Kirjan päähenkilö kasvaa itäsaksalaisessa eliittiperheessä, missä korkeassa virassa oleva isä on täysin omistautunut uuden yhteiskunnan rakentamiselle. Lapsille ei tunnu jäävän aikaa, ja niinpä nämä valitsevat täysin toisenlaisen elämäntyylin ja arvot kuin vanhempansa. Vaimo on myös kesannolla. Sairas yhteiskunta ja huono perhedynamiikka johtavat kuitenkin siihen, että kolmesta sisaruksesta kaksi kuolee viinaan ja huumeisiin, vaikka kumpikin heistä oli lahjakas ja tunnustettu taiteilija. Isä avittaa myös toisen pojan elämää ilmiantamalla hänet Stasille, ja poika joutuu vankilaan. Ainoastaan päähenkilö Marion selviää kuiville kaikista koettelemuksista sopeutumalla, ja hän jatkaa elämäänsä au-äitinä ja toimittajana. Tämän kummempaa kirjassa ei pohjimmiltaan tapahdu.
Miksi teos kannattaa lukea? Nostalgian ystäville avautuu uskottava DDR: sellaistahan siellä juuri oli, mitä Brasch kuvaa. Koskettavaa ja uskottavaa kirjassa on myös Marionin usko parempaan tulevaisuuteen ja ihmiskasvoiseen sosialismiin. Hyvin moni itäsaksalainen olisi halunnut pitää isänmaansa, jos se olisi uudistunut sisäisesti. Yhteiskunnan ja yksilön ristiriita on teoksessa kuvattu hyvin, myös ne keinot, millä ihmiset pyrkivät hankkimaan enemmän henkistä tilaa ympärilleen. Länsi-Berliinissä asuva menestyvä ja varakas veli ei ollut yhtään onnellisempi kuin köyhemmät ja vapautta vailla olevat sisaruksensa itäpuolella kaupunkia. Kaikilta tuntui puuttuvan jotain - ehkäpä syynä oli juuri rakkaudeton koti.
Kirjan tuoreinta antia oli työelämän kuvaus DDR:ssä. Marion hankki toimeentulonsa latojana kirjapainossa, missä painettiin puolueen pää-äänenkannattajaa. Työmiesten ankea elämä ja illuusiottomuus on kuvattu hyvin, samoin heidän keskinäinen solidaarisuutensa. Itse pidin kovasti myös Unkarin matkan kuvauksesta, koska muistiin palasi omat nuoruuden seikkailut 1970-luvun Unkarissa. Unkari merkitsi Marionille seikkailua, etelää, vauraampaa elämää kuin kotoinen derkkumeininki.
Uskottavaa oli myös hankalan isäsuhteen kuvaus. Isän varjo lankesi kaikkien perhesuhteiden ylle, eikä isä myöskään hallinnut omaa privaattielämäänsä. Perheensä ongelmien ja etnisen taustansa (juutalaisuus) vuoksi isä siirrettiin joksikin aikaa Karl-Marx-Stadtiin toisiin hommiin, eikä hänestä koskaan tullut ykkösketjun miestä.
Mitä lukija jää kaipaamaan? Olisin toivonut elävämpää DDR:n todellisuuden kuvaamista, tuoksuja, hajuja, näkyjä, ääniä, joiden kautta olisi syvemmin päässyt tunnelmiin käsiksi. Päähenkilö vaihtoi myös miehiä kuin sukkia, mutta suhteiden kuvauksissa ei ollut vähäisintäkään erotiikkaa. En nyt tarkoita kaikkien litinöitten ja huokausten kuvausta, mutta eroottista jännitettä olisi voinut olla jo uskottavuuden kannalta. Kaikki poikaystävät vaikuttivat hieman paperisilta ja kirja olisi ollut yhtä hyvä myös ilman heitä. Ehkäpä tähänkin on selityksenä onneton koti.
Kirja oli runsaista käänteistään huolimatta arkipäiväinen. Siinä ei ollut groteskeja elementtejä, ei metafyysistä pohdintaa, ei reippaita panokohtauksia eikä myöskään minkäänlaista huumoria. Mikä oli hyvää, oli sujuva kerronnan eteneminen. Kertomus tuli kerrottua ja se siitä. Kirjan kansikuva on Marion Braschin omasta arkistosta: siihen tiivistyy hyvin koko kirjan tunnelma.
Ernst Busch ja Hans Eisler ovat DDR:n essenssiä:
https://www.youtube.com/watch?v=fyO_-oDtvGU
Kirjailija näyttää löytäneen elämänsä tragedialle syypään DDR:stä! Ihmisen, jolla on ongelmia, on tietysti syytä etsiä syytä jostain itsensä ulkopuolelta.
VastaaPoistaHiljattain lukaisin muistaakseni Ilta-Sanomien erikoislehden kuvauksen siitä millainen oli DDR. Hyvää DDR:ssä taisivat lehden mukaan olla Nukkumatti ja teatteri. Tosin teatteria ei käytä lähemmin kuvailemaan, sehän olisi saattanut rikkoa negatiivisen kokonaiskuvan. Ja Nukkumattikin on nykyään vorbei.
Kyllä DDR:ssä oli monta hyvää asiaa erityisesti koulutukseen, tasa-arvoon ja kulttuuriin liittyviä seikkoja. Henkinen ja aineellinen liikkumavara oli suurempi kuin muissa sosialistisen leirin valtioissa. Uskon kuitenkin, että muurin kaatuminen oli onni idän puolella asuneille. Ainoastaan Marionin isän kaltaiset idealistit saattoivat itkeä kadonneen valtion perään.
VastaaPoistaTahattoman lukijan Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaaste on erinomainen. Luin omaan Talven lukuhaasteeseen kirjan, jonka kanssa mietin keskeyttämistä, mutta sinnittelin loppuun. Voi taivas, siinä oli kaikkea liikaa.
VastaaPoistaSatuin vilkaisemaan sinun sivupalkkia. Ja huomasin kehnäsienen. Olen koko päivän lajitellut sienikuvia tekstijärjestykseen ja tämän piti olla lepotauko...
En kyllä yhtään ihmettele, että teki mieli välillä keskeyttää. Tuntui siltä, että johonkin olisi voinut fokusoida. Toisaalta DDR:n elämää esiteltiin uskottovasti ja se sosialistisen elämän karuus välittyi hyvin kertojan tyylistä. Itse pidin kaikkein eniten työelämän kuvauksista. Kääntäjä olisi voinut olla paikoin tarkempi.
VastaaPoistaSienistä kirjoittelen aina kesäisin ja syksyisin, siksi innoittavia ne ovat. Sieniretki on aina seikkailu!