Mennä, meni, mennyt

Laura Lyytisen kaunis kansi vie suoraan Berliiniin

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt on varsin ajankohtainen kirja, jota sekä arvostelijat että bloggarit ovat kovasti kiitelleet. En olisi kirjaa muuten lukenut, jollei se olisi ollut lukupiirin kevään romaanina. Onhan nimittäin niin, että Suomessa tietyt asiat ovat sivistyneille ihmisille décoré eli niistä on vain yksi sovelias mielipide (esim. ruotsinopetus, maahanmuutto, positiivinen diskriminaatio, ilmastokriisi, pyöräily, monikulttuurisuus tai kasvissyönti). Erpenbeckin romaani asettuu hyvin tähän moderniin asenteelliseen valtavirtaan. Jonkinlaiseksi vastapainoksi kirjailijan hillitylle kerronnalle voisi esittää vaikkapa Houellebecqin ”Alistumista”, jonka lukemista jaksan aina suositella. Kumpikin kirjailija käsittelee vieraan kulttuurin kohtaamista, toinen idealisoi, toinen kritisoi vieraskulttuureja.

Erpenbeck olisi voinut rikastuttaa romaaniaan tuomalla esille esim. uskonnollisen problematiikan, joka on ollut monen pakolaisuuden taustalla. Meillä maallistuneessa Pohjois-Euroopassa on yhä vaikeampaa ymmärtää sitä, kuinka merkittävä tekijä uskonto on suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Kirjan päähenkilölle uskonnolla ei ollut mitään merkitystä. Ehkä tämän kirjailijan valinnan ymmärtää hänen taustaansa vasten, Erpenbeck on neuvostokasvatti, DDR:ssä syntynyt ja opiskellut. Erpenbeckin ymmärrys maahanmuuttoasioista on myös kovin rajallinen ja idealistinen.

Etnistä syrjintää kirjassa tosin sivutaan. Etnisen tai uskonnollisen toiseuden sietäminen on vaikeaa erityisesti silloin, kun yhteiskunta on kriisissä tai hajoamassa. Olin itkun partaalla, kun luin Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppua. On surkeaa lukea, kuinka eilen vielä sopuisat ihmiset olivat jo seuraavana päivänä valmiita omin käsin tappamaan naapurinsa, jos heitä siihen valtaapitävät vimmasivat. Tästä voisi avata jälleen sanaisen arkkunsa koskien ihmisen hyvyyttä, mutta antaa nyt olla. Tämäkin kuuluu niihin asioihin, mistä on vain yksi oikea mielipide. 

Varsin kummaa oli myös romaanin epäeroottisuus, vaikka kerronnan keskiössä olivat nuoret miehet. Patoutuneen miesenergian purkautumisesta on saksalaisillakin lähikokemusta vaikkapa Kölnistä vuodenvaihteessa 2015/2106: 1200 rikosilmoitusta ahdisteluista, joista 37 johti tuomioon. Eikä päähenkilönkään yritykset lähestyä eksoottista ihastustaan oikein lyönyt millään tasolla tulta. Ehkäpä aihealue on kirjailijan osaamisen reunalla. Myös naiskuvaus teoksessa on kovin vaatimaton.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu, se herättää ajatuksia ja sen lukee mielellään, mutta lukukokemus oli jotenkin siisti ja kiltti. Teoksen käännöstä on myös ylistelty, mutta keitetyn maidon päälle syntyy ketto, ei nahka, kuten Jukka-Pekka Pajunen kääntää. Kirjan kerrontatapa tuo mieleen Marion Braschin teoksen "Ja nyt hiljaisuus". 

Tekijä avaa lukijalleen uusia näkökulmia muukalaisuuden ongelmaan. Päähenkilö on itäsaksalainen klassisen filologian eläkkeelle jäänyt professori, jonka vaimo on kuollut ja rakastajatar lähtenyt. Elämänsä tyhjyyttä täyttääkseen hän alkaa käydä pakolaiskeskuksessa jututtamassa siellä olevia miehiä. Osaan heistä hän luo ystävyyssuhteen, ja teoksen lopussa päähenkilö ystävineen alkaa tarmokkaasti auttaa miehiä, jotka ovat saaneet kielteisen oleskelulupapäätöksen Saksassa. 

Päähenkilö Richard auttaa pakolaisia monella tavalla: hieman pygmalionmaista on esim. hänen antamansa pianotunnit Osaborolle, toisaalta hän ostaa esimerkiksi maata pakolaisten Afrikassa oleville sukulaisille ja majoittaa talossaan lukuisia yöpaikkaa tarvitsevia. Taustalla on oivallus omasta muukalaisuudesta: Berliinin muurin kaatumisen myötä Richard heräsi hänelle täysin uuteen maahan ja yhteiskuntaan. Mutta kumman on helpompi mukautua uusiin oloihin, berliiniläisen professorin tai pakolaisen, joka ei edes tiedä, että Hitler on ollut olemassa? Sivistys auttoi häntä ylenemään länsisaksalaiseksi asiantuntijaksi.  

Parhaimmillaan tekijä on saksalaisen sivistyneistön kuvauksessa. Yhteinen klassinen sivistys on väline, jolla vertaiset voivat seurustella keskenään. Tästä hyvä esimerkki on kohtaus maahanmuuttoasioihin erikoistuneen tuomarin luona, joka Tacitus-sitaatilla puolustaa avointa siirtolaispolitiikka. Richard siteeraa myös mielessään ja ääneen antiikin kirjailijoita tarpeen vaatiessa. Esim. tämän päivän (22.4.2020) Zeitissa aloittaa toimittaja koronajuttunsa Thukydides-lainauksella sen enempää sitä avaamatta, koska suurin osa lukijakunnasta ymmärtää mistä siinä on kyse. Näin ei valitettavasti ole enää meillä.

En voinut välillä välttyä ajatukselta, että kaikesta empatiastaan huolimatta tekijä katselee pakolaisia von oben. Ainoa särö tässä pakolaismyönteisessä kertomuksessa oli avoimeksi jätetty kysymys siitä, kuka hajoitti Richardin kodin. 

Erpenbeckin kirja tulee varmaan ajan sanelemaan tarpeeseen herättää ihmisiä ajattelemaan, että jokainen pakolainen on yksilö ja ihminen ja hänellä on ollut jokin syy lähteä kotoaan. Toisaalta kirjailija olisi voinut avata myös kriittisen keskustelun maahanmuuton ongelmista, joista saksalaisilla on jo paljon kokemusta. Jokin syy täytyy olla vaikkapa siihen, että Dresdenissä ylilautaporukat riehuvat viikosta viikkoon kaduilla. Erpenbeckin ongelma tuntuu olevan vain Saksan penseät virkamiehet. 

Ranskalainen maalaisleipä

Nyt on leipomisen kulta-aika. Leivän leipominen on rentouttava ja ikiaikainen ihmiskunnan askare. Leivän saa aikaiseksi nopeasti tai sitten kahden, kolmen päivän hitaana prosessina. Seuraava ohje vaatii viiden tunnin nostattamisen ja 40 minuutin paiston. Tuloksena on muheva, maukas ja vaalea leipä, jolla on hyvä rakenne.

Sekoita käsin tai koneella 750 g vehnäjauhoja (Manitoba Cream on hyvä), 50 g vaaleaa leivänjuurta, 450 g vettä ja puoli ruokalusikallista suolaa ja rivaus kuivahiivaa (esim. puoli tl). Vaivaa taikinaa niin kauan, että taikina on sileää, eikä tartu enää käsiin. Voit tussauttaa joukkoon hieman ruis- tai vehnälesettä. Laita taikina kohoamaan neljäksi tunniksi kulhoon liinan alle. Nujerra taikina tämän jälkeen, muotoile leiväksi (pyöreä tai pitkulainen) ja laita kohoamaan vielä tunniksi. Lämmitä uuni 250 asteeseen. Tee leivän pintaan sopivia viilloksia, laita leipä uuniin, ruiskuta hieman vettä uunin arinalle, laske lämpö kymmenen minuutin jälkeen 220 asteeseen ja paista vielä noin 30 minuuttia, kunnes leivän sisälämpötila on 96 astetta (kinkkulämpömittari!). 

Hanki pullollinen Joseph Drouhin Rully´ä, voita, juustoa ja ota käteesi Georges Bernanos´n Maalaispapin päiväkirja. Nauti olostasi. 

Euroopan kehdossa. 12 avainta myyttien ja pyhien Roomaan

Tutkijapariskunta Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun teos Euroopan kehdossa. 12 avainta myyttien ja pyhien Roomaan, sai luvan tyynnyttää koronan patoamaa keväistä matkustushimoa Roomaan. Kirja on kauniisti sidottu ja tekstiosa varustettu selvillä kartoilla, joiden avulla voi suunnistaa sitten joskus tulevaisuudessa...

Kirja on kevytlukuinen, mutta kuitenkin syvällinen ja informatiivinen. Roomaa kuvataan aina Romuluksesta ja Remuksesta aina nyky-Italian bella figuraan asti. Jos siis haluaa hyvän ja tiiviin yleiskuvan Rooman sivistyshistoriasta 2000 vuoden ajalta, kannattaa silloin tarttua tähän teokseen. Kirja antaa myös mukavasti innoitusta tutkia Roomaa syvällisemmin. Nostan muutaman kirjan aiheista lähempään tarkasteluun.

Rooman historialliseen monikerroksellisuuteen johdattelee lukijan kappale Mithraeumien uumenissa. San Clemente al Laterano on aika vaatimattoman näköinen kirkko Colosseumin lähistöllä. Kun astuu barokkisisäänkäynnistä kirkkoon, huomaa saapuneensa 1100-luvun keskiaikaiseen sakraalitilaan, jonka apsiksessa on kultaa ja lapsislatsulia hohtava mosaiikki, missä on kuvattuna krusifiksi, jonka juurella ovat Maria ja opetuslapsi Johannes. Kun sitten kirkkosalista lähdetään portaita alaspäin, saavutaan ajassa noin 700 vuotta taaksepäin 400-luvulta peräisin olevaan titulus-basilikaan. Kun tästä vielä mennään kerros alemmas, tullaan mithraeumiin, joka on peräisin jo ennen 100-lukua. Mithraeuemin alapuolella on vielä vanhemman rakennuskannan jäännöksiä. Tekijät toteavat, että vastaavaa hurskauden kerroksellisuutta on Roomassa kaikkialla. 

Mielenkiintoinen on myös tekijöiden ajatus Rooman kävijöiden sisäisestä kerroksellisuudesta: "Mielikuvien takana on monimutkaisia psykologisia mekanismeja, kun vuosisataiset stereotypioiden kerrostumat ovat jäsentyneet osaksi matkailijan minäkuvaa, ei vain osaksi Rooma-kuvaa." Rooma on niin monella tavalla läsnä myös meidän suomalaisten elämässä ja kulttuurissa: Rooma on meidän henkinen kotikaupunkimme. Jos haluat tunnelmoida oikean pohjamutia myöten Rooma-hehkutuksen parissa, kannattaa ehdottomasti lukea Kersti Bergrothin Maailman Rooma: "Rooman palatsit ja sillat lepäävät tänä kesäpäivänä auringonpaisteessa kuin pilvessä, Tiber haihtuu kauniiksi usvaksi, Rooma näyttäytyy sinä mikä se on: juhlana." Myös Tatu Vaaskiven Kurjet etelään on hieno ja vanhanaikainen kuvaus henkisestä matkasta Roomaan.

San Clementen mithraeum 

Varhaiskristillistä taidetta San Clemetessä

San Clementen apsiksen mosaiikki

Kun Roomasta kirjoittaa, ei voi olla puhumatta marttyyreistä. Heikkilä on kirkkohistorioitsija, joten hän on kotonaan näissä kristinuskon dramaattisissa vaiheissa. Lähempään tarkasteluun hän ottaa Pyhän Agneksen ja Pyhän Cecilian. Neitsytmarttyyreiden vitat on ihan oma kirjallisuudenlajinsa: hurskauden lisäksi niissä on rutkasti seikkailua ja eroottisia käänteitä. Suurimmaksi osaksi ne lienevät myös mielikuvituksen tuotetta, mutta niiden keskeinen tehtävä ei ollutkaan historiallinen luotettavuus, vaan todistus uskon voimasta. Rooma on paras paikka tehdä pyhiinvaelluksia naismarttyyrien muistopaikoille.  Oma suosikkini on Santa Prassede, Pyhän Praxedisin muistokirkko. Praxedis keräsi 3000 marttyyrin veret talteen pestessään näiden ruumiita, ja valutti sitten veret kotipihansa kaivoon. Lopuksi myös Praxedis kärsi marttyyrikuoleman. Santa Prassede on rakennettu sille paikalle, missä perheen kaivo sijaitsi.

Jan Vermeer: Pyhä Praxedis (Kuva: Wikimedia)

Kirjassa kerrotaan myös elävästi konstantinolaisesta käänteestä ja Rooman kaupungin vaiheista, milloin minkin vandaalijoukon kynsissä. Keskiajalla Rooma muuttui miljoonakaupungista pieneksi maalaiskaupungiksi, jossa Andreas Gryphiuksen sanoja lainatakseni: Wo itzund Städte stehn, wird eine Wiese sein/Auf der ein Schäferskind wird spielen mit den Herden. Pietarinkirkon rakentamisen ja paavinvallan kasvun myötä Roomasta kehittyi jälleen suurkaupunki, joka veti puoleensa pyhiinvaeltajien lisäksi monenlaisia hengenelämän vaikuttajia.

Kirjoittajat kuvaavat varsin laajasti kahden ruotsittaren vaiheita Roomassa: Pyhän Birgitan ja kuningatar Kristiinan. Kummatkin naiset olivat varsin toimekkaita, Birgitta hengellisyyden ja visioiden, Kristiina tieteiden ja taiteiden alalla. Nykyään on Piazza Farnesella birgittalaisluostari, jossa voi kutsun saatuaan käydä katsomassa vaikkapa Birgitan hevonjouhista tehtyä kilvoittelupaitaa ja hänen lantioluutaan. Tekijöillä on sielunhoidollinen lähestymistapa pyhäinjäännöksiin: "Usko on heikko ja kaipaa tuekseen todisteita. Niinpä miljoonat uskovaiset ovat vuosisadasta toiseen saaneet lohtua ajatuksesta, että heidän on mahdollista solmia konkreettinen yhteys pyhimykseen tämän reliikkien kautta...Modernin ihmisen on turha imarrella itseään ajattelemalla, että hänen uskonsa tai maailmankuvansa oli sen rationaalisempi tai realistisempi kuin keskiajan roomalaisen." 

Kristiinan saapuminen Roomaan oli oiva ase paaville, joka palveli hyvin vastareformaation asiaa: protestanttinen Ruotsin kuningatar löysi totuuden Rooman kirkosta. Rooma avasi lahjakkaalle kuningattarelle laajemmat henkiset näkymät kuin Tukholma. Kirjassa kuvataan varsin laajasti Kristiinan, Pohjolan Minervan värikästä elämää Roomassa. Jos innostuu tästä toimettaresta enemmän, kannattaa lukea Klinge, Kolbe, Nevala, Setälän Kuningatar Kristiina-aikansa eurooppalainen (Helsinki 1990). Trenton konsiili oli luterilaisesta näkökulmasta varsin onneton yritelmä kampittaa luonnonvoiman tavoin nousevaa reformaatioliikettä tuolloisessa Euroopassa. Arvokas asia tuon kokouksen seurauksena oli barokin synty Italiassa: ihmisen tuli astua tunteen kautta hengellisten tapahtuminen keskelle kristillisen taiteen avulla. Meillä pohjolassa määräsi järki, etelässä tunne.

Tekijät kertovat mielenkiintoisesti Rooma-kuvien synnystä ja ylipäänsä paikkoihin liittyvien mielikuvien psykologiasta. Tässä yhteydessä esitellään Piranesin vedutateokset, jotka muovasivat myöhempien vuosisatojen käsitystä Roomasta raunioiden kaupunkina. 

Italian valtion syntyä käsitellään Puccinin Toscan avulla, ja sitten päädytään italialaisen fasismin kuvaukseen. Italialaisten keveämpi luonteenlaatu on ehkä vaikuttanut siihen, ettei fasismin ajasta ole tullut heille sellaista henkistä taakkaa kuin saksalaisille. Italialaiset pitävät itseään uhreina, ei syyllisinä, vähän samaan tapaan kuin itävaltalaiset itseään. Varsin terävästi tekijät käsittelevät italialaisten bella figura -ajattelua: pääasia on, että kaikki näyttää hyvältä, varakkaalta ja menestyvältä, vaikka kaikki olisi silkkoa sisältä. 

Minä rakastin venäläistä

Maimu Bergin romaani Ma armastasin venelast ilmestyi vuonna 1994, suomennos 1998. Otsikon innoittajana lienee ollut Tammsaaren klassikko Rakastin saksalaista. Tammsaaren kirjassa pohditaan kansallista alemmuudentuntoa rakkaustarinan avulla. Bergin kirjassa on myös erikoinen rakkaustarina, jonka kautta avautuu virolaisten ambivalentti suhde valloittajakansaan, venäläisiin: yksityisesti heitä voi rakastaa, mutta kansana he edustavat raaempaa ja yksinkertaisempaa kulttuurimuotoa kuin virolainen kulttuuri on. Berg kirjoittaa:

Minun lapsuudessani heitä (venäläisiä) oli vähän, aluksi he olivat jopa kiinnostavia ja eksoottisia kuten alati vieraat, jotka eivät ole uhaksi omille. Sitten heitä tuli aina enemmän ja enemmän. Yksi toisensa perästä he täyttivät kaupungit ja kaupunginosat ja häätivät meidät niistä, niin että monet rakkaat paikat omassa maassamme muuttuivat meille ventovieraiksi. Heidän kovaäänisyytensä, hyökkäävyytensä, karkea primitiivisyytensä, kiusalliseen nöyryyteen asti ulottuva alamaisuutensa vahvempien edessä, meille tuntemattomat tavat ja itsestään selvä ylemmyydentunne suhteessa virolaisiin oli loitontanut meitä heistä...heitä oli tullut Viroon yksinkertaisesti liikaa.  

Bergin romaani etenee kahden kertomuksen voimalla kahdessa eri ajassa: ollaan 1950-1960 -lukujen Neuvosto-Virossa ja 1990-luvulla Wiepersdorfin taiteilijaresidensissä Jüterbogissa. Nämä näennäisesti erilaiset kertomukset leikkaavat kuitenkin metatasolla toisensa. Kirjassa on kaksi isompaa teemaa: kulttuurien kohtaaminen ja kielletty rakkaus. 

1950-luvun Viro näyttäytyy romaanissa ankealta paikalta. Kaikki on harmaata ja likaista, niin Tallinna kuin sen ihmisetkin. Henkinen ilmapiiri kaupungissa on ahdistava. Kaikki kurjuus kulminoituu kouluun, missä ei ole minkäänlaista ilmaa hengittää. Kirjan päähenkilö on pieni tyttö, jonka nimeä ei mainita. Hän elää yhdessä äitinsä kanssa vaatimattomissa oloissa. Tytön isä on "kadonnut" Venäjälle sodan aikana, ehkä kyyditetty tai ammuttu. Tästä asiasta äiti ei halua puhua tyttärensä kanssa koskaan mitään.

Tyttö saa pienenä koululaisena tuberkuloositartunnan ja hän joutuu lääkärin vastaanotolle keuhkokuvaa varten. Keuhkolääkäri on vironvenäläinen Hän, joka kuuntelee töissä tubikuvausten taustamusiikkina Bellinin Casta Divaa ja erottuu muutenkin kaikin tavoin ankeasta neuvostoympäristöstä. Tyttö on vakuuttunut, että tämä mies on hänen kadonnut isänsä ja lapsi rakastuu mieheen silmittömästi. Vuosien saatossa lääkäri alkaa vierailla tytön kotona ja lopulta tytön ollessa 14- vuotias tulee suhteesta myös eroottinen. Tytön äiti ja tämän miesystävä yllättävät epäsuhtaisen pariskunnan intiiminä hetkenä, minkä seurauksena lääkäri pidätetään ja asetetaan syytteeseen pedofiliasta. 

Voisi ajatella, että olisi vastenmielistä lukea tällaisesta suhteesta, mitä kirjassa kuvataan, mutta Berg tekee sen kauniisti ja perustelee lukijalle, miksi nämä ihmiset ajautuivat toistensa seuraan. Lääkäri oli orpo, eikä tuntenut itseään virolaiseksi tai venäläiseksi. Hän etsi hyväksyvää ja lämmintä syliä, mitä hänellä ei koskaan ollut, Del fido amor primiero, kuten hänen lempiaariassaan Normassa lauletaan. Lääkäri miettii usein, että tämä suhde pitäisi lopettaa sopimattomana ennen kuin se on alkanut, muttei pysty siihen. Tytön rakkaus mieheen on pyyteetöntä ja isänikävän täyttämää. Tyttö toteuttaa kaipaustaan unissakävelijän varmuudella. 

Meidän rakkautemme oli liian intensiivistä ja liian kiellettyä kestääkseen kauan, liian vahva, jotta me itse olisimme pystyneet lopettamaan sen. 

Rakkauskertomuksen taustana on neuvostoaika, jota Berg kuvaa varsin osuvasti. Nykyään Bergin kuvaus lienee jo vihapuhetta, mutta kaikki Virossa tuolloin käyneet tunnistavat ympäristön.

Heistä (venäläisistä) ei huokunut minkäänlaista salaperäisyyttä, vaan valkosipulin hajua, eikä heihin sopinut yhdistää kaunista musiikkia vaan raakojen naisäänten laulamia kehnoja kansanlauluja ja juoppojen räyhäämistä. Nuo huiveihin, huovikkaisiin ja rautahampaisiin verhoutuneet ihmiset eivät koskaan olleet olleet nuoria, eivätkä koskaan kauniita, heidän katseensa ei ollut unelmoiva eikä suuntautunut kaukaisuuteen vaan se harhaili saaliinhimoisesti pitkin kaupan tiskejä ja hyllyjä, heidän ilkeät äänensä eivät kyenneet saavuttamaan sydämellisen sävelen sointia. 

Toinen kertomuskokonaisuus kuvaa kirjailijan elämää Wiepersdorfin taiteilijaresidenssissä Saksassa. Kartano oli Achim ja Bettina von Arnimin kotitalo, joten tämä runoilijamenneisyys luo omaa tunnelmaansa taiteilijayhteisöön. Tämä osa kirjaa on huomattavasti kiltimpi ja sitä säestää kevyt ironia länsisaksalaista kulttuurielämää ja sikäläisissä Vuokko-asuissa liehuvia kulttuuritätejä kohtaan. Kirjailija kokee, etteivät toiset oikein ymmärrä virolaisten erityislaatua ja Viron kansan kovaa kohtaloa. Sivistyneet ihmiset jakavat tietyn kulttuuriperinnön keskenään huolimatta siitä, mistä päin maailmaa he tulevat, mutta kansalliset kohtalot ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi aina kovin helposti ymmärtää.

Me olemme antaneet miljoonien satunnaisten tulijoiden virrata läpi yhden miljoonan virolaisen ja jääneet henkiin. Nyt me olemme voittajia, me olemme saavuttaneet moraalisen voiton, joskaan sattuman osuus siinä ei ole ollut vähäinen. Ja kuten jokainen voittaja, meistäkin alkaa tulla häviäjiä. Kirkkain tavoitteemme on voitostamme huolimatta yhä sama - jäädä eloon, säilyä kansakuntana.   

Suomen vaiheissa on paljon samaa kuin Viron. On sattuman ja meidän oman sitkeytemme ansioita, etten tänään kirjoita tätä postausta vaikkapa ruotsiksi tai venäjäksi. Kaikki optiot olivat auki. Bergin kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta kulttuurien kohtaamisesta ja erilaisuuden ymmärtämisestä. 

Rakastin saksalaista

A.H. Tammsaaren teos Rakastin saksalaista ilmestyi Virossa vuonna 1935. Kirja edustaa psykologista realismia. Teos sai aikanaan hyvän vastaanoton, vaikka yksi sen keskeisistä teemoista on virolaisten huonon itsetunnon kritiikki, mikä ei välttämättä istunut silloiseen pätsiläiseen kulttuurielämään, jossa korostettiin kansallisia arvoja. Tammsaaren kertomus on myös moderni mukaelma Romeosta ja Juliasta. Teos on rakennettu päiväkirjan muotoon, jossa minäkertoja vie tapahtumia eteenpäin.

Ajattelin, että tämä lukukokemus voisi olla johdatusta Totuuden ja oikeuden lukemiseen. Jos haluat katsoa toisten postauksia tästä kirjasta, niin niitä ovat laatineet Annelin kirjoissa ja Panu Rajala. Jos osaat viroa, niin Viron television kaksiosainen filmi Ma armastasin sakslast kuvittaa romaania elävästi. 

Kirjan juoni on lyhyesti seuraava: Oskar on opintonsa kesken jättänyt maalaispoika, joka tekee pätkätöitä pankissa ja asuu alivuokralaisena keskiluokkaisessa virolaisperheessä. Perheen lasten kotiopettajana toimii vironsaksalainen aatelisneito Erika. Perheen yhteisten ruokahetkien puitteissa nuoret oppivat tuntemaan toisiaan paremmin ja lopulta Oskarin ja Erikan välille kehkeytyy suhde, joka tosin pysyy koko kertomuksen ajan platonisena. Oskar onnistuu kerran halaamaan Erikan jalkoja ja suutelemaan tämän sormia. Rakkausasioita pohditaan yhdessä puistossa, jonka Erika lopulta nimeää Valheiden puistotieksi. 

Erikan vanhemmat ovat kuolleet ja hän elää yhdessä isoisänsä kanssa pienessä asunnossa, joka on tungettu täyteen tyylihuonekaluja suvun maareformissa menetetystä kartanosta. Erika on kovasti kiintynyt isoisäänsä, mutta vielä enemmän Oskariin. Oskarin tavattua isoisän ensimmäistä kertaa, tulee hänelle selväksi, ettei virolaispojan kannata tavoitella nuoren saksalaisen paronittaren kättä. Tämä tuo ongelmia nuorten elämään, vaikka Erika haluaisi paeta yhdessä Oskarin kanssa ja aloittaa uuden elämän.

Elämä alivuokralaisena tuo myös monenlaista lisää Oskarin elämään, koska talon emännällä ja Loona-piialla on myös omia tavoitteitaan Oskarin suhteen. Lopulta Erika ja Oskar eroavat, ja Erika menee yhteen saksalaispoika Ervinin kanssa, jota hän ei tosin rakasta, mutta suhteesta heille kuitenkin syntyy lapsi. Synnytyksessä lapsi kuolee ja pian sen jälkeen myös Erika. Hän kirjoittaa ennen kuolemaansa pitkän kirjeen Oskarille, jonka tämä noutaa Erikan isoisältä. Erikan kuolinilmoituksen nähtyään onneton Oskar päätyy lopulta tekemään itsemurhan. 

Tammsaaren romaani on käännetty saksaksi, venäjäksi, lätiksi ja suomeksi. Suomalaisille ja latvialaisille teoksen pääteema avautuu hyvin: kuinka suhtautua valtaapitävään vieraaseen vähemmistöön. Tavalliselle venäläiselle tai saksalaiselle romaanin ydin avautunee hieman vaikeammin, koska kummatkin kansakunnat ovat olleet kilvan nitistämässä naapureitaan ja muovaamassa niitä omien ihanteittensa mukaan. 

Kirjassa on vähän henkilöitä: Oskar, Erika, Erikan isoisä, vuokraperheen (emäntä, isäntä, piika), Oskarin vanhemmat ja Ervin. Oikeastaan koko teoksen dynamiikka pyörii vain Erikan, isoisän ja Oskarin ympärillä, mihin vuokraemäntä tuo oman (usein aika hauskan) lisän. 

Kirjan alussa Oskar kuvaa hyvin ominaislaatuaan, köyhyyttään ja elämänsä vaatimattomia puitteita ja tavoitteita. Joistakin asioista hän on tarkka, kuten kengistään, joiden täytyy olla pyöreäkärkiset ja kokoa 43, tai oikeammin 43½ (mutta tätä kokoa oli saatavilla vain tsaarin aikaan). Kengistä voi päätellä, minkälainen mies on kyseessä. Väriä Oskarin elämään oli tuonut ylioppilaskorporaatio, osin siksi, että se edusti "korkeampaa" saksalaista perinnettä, mistä osalliseksi hän oli päässyt painaessaan päähänsä ylioppilaslakin. Isoisä ja Erika kuitenkin halveksivat oluenhajuista osakuntaelämää. Suku oli tehnyt paljon uhrauksia saattaakseen Oskarin opintielle, mutta hän oli pettänyt sen toiveet. Vanhempien mielestä koulutus oli sitä varten, että nuori pääsisi myöhemmin kermankuorintaan, mutta Oskar halusi jotain muuta elämältään. 

Ylioppilaslakissa hän oli siitä paikasta hienompaa sukua ja säätyä, ihan kuin ties mikä venäläinen tai saksalainen.

Oskarin ongelma on siinä. ettei hän tartu kunnolla mihinkään, mitä elämä hänelle tarjoaa: ei opintoihin, korporaatioelämään, ja mikä kohtalokkainta, ei Erikaan. Tämä selittyy osin päähenkilön omasta sielunrakenteesta ja osin kansallisesta alemmuudentunteesta: kaikki vieras on parempaa ja hienompaa kuin oma. Oskar kirjoittaa mm.:

Me tunnemme itsemme näköjään yhä edelleen orjiksi omassa maassamme.


Sillä naiset ovat sitä mieltä, että vain suora- ja konkkanenäiset ovat parempaa väkeä, niin sanoakseni jaloja, ja heidän rakkautensa kaipaa jaloutta kuin mehiläinen mettä.

Erikan pientä aksenttia Oskar puolustaa näin:

Virheellinen ja puutteellinen viron kieli ei nolaa ketään vaan antaa hänelle pikemminkin tietynlaista vierasperäistä ja ylhäistä charmia...minun huono saksani oli nöyryyttävää.

Hieman Oskar ryhdistäytyy, kun Erika alkaa miettiä, kuinka heidän yhteiset lapsensa oppisivat lausumaan viron õ:n. Äänne on Oskarin mielestä kansallinen ylpeydenaihe ja sitoo viron kielen pitkään indoeurooppalaiseen perinteeseen. Lopulta hän kuitenkin päätyy pitämään ajatusta lapsista naurettavana. 

Erika on rakkaudessaan loppuun saakka uskollinen, ja hän on myös valmis ylittämään sosio-kulttuuriset raja-aidat, mihin Oskar ei kykene. Myös Erikan isoisä pystyy tarkastelemaan omia lähtökohtiaan objektiivisesti, ja hänestä paljastuu virolainen patriootti huolimatta siitä, ettei hän enää saa olla Herr Baron. Jäähyväiskirjeessään Erika kirjoittaa Oskarille, että Teillä on uskollinen ja rehellinen Viron sydän. Kauniisti sanottu.

Kirja on hieman vanhanaikainen ja paikoin se etenee kovin hitaasti, mutta kaikesta huolimatta Tammsaare käsittelee ikuisia aiheita elävästi. Myös tuota kulttuurisen dominanssin ongelmaa on punottu romaaniin mielenkiintoisesti ja koskettavasti. Kirjassa on paljon aforisminkaltaisia lauseita, joita uskon virolaisten edelleenkin käyttävän sopivan paikan tullen.

Me olimme ottaneet kartanot haltuumme, ja nyt riennämme ottamaan haltuumme myös kartanoiden elämäntyylin.

Tuntekoot hekin vähän nahoissaan, mitä palveleminen on.


Saksalainen nainen on kodin ja kotilieden puolustaja ja ylläpitäjä.

Köyhyys on häpeällistä.

Vaimojakin vaihdetaan nyt kuin paitaa vain, aivan kuin hekin tarvitsisivat pesemistä.

Minä en usko minkäänmoiseen kulttuuriin, ellei ole kunnollista ruokataloutta

Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä

Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä (Keuruu 2008) oli mukaansatempaava retki muinaiseen Suomeen, missä läheisetkin ihmiset saattoivat teititellä toisiaan ja seurustella muutenkin diskreetisti. Kallaksen ja Tallgrenin ystävyys syntyi pohjoismaisessa kirjailijakongressissa vuonna 1919 ja kesti aina Tallgrenin kuolemaan saakka 1949. Kirjeenvaihdon keskiössä on taide, mutta siinä ohessa käsitellään myös kulttuuripolitiikkaa, toimeentulohuolia, perheasioita ja itsenäisen naisen asemaa miesvetoisessa sivistyselämässä. Nykyihmiselle kirjeystävien kiintymyksenosoitukset ovat hieman über, mutta ne kertovat kuitenkin pitkästä ja liikuttavasta sitoutumisesta toisen ihmisen elämään ja toisen erikoislaadun kunnioittamisesta. 

Anna-Maria Tallgrenia voisi pitää nykytermein akateemisena pätkätyöläisenä. Hän toimi erilaisissa kulttuurin asiantuntijatehtävissä ja lisäksi Turun Teatterin ja Kansallisteatterin dramaturgina ja kirjallisena neuvonantajana. Hän teki käännöksiä, kirjoitti monografioita, arvosteluja ja esseitä, mutta vakinaista virkaa hänellä ei ollut, ja niistä vähistäkin säännöllisistä toimeentulon lähteistä hän joutui erinäisten syiden vuoksi luopumaan. Erityinen kohtalon isku oli erottaminen Kansallisteatterin neuvonantajan tehtävästä. Tallgren kirjoittaa näin:

Uusi tulokas, virallinen dramaturgi - joka nelinkert. palkan - on mies ja kai tohtori; minua ei edes kysytty, sillä olenhan vain nainen, eikä minulla ole edes kannattajalaumaa takanani. Joku oli uhrattava susille..."

Tallgren palaa usein yksinäisen naisen kehnoon asemaan, jolloin hän joutui hädän sattuessa turvautumaan veljeensä tai vanhempiinsa. Erityisen katkera hän oli siitä, kuinka vähän vaativasta henkisestä työstä maksettiin. Ainainen rahanpuute heijastuu usein kirjeissä. Esim. ystävysten tapaaminenkin oli usein hankalaa siksi, ettei Tallgrenilla ollut aina varoja matkustaa tai majoittua edes Suomessa. Tilannehan olisi ollut toinen, jos hän olisi ollut avioliitossa. Tallgren avioitui vasta vuonna 1944 arkkipiispa Erkki Kailan kanssa, mutta ehti olla naimisissa vain puoli vuotta miehensä kuoleman vuoksi.

Tallgren ja veljensä professori Oiva Tuulio tavataan Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän Taunona ja Naimina. Tallgren ei sanallakaan mainitse tästä kirjasta vuoden 1941 kirjeissä, vaikka teos oli aikanaan kovasti kohuttu ja romaanin henkilöt tunnistettiin välittömästi. Tuulion perheelle kirja oli kova isku. (Helvi Hämäläinen kertoo kirjan syntyprosessista ja seurauksista teoksessaan Ketunkivellä.)

Tallgrenin merkitys Kallakselle oli suuri, koska Kallas luetti monet teoksensa hänellä, erityisesti 1930-luvun draamat. Tallgren myös edisti Kallaksen näytelmien esitystä Suomessa. Nykyään varsin ajankohtainen problematiikka näkyi 1930-luvun teatterielämässä. Kallaksen Dibbuk esitettiin Kansallisteatterissa vain muutaman kerran, kun se antisemiittisen äärioikeiston painostuksen vuoksi otettiin pois ohjelmistosta. Samoin kävi Tallinnassa Mare ja hänen poikansa kanssa: kansallismieliset piirit pitivät Imantin petturuutta epävirolaisena, ja vaativat teoksen poistamista ohjelmistosta. Tauno Pylkkänen sävelsi draamasta oopperan vuonna 1943, mutta ulkopoliittisista syistä teosta ei esitetty vuoden 1953 jälkeen kuin vasta tänä vuonna. 

Aino Kallas on tässä kirjeenvaihdossa usein vahvempi osapuoli. Hänellä oli merkittävä taiteellinen ura, ja hän pystyi viettämään säädynmukaista elämää. Kallasta koetteli Suomen kulttuurielämän epäluulo hänen "vierasmaalaisuuttaan" kohtaan, mistä hän tosin sai kärsiä myös Virossa. Neuvosto-Virossa kohtalo koetteli Kallasta kovalla kädellä, kun hänen poikansa teki itsemurhan, ja kun venäläinen sotilas ampui hänen tyttärensä.

Vaikka lukija saa eteensä intiimin kirjeenvaihdon, säilyttävät ystävykset aina korkean henkisen tason, vaikka kohtalo olisi heitä kuinka kovaan lyönyt. Kumpikin pystyy reflektoimaan omaa sielunelämäänsä rakentavalla tavalla. Tallgrenin kirjeiden kautta avautuu hyvin 1920-1930 - lukujen Suomen henkinen maailma, ja lukijalle on mielenkiintoista kuulla Kallaksen Lontoon ja Kassarin elämästä ja kirjailijan teosten syntyprosesseista. Elämisen taiteesta on  kaikin puolin mielenkiintoinen ja liikuttava lukukokemus. Lukija kysyy mielessään: onko tällaisia ihmisiä enää olemassa? 

Laulasmaalla

Aurinko laskee Paldiskin niemen taa

Laulasmaan pieni kylä sijaitsee Lohusalun niemellä Laheperen lahden rannalla Virossa. Kylän raitin varrella on kauppa, pari kahvilaa, koulu ja rannassa iso kylpylähotelli Hestia. Seutu on ollut jo kauan suosittua loma-aluetta kauniiden hiekkarantojensa takia. Kylä on mitä parhain paikka vanhemman ihmisen lomailuun, koska mitään turhia aktiviteettejä ei ole tarjolla. Tammikuussa vietimme Laulasmaalla neljä päivää meren rannalla jodipitoista meri-ilmaa hengitellen ja paikkakunnalla retkeillen. Sää oli aidosti keväinen, lehtipuissa oli jo urpuja. 

Kurjempaa puolta alueen historiassa edustaa Kloogan keskitysleiri, jossa surmattiin noin 2000 juutalaista ja Paldiskin niemi, jonka lentotukikohdasta käsin pommitettiin mm. Turkua 63 kertaa. Ettei totuus unohtuisi, voit kuunnella muistin virkistämiseksi vaikkapa tätä. 

Luonnon ohella kylän mielenkiintoisin nähtävyys oli Arvo Pärtin keskus. Modernissa rakennuksessa on konserttisali, Pärtin musiikkikirjasto, kahvila, elokuvasali ja aivan rakennuksen keskellä Athoksen Pyhälle Siluanille omistettu kappeli. Pärtin elämää esiteltiin lyhyen filmin keinoin, ja kuulokkeilla saattoi kuunnella hänen musiikkiaan vaellellessa pitkin rakennusta. Kaikki oli kaunista, juhlallista ja hieman harrasta. Pärtiä kuuntelee ilokseen ja hengen rakennukseksi, hiljenny vaikkapa Spiegel im Spiegelin äärellä. Virolaisilla on aito suurmies, jonka elämä on hieno esimerkki siitä, kuinka henki voittaa aina aineen. Pärtin maailmaan pääsee myös tutustumaan hänen kotikaupungissaan Rakveressä.

Noin kuuden kilometrin päässä Laulasmaalta on Keilan putoukset ja goottilainen Keila joan moisio. Keilan joki on kalkkikivipohjainen, ja linnan kohdalla se virtaa monihaaraisena lehtoalueen halki. Itse putous on 70 m leveä ja kuusi metriä korkea. Kivilajin huokoisuuden vuoksi putous vetäytyy noin 10 senttiä vuodessa sisämaahan päin. Kartanoalue on kauniisti entisöity, ja se johdattaa eittämättä ajatukset niihin moniin kärsimyksiin, joita viron kansa on saanut kokea näitä palatseja rakentaessaan. Elämän arpajaisissa vetivät virolaiset suomalaisia lyhemmän korren. 

                        Keilan moisio (Kuva:Liilia Moroz – Üleslaadija oma töö, CC BY-SA 4.0,                      https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=72787383)