Valkoinen täplä

A.Petrelius kartoittaa Kuolan niemimaata vuonna 1887 (Kuva: Helsingin Yliopiston museo)

Jyväskylän hienosta Päijänne Antikvariaatista löysin Ville Muilun teoksen Valkoinen täplä (Otava 1966). Tekijä oli herännäispappi ja kirjailija, joka toimi mm. rajaseutupappina Lentiirassa. Hänen tuotantonsa käsittää parikymmentä teosta. Valkoinen täplä käsittelee suurta Kuolan retkeä vuonna 1887. Kuolan niemimaa oli Venäjällä vielä 1800-luvulla kartoittamatonta aluetta. Tätä puutetta paikkaamaan lähti Helsingin keisarillisen yliopiston tutkijaryhmä pitkälle ja vaikealle matkalle. Tutkimusrynhmää johti Johan Axel Palmén, eläintieteilijä. Mukana oli myös geologeja, kasvitieteilijöitä ja maanmittaajia. Mikko Ivanov oli vienankarjalainen apumies matkan aikana. Muilun kirja on mielenkiintoinen esitys tuosta tutkimusretkestä, mutta ennen muuta se on hieno esitys Kuolan luonnosta ja sen ihmisistä. 

Kirja alkaa kehyskertomuksella, jossa kirjoittaja tapaa Petterin, joka oli ottanut osaa Kuolan retkeen. Petteri kertoo yhden yön aikana kaikki retken vaiheet. Kirjoittaja kuvaa kauniisti Turjanmaan luontoa:

Joutsenten tullessa järvi oli vielä jäässä. Nuorttijärven suussa välähteli silti uveavanto joutsenten levätä ja syödä. Hopealle heleähtelevä, kuulaassa pakkasaamussa kulahteleva soitto herätti erämaan. Rantakoivikoitten teeriparvet laskeutuivat jäälle hääjuhlia tanssimaan ja pyrähtelemään.  

Retkikuntaa kuvataan tarkasti, myös eri osanottajien persoonallisia ominaisuuksia. Koko matkan ajan kartoitetaan, otetaan kivi-, kasvi- ja eläinnäytteitä, ja lukija saa kuvan, että tieteellinen työskentely oli hyvin organisoitua. Retkieväinä miehillä oli säkeittäin kuivattua leipää, pemmikaania, voita, juustoa ja kuivattua kalaa. Alkuasukkailta ostettiin tarvittaessa lisämuonaa ja lisäksi kalastettiin ja metsästettiin. 

Retkikunta lähti liikkeelle Tulomasta Murmanskin vierestä kohti Imandran järveä. Kirjoittaja kuvaa elävästi kolttien nuotanvetoa. Naiset tekivät raskaimmat työt, ja kaloja tuli suuret määrät, joista valmistettiin heti rannalla rantakala, joka syötiin kädestä. 

Koltat söivät suunnattomasti. Syötyään he vääntyivät kammeihinsa pohjavarvuille nukkumaan. Mikään voima ei saisi heitä ennen iltaa jalkeille. Koirat hotkivat kalojen ruodot, päät ja sisälmykset, nuolivat padan ja vetäytyivät varjoon. Retkeläiset totesivat, että heidän läsnäolonsa ei häirinnyt kolttien elämää.

Koltat eivät pitäneet vieraista. He kokivat, että retkikunta puuttui heidän ikiaikaisiin nautinta-alueihinsa ja toi tullessaan asioita, jotka saivat heidän elämänmuotonsa järkkymään. Järkytystä olikin sitten myöhemmin luvassa, kun Hiipinän luonnonrikkauksia oli kuokkimassa tuhannet Stalinin vangit 1930-luvulla. Retkikunnan geologi Ramsay löysi kaikki ne mineraalit, joita myöhemmin kaivettiin tuolta alueelta, ja hän suunnitteli myös radan vetämistä Kuolasta Ouluun, jossa sitten jalostettaisiin Hiipinän aarteet. 

Imandralta suunnattiin kohti Kuolan niemimaan keskiosaa, Ponoi-joen latvoille ja tavoitteena oli Ponoin kaupunki Kuolan niemimaan itäkärjessä. Luujärven saarella miehet tapaavat varsin erikoisia paikallisia asukkaita.

Kiven takaa nousi näkyviin outo olento. Ihminen aivan ilmeisesti. Miehen vyötäisille laskeutuivat tukka ja parta lumivalkoisina. Ukko oli lakiton, paljasjalkainen, niin laiha ja luiseva kuin juuri haudasta kaivettu. Hänen yllään oli tuohipunoksella vyötetty, repelereunainen viitta, alkuun kai musta, mutta nyt tuntemattomaksi värittynyt. Mies ojenteli paljaita käsivarsiaan. 

Tämä hahmo puhui venäjää ja vei retkikunnan kolmen danilolaisen yhteisöön, joka oli paennut valtionkirkon vainoa tänne Luujärven saareen jo viisikymmentä vuotta sitten. Yksi veljistä oli sitoutunut vaikenemiseen, jota oli harjoittanut jo 80 vuotta. Danilolaiset olivat paenneet Paleostrovin saarelta, missä yli 3000 munkkia oli polttanut itsensä tsaarin joukkojen piirittäessä saarta. Tsaari Nikolai I oli munkkiveljille antikristus. 

Yksi munkkiveljistä lankesi yht´äkkiä loveen ja alkoi profetoida tulevista:

Niinkuin porot kaarteeseen ajetaan ihmiset korkeitten aitojen sisään. Niiden täytyy kaivaa, kaivaa, kaivaa...Kultaa, hopeaa, rautaa, kahleita ja itkua.

Järkyttävän tosi profetia. Kuulijat olivat laamaantuneita kun näkyjä saanut vanhus pyörtyi ja hänet kannettiin pois. Matkaa jatkettiin Siet-Jaurin suoalueelle, missä asui turvekammeissaan puolivillejä ihmisiä. Kukaan ei halunnut retkeläisiä auttaa, mutta pirtun voimalla voitiin hieman lypsää tietoja tulevista seuduista. Tältä seudulta Ramsay löysi myös harvinaista ioliittia. 

Retkikunta päättyi lopulta Älnä-joen suulle, joka oli vedenjaka-alueella: täältä joet alkoivat viettää kohti itäistä Kuolan niemimaata. Koska karttoja ei ollut, joutuivat tutkijat suunnistamaan paikallisten ihmisten tietojen perusteella. Tämä tuntui aina onnistuvan hyvin. Kirjan hurjimpiin kuvauksiin kuluu Ponoin eli Turjankosken lasku Vega-veneellä. Lopulta retkikunta pääsee Ponoin kaupunkiin, jonka asujamiston muodosti pääasiallisesti tsaarin karkottamien ihmisten jälkeläiset. Meno kaupungissa oli varsin venäläistä ja värikästä. Lopulta ryhmä lähtee höyrylaivalla Murmanskiin, johon retki päättyy. 

Tämä kirja oli pieni, tiivis ja hieno matkakirja, joka vie lukijansa merkittävälle löytöretkelle. Olisi mielenkiintoista käydä näissä maisemissa.