Kär i Stockholm

 

Tukholmattaria Bernsissä

Kampintorin antikvariaatista löytyi Henrik Tikkasen "Kär i Stockholm" syntymävuodeltani 1955. Joskus kirjat huutavat, että "ota minut", ja tämä oli juuri sellainen kirja suolaisesta hinnastaan huolimatta. Kirjan paperi oli kermankeltaista, paksua, ja valoa vasten näki vesileimarasterin. Kirjan takakannessa oli aitoa miesnäkökulmaa: "Naturligtivis känner jag inte Stockholm. Stockholm är som en kvinna och när känner man en kvinna?" Tikkanen osaa hienosti kuvata naisia: kaikki näyttävät sielukkailta ja herkiltä. Hän kuvaa myös kirjassa pieniä, viattomia lemmenleikkejä tukholmattarien kanssa. 

Tikkanen on viivan mestari. Piirustuksista tulee vuosikymmen henki läpi, mutta niissä on myös jotain perin klassista ja ikuista, ja viivankäyttö tuo väistämättä mieleen Rembrandtin. Kirjan piirustukset ja pienet kertomukset etenevät kumpikin omaa rataansa, ja lukija tuntee ikään kuin olisi Tikkasen seuralaisena kaupunkiretkillä. Hän tapaa monenkirjavaa väkeä, joka ei istuisi nykyruotsalaisten pirtaan, siksi eksentrisiä he ovat. Ruotsi ei vielä tuolloin ollut lagom.

Tikkasen Tukholma on monin paikoin kadonnut, raitiovaunut eivät enää kulje kantakaupungilla, kokonaisia kortteleita on raivattu pois eikä Strömmenillä kalastajat enää pyydä saalista haaveillaan. Kaupungista välittyy piirustusten kautta intiimi ja hienostunut kuva. Toisaalta hän on vieras köyhästä maasta, ja tukholmalaiset osaavat kyllä näyttää hänelle kaapin paikan. Hauska oli kertomus ruokailusta ravintolassa, jossa hän tilasi annoksen paistettuja kantarelleja, eikä hänelle tuotu niiden kanssa perunoita. Pitkän pyytelyn ja anelun jälkeen hänelle ilmoitettiin, ettei meillä ole tapana syödä sieniä perunoiden kanssa. 

Luin nuorukaisena Tikkasen osoitesarjan ja ihmettelin, miksi noin sivistyneet ihmiset elävät niin karkeasti ja alkeellisesti. Ehkäpä kirjat pitäisi ottaa uudelleen luentaan, kun elämä on ehtinyt jo enemmän kaulia. Henrik Tikkasen isoisä oli merkittävä taidehistorioitsija J.J. Tikkanen. Syksyllä luin tämän teoksen Zwei Gebärden mit dem Zeigefinger, jossa hän kuvaa, miten etusormen asennoilla on länsimaisessa taiteessa kuvattu mitä moninaisimpia asioita. Ehdottoman hieno kirja. Seuraavana on lukulistalla hänen teoksensa Die Beinstellungen in der Kunstgeschichte, jossa syvennytään mm. kontraposton maailmaan. Kaikkea hengen runsautta on niin paljon, eikä eläissään ehdi kuin lipaista...

Vasagatan

Drabbad av Sverige - Ruotsin pauloissa

Japanlaishenkistä tunnelmaa Tukholmassa

Tämänkertaisen Ruotsi-postauksen otsikon olen lainannut Marianne Alopaeuksen mainiosta kirjasta Ruotsin pauloissa, jota edelleenkin suosittelen kaikille lämpimästi luettavaksi, vaikka Ruotsi onkin noista 1970-luvun ajoista jo paljon muuttunut. Kirjan otsikon käännös tuo esille myös käännöstyön vaikeuden: drabbad on sisällöltään pääasiassa kielteinen sana, pauloissa pikemminkin myönteinen. Nyt hiihtolomareissulla vanhassa pääkaupungissamme olin joskus drabbad, mutta useimmiten Ruotsin pauloissa. Jos Alopaeuksen kirja kiinnostaa, lue ensin Ketjukolaajan postaus.

Ensimmäisen illan kulttuurikokemus oli Tiziano Palladinon mandoliinikonsertti Italian kulttuuri-instituutissa. Palladino lienee alansa huippuja, ja hän on myös perustanut Italiaan mandoliiniakatemian. Minun mielikuvamaailmassani on mandoliini maniska, joka riippui savolaismökin seinällä, ja jota isoisä näppäili lauantaina saunan jälkeen. Myös italialaistunnelman herättelyyn filmeissä käy mandoliini hyvin. 

Palladinon puolitoistatuntinen konsertti avasi kuitenkin kuulijalle aivan toisenlaisen maailman. Soitin taipuu draamaan ja eloisaan menoon, sen dynamiikka on yllättävän suuri. Palladinon leveä hymy kertoi, että hän tuntui nauttivan kovasti työstään. Viisikymmenpäinen yleisö palkitsi esittäjän runsain suosionosoituksin. Erityisen mielenkiintoisia olivat japanilaisten Yusuo Kuwaharan ja Takashi Ochin sävellykset. Tuubista löytyy kummankin mandoliiniteoksia.

Tiziano Palladino flow-tilassa

Italian kulttuuri-instituutin ovat suunnitelleet tunnetut italialaiset arkkitehdit Giò Ponti ja Luigi Nervi (herrojen yhteistyön hedelmä on mm. Pirellin linjakas pääkonttori Milanossa). Erityisesti juhlasalin katon muotokieli oli hieno: kun lamput himmennettiin, tuntui laipio hehkuvan kullankarvaista valoa. Instituutin kalustus oli alkuperäinen 1950-luvulta, ja tunnelma talossa oli kaikin puolin museaalinen ja erikoinen: oli kuin olisi eksynyt Jetsonien eteiseen. Sopeutumista helpotti talon tarjoama punaviini.

Italian kulttuuri-instituutin juhlasalin eloisaa kattoa

Italodesigniä 1950-luvulta

Seuraavan päivän erikoinen kulttuurikokemus oli vierailu Hallwylska museetissa. Hallwylin perhe rakennutti itselleen venetsialaishenkisen kaupunkipalatsin Hamngatanin varrelle 1890-luvulla. Talon emäntä Wilhelmina von Hallwyl oli merkittävä keräilijä: pariskunnan kodissa on yli 50.000 erilaista esinettä, kaikki teelusikoita myöten tarkkaan luetteloituna. Pariskunnan ajatuksena oli jättää talo kokoelmineen koskemattomana tuleville sukupolville, ja niin todella on käynyt. Ruokakaapissa on vielä Marie-keksipaketti 1930-luvulta. 

Yksityiskohta marmoroidusta keittiöstä

Minua liikutti asunnossa kaiken käsityön korkea laatu: vain parhaita materiaaleja ja hienointa työnjälkeä. Paraatikerros oli myös vaikuttava: punasävyinen naisten salonki, ja nahalla sekä aseilla paneloitu herrainhuone. Juhlakerroksen ruokasalissa on kuvattu Fannyn ja Alexanderin joulukohtaus, ja salissa oli myös näytteillä alkuperäisiä filmauksessa käytettyjä vaatteita. 

Alexanderin merimiesasu

Erikoisin paikka oli ylimmän kerroksen taulugalleria. Talon isäntä piti 1600-luvun flaamilaisesta taiteesta. Hän sisusti talonsa kattokerroksen hollantilaisten mestarien tauluilla, posliinilla ja hopeakokoelmalla. Näiden aarteiden keskellä hänellä oli keilarata ja voimistelutelineet. Kiva voimailla halsien ja cranachien keskellä! Erikoisen kokoelman muodostivat kymmenet muinaiset itämaiset pronssipeilit. Kokonaisvaikutelma museosta oli synkkä ja outo. Rahaa oli käytetty sumeilematta, mutta jälki oli kovin museaalinen ja painostava. Talon emännällä lienee ollut myös jonkinlainen mania. Pariskunnan lapset eivät olleet kiinnostuneet kokoelmista eivätkä talosta, vaan palatsi siirtyi Ruotsin valtiolle. Tästä pääset 3-D -matkalle yläkerran galleriaan. Kuitenkin kaikin puolin mielenkiintoinen paikka, minne kannattaa mennä jo noiden flaamilaisten mestarien vuoksi. 

Saman päivän iltana oli ilo käydä Tukholman konserttitalossa Heinätorilla. Rakennuksen on suunnitellut Ivar Tengbom, ja se on Ruotsin 1920-luvun arkkitehtuurin merkittävimpiä saavutuksia. Siniseksi rapattu musiikkipalatsi, edessä oleva Carl Millesin Orfeus-suihkulähde (jonka yksi hahmoista on saanut Beethovenin kasvot) ja kullanhohtoinen konserttisali ovat vaikuttavia luomuksia ja virittävät kuulijan korkeampiin sfääreihin. Konserttitalossa näyttäytyy koko ruotsalaisen taidekäsityön kirjo ja elämänmuodon vauraus. Konserttiyleisö oli tosin pukeutunut arkisesti, ja buffetissa tarjottiin bulkkiviiniä paperimukeista, joten ei kaikki ihan täydellistä ole edes Ruotsissa. 

Koska ohjelmistossa oli Beethovenin 9. sinfonia, oli sali myös aivan täysi. Orkesteria johti Franz Welser-Möst. Sekä orkesteri että solistit olivat huippuluokkaa. Esityksen jälkeen yleisö ponkaisi pystyyn kuin käskystä ja taputti 20 minuuttia hillittömästi. Tämä oli hieman liikaa meille pidättyväisemmille valtakunnan itäosan kasvateille. Musiikki oli kuitenkin vaikuttavaa, samoin sali. Ihmiset varmaankin kokivat olevansa suuremman äärellä - siitä euforinen tunnelma. 

Waldemarudde, prinssi Eugenin kotilinna

Prinssi Eugenin maisematutkielma

Kuningas Oskar II poika prinssi Eugen oli tunnettu maalari ja esteetikko. Waldemarsudde oli hänen kotinsa. Sinne pääsee mukavasti raitiovaunulla numero 7 Kungsträdgårdenista. Eugen eli naimattomana ja hän saattoi keskittyä elämässään lempiharrastuksiinsa maalaamiseen ja kukkien kasvattamiseen. Hän hankki itselleen myös hyvän humanistisen- ja taidekoulutuksen. Mikä mukavampaa kuin toimentulohuolista vapaana keskittyä säädynmukaiseen elämään! Linnan yhteyteen Eugen rakennutti myös ison gallerian, missä oli nyt näytteillä Sigrid Hjerténin teosten näyttely. Hjertén oli Ruotsin johtavia modernisteja 1920-1930 -luvuilla. Taiteilijan teokset ovat samanaikaisesti iloisia ja traagisia. Erityisesti jäi mieleen teos Balillaparaati Palermossa, jossa lasten ilmeet kertovat kaiken, miltä tuntuu kuulua fasistiseen nuorisojärjestöön.  Hjertén sairastui myöhemmin skitsofreniaan, ja tämä heijastui myös hänen taiteeseensa. Näyttely oli ilmeisen suosittu, koska saleissa oli paikoitellen vaikea liikkua eteenpäin muiden harmaapäiden keskellä. 

Tukholma on matkailijan runsaudensarvi: kulttuuria on tarjolla rahalla ja ilmaiseksi, kulinariaa ympäri maailmaa, kaunista kaupunkiluontoa ja urbaaneja kulmia loputtomiin. Toppen! 

Sigrid Hjertén: Kaksi nunnaa

Sigrid Hjertén: Balillaparaati Palermossa

Waldemasuddenin sali

Sotaisaa Tukholmaa: Armémuseum

Ruotsalainen sotisopa vm. 1940

Rauhanomaisesta Ruotsin kansasta, tuosta maailman omastatunnosta, ei hevin tule sotaisia mielikuvia. Huhtikuinen työmatka vei Tukholmaan, missä luppoajalla kävin katsomassa Armémuseumia. Museo tarjoaa paljon mielenkiintoista nähtävää ja ajattelun aihetta. Suomalaiselle kävijälle löytyy myös kaikenlaista, esim. 1939-1945 kaatuneitten ruotsalaisten vapaaehtoisten kunniataulu, jossa lukee, että he uhrasivat henkensä "pohjolan vapauden ja Ruotsin kunnian tähden". Hieno on myös leijonalippu Mannerheimin päämajasta kansalaissodan ajalta. 

Ruotsalaisten omatunto on herkkä (ainakin näyttelyn rakentajien), koska laajasti kuvataan ruotsalaista fasismia ja antisemitismiä II maailmansodan aikana. Kansankodissakin on pesänlikaajia. Ruotsalaiset ovat myös joutuneet kokemaan puutetta: siitä esimerkkinä vitriiniin laitetut puukengät ja kahvinkorvikkeet. Liikuttava oli myös näytteille pantu pommin sirpale, sen ainoan pommin, jonka venäläiset vahingossa tiputtivat Tukholmaan sodan aikana. 

Vidkun Quislingin päähine, taustalla "Enigma"

Jos haluat nähdä Vidkun Quislingin päähineen tai Enigman, löydät ne Armémuseumista. Siellä on myös G-kirjoitin 52-C, joka pystyi tuottamaan triljoona erilaista salakirjoituskombinaatiota. Tosin ruotsalainen matemaatikko Arne Beurling mursi koodin kahdessa viikossa. Museosta löytyy myös aito Enigma, jonka salaisuudet Alan Turing selvitti sodan aikana. Kaikki tämä militaria on mitä mielenkiintoisinta, varsinkin nämä matemaatikkojen taistelut natsien juonia vastaan. 

Kaunis ruotsin sana on raketavfyrningsanordning eli saksalaiset Stalinin urut mallia Henschel HS297. Laite on hyvin modernin ja tehokkaan näköinen, erityisen kauniisti kaartuu plexinen suojalasi ampujan pään yläpuolella. Saksalainen huumori on myös kukassaan: käyttäjät nimittivät tätä helvetinkonetta nimellä Föhn Gerät. Taisi olla kuumat paikat vanjalla ja fritzinkin tukka pöllähti kun 35 rakettia lähti toimittamaan tuhojaan.

"Föhn Gerät"

Museossa oli myös ajankohtainen näyttely Rysskräck, jossa oli sellaisia mukavia aiheita kuin Ryssen kommer! ja Ryssen - vän och fiende. Tällaista informaatioita voisi olla myös meilllä Suomessa. 

Museon pihalla oli rivissä sotasaalistykkejä, myös museon sisällä oli sotasaalisosasto. Kerran tämä suurvalta riehui kaikkialla Euroopassa, nyt on onneksemme meno rauhallisempaa. 

Ruotsalaisuus kulminoituu herkimmässä muodossaan Sturekatten-kahvilassa Riddargatanilla, vain kivenheiton päässä Armémuseumista. Viehättävässä 1600-luvun talossa löytyy toisesta kerroksesta vanhoilla ja kuluneilla tyylihuonekaluilla sisustettu kahvila, jonka kakkuvitriinissä on kymmenittäin eri sorttia olevia leivoksia. Aurea prima sata est...Vahvaa mokkaa saa kaataa kuppiinsa tarpeen mukaan ja ympärillä kuuluu hillitty puheensorina. Otin Budapestin, mutta täytyy myöntää, että Ekbergin versio on parempi. 

Lepohetki Sturekattenissa