hän kärsii myös jatkuvista vatsakivuista. Yhtenä päivänä pastorin rippilapsi löytää hänet maahan lyyhistyneenä, ja pastori hakeutuu heti lääkärin hoitoon Lilleen, missä hänellä todetaan loppuvaiheessa oleva mahalaukun syöpä. Hän kuolee vanhan ystävänsä luona viimeisinä sanoinaan "Kaikki on armoa". 

Miksi tämä vanhanaikainen romaani pitäisi lukea? Minua kosketti päähenkilön rujous ja voimattomuus. Saattoi jopa haistaa hänen vaatimattoman kotinsa hajut: vanhat, rikkinäiset vaateensa, liedellä kiehuvat perunat ja tuhkassa kypsyvät omenat. Liikuttiin vanhassa Ranskassa, joka oli nykyistä paljon vaatimattomampi ja köyhempi maa. Toisaalta teoksen keskiössä on koko ajan totuuden etsiminen. Pastori käy jatkuvaa keskustelua päiväkirjansa kautta, repii siitä sivuja ja viivaa yli. Kertomuksen valopilkut löytyvät kohtaamisissa ihmisten kanssa: Torcyn kirkkoherran, rippilasten tai kreivittären kanssa. Näissä dialogeissa käydään läpi koko ihmisenä olemisen tuska. Mitään turhaa tarinointia tai sivupolkuja romaanissa ei ole. Uskoisin myös, että kirjasta avautuu näkymä katolisen spiritualiteetin vahvoihin puoliin. Siinä myös kristisoidaan varsin suorasti katolisen kirkon varjopuolia. Kirjallisten ansioittensa vuoksi teos ei joutunut 1930-luvulla kirkon kiellettyjen kirjojen listalle. 

Itsensä vihaaminen on helpompaa kuin luullaankaan. Itsensäunohtaminen on armoa. Mutta jos kaikki ylpeys olisi meissä kuollut, olisi suurin armo rakastaa nöyrästi itseään kuin mitä hyvänsä Jeesuksen Kristuksen kärsivää jäsentä.

(Kuva: https://www.culturopoing.com)