Tuomas Vennon teos Katoavaa Grönlantia (Helsinki 1960) on varsin outo matkakirja. Apu-lehden toimittajana toiminut Vento kirjoitti luultavimmin lehteään varten juttukokoelman Grönlannin matkastaan Kiplingin valkoisen miehen taakka hartioillaan.
Olen harrastanut vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta jo vuosikymmeniä. Yleensä kirjoittajat kertovat matkoistaan varsin asiallisesti yrittäen parhain päin ymmärtää vieraita oloja ja tapoja. Tosin 1920-1940 lukujen kirjoissa on toisinaan löydettävissä antisemitismiä tai germanofobiaa. Suomalaisten lähetyssaarnaajien kirjoittamat teokset ovat usein varsin objektiivisia ja informatiivisia. Ainoa lukemani rasistinen matkakirja on Saga Roosin Sadun ja seikkailun Kongo, joka sinänsä on oikein mielenkiintoinen kuvaus elämästä Kongo-joella, mutta kirjoittajattarelle musta mies on aina vain boy, ja hänelle marakattikin on luotettavampi ystävä kuin paikallinen afrikkalainen. Vennon kirja kuuluu myös tähän piilotetun rasismin värittämään kirjallisuuteen, minkälaista nykyään ei enää julkaistaisi. Toisaalta on paha mennä syyttämään näitä menneitä kirjailijoita, jotka ovat eläneet oman aikansa normien ja käsitysten hengessä. Nykyinen hienohipiäisyys ja piukkapipoisuus alkaa saavuttaa meillä jo naurettavia piirteitä (viimeisin hullutus oli Eskimo-jäätelön nimenmuutos). Mitä vielä tulemme edistyksen nimissä näkemään? Nämä anteeksipyytäjät eivät tee muuta kuin hallaa itselleen sekä edustamilleen aatteille, ja kaikki tämä turha touhu sataa populistien laariin.
Vennolle Grönlannin asukkaat ovat kuitenkin eskimoita ja hänen suhtautumisensa heihin on holhoavan alentuva. Kaikki mikä Grönlannissa edustaa korkeampaa kulttuuria on tanskalaisten aikaansaannosta. Myös se, että grönlantilaiset puhuvat murtaen tanskaa, on tekijälle pilkan kohde, ja lukija alkaa vähitellen väsyä kirjailijan tyyliin, jossa grönlantilainen ei pysty tuottamaan yhtään korrektia lausetta, vaan kaikki verbimuodot ovat infinitiivejä, eikä myöskään sijamuotoja juuri käytetä.
Kaikkein masentavin kuva annetaan eskimoiden eettisestä maailmasta. On ihan tavallista, että veteen pudonnutta uimataidotonta ei auteta, vaan naureskellaan vieressä, että siinähän hukut. Grönlantilaiset naiset kuvataan myös löyhätapaisiksi, ja tavallista on, että isäntä saattaa tarjota vaimoaan vieraalle petikaveriksi. Miehet ovat juoppoja, ja viina virtaa saarella vuolaana, ja jos se loppuu, siirrytään paikalliseen kiljuun. Kun norjalaiset kalastaja-alukset saapuvat satamaan, on pian vuorossa ryyppäjäiset kapakoissa, tappelut, paikkojen hajottaminen ja yleinen rietastelu. Myös irrallaan juoksevat koirat saattoivat syödä lapsia niin, ettei heistä jäänyt jäljelle muuta kuin kamikit. Vennolle eskimo on villi luonnonlapsi. Kristillinen kulttuuri on eskimolle ainoastaan ohut pintasilaus, joka unohdetaan heti, kun kirkon ukset pannaan kiinni.
Mitä hyvää kirjasta löytyy? Grönlannin luonto ei tekijää ole liikuttanut millään tavalla, mutta varsin elävä on kuvaus valaanpyynnistä jäävuorten keskellä myrskyävällä merellä. Myös tekijän ystävyys pienen Odark-pojan kanssa on liikuttavasti kuvattu. Vento ylistää eskimoiden vieraanvaraisuutta ja iloista mielenlaatua. Mielenkiintoinen on myös kriittinen suhtautuminen Tanskaan siirtomaavaltana. Grönlanti on Tanskalle taakka, johon se satsaa mahdollisimman vähän ja josta se pyrkii hyötymään antamalla amerikkalaisten rakentaa maahan tukikohtiaan. Amerikkalaisten suhtautuminen grönlantilaisiin on vielä alentuvampi kuin tanskalaisten.
Jos haluaa lukea vanhempaa ja parempaa kirjallisuutta Grönlannista, kannattaa tutustua Inga Ehrströmin teokseen Onnellinen vuosi Grönlannissa (Porvoo 1954), jossa kuvataan lääkäriperheen kokemuksia saarella 1940-luvulla. Christer Bouchtin Hiihtäen halki Grönlannin (1978) on jännittävä kuvaus tutkimusretkestä, Grönlannin luonnosta ja sen ihmistä. Kirjasta löytyy postaus Jokken kirjanurkasta ja lyhytfilmi YLE:n arkistosta.
Näissä vanhoissa kirjoissa, joissa kerrotaan entisaikain elämänmenosta on juuri taltioituna kiinnostavia välähdyksiä siitä ajasta, jota ei enää löydy paljon mistään. Aina niitten paljastama maailma ei näytä salonkikelpoiselta nykyisten mittapuitten mukaan, mutta sekin on osa niitten kirjojen informaatioarvoa.
VastaaPoistaMitä tulee omaan kenttärasismiini, niin kyllä minä olen toisinaan ihan loukkaantunut siitä, että minua pidetään rasistina neekeri-sanan käytöstä. 1970-luvulla maantiedon oppikirjassa puhuttiin ihan ilman ilkikurisuutta Afrikan neekeriväestöstä. En ymmärrä missä vaiheessa tästä tuli Suomessa väärää kielenkäyttöä. Ehkä asia on kytköksissä nykyisin vallalla olevaan oikeammassa olemisen kulttuuriin, jossa tartutaan vain toisen puhujan tai kirjoittajan vääränlaisiin tai virheellisiin sanomisiin ja muulla ei niin väliä olekaan?
Tuo oli hyvä huomio, että myös nykylukijan kannalta epäkorrekti näkökulma voi olla myös informatiivinen. Lukiessa pitäisi pyrkiä ymmärtämään kunkin ajan arvoja ja yleistä ymmärrystä. Näinhän tehdään tieteessä, mutta lehdistössä ja somemaailmassa asia ei välttämättämä ole näin.
VastaaPoistaSanojen välittämä viesti voi muuttua ajan saatossa. Esim. venakko ja lättiläinen ovat useimmille nykylukijoille tuntemattomia sanoja ja ne mielletään pejoratiivisiksi. Sitten voi olla myös niin, että ryhmän sisällä on ok. käyttää jotain sanaa, mutta ulkopuolisille sitä ei suoda (mustalainen/nigga).
Grönlanti on kiehtova maanosa. Tätä teosta en ole aiemmin huomannutkaan olevaksi, täytyypä pitää silmällä, jos jostain saisin minäkin luettavaksi. Kuulostaa, ainakin jollain tasolla kiintoisalta teokselta.
VastaaPoistaKyllä tämä Vennon kirja on lukemisen arvoinen, vaikka onkin hieman ristiriitainen sisällöltään. Grönlannin erityisyys tulee oivasti esiin kirjan sivuilta. Kirjan saanee kirjastojen varastoista, hyllykamaa se ei enää ole.
VastaaPoista