Mennä, meni, mennyt

Laura Lyytisen kaunis kansi vie suoraan Berliiniin

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt on varsin ajankohtainen kirja, jota sekä arvostelijat että bloggarit ovat kovasti kiitelleet. En olisi kirjaa muuten lukenut, jollei se olisi ollut lukupiirin kevään romaanina. Onhan nimittäin niin, että Suomessa tietyt asiat ovat sivistyneille ihmisille décoré eli niistä on vain yksi sovelias mielipide (esim. ruotsinopetus, maahanmuutto, positiivinen diskriminaatio, ilmastokriisi, pyöräily, monikulttuurisuus tai kasvissyönti). Erpenbeckin romaani asettuu hyvin tähän moderniin asenteelliseen valtavirtaan. Jonkinlaiseksi vastapainoksi kirjailijan hillitylle kerronnalle voisi esittää vaikkapa Houellebecqin ”Alistumista”, jonka lukemista jaksan aina suositella. Kumpikin kirjailija käsittelee vieraan kulttuurin kohtaamista, toinen idealisoi, toinen kritisoi vieraskulttuureja.

Erpenbeck olisi voinut rikastuttaa romaaniaan tuomalla esille esim. uskonnollisen problematiikan, joka on ollut monen pakolaisuuden taustalla. Meillä maallistuneessa Pohjois-Euroopassa on yhä vaikeampaa ymmärtää sitä, kuinka merkittävä tekijä uskonto on suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Kirjan päähenkilölle uskonnolla ei ollut mitään merkitystä. Ehkä tämän kirjailijan valinnan ymmärtää hänen taustaansa vasten, Erpenbeck on neuvostokasvatti, DDR:ssä syntynyt ja opiskellut. Erpenbeckin ymmärrys maahanmuuttoasioista on myös kovin rajallinen ja idealistinen.

Etnistä syrjintää kirjassa tosin sivutaan. Etnisen tai uskonnollisen toiseuden sietäminen on vaikeaa erityisesti silloin, kun yhteiskunta on kriisissä tai hajoamassa. Olin itkun partaalla, kun luin Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppua. On surkeaa lukea, kuinka eilen vielä sopuisat ihmiset olivat jo seuraavana päivänä valmiita omin käsin tappamaan naapurinsa, jos heitä siihen valtaapitävät vimmasivat. Tästä voisi avata jälleen sanaisen arkkunsa koskien ihmisen hyvyyttä, mutta antaa nyt olla. Tämäkin kuuluu niihin asioihin, mistä on vain yksi oikea mielipide. 

Varsin kummaa oli myös romaanin epäeroottisuus, vaikka kerronnan keskiössä olivat nuoret miehet. Patoutuneen miesenergian purkautumisesta on saksalaisillakin lähikokemusta vaikkapa Kölnistä vuodenvaihteessa 2015/2106: 1200 rikosilmoitusta ahdisteluista, joista 37 johti tuomioon. Eikä päähenkilönkään yritykset lähestyä eksoottista ihastustaan oikein lyönyt millään tasolla tulta. Ehkäpä aihealue on kirjailijan osaamisen reunalla. Myös naiskuvaus teoksessa on kovin vaatimaton.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu, se herättää ajatuksia ja sen lukee mielellään, mutta lukukokemus oli jotenkin siisti ja kiltti. Teoksen käännöstä on myös ylistelty, mutta keitetyn maidon päälle syntyy ketto, ei nahka, kuten Jukka-Pekka Pajunen kääntää. Kirjan kerrontatapa tuo mieleen Marion Braschin teoksen "Ja nyt hiljaisuus". 

Tekijä avaa lukijalleen uusia näkökulmia muukalaisuuden ongelmaan. Päähenkilö on itäsaksalainen klassisen filologian eläkkeelle jäänyt professori, jonka vaimo on kuollut ja rakastajatar lähtenyt. Elämänsä tyhjyyttä täyttääkseen hän alkaa käydä pakolaiskeskuksessa jututtamassa siellä olevia miehiä. Osaan heistä hän luo ystävyyssuhteen, ja teoksen lopussa päähenkilö ystävineen alkaa tarmokkaasti auttaa miehiä, jotka ovat saaneet kielteisen oleskelulupapäätöksen Saksassa. 

Päähenkilö Richard auttaa pakolaisia monella tavalla: hieman pygmalionmaista on esim. hänen antamansa pianotunnit Osaborolle, toisaalta hän ostaa esimerkiksi maata pakolaisten Afrikassa oleville sukulaisille ja majoittaa talossaan lukuisia yöpaikkaa tarvitsevia. Taustalla on oivallus omasta muukalaisuudesta: Berliinin muurin kaatumisen myötä Richard heräsi hänelle täysin uuteen maahan ja yhteiskuntaan. Mutta kumman on helpompi mukautua uusiin oloihin, berliiniläisen professorin tai pakolaisen, joka ei edes tiedä, että Hitler on ollut olemassa? Sivistys auttoi häntä ylenemään länsisaksalaiseksi asiantuntijaksi.  

Parhaimmillaan tekijä on saksalaisen sivistyneistön kuvauksessa. Yhteinen klassinen sivistys on väline, jolla vertaiset voivat seurustella keskenään. Tästä hyvä esimerkki on kohtaus maahanmuuttoasioihin erikoistuneen tuomarin luona, joka Tacitus-sitaatilla puolustaa avointa siirtolaispolitiikka. Richard siteeraa myös mielessään ja ääneen antiikin kirjailijoita tarpeen vaatiessa. Esim. tämän päivän (22.4.2020) Zeitissa aloittaa toimittaja koronajuttunsa Thukydides-lainauksella sen enempää sitä avaamatta, koska suurin osa lukijakunnasta ymmärtää mistä siinä on kyse. Näin ei valitettavasti ole enää meillä.

En voinut välillä välttyä ajatukselta, että kaikesta empatiastaan huolimatta tekijä katselee pakolaisia von oben. Ainoa särö tässä pakolaismyönteisessä kertomuksessa oli avoimeksi jätetty kysymys siitä, kuka hajoitti Richardin kodin. 

Erpenbeckin kirja tulee varmaan ajan sanelemaan tarpeeseen herättää ihmisiä ajattelemaan, että jokainen pakolainen on yksilö ja ihminen ja hänellä on ollut jokin syy lähteä kotoaan. Toisaalta kirjailija olisi voinut avata myös kriittisen keskustelun maahanmuuton ongelmista, joista saksalaisilla on jo paljon kokemusta. Jokin syy täytyy olla vaikkapa siihen, että Dresdenissä ylilautaporukat riehuvat viikosta viikkoon kaduilla. Erpenbeckin ongelma tuntuu olevan vain Saksan penseät virkamiehet. 

Berliini, Leipzig, Luxemburg: syksyisiä kulttuurikuvia

Syksyn hiljaista kauneutta Luxemburgissa

Ensimmäisenä syksynä vapaana eläkeläisenä päätin marraskuussa lähteä katsomaan Keski-Eurooppaa ja tapaamaan alte Kameraden. Jätän tuon privaattipuolen rauhaan, koska en muutenkaan tässä blogissani käsittele vaatimattoman yksityiselämäni juttuja, mutta muutama kohde reissulta ansaitsee tulla kuvatuksi, ja ehkä ne innostavat lukijaanikin matkailemaan hieman valtareittien ulkopuolella. 

Syksyinen Berliini on aina kaunis ja tuo mieleen nuoruuden hehkeät ajat tässä kaupungissa 1970-luvulla. Puoli vuosisataa sitten Berliini oli toisenlainen kaupunki kuin nykyään, mutta kadut, kanavat, puistot, radat ja korttelit puhuvat edelleenkin vahvaa ja muuttumatonta urbaania kieltään. 

Kävelin Friedrichstrassea pitkin Dussmannin Kulturkaufhausiin: viisi kerrosta kirjoja ja musiikkia. Talo on ehdoton musti Berliinissä käydessä. Ostin Theodor Fontanen juhlavuoden kunniaksi Frau Jenny Treibelin ja Die Poggenpuhls. Fontane on suosikkikirjailijani, valitettavasti ainoastaan Effi Briest on käännetty suomeksi vuonna 1924 nimellä Naisen kohtalo. Fontane kuvaa ympäristöä, yhteiskuntaa ja ihmismieltä syvällisesti, muttei koskaan ilkeästi. Naiskuvaajana hän on myös paljon aikaansa edellä. Thomas Mann piti Fontanea esikuvanaan. Hienoa on myös se, että hänen neroutensa puhkesi vasta vanhalla iällä.

Jatkoin matkaa pitkin Friedrichstrassea, käännyin Unter den Lindenille ja pysähdyin Neue Wachen luo miettimään menneitä. Paikalta avautui myös näkymä yliopistolle, oopperalle, tuomiokirkolle ja linnalle, joka on nyt harjakorkeudessaan. Aina kun voin, käyn Alte Nationalgaleriessa. Vielä DDR-aikana museo oli osin raunioina ja koko tuomiokirkon ympäristö oli epämääräistä jättömaata. Rahan magic touch (ja tietysti myös saksalaisten sivistystahto) on saanut ihmeitä aikaan parissakymmenessä vuodessa. 

Käyn katsomassa Caspar David Friedrichin. Carl Spitzwegin ja Adolph Menzelin töitä. Saksan 1800-luvun kulttuuri on ollut maailmankulttuurin kannalta merkittävä ajanjakso. Preussilaisuudesta voi ajatella monenlaista, mutta se on antanut pohjan monelle merkittävälle taideteokselle ja keksinnölle. Ehkäpä spengleriläisittäin voisi sanoa, että saksalaisen kulttuurin keskipäivä osui juuri 1800-luvulle. Muutenhan hän oli sitä mieltä, että eurooppalainen kulttuuri saavutti huippunsa keskiajalla, missä hän ei suinkaan erehtynyt. Kaikki merkittävä oli siihen mennessä jo ajateltu, ja kaikki se mikä sitä seurasi, oli tämän pääteeman variaatioita. 

Alte Nationalgalerie

Näkymä Alte Nationalgaleriesta tuomiokirkolle

Berliinissä oli mukava flaneerata: käydä KaDeWe:ssä ihailemassa kaikkea sitä, mitä ei tarvitse, ajella metrolla ja katsella ihmisiskirjoa, käydä syömässä Kuchenia kahvilassa ja juomassa negronin baarissa. 

Junamatka Leipizigiin sujui Sampo Haahtelan Adèlen kysymystä lukien. Pieni hieno kirja antoi mm. vihjeen kuunnella Josquin de Près´n musiikkia. Myös ajatus kenosiksesta, että Jumala tyhjentää itsensä Jeesuksessa ihmisten hyväksi, oli koskettava. Wittenbergin kohdalla konduktööri totesi selvällä suomen kielellä, että "sitä ollaan Suomesta". Turusta syntyisin oleva konduktööri oli tullut Saksaan nuorena miehenä töihin ja jäänyt maahan. Wittenberg, vaikka junasta nähtynä, liikuttaa syvästi luterilaista sydäntä: kaupunki on meidän mekkamme.

Leipzigin asema on omaa kokoluokkaansa

Leipzigiin saapuva ihmettelee asemarakennuksen kokoa. Wilhelmin ajan Saksassa kaiken piti olla suurta ja näyttävää. Tuo belle epoque näkyy niin tuon ajan julkisissa rakennuksissa kuin myös muussakin kaupunkirakentamisessa. Leipzig tuhoutui pahoin sodassa ja kommunismin kurimuksessa, mutta siitä huolimatta kaupunki on ennen kaikkea Gründerzeitin muistomerkki. Stefan Zweig on teoksessaan Eilispäivän maailma kuvannut kauniisti tuota vaurasta rauhanaikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. 

Ensimmäinen ilta päättyi Auerbachin kellariin, erääseen saksalaisen kulttuurin keskeiseen topokseen ja Faustin ensimmäisen osan viidennen kohtauksen tapahtumapaikkaan. Oluessa haudutettu naudanrinta punakaalin ja mykyjen kera ei antanut epäillä, mihin maahan oli tultu. Kellarisali oli täynnä hilpeää väkeä, palvelu ystävällistä ja ruoka hyvää. Illalla ystäväni esitteli vielä kirjastonsa aarteita, esimerkiksi 

Lutherbibeliä vuodelta 1542, Winkelmannin Gedanken über die Nachahmung der griechischen Werke in der Malerey und Bildhauerkunstia vuodelta 1756 ja 23-osaista Nietzschen Musarion Ausgabea (1920-1929), joka on ilo silmälle, kädelle ja päälle. Kaikesta huomasi, että oli tultu vanhaan kulttuurimaahan. Todellinen aarre oli Wassonin kaksiosainen Mushrooms, Russia and History, joka käsitteli sienten kulttuurihistoriaa Venäjällä, erityisesti keskittyen sienten käyttöön huumausaineena. Sieniplanssit oli painettu käsin, ja kirjassa oli käytetty paksua kermankeltaista paperia. Olisin voinut asettua viikoksi tämän kirjaston ääreen...

Arkkienkeli Mikael vartoi monumenttia

Seuraava päivä oli mitä kaunein syyspäivä, ja se kannatti aloittaa Kansojen taistelun muistomerkiltä vuodelta 1913. Valtava rakennelma on yli 90 metriä korkea, ja se pystytettiin vuoden 1813 Leipzigin taistelun muistoksi. Preussin, Venäjän ja Ruotsin armeijat löivät tuolloin kaksipäiväisessä taistelussa Napoleonin armeijan. Taistelussa kaatui kaikkiaan 52.000 sotilasta. Napoleonin tappion tunnelmiin pääset tästä. Alueella on kaunis puisto ja pieni museo, missä on pienoismalli taistelusta ja kokoelma sotilasasuja.

Muistomerkki on ollut varsin taipuisa kulloisillekin vallanpitäjille: keisari Wilhelmin ajan Saksassa muistomerkkinä Ranskan kukistamisesta, Kolmannen valtakunnan aikana symbolina saksalaisesta sotilaskunnosta ja DDR:n aikana ystävyyden merkkinä Venäjän kansan kanssa. Nykyiset saksalaiset ovat tunnetuista syistä joutuneet pitämään sotilaallisen profiilinsa matalalla, joten muistomerkki ei toistaiseksi ole saanut mitään aatteellista tehtävää. Ehkä AfD-väki keksii jotain seuraavan vaalivoiton jälkeen... 

Näkymä Leipzigin yliopistolle Kansojen taistelun muistomerkiltä

Raitiovaunu toi takaisin kaupunkiin, missä alkoikin sitten varsin intensiivinen kulttuuripäivä. Juutalaisten osuus saksalaisen kulttuurin rakentamisessa on merkittävä. Tätä ei tarvitsisi erikseen mainita, jos saksalaisten suhde omaan vähemmistöönsä olisi ollut sellainen, kuin vaikkapa meillä valtaväestön suhde suomenruotsalaisiin. Siksi on varsin surullista lukea jatkuvista antisemitistisistä hyökkäyksistä Saksassa. Islam on uhka Saksassa, ei juutalaisuus. 

Ensimmäinen kohde oli Mendelsohn-Haus. Rakennus on ainoa jäljellä oleva rakennus, jossa Mendelsohn on asunut. Talo selvisi sodasta ja DDR:stä, mutta sitten kiinteistöspekulantit halusivat rakentaa talon paikalle jotain tuottoisampaa. Gewandhausin kapellimestarin Kurt Masurin johdolla rakennuksesta, jossa Mendelsohn työskenteli ja kuoli, saatiin kuitenkin aikaan museo. Talo on restauroitu suurella pieteetillä, ja toisen kerroksen kotimuseoon on saatu runsaasti huonekaluja Mendelsohnin suvulta, mm. säveltäjän työhuoneen alkuperäiset kalusteet. On liikuttavaa, kuinka hienosti nykyään Saksassa hoidetaan näitä kulttuurikohteita, joilla on liittymäkohta maan juutalaiseen kulttuuriin. 

Mendelsohnin työhuone

Seuraavassa kohteessa oli kaksi liittymää juutalaisuuteen: Krochin pankkitalossa oleva Leipzigin yliopiston Egyptiläinen museo. Hans Kroch oli juutalainen pankkiiri, joka pidätettiin 1938 ja joutui keskitysleiriin. Hänet vapautettiin sillä ehdolla, että hän luopuisi kaikesta omaisuudestaan. Kroch pääsi lähtemään Hollantiin, mutta hänen vaimonsa pidätettiin ja tapettiin keskitysleirissä. Kroch eli myöhemmin Israelissa. Leipzigissä toimiessaan hän edisti mm. sosiaalista asuntorakentamista (Krochsiedlung). 

Krochin talon pankkisalissa on Egyptiläinen museo. Silläkin on juutalainen tausta. Sen kokoelman 7000 kohdetta oli kerännyt Leipzigin yliopiston egyptologian professori Georg Steindorff. Hän menetti virkansa 1933 ja emigroitui Yhdysvaltoihin 1938. Suuren kansainvälisen maineensa vuoksi natsit eivät voineet häntä pidättää. Yksityiskokoelmansa hän joutui myymään Leipzigin yliopistolle. Vaikuttavinta museossa oli pienten hautapatsaiden, uschebtien kokoelma. Pääosin esineistö oli noin 4000 vuotta vanhaa. Kaikin puolin hieno paikka, jossa kevyesti vieri pari tuntia. Ystäväni erityiskiinnostus kohdistuu egyptiläisiin hautaustapoihin, joten sain visiittini aikana tästäkin tematiikasta valistusta.

Kroch-Hochochausin esikuvana on Venetsian Torre dell´Orologio

Uschebteja

Haikeus täytti mielen, kun oli näiden kulttuuriaarteiden äärellä: kuinka paljon ihmisiä ja kulttuuriarvoja on hävitetty, kuinka paljon esiin puhkeamatonta lahjakuutta on tuhottu sotien ja hullun politikoinnin tiimellyksessä. Sota ja kommunismi hävittivät mm. kuusi kirkkoa Leipzigistä.

Seuraava pyhiinvaelluskohde olikin sitten Thomaskirche, mihin on haudattu Johann Sebastian Bach, missä Luther saarnasi ja josta lähti liikkeelle Saksojen jälleenyhdistyminen. Siis kaikin puolin merkittävä paikka. Leipzigin kaupunginmuseossa on myös Charta 77 -näyttely, missä kuvattiin tapahtumia, jotka johtivat osaltaan kommunismin loppuun Itä-Euroopassa. 

Bachin hauta Thomaskirchessä

Vielä riitti hieman voimia mennä Museum für bildende Künste Leipzigiin. Rakennus on tyypillinen moderni saksalainen taidemuseo: paljon betonia ja lasia. Ihmisiä oli todella vähän, joten sai ihan rauhassa kierrellä museossa. Museossa oli muutamia tuttuja teoksia, kuten Böcklinin Kuolemansaari, hienoja saksalaisten ekspressionistien töitä ja Max Klingerin Beethoven. Veistoksessa Beethoven on kuvattu antiikin jumalan kaltaisena hahmona, materiaalin käyttö on polykromaattista (marmoria, puolijalokiviä, messinkiä, rautaa...). Teos on vaikuttava ja antaa aihetta monenlaiseen pohdiskeluun. 

Max Klinger: Beethoven

Päivä oli ollut varsin monipolvinen ja rikas. Sulateltavaa on riittänyt tänne asti. Leipzig on vanha kulttuurikaupunki, jota historian myrskyt ovat koetelleet monella tapaa. Vanha, hieno menneisyys kulkee koko ajan taustalla, mutta kaikesta myös huomaa, että edelleenkin eletään postkommunistisessa yhteisössä.

Leipzig on ennen muuta kirjakaupunki. Jokainen saksan kieltä harrastanut on lukenut Reclamin pieniä keltaisia kirjoja, jotka ovat halpoja ja hyvin toimitettuja. Säilytän vieläkin lukiolaisena puhkiluettua Faustin Reclam-painosta kalliina aarteena nuoruuden henkisestä keväästä. Insel-Bücherein kirjat ovat kuin pieniä kirjapäärlyjä: kauniisti sidottuja ja klassisia sisällöltään. 

Saksan kulttuuria kauneimmillaan

Oli aika jättää hyvästi ystävälle ja Leipzigille. Seuraavana kohteena oli Luxemburg. Nyky-Saksassa ei junaosastossa enää seurustella kuten ennen, koska kaikki ovat keskittyneet dataamaan omassa digikosmoksessaan. Kahdeksan tunnin matka kului maisemia katsellen, päiväkirjaa kirjoitellen ja kokemuksia sulatellen. Trieristä astuin Luxemburgin junaan, missä ei juuri ollut muita matkustajia. Tunnin matkan jälkeen saavuttiin Luxemburgin rautatieasemalle, missä ystäväni oli vastassa. 

Näkymä alakaupunkiin

Kulttuuripiiri oli vaihtunut: nyt oltiin jo frankofonian alueella. Asiat oli parasta toimittaa ranskaksi, koska ripuaarinmurteen eli letzteburgischin puhuminen ei oikein vielä luontunut. Yhden talon seinään oli kirjoitettu Mir wölle bleiwe wat mir sind, haluamme pysyä sellaisena kuin olemme. Taitavat olla samanlaisia adolfivareita kuin me suomalaiset. Luxemburgissa ovat pitäneet komentoa roomalaiset, ranskalaiset, espanjalaiset ja saksalaiset, joten monenlaiseen menoon on jouduttu tottumaan. Isäntäni sanoi, että aidot luxemburgilaiset tunnistaa siitä, että he ovat maalaismaisia (käytti sanaa juntti). 

Seuraavana päivänä tutustuttiin Musée national d'histoire et d'art Luxembourgiin. Museon on ulkopäin lasista ja travertiinistä tehty kuutio. Sisätilat yllättävät suuruudellaan: alhaalta ylöspäin edetään Luxemburgin historiassa kuin aikajanaa pitkin. Aivan alhaalla ilahdutti suomalaista ihka aito porontaljoilla katettu lappalaiskota. Luxilaiset asuivat muinaisuudessa tällaisissa asumuksissa. Kerrosta ylempänä oli siirrytty jo roomalaisaikaan, jonka jäänteitä Luxemburgissa on paljon. Vichtenissä sijainneen roomalaishuvilan terassin lattiamosaiikki lienee museon merkittävin nähtävyys. Mosaiikki on valmistunut noin 240 jKr., ja siinä kuvataan taiteen yhdeksää muusaa, Zeusta ja Homerosta. Roomalaisella eliitillä on ollut hyvä maku.  

Museon roomalaisen, varhaiskristillisen, flaamilaisten ja barokkimaalareiden kokoelmat olivat vaikuttavat. Koska ei oltu missään Louvressa, jaksoi rakennuksen kiertää oikein hyvin. Oli mielenkiintoista ja avartavaa luoda silmäys pienen maan rikkaaseen kulttuuriperintöön. Museossa oli myös iso rahan ja pankkilaitoksen historiaan liittyvä kokoelma sekä luxemburgilaisen taiteen kansallisgalleria. 

Päivän viimeinen kulttuuriosio oli Musée d’Art Moderne Grand-Duc Jean eli Mudam. Rakennus sinällään oli nähtävyys: ilmava tila, missä valo leikki travertiinipinnoilla. Tuntui kuin olisi siirtynyt toiseen, korkeampaan todellisuuteen. Mielenkiintoisin näyttely oli Anri Salan Le Temps coudé, missä musiikilla ja luontoon kätkeytyvällä matemaattisella säännönmukaisuudella oli keskeinen osa. Ehkä hauskin oli filmi viulistista, joka soitti Stravinskyn sonaattia samalla kun etana kiipesi pitkin jousta. Mudam oli myös siitä mukava modernin taiteen museo, ettei siellä ollut kovinkaan paljon mitään kamalaa katsottavaa. Ei millään jaksa katsella mitään iiususirajoja, kun tuota rujoutta on muutenkin elämässä ihan tarpeeksi. Illalla käsiteltiin vielä päivän saldoa alakaupungin kapakoissa. 

Valon ja varjon runoutta

Alakaupungin hiljaiseloa