Wagner-Rausch

(Kuva: Wikimedia)

Puolen vuoden sisällä olen nähnyt Kansallisoopperassa kaksi Wagnerin oopperaa, Parsifalin ja Lentävän hollantilaisen. Kummatkin teokset oli ohjattu varsin modernisti, Hollantilainen oli jopa siirretty kokonaan nykyaikaan, Parsifalissa seikkailtiin valojen ja videoitten luomissa ajattomissa maailmoissa. Wagnerin musiikki on niin suurta, että se kantaisi myös ilman noita tehokeinoja. Muutama vuosi sitten Helsingissä esitettiin Siegfried, jossa näyttämöllä koko teoksen ajan oli pari tukevaa lankkua ristissä ja se riitti täysin. 

On vaikeaa löytää keskustelukaveria Wagner-kokemuksista, koska monet klassisen musiikin ystävätkin kaihtavat Wagneria syystä tai toisesta. Wagner on kuin mämmi tai hapansilakka: niistä joko pitää tai ei pidä. Luulenpa, että Wagner on vanhempien, elämän kaulimien setien ja tätien musiikkia. Nuoriso pitäköön risserallinsa, heitelköön pelikoneita satama-altaaseen ja naurakoon vanhoille ja rumille ihmisille. Ainoa lohtu on, että heistäkin tulee joskus vanhoja, ehkäpä vielä Wagnerin ystäviä. Wagner-illat ovat ainakin minulle olleet myös syvästi hengellisiä kokemuksia, vaikka oopperoiden juonet ja tekstit ovat välillä kovin outoa pakanallista sylttyä.

Parsifal on kehityskertomus, joka on kiertynyt Graalin maljan ja keihään ympärille. Parsifal kasvaa joutsenia ampuvasta hölmöläisestä Graalin kuninkaaksi. Parsifalia houkuttelevat oikealta tieltä pahan velho Klingsorin alastomat kukkaisneidot sekä äidin ja ilonaisen risteytys Kundry, joka on kirottu, koska nauroi nähdessään Kristukselle ristillä. 

Komm! Komm!

Holder Knabe!

Lass mich dir blühen!

Dir zur Wonn' und Labe

gilt mein minniges Mühen.

Viimeisessä näytöksessä Kundry pesee Parsifalin jalat pyhässä lähteessä ja kuivaa ne hiuksiinsa Maria Magdaleenan tapaan. Parsifal voidellaan Graalin kuninkaaksi, hän parantaa Graalin kuninkaan pojan Amfortaksen haavat pyhällä keihäällä ja sovittaa Kundryn synnit suutelemalla tätä otsalle, johon suudelmaan tämä kuitenkin kuolee. Graalin malja hohtaa valoaan ja luomakunta puhkeaa kukkaan Pitkänperjantain lumouksessa.

Oopperassa kulkevat ritirinnan kristilliset ja pakanalliset aiheet: Parsifal Kristus-hahmona, Kundry syntisenä naisena, naispuolisena Ahasveruksena tai Herodiaana. Graalin ritarikunnan Montsalvatin linna symboloi kristikuntaa, ja linnasta karkotetun Klingsorin linna viettelysten puutarhoineen pakanuutta. Sekä Parsifalissa että Lentävässä hollantilaisessa on itsensä uhraava nainen. Tällainen naishahmo oli Kolmannen valtakunnan kulttuurissa pysyvä topos, esimerkkinä vaikkapa Kristina Söderbaumin lukuisat uhrautuvaan itsemurhaan päätyvät naishahmot Veit Harlanin filmeissä. Mitäpä tuosta pitäisi ajatella?

Käsiohjelmassa oli pieni Parsifal-sanasto. Bühnenweihfestspiel, Graal, houkka, Monsalvat, keihäs, Karfreitagszauber, taikapuutarha ja Titurel kuuluivat mm. nimiin ja käsitteisiin, jotka oopperaan liittyvät. Wagner harsi kertomuksen kokoon useammasta lähteestä, niin pakanallisista kuin kristillisistäkin. Parsifalin tematiikka on kuitenkin selvästi kristillistä. Esitysperinteeseen on kuulunut, ettei tiettyjen osien jälkeen taputeta ja oopperaa on aikaisemmin meillä esitetty pääsiäissunnuntaisin. Tällaiset perinteet murtuvat. Milloin muistat vaikkapa nousseesi seisomaan Händelin Messiaan Hallelujan aikana? 
  

(Kuva: Wikimedia)

Jumalanpilkkaaja on myös Lentävän hollantilaisen pääroolissa. Hollantilainen joutuu teostaan rangaistuksena purjehtimaan merillä aina seitsemän vuotta kerrallaan ja sitten hänelle annetaan mahdollisuus tulla maihin etsimään itselleen uskollista puolisoa, mikä on osoittautunut vaikeaksi. Norjan rannikolla hän tapaa kuitenkin samaan vuonoon laivallaan purjehtineen kapteeni Dalandin tyttären Sentan, johon hollantilainen välittömästi rakastuu. Seuraa tunne-elämän sotkuisia solmuja, mustasukkaisuutta ja intohimodraamaa, minkä lopuksi Senta syöksyy kalliolta alas mereen uskollisuutensa merkiksi.   

Draaman eri musiikilliset motiivit (meri-, lunastus-, kuolemankaipuu- ja vaellusmotiivit) punoutuvat toisiinsa ja vievät kuulijansa myyttisiin maisemiin. Tämänkertainen Kasper Holten ohjaus teki kyllä parhaansa, ettei tätä siirtymää päässyt kovin helposti syntymään: kaikki tapahtumat oli väännetty nykypäivän taiteilija- ja finanssipiireihin, eivätkä naiset enää polkeneet rukkia vaan pyörittivät dreijaa. Sitten piti olla pakollista irstailua ja rälläystä: kuka tätä kaipaa? Sama koski myös Parsifalin puutarhakohtauksen kukkaistyttöjä, joista tuli enneminkin mieleen Reeperbahn 1960-luvulla. Hohhoijaa - setä ei enää tarvitse tällaista. Laitoin joko silmät kiinni tai sitten katselin tekstityslaitetta päästäkseni aitoihin wagneriaanisiin vuonotunnelmiin. 

Kävi myös niin erikoisesti, että oopperan johtaja Lilli Paasikivi tuli toisen näytöksen alussa kertomaan, että Senta (Miina-Liisa Värelä) oli menettänyt äänensä. Hän tosin näytteli ja aukoi suutaan, mutta hänen roolinsa lauloi näyttämön sivulta paikalle hälytetty ruotsalainen Liine Carlsson. Tuohon järjestelyyn tottui aika nopeasti. Illan parasta laulullista antia olivat juuri Carlssonin, Jyrki Korhosen (Daland) ja Joachim Bäckströmin (Erik) osuudet. 

Kummatkin oopperaillat päättyivät runsaisiin suosionosoituksiin. Ehkä Wagnerin ystävät antoivat muutamat aplodit myös toisilleen. Tässä linkit edellisiin Wagner-postauksiin: Tristaniin ja Isoldeen ja Nürnbergin mestarilaulajiin.