Lasnamäe lunastaja

 

(Kuva:Goodreads.com)

Mari Saat on eesti majandusteadlane, õppejõud ja kirjanik. Ta on kirjutanud viis raamatut, kaks lasteraamatut ja eetikaraamatuid. Siis kui olin lugenud Mari Saadi lühiromaani “Lasnamäen lunastaja”, tuli meelde esimene tänapäevane eesti proosateos, mis ma lugesin, nimelt Mats Traadi “Rippsild”. Saadi loomingus on sarnane eleegiline alistunud meeleolu, mis on eesti kirjanduses ilmselt üsna tüüpiline. “Lasnamäe lunastaja” kujutab Eesti venelasi pärast Nõukogude Liidu lõppu. Pisikese loo abil kirjeldatakse Vene, Eesti ja natuke Soome hingeelu.

Vaadates Laagri teelt Lasnamäe poole nii usud, et see romaan juhtub just siin linnajaos. Lasnamäe on ainuke Tallinna linnaosa, kus elab rohkem venelasi kui eestlasi (58%). Eesti venelased on üks eesti kirjanduse keskne teema, sellepärast et need annavad põhjust kultuurivaheliste pingete kujutamisel (Näiteks Maimu Bergi “Ma armastasin venelast”). Võõrad võimulolijad on jätnud sügavad jäljed Eesti kultuurisse. 

Raamatu süžee pole keeruline: Eestist pärit venelanna Natalja jääb elektroonikatehase konveieritööst töötuks. Pole juhus, et peategelase nimi on sama mis Dostojevski “Idioodi” naissoost peategelane, Nastja Filippovna Baraskova. Raamatu autori poolt peen idee: mõlemad Nastjad kannatavad oma armastuses ja mõlemad naised on omamoodi lunastajad. 

Natalja tütar Sofia peab läbima suure hambaravi, mis maksab palju. Selle rahastamiseks alustab Natalja tasu eest tuttavate korteris meestega kohtumist. Esialgu on Nataljal ses tegevuses keeruline, kuid Natalia selgitab endale, et kumm eraldab teda meestest enda mikrokosmoseks ja ta pole tegelikult nendega koos. Lõppude lõpuks on ta selles hügieenilises protseduuris üsna osav ja ta ületab isegi enda enesepõlguse, korrates 250, 250 ... peigmeeste tõugete tempos: nimelt 250 krooni oli toimetuse ühekordne hind.

Natalia hakkab kirikus käima ja ta leiab oma elus sügavamad vaimsed mõõtmed. Näib, et pastor vaatab teda otse hingesügavusse. Kiriku stseenid on üsna kaastundeid äratavad  ja toovad romaani nukrusse valgust.

Üks kliendest, Dima, ei taha Nataljalt pärast esimest vahekorda midagi füüsilist saada, vaid vaimset kohalolekut. Dimaga kohtumine muudab Natalja elu. Mehel läheb aga hiljemini halvasti, kuid õnneks päästab soomlane Jaakko naise viletsusest. Raamatu lõpp jääb aga lahtiseks ja lugeja võib järeldada, mis edasi saab. Nii et narratiivikunsti valdkonnas pole see eriti imelik ega uus.

Kui Miika Nousiaineni raamat “Maaninkavaara” on soome allegooria, võib Saati teost pidada sarnaseks venelikkuse ja eestluse esituseks. Raamatus eestlased on oma töökuses paremad, nad on lihtsalt erinevad kui venelased. Romaanis eestlus on nurgeline, eetiline, kõva ja tõhus, venelikkus aga ebamäärane, tormakas ja triiviv. 

Natalja ei näe pingutusi eesti keele õppimiseks, enese harimiseks ega muul moel elu üle võtmiseks, kuid ta elab läbi kõige lihtsama. Natalia elab riigis, mis pole tema vaimne kodu. Selle asemel on tema tütar hästi integreeritud Eesti ühiskonnasse. Isegi Eesti kodakondsuseksamil Natalja ei tea Kalevipoja koerte nimesid (Irmi, Armi ja Mustukene), kelle tütar Sofia kohe välja laob.

Eesti kirjandus on alati väärt lugemist, isegi kui see pole alati maailmakirjandus. Saadi raamat viib kolmkümne aasta tagusesse Eestisse, mis elas sügavas murrangus. Teosel on palju eeliseid: see kirjeldab hästi Eesti vanemat ja uuemat ajalugu, sellel on suurepärane sotsioloogiline perspektiiv ja lugu ise on usaldusväärne. Venelikkust ja eestlust kirjeldatakse läbinägelikult ja usutavalt.

 

Värvid meie ümber

Sügise ilusad värvid

Ma puutun oma elus palju värvidega. See näiteks pole ükskõik, kui igasugust värvi riideid selga panna. See on ka tähtis, mis värvid sind kodus ümbritsevad. Värvid peegeldavad inimese sisemist maailma. Värvid on ka isiklik asi: minu meeldumused võib teisele olla vastumeelsed. Kiindumus värvesse võib ka muutuda eluteel. Kui ma olin noor, armastasin punast ja rohelist värvi. Need on täiendvärvid ja see vist ilmendas noore inimese tingimatust ja kärsitust. Nüüd kui ma olen vana, armastan eriti sinist ja pruuni värvi: need on rahustavad ja loodusvärvilised. Eriti ilus on näiteks Harris Tweed -kangas, mis on sinipruuniline koepind. Siin pildil on näide minu töö- ja linnariietusest samuti värvid, mis mulle meeldivad:

Kui ma uurin minu lemmikvärvid täpsemalt, nii kõige ilusamad värvid on järgmised: mereväesinine, preisisinine, rukkilillesinine ja lõunameresinine. Mulle ei meeldi elektrsinine, sest see on ere ja kuningsinine, sest see on ähmane. Pruunest värvidest mulle meeldivad kastanpruun ja seepiapruun. Oranž ja lilla mulle ei meeldi: oranž on ründav ja lilla on vanaemade värv. Peened värvid on ka beebiroosa, kullerkupukollane, pärnroheline, munakoorevärvi ja hall punase või roosaga.

Seente värvid on veetlevad: kasepilviku roheline, kukeseene kollane, kitsemapli pärlmutter, puraviku kastanpruun ja timpnarmiku paatjas. Kõige kaunimad lillede värvid on võhumõõga sinine, harakkuljuse roosa ja päevalille kollane. Lehekuld sügisel on ka ilus. 

Värvel on tugev sümboolne tähendus. Järgmiseks ma võtan arutlusele liturgilised värvid. Kõige vanem kristliku värv on valge - see sümboliseerib puhtust ja on Kristuse valguse võrdpilt. Vaimuliku alba Soomes on valge. Valge värv sümboliseerib ka suuri kirikupühasid jõulud ja ülestõusmispüha. Liturgilised värvid korduvad ka vaimuliku stoolas ja kaasulas samuti altarikatteis.

Punane on palve, Püha Vaimu ja märtrite värv. See kasutatakse nelipühal ja jaanipäeval. Roomakatoliku kirikus on kardinaalidel purpurpunane rüü. Roheline on elu ja lootuse värv. Seda kasutatakse ilmumisajal kuni vastlapäevani ning nelipüha järgsel ajal. See on harilike kirikupühade värv. Violett on paastu ja meeleparanduse värv.  Seda kasutatakse advendiajal ja paastuajal. Violett on ka piiskoppide värv. Must on  sügava leina värv. Seda kasutatakse suurel reedel ja vaiksel laupäeval. Suurel reedel altarit peidetakse musta kangaga. Eesti kirikus vaimulike riietus on must talaar. 

Peale selle kasutatakse roomakatoliku kirikus sinise värvi: see on Neitsi Maarja värv. Õigeususes kirikus räägitakse Jumalasünnitaja värvist. Kuldne värv sümboliseerib jumalikku valgust. Kuld on metafüüsiline värv, seepärast et on ainult üks kuldne värv, ja näiteks pühakute kiirtepärjad on kuldsed. 

Värvel on suur sümboolne ja poliitiline tähendus. Näiteks Kolmandas Riigis oli kollane värv juutite värv, sest nende peeti kandma kollast juuti tähte. Saksas räägiti “juuti kollasest värvist”. Kollane värv oli juba keskajal see värv, millal juudid märgiti. Värv oli sirge viitamine kusesse, millega juudid pilgati. Natsite vangel oli ka värvilised sümbolid: punane märkis poliitilist vangi, roosad olivad homoseksuaalid, violetid jehovistid…

Sinivalge on soomlastel püha värvikombinatsioon ja ma leian, et eestlastel sinimustvalge on samuti virgutav. Sinimustvalge oli keelatud kombinatsioon Nõukogude Eestis, sest see oli viitamine Eestisse enne sõda. Eestlased oskasid passiivse vastupanu. 1981. aasta Loomingus ilmus Andrus Rõugu luuletus Silmades taevas ja meri, mis oli akrostihhon sinimustvalge.  Andrus Rõuk heideti seetõttu töökohast välja ja ta sai õpinguid jätkata alles mitme aasta pärast.  

Huvitav oli ka Tallinna Kirjanike Maja saali lagi. Sisearhitekt Vello Asi planeeris maja salisse mustaks värvitud lagi.  Must värv oli Nõukogude ametimeestele vastumeelne ja Vello Asi käis Moskvas selle kohta eraldi seletus andmas. Arhitekti innustas Juhan Liivi luuletus Must lagi on meie toal ja meie ajal ka. 

Bigaku. Japanilaisesta kauneudesta

Kansikuva on hie ja kuva kirjasta on hieman okashi

Aronianlehtiä Mannerheimintien varrelta
Tunnelma on kare

Olen koko ikäni ollut Japaniin kallellaan, vaikken ole maassa käynyt enkä tunne juuri sen kirjallisuuttakaan. Japanilaiset ovat outoja kuten me suomalaisetkin, samaa voi sanoa myös Japanin kulttuurista. Missä muussa maassa valtion päämies (Hirohito) on harrastanut limasienten keräilyä ja vaalinut 200 sienen lemmikkikokoelmaansa kuin Japanissa? Meillä Suomessa elää vahvana myytti Japanin ja Suomen vaaliheimolaisuudesta erityisesti estetiikan alalla: kummatkin kansakunnan ovat taipuvaisia ihailemaan yksinkertaista, luonnosta kumpuavaa kauneutta. Ehkäpä olemme viettäneet muinaisuudessa yhdessä aikaa Pangean laitamilla...

Tämän Japaniin kohdistuvan mielenkiinnon puhkeentoina voi pitää viime vuosina ilmestyneitä erinomaisia Japanin kulttuuria käsitteleviä teoksia, kuten Miia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Tuula Moilasen Japanilainen puupiirros ajan ja ikuisuuden peilinä, Raisa Porrasmaan ja Petri Artturi Asikaisen Temppelin hämärästä Mantsurian vilinään. Nojatuolimatka Japanin kulttuurihistoriaan ja tässä käsiteltävä teos, Minna Eväsojan Bigaku. Japanilaisesta kauneudesta (Helsinki 2008). 

Eväsoja käsittelee teoksessaan koko japanilaisen estetiikan pleeroomaa. Alussa tekijä erittelee maan erilaisia esteettisiä koulukuntia ja selvittää japanilaisen estetiikan keskeisiä käsitteitä. Peruslähtökodan Eväsoja muotoilee näin: 

Japanilainen arvomaailma ja estetiikka poikkeavat peruslähtökohdaltaan länsimaalaisesta siinä, että japanilaisessa kulttuurissa esteettiset arvot ja esteettinen kokemus liittyvät koko ympäröivän maailman, tilan, esineiden ja elämäntavan kokonaisvaltaiseen kokemiseen. 

Japanilaiselle estetiikalle on luonteenomaista vihjailevuus ja se, että asioita esitetään metaforien kautta. Kauneutta ei katsella ensisijaisesti silmillä, vaan sielun silmin. Merkittävää on myös karu pelkistyneisyys, joka ilmenee erityisesti arkkitehtuurissa. Värien käyttö on myös omintakeista, mikä näkyy värien rohkeissa yhdistelmissä. Luonteenomaisena japanilaisena piirteenä pidetään myös sitä, miten luonnollisuudessa tulee myös näkyä keinotekoisuus, siis ihmisen panos. Myös feminiininen pehmeys on tunnusomaista japanilaiselle estetiikalle. 

Japanilaisen estetiikan termistö on runsas ja poikkeaa huomattavasti meidän käsitteistöstämme. Termit eivät välttämättä kuvaa kauneutta, vaan jotakin tarkasteltavan kohteen ominaisuutta, jota japanilaisessa kulttuurissa arvostetaan. Tarkastelija voi olla esteettisesti tyytyväinen, vaikkei koekaan näkemästään iloa tai nautintoa. Tarkasteltavat asiat sinänsä eivät ole keskeisiä, vaan niiden mahdollistamat lopputulokset. 

Japanilaisia esteettisiä kategorioita ovat mm. wabi (karu, köyhä), sabi (surumielinen), shibumi (hiljainen, hienostunut, ryppyinen), hie (viileä), kare (lakastunut), yase (nahistunut) ja okashi (omituinen, mielenkiintoinen, suloinen). Esimerkiksi rikkonainen astia voi herättää suurempia esteettisiä tunteita kuin ehyt. Japanissa myös valmistetaan teollisesti näitä meidän mittapuumme mukaan muotopuolia tai rikkonaisia esineitä. Erityisen pidettyjä ovat wabi-sabi -tyyliset keramiikkaesineet. Meillä tämän esteettisen ajattelun tuotoksena voi ihailla vaikkapa Mauno Koiviston hautapaatta, jossa on käytetty japanilaista kintsugi-tekniikkaa. Kintsugissa tavallinen rikkoutunut esine paikataan esim, kullalla, hopealla tai platinalla ja näin nostetaan se uudelle esteetiselle tasolle. 

Mauno Koiviston hautapaasi. Kuva: Wikimedia

Eväsoja käsittelee varsin laajasti myös esittäviä taiteita, varsinkin kabuki-teatteria. Kannattaa tässä yhteydessä lukea em. Miia Kankimäen kirjan hieno kuvaus tekijän ensimmäisestä vierailusta kabuki-teatterissa. Kabuki lienee kulttuurimuoto, mihin länsimaalaisen ihmisen on hyvin vaikea päästä sisälle. Siihen kuluu mm. ilmeiden, liikkeiden, asusteiden ja värien monimutkainen ja hienovarainen symboliikka, ja vaikkapa onnagata-miehet, jotka esittävät naisia. Eväsoja (ja myös Kankimäki) käsittelee myös paljon heian-kautta, jolla on ollut suuri merkitys japanilaisen estetiikan kehitykselle.

Japanilaista kuvakulttuuria käsitellään myös laajasti, erityisesti mangaa, joka on merkittävä taidemuoto kaikenikäisten japanilaisten keskuudessa. Mangalla lienee sekä vanhan japanilaisen kulttuurin sekä länsimaalaisen kulttuurin tausta. Japanilaisten erityisyys ilmenee myös shunga- taiteessa. Shungan kuvat ovat vahvasti eroottisia, joita annettiin mm. häälahjoiksi, mutta niitä saatettiin tarkastella aiemmin myös koko perheen voimin.

Omat lukunsa kirjassa saavat myös japanilaisen arkkitehtuurin ja puutarha-arkkitehtuurin estetiikka, jolla on ollut suuri vaikutus länsimaiseen arkkitehtuuriin. Tekijä kuljettaa mielenkiintoisesti länsimaista ajattelua läpi koko teoksen ja antaa näin lukijalle monenlaista ajateltavaa. Jos Japani on saanut paljon länsimaisesta kulttuurista, on meidän kulttuurimme saanut paljon myös japanilaisesta kulttuurista jo parinsadan vuoden ajan. Suomalainen maalaustaide (esim. Edelfelt ja Gallén-Kallela) tai arkkitehtuuri (Aalto) ovat saaneet suoria vaikutteita japanilaisista esikuvista. Viimevuotinen Ateneumin japonismia käsittelevä näyttely Hiljainen kauneus tematisoi tämän suhteen varsin vaikuttavasti.

Itseäni kosketti erityisesti japanilaisen suhde arkipäivän kauneuteen: esteettinen ajattelu on oleellinen osa ihmisten elämää ja kaikissa toimissa pyritään kauneuteen tai kauneudesta nauttimiseen. Eväsojan kirja on sisällöltään hyvin rikas ja sitä kannattaa lukea Close Reading -periaatteella.  

Miten kaunista on, kun aivan kirkkaana kuutamoyönä

kulkee joen yli vaunuissa ja härän kahlatessa

pärskyvät vesipisarat ovat kuin 

kristallisirpaleita.

(Sei Shōnagon)

 

Porthania on miyabi

Ruska on okashi

Eesti mütoloogia

Ma lugesin Matthias Johannes Eiseni raamatut “Eesti mütoloogia” saksa keeles (Estnische Mythologie, 1925). Esimesele lehele oli kirjutatud raamatu eelmise omaniku nimi Oskar Loorits, kes töötas Tartu ülikoolis rahvaluule eradotsendina ja hiljemini Uppsala ülikoolis. M.J. Eisen oli rahvaluuleteadlane ja vaimulik, kes tegutses pastorina Ingerimaal ja Kroonlinnas. 1890-ndate aastate lõpupoole Eisen organiseeris rahvaluule suurkogumise, kuna ta kogus üle 90.000 lehe rahvaluulet. Eiseni raamat, mida ma lugesin, käsitleb Eesti muistset rahvausku ja eesti mütoloogiat. 

Eesti muistne rahvausk sai mõjutusi mitmelt poolt: germaanlastelt, lätlastelt, venelastelt ja soomlastelt. Mujalt eestlastel on palju oma mütoloogilisi elemente. Rahvausk oli veel elav 17. sajandil, eriti Eesti saartel, kuigi kirik võitles selle vastu. Väga huvitav on see, et Eestis on veelgi taarausulisi: Taara on igivana eesti usk. Mõned eesti kirjanikud käsitlevad ka rahvausu teemasid ja mitmed mütoloogilised mõisted on elavad, nii kui valge laiv, küüntest kübar ja kirikindad. Näiteks eesti kirikinnaste peen ja rikkalik traditsioon väljendab nii kristlikku kui paganlikku kultuuri. Järgmiseks ma võtan arutlusele mõnesid eesti nõidu ja jumalaid. 

Tuulispask on pööristorm, mis tuleneb sellest, kui hinged või nõiad liiguvad. Nõiad suudavad ka inimesi muuta tuulipaskadeks. Tuulipask tahab inimestele kahju teha: heina, seemneid või pesu näpata. Tuulipaska võib näha, kui inimene kummardab ja vaatab harude vahelt tagasi. Tuulipask kardab terasesi tööriistu.

Libahunt. Nõid võib muutuda libahundiks ja libahundiks võib saada ka nõia loitsimise läbi (kui ta roomab neli korda kivi ümber). Eestis jutustati näiteks, et nõid muutus pruutpaari libahuntideks. Libahundi tähis on valge märk kaelal ja harilikud soed väldivad libahunte. Libahuntidega peab võitlema leivaga, sest silmapilgul, kui ta leiba sööb, libahunt muutub taas inimeseks. Libahunt on eriti populaarne motiiv saksa mütoloogias (Werwolf). 17. sajandil Eestis veel mõisteti nõidu tuleriidal põletama, sest nad olid “libahundid”. Eesti kirjaduses on libahundi motiivi kasutanud näiteks Aino Kallas (“Hundimõrsja”). 

Marras on hingede hääl metsas. See kuulutab ette surma, verevalamist ja sõda. Marras ka lõhnab surma järele. Taludes ei kedratud neljapäeva õhtuti sellepärast, sest siis ketrab marras ja ketraja vokk jääb siis tühjaks. Neljapäev oli eesti mütoloogias muidu tähtis päev. 

Luupainaja piinab inimesi asetades kive nende peale ja see paneb ohvri kõvasti higistama ja südame peksma. Luupainaja vaenab ka koduloomi. Luupainajad võib näha lambiga, milles põleb inimese rasv. Suure varba liigutamine vabastab inimest luupainaja needusest ja ta põgeneb. Luupainaja kardab ka tuld. 

Tulihänd, varanduse vedaja, pisuhänd on tuldpurskav lohe. Ta kaitseb eriti varandusi ja ta ei loobu neist ilma ohvrita. Inimene võib luua tulihända kolme nädala jooksul neljapäeviti näiteks saunas aga sepikojas kuradiga. Tulihänd armastab piima ja putru. Eesti sõjaväel oli soomusrong “Pisuhänd” 1910. aastatel. 

Taara on vanaisa, sõjajumal, äikesejumal ja peajumal. Taarat kummardati pähklipuusalus või tammikus tantsu ja torupillimängimise abil. Neljapäev oli Taara oma päev. Mõned teadlased mõtlevad, et Taara kultus sündis sellepärast et Kaali meteoriit langes Saaremaale. Täna on taarausk Eesti uuspaganlik rahvuslik usuline liikumine.

Rõugutaja on ammede jumalus. Ta äratab ellu uppunud tütre ja moondab võõrastütre libahundiks. Rõugutaja peab ka taevas oma süles sündimata lapsi. Naised ohverdasid enne ja pärast sünnitust Rõugutajale.

Koerakoonlased olid inimeste ja hingede vahevormid. Nendel oli koera pea ja inimese keha. Lõuna-Eestis neid kutsuti “peninukirahvaks” ja “ristimata türklasiks”. Nad olid kentauri sarnased olendid. Koerakoonlaste ülesanne oli taeva valvamine. Nad oskavad viiulit mängida. Inimesed suudavad end kaitsta koerakoonlaste eest laevas või paadis. Koerakoonlased väldivad harilikku paakspuud, sellepärast istutati neid majade juurde.

Eiseni raamat oli huvipakkuv ja innustab rohkem lugema eesti muinsusest. Oleks tore teada ja lugeda enam Tõllist, Lindast, Lämmekünest… Eiseni raamat on teaduslik monograafia ja autor pürgib selgemaks teha, mis on uskumuste taga. Eesti mütoloogiast avaneb mitmekihiline ja rahvusvaheline maailm. Eisen kirjutab: “Täiesti Eesti omaks ei tohi me ometi esivanemate usundit nimetada. Igal taevakaarel naaberrahvastega kokku puutudes oleme niihästi kultuurilises kui vaimlises suhtes nendega vastastikku oma ilmavaateid vahetanud, võerastelt sagedasti enam omandanud kui ise oleme suutnud neile vastu anda.”

Englantia oppimassa

Helmi Krohnin Englantia oppimassa. Matkamuistelmia Englannista (Helsinki 1931) on tuonut lohtua kaukokaipuuseen ja tarjonnut samalla mukavaa todellisuuspakoa ajan aaltoihin kadonneeseen merry Englandiin. Jos vastavanlainen kirjallisuus kiinnostaa, kannattaa heti tarttua Elsa Enäjärven teokseen Vanha iloinen Englanti (Porvoo 1928) tai Helmi Krohnin Järvien, vuorien ja sankarien maa. Kuvia Skotlannista (Helsinki 1946). Nämä vanhat matkakuvaukset edustavat tuolloista korkeakulttuuria, eikä niissä anneta ohjeita pubeista tai yöelämästä, vaan keskitytään anglosaksisen kulttuurin essenssiin. Teoksessa kuvattu Iso-Britannia oli vielä tuolloin maailmanmahti ja vakavasti otettava suurvalta, toisin kuin nykyinen pellevaltioksi (ei ole minun vipua, vaan tämän viikon Spiegelissä käytetty muoto) vajoava maa.

Helmi Krohn oli varsin monipuolinen kulttuuripersoona, jolla oli myös laaja kirjallinen tuotanto. Hänen pysyvin antinsa Suomen kulttuurille lienevät kuitenkin useat klassikkokäännökset, ei niinkään hänen romaaninsa. Hän edisti myös lastenkulttuuria ja harrasti muun ohella aktiivisesti spiritismiä, mitä hän kutsui spiritualismiksi. Siskonsa Aino Kallaksen tapaan hän kiersi 1920-luvulla pitkin Englantia 50 paikkakunnalla Kansainliiton tukemana esitelmöitsijänä kertomassa Suomesta. Tämän matkatyön innoittamana syntyi Englantia oppimassa, mikä on rakennettu tietosanakirjan tapaan A:sta Z:aan. Kirja on kauniisti kuvitettu, erityisesti seepianväriset syväpainokuvat ovat laadukkaita. Lasi kuivaa sherryä käteen ja matkaan!

Krohn kuvaa erityisesti kauniita tai muuten erikoisia englantilaisia kaupunkeja nostaen niistä esille jonkin erityisen nähtävyyden, useimmiten vanhan katedraalin. Bathia kuvatessaan keskittyy hän roomalaisnähtävyyksien jälkeen käsittelemään Bernardo´s Home -orpojenhoitolaitoksia. Orpopojille ja -tytöille oli rakennettu kauniit puutarhakaupungit, jossa heitä kasvatettiin työhön ja kunnon kansalaisiksi pienissä yhteisöissä. Järjestö on edelleenkin Ison-Britannian suurin lasten hyväntekeväisyysorganisaatio. Toinen sosiaalinen kokeilu, jota Krohn kuvaa on Letchworthin puutarhakaupunki, jossa Ebenezer Howard toteutti ajatusta puutarhakaupungista, jonka tuli jalostaa siinä asuvia ihmisiä. Kaupunki on ollut meidän lähiöidemme esikuva. 

Omat lukunsa saavat ansiosta York ja Durham. Krohn kirjoittaa, että York on paremmin kuin muut Englannin kaupungit kyennyt säilyttämään vanhanaikuisen leimansa. Tässä hän on edelleenkin oikeassa. Jos haluaa löytää hienon ja vanhanaikaisen englantilaisen kaupungin, on syytä mennä Yorkiin. Tuomiokirkko ja sen ainutlaatuiset lasimaalaukset edustavat länsimaisen kulttuurin huippua. Toinen vastaava kohokohta Englannissa on Durhamin katedraali, jalo normannilaistyylinen kirkko, missä on haudattuna mm. Cuthbert ja Beda Venerabilis. 

Erityisellä lämmöllä tekijä kuvaa englantilaisia ja heidän kotejaan. Arkihuoneessa istutaan aina kun voidaan teen äärellä. Ainoa ongelma Krohnille on asuntojen, erityisesti makuuhuoneiden kylmyys, johon englantilaiset ovat tottuneet. Lämpövajetta paikkaillaan tweedvaatteilla, viskillä, takkatulella ja teenjuonnilla. Kuva englantilaisista jäykkinä ja sovinnaisina on myös tekijän mukaan väärä. Yhdessäoloon on monenlaisia instituutioita, kuten aftenoon tea, naisten lounaat ja miesten klubit. Tässä tyylinäyte tekijältä:

Vieraskäynti saa kuitenkin aivan toisen leiman, jos vieraita on vain harvoja. Silloin istutaan tuttavallisesti kodikkaan takan ääressä, emäntä tai talon tytär, usein itse isäntäkin tarjoo teetä ja keskustelu käy kaikessa rauhassa. Mutta aina jutellaan kaksittain, yleistä keskustelua ei synny koskaan. Samoin on laita päivällisillä ja lounailla, jolloin keskustellaan vain vierustoverin kanssa ja usein keskustelu kohdistuu vain ulkonaisiin asioihin.

Krohnin maailma on hieman yläluokkainen, vaikka hän kerran poikkeaakin katselemaan Itä-Lontoon slummeja bussin ikkunasta. Brittiläisiin tunnelmiin pääsee lukemalla vaikkapa du Maurierin Rebekkaa tai Sackville-Westin Ylhäisiä ihmisiä. Toisenlaiseen Englantiin pääsee taas tutustumaan vaikkapa TV-sarja Happy Valleyn tai God´s Own Country -elokuvan avulla. 

Aino Kallas: Tähelend. Eesti poetessi Lydia Koidula elu

Lydia Koidula (Kuva: Wikidata.org)

Ma olen palju lugenud Aino Kalda teoseid ja mulle meeldib tema arhailine stiil ja eesti teemad. Aasta tagasi ma lugesin Kalda raamatu Lydia Koidulast, Emajõe ööbikust. Raamat ilmus 1915. aastal ja sel on olnud suur mõju Koidula-mulje kujunemisel Eestis. Raamatu stiil on üsna omapärane ja raskesti loetav. 

Lydia Emilie Florentine Jannsen sündis eesti haritlaskonna peres 1843. aastal. Tema isa J.V. Jannsen asutas ajalehe, laulupidu ja kirjutas ka Eesti tuleva rahvushümni sõnad. Tema oli ka rahvusliku liikumise juht. Jannseni kodune keel oli saksa, nõnda Lyydia Koidula. Lydia õppis eesti keele sugulasilt, kes elasid maal. 

Alguses Koidula töötas kaastöötajana koos oma isaga toimetuses ja hakkas ühes sellega kirjutama isamaalisi luuletusi. Tema andis kaks luulekogu “Lilled” ja “Emajõe ööbik” ja kirjutas esimese eesti näidendi “Saaremaa onupoeg”. Koidula tõusis Eesti kultuurielu oluliseks figuuriks, ta andis sõnad eestlaste vabadusihale ja lõi põhja Eesti ilukirjadusele. Koidula isiklik tragöödia oli, et ta oli liiga suur ja geniaalne selleaegases Eesti kultuurielus. Ta ei ka leidnud endale võrdväärset meest.  Eestis räägiti, et Koidula on nagu kreeka jumalanna.

Võrdväärse suhte ta leidis Kalevipoja looja F.R. Kreutzwaldiga. Vanuse poolest Kreutzwald oleks võinud olla Koidula isa, aga nende vahel sündis vilgas suhe ja erootiline ja samuti isamaalik kirjavahetus. Kreutzwaldi abikaasale see vahekord ei meeldinud ja tema korraldas armukadeduse stseene ja ükskord tema tõstis välja Koidulat oma kodust tänavale. Koidula isa pürgis ka ära hoida tütre suhte Kreutzwaldiga, aga ebaõnnestus siin. Koidula ja Kreutzwaldi kirjavahetus oli väga omapärane ja see andis toitu kummalegi osapoolele: kõige keskpunkt oli Eesti ja Eesti rahva tulevik, aga hulgas oli erootiliseid teateid. Seda suhet Kallas eritleb rikkalikult, niimoodi et lugeja algab tasapisi roiduma. Kaldal oli omas elus samasuguseid suhteid, näiteks Eino Leinoga. Eesti lauliku ja Emajõe ööbiku suhtumine rikastas ikkagi Eesti kultturielu. 

Koidula elus juhtus pööre, kui ta abiellus läti sõjaväearsti Eduard Michelsoniga. Mehe töökoht oli Kroonlinnas. Koidula elu vene ja saksa ohvitseriperedega ei olnud kerge, sest tema ei saanud elada oma taseme elu. Läbikäimine koosnes kaardimängimisest, pidudest ja keelepeksust. Suhe abikaasaga ei ka vaimselt Koidula rahuldanud, aga nad said kaks last. Ühekülgne elu Kroonlinna kodus vallandas Koidula uuele loometööle. Ta pani jälle selga luuletaja sõjarüü. Koidula haigestus vähki ja ta suri 1886. aastal. Ta maeti Kroonlinnas aga tema põrm toodi Eesti ja sängitati Tallinna Metsakalmistule. 

Kalda raamat on natuke raskesti loetav psühhologiseeriva jutustamisstiili ja keerulise keele tõttu. Jäi ka saladuseks, miks Koidula oli geniaalne inimene ja luuletaja sest Kallas napilt räägib Koidula luuletustest. Kõigest hoolimata raamat pakub reisi 150 aastate tagusesse Eestisse ja esitleb neid aateid, mis elustasid seda väikest ja sangarlikku rahvast. 

Ma lugesin Koidula luuletuse “Ja õues on kewwade”. Luuletaja seisob  “kassepu warjul” kevadel õues ja võrreldab oma sisemisi tundeid kevadise loodusega. Puust langeb üks närtsinud leht, kusjuures luuletaja mõtleb, et see on tema “leinalaulo”.  Peen tilluke luuletus, mis viib lugejat metafüüsilisisse sügavusisse. 

Polupielavaa ja siehtarlaisia

Inkerinsuomalaisia elämänsalkkuineen

Aira Kurosen kirja Inkerin keittiö. Ruokaperinnettä ja -ohjeita (SKS:n toimituksia 862) on mielenkiintoinen esitys kadonneen suomalaisen kulttuurimuodon, Inkerinmaan ruokataloudesta. SKS:n kirjojen tapaan on teoksen sidosasu, painopaperi ja kuvitus laadukasta. Kirjassa on myös laaja valikoima ruokaohjeita, joita kokeneempi kokki voi soveltaa omaan ruokatalouteensa.

Inkeriläiset olivat Suomenlahden pohjukan kanta-asukkaita, venäläiset myöhemmin tulleita. Inkeriläisyys oli oma etninen mikrokosmoksensa suuremman kulttuurin kainalossa, kuten vaikkapa Spreewaldin sorbit tai Burgenlandin kroaatit. Venäjän vallankumous ja sitä seuranneet vähemmistökansojen vainot tekivät lopun inkeriläisestä kyläkulttuurista, jota erityisesti meidän luterilainen kirkkomme on pyrkinyt 1990-luvun jälkeen aktiivisesti elvyttämään. Valtiovalta teki taas toisenlaisen eleen 1990-luvulla, jolloin inkeriläisiä alettiin pitää paluumuuttajina. Jos haluaa syventyä tämän sukulaiskansan moninaisiin vaiheisiin, kannatta lukea Pekka Nevalaisen ja Hannes Sihvon Inkeri – historia, kansa, kulttuuri ja Aale Tynnin Inkeri Inkerini. 

Inkeriläinen keittiö on saanut vaikutteita sekä Suomesta (savakot ja äyrämöiset) että Venäjältä, ja se on hengeltään ennen muuta itäinen keittiö. Ruokaa valmistettiin mieluiten uunissa eli kiukaassa, hapatettuja ruokia syötiin paljon, leipä oli pehmeää hapanleipää ja teetä juotiin myös. Kirjailija kuvaa vuodenkierron vaikutusta ruokatalouteen ja hän käsittelee myös juhlia ja niihin liittyneitä ruokatapoja. Kelttolainen ruokarukous 1930-luvulta kuuluu näin:

Kädet yhteen liitän, Sua rukoilemme,

sydämestä kiitän eestä einehemme.

Siunaa joka muru armas antajamme,

poista puute, suru, köyhyys kodistamme.

Mont´on joutunt´ lasta mieron

taipaleelle,

tulkoon taivahasta tarpeet myöskin

heille.

Erityisen tärkeä oli maitotalous, koska inkeriläiset pitivät Pietarin suurkaupungin maidossa, voissa, rahkassa ja smetanassa aina 1920-luvun loppuun saakka. Tšuhonskoe maslo, suomalainen voi oli Pietarissa kaikkien tuntema käsite. Voi kirnuttiin happamesta kermasta, siitä tehty voi oli raikasta ja puhtaasti valmistettua. Tästä voista on maininta jo Venäjän ensimmäisessä keittokirjassa vuodelta 1779. Tämä perinteen ansiota on osaltaan se, että Venäjällä suomalaiset maitotuotteet edustavat edelleenkin korkeinta laatua. 

Kurosen kirjan mielenkiintoisinta antia on kuvaus ohtjankkojen, inkeriläisten naisten maitokaupasta Pietarissa. Naiset olivat ommelleet itselleen elämänsalkun, kantolaitteen, johon mahtui neljä kymmenen litran täysinäistä maitokannua, pitoonia, kaksi kannua eteen, kaksi taakse. Isännät toivat emäntänsä asemalle, josta sitten naiset lähtivät myymään maitotuotteita joko tinkiperheisiin, asemien lähelle tai suomalaisten perinteiselle toripaikalle Heinätorille. Voi vain kuvitella, miltä tuntui kantaa neljääkymmentä kiloa päivittäin hartioillaan. Venäläiset sanoivat, että murjottavat tsuhnat erottuivat heti vilkkaista venäläisistä talonpojista. Kuitenkin inkeriläisten maataloustuotteet ja halot kelpasivat hyvin pietarilaisille myyjien totisuudesta huolimatta. Tästä kaupasta saatiin perheeseen rahaa ja voitiin ostaa kaupungin tuotteita. Jos tsuhnat kiinnostaa, niin lue linkin postaus.

Sanavarastokin laajeni teosta lukiessa: hiekka/kidesokeri, jässikkä/laatikko, kohtalo/lihanpala, osuus lihasta, korkiaputro/perunamuussi, laurinlehti/laakerinlehti, muna/peruna, siehtarlainen/punaherukka ja monet väännökset venäläisistä sanoista.  

Erityinen ilon aihe kirjaa lukiessa oli kauniit kuvat vanhoista ihmisistä työn ääressä. Mummojen kauneus on ihan omaa luokkaansa: heistä huokuu arvokkuutta, lämpöä ja elämänkokemusta. Vanhat ihmiset ovat olleet myös keskeisessä asemassa siirrettäessä inkeriläistä perinnettä eteenpäin. 

Inkerin kartta

Laitan tähän pari kokeiltua inkeriläistä reseptiä. Tämä kesä on ollut todellinen vadelmakesä. Vatuista ja punaisista viinimarjoista syntyy Varenja punasista siehtarlaisista:

750 g punaherukoita eli siestarlaisia

250 g vadelmia eli vaapukoita (muumien suosikkisana!)

Puoli kiloa hillosokeria

Jos haluat voimakkaamman vadelmanmaun, niin vaihda marjojen suhde päittäin. Keitä sitten hillo kuten se kuuluu keittää ja säilö kuumiin, puhtaisiin purkkeihin. Tämä on erinomainen hillo aamiaisella paahdetun leivän, voin ja juuston kera. Jos leivot runebergintorttuja helmikuussa, korvaa puhdas vattuhillo tällä, niin tiedät saavasi hyvää.  

Varenja punasista siehtarlaisista

Seuraava leipä, polupielava vaatii hieman aikaa valmistuakseen ja pientä kokemusta leivonnassa. Olen pikkuisen soveltanut ohjetta jättämällä rusinat pois, enkä ole myöskään sivellyt leipää kiiltäväksi siirappivedellä, minkä voi kuitenkin halutessaan tehdä. Polupieleva tarkoittaa puolittain vaaleaa leipää.

Esitaikina:

1,5 dl vehnäjauhoja

0,5 dl ruisjauhoja

kiehuvaa vettä

vehnäjauhoja alustamiseen 

vettä 

kuivahiivaa noin 2 tl tai neljännes hiivapaketista

1 rkl hunajaa

suolaa 1 tl

Sekoita esitaikinan ainekset niin, että saat aikaan vellimäisen seoksen ja pane se sitten yön yli makeutumaan taikinakulhossa peitettynä lämpimään paikkaan (esim. jääkaapin päälle tai tyhjään uuniin). Tämä on suurin piirtein samaa kuin tangzhong-juuri Japanissa. Seuraavana päivänä lisää hiiva, hunaja ja suola sekä alusta taikina koneella lisäämällä vehnäjauhoja ja vettä sen verran, että syntyy pehmeähkö, seinämistä irtoava taikina. Anna nousta kaksinkertaiseksi ja nujerra taikina vielä kerran jauhotetulla pöydällä kohoamaan kaksinkertaiseksi. Nujerra toisen kerran ja muotoile sopiva leipä. Kohota leipää vielä tunti (leipäkori sopii hyvin tähän tehtävään). Paista leipä kuumassa uunissa (250 astetta) noin 10 minuuttia ja laske lämpö sitten 200 asteeseen noin 20 minuutiksi (leivän sisälämpötilan pitäisi olla 96 astetta). Saat leivän, joka on hieman makeaa, kosteaa ja herkullista. 

  

Polupielava