Kirjabloggaajien klassikkohaaste 20: Nathan Viisas

 

Näytelmät ovat minulle kaikkein vaikein taiteenlaji: käyn harvoin teatterissa, koska yleensä tulen erinäisistä syistä pettyneenä esityksistä, ja näytelmien lukeminen on minusta raskasta. Päätin nyt kuitenkin ottaa luvun alle vanhan hyllynlämmittäjän, Gotthold Ephraim Lessingin Nathan Viisaan, jonka olen hankkinut vuonna 1978 ja aloittanut sekä lopettanut lukemisen kesken jo muutamaan kertaan. Suurin lukueste on ollut Juhani Siljon käännöksen heittomerkkejä tihkuva, sinänsä ansiokas runokieli. Lessingin saksa on lähempänä nykykieltä kuin Siljon runosuomi, jonka tavoitteena on olla ennen muuta ylevää. Toisaalta on hauskaa löytää jatkuvasti pieniä sanapäärlyjä, kuten liemme, Sallima, muslemi, laises, leyhkein.

Saksalaisten klassikkojen näytelmiä meillä ei enää juuri esitetä. Esim. Nathan Viisas on esitetty Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1997 (Matti Rossin käännös Viisas Natan) ja Schillerin Maria Stuart 1982. Syitä tähän en käy nyt arvailemaan, ehkäpä aatedraamat eivät vaan ole enää nykyaikaa, mutta valitsemani Nathan Viisas on tällä hetkellä mitä ajankohtaisin näytelmä, koska se käsittelee uskonnollista suvaitsevaisuutta. 

Nyky-Suomessa ongelmana esitykselle voisi olla se, että draaman päähenkilö on juutalainen, joka on läpeensä myönteinen hahmo verrattuna kristittyihin ja muslimeihin. En yhtään ihmettelisi, vaikka meidän kulttuurielämämme tiedostavaiset toimisivat samoin kuin 1930-luvulla, jolloin suomalaisten antisemiittien painostuksesta Kansallisteatterin ohjelmistosta poistettiin Aino Kallaksen juutalaisuuteen liittyvä draama Dibbuk. Aiemmin juutalaisten kimpussa olivat fasistit, nykyään puna-vihreä väki.

Nathan Viisas kuuluu Saksan lukioiden opetussuunnitelmaan, samoin kuin esim. Sofokleen Antigone. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina aloittaa keskustelun sormusvertauksesta tai kuningas Kreonin ratkaisuista. Meillä tyydytään Häräntappoaseeseen ja moniluku- sekä mediataitoihin, eikä omia klassikoita tunneta. Oikeinkirjoitukselle on myös jätetty hyvästit. Hitler-Saksassa Nathan Viisas oli kielletty kouluissa, samoin sen esittäminen teattereissa. Teos palasi heti 1945 opetussuunnitelmiin ja teatterin lavoille. Nathanin esikuvana Lessingille oli filosofi Moses Mendelsohn, joka oli juutalaisen valistuksen, haskalan isä.

Näytelmän tapahtumat ovat seuraavat. Toiminta sijoittuu kolmannen ristiretken (1189–1192) Jerusalemissa vallinneen tulitauon aikaan Saladinin ollessa Syyrian sulttaani. Kun juutalainen Nathan palaa työmatkaltaan kotiin Jerusalemiin, saa hän tietää, että hänen kotinsa on tuhottu, mutta nuori ristiritari oli pelastanut hänen kasvattityttärensä Rechan palavasta talosta. Ritari puolestaan ​​on henkensä velkaa Jerusalemin muslimihallitsijalle Saladinille. Ritari oli ainoa kahdestakymmenestä vangista, jonka sulttaani armahti, koska tämä kovasti muistutti Saladinin edesmennyttä veljeä Assadia. Näistä onnellisista tapahtumista huolimatta rationaalinen Nathan ei ole valmis uskomaan, että Rechan pelastumisen takana olisi ihme, ja hän vakuuttaa kasvattityttärelleen, että on haitallista uskoa yliluonnollisen apuun.

Saladin ei ole onnistunut taloudenhoidossaan, ja siksi hän luottaa laskelmoivan sisarensa Sittahin neuvoon kutsua rikas Nathan luokseen testatakseen hänen anteliaisuuttaan ja viisauttaan, joita ylistetään koko Jerusalemissa. Sen sijaan, että Saladin pyytäisi häneltä suoraan lainaa, hän teeskentelee ensin koettelevansa Nathanin viisautta. Hän esittää Nathanille kysymyksen "oikeasta uskonnosta". Nathan, jolle hänen ystävänsä Al-Hafi on jo ilmoittanut Saladinin taloudellisista ongelmista, tunnistaa ansan. Hän päättää vastata Saladinin kysymykseen pienellä vertauskertomuksella (Ringparabel). Syvästi vaikuttunut Saladin ymmärtää tämän vertauksen välittömästi viestinä kolmen suuren monoteistisen uskonnon tasavertaisuudesta. Nathanin viisauden liikuttamana hän pyytää tätä olemaan ystävänsä tästä lähtien. Nathan suostuu ja myöntää Saladinille anteliaasti lainaa enempää kyselemättä.

Ristiritari, joka pelasti Rechan liekeistä, mutta joka on toistaiseksi tuskin kiinnittänyt huomiota häneen pitäen tätä pelkkänä pienenä juutalaistyttönä, rakastuu tähän Nathanin tuodessa heidät yhteen ja haluaa mennä välittömästi naimisiin Rechan kanssa. Ristiritarin nimen kuultuaan alkaa Nathan epäröidä suostumuksen antamista nuorten liitolle. Ristiritari on järkyttynyt, ja kun hän sitten saa tietää Rechan seuralaiselta, kristityltä Dajalta, että Recha ei ole Nathanin tytär, vaan hänet on adoptoitu kristityiltä vanhemmilta, hän kääntyy Jerusalemin patriarkan puoleen saadakseen neuvoja. 

Vaikka ristiritari esittää asian ikään kuin se olisi hypoteettinen tapaus, fanaattinen kirkonjohtaja arvaa mistä tässä on kyse ja haluaa heti löytää "tämän juutalaisen" ja polttaa hänet roviolla kolmeen kertaan. Patriarkka ei ota huomioon Nathanin teon jaloa motiivia, kun tämä oli kasvattanut kristityn lapsen pakottamatta tätä kuitenkaan juutalaisuuteen. Tämä uskonnottomuus oli patriarkan mielestä nimenomaan pahentava asianhaara.

Luostariveljen, joka toi Rechan Nathanille pikkulapsena, muistikirjan perusteella lopulta käy ilmi, että Nathanin kasvattama Recha ja kristitty temppeliherra eivät ole vain sisaruksia - tästä syystä Nathan suhtautuu varauksella avioliittoon - vaan myös Saladinin veljen Assadin lapsia, jolloin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien uskonnollisten perheiden läheinen side tulee jälleen kerran selväksi. Draama päättyy lauseeseen Jälleen äänettömiä, molemminpuolisia syleilyjä. 

Näytelmän vertausta kolmesta sormuksesta pidetään valistuksen avaintekstinä ja suvaitsevaisuuden ajatuksen osuvana muotoiluna. Tarina löytyy mm. Boccacciolta Decameronesta ja Iberian niemimaan sefardijuutalaisten perinteestä. Tarina kertoo isästä, joka luovuttaa arvokkaan sormuksensa, jossa on hieno jalokivi (Lessingillä opaali) yhdelle pojalleen, jota hän rakastaa eniten ja tekee hänestä näin perillisensä. Hänen jälkeläisensä tekevät samoin. Kuitenkin sukupolvia myöhemmin, kun isä rakastaa kaikkia kolmea poikaansa yhtä paljon, valmistaa hän vielä kaksi sormusta heidän tietämättään, joten isä eivätkä pojat voi enää päätellä, mikä sormus on alkuperäinen.

Isänsä kuoleman jälkeen pojat menevät oikeuteen selvittääkseen, mikä kolmesta sormuksesta se on oikea, mutta tuomari ei pysty sitä päättelemään. Hän muistuttaa pojille, että oikealla sormuksella on kyky tehdä käyttäjästä suosittu ihmisten keskuudessa, mutta jos tätä vaikutusta ei ilmennyt millään näistä kolmesta, se voi tarkoittaa vain, että alkuperäinen sormus katosi. Tuomari neuvoo poikia, että jokainen heistä uskokoon, että kunkin sormus on aito. Heidän isänsä piti yhtä paljon kaikista kolmesta, eikä siksi voinut suosia yhtä heistä ja loukata kahta muuta, kuten perinne olisi vaatinut. Jos yksi sormuksista on aito, tämä näkyy tulevaisuudessa myönteisenä vaikutuksena sormuksen haltijan elämässä. Jokaisen sormuksen kantajan tulisi siksi pyrkiä saavuttamaan tämä vaikutus itse.

Lessing edusti näkemystä, että uskonnot ovat kehittyneet luonnollisesta uskonnosta ilmoitususkonnoiksi (tai positiivisiksi uskonnoiksi). Luonnollinen vaihe syntyy ihmisen järjen tuotoksena sosiaalisten kokemusten perusteella ilman profeettoja, opettajia tai ilmestyksiä. Kun yhteiskunnat kehittyvät, tehdään niissä erilaisia yhteiskuntasopimuksia, joiden piiriin kuuluu myös luonnollisen uskonnon muuttuminen esim. traditioiden tai ilmoituksen kautta. Tämän ajatuskulun perusteella uskontojen lähtökohta on sama, mutta ne ovat ajan saatossa eriytyneet. Tämän seurauksena voidaan sitten todeta, että ilmoitususkonnot voivat olla joko tosia tai vääriä. Lessingin mukaan uskonnot tekevät itsensä vähitellen tarpeettomiksi, kun ihmiset sisäistävät eettiset periaatteet ja lähimmäisenrakkauden. Näissä ajatuksissa löytyvät jo siemenet Feuerbachin, Comten, Durkheimin ja Marxin ateistisille näkemyksille. 

Kukin hänen rakkauttaan,

niin tasapuolista, siis tavoitelkoon!

Teist´itsekukin kilpaa todistakoon

ett´oikean on kiven ja sen voiman

hän sormukseensa saanut! Voimaa sitä

tukekoon mielen lempeys, sydänsopu,

työt hyvät, syvin alttius Jumalalle.

Lessingin näytelmä on merkittävä teos, oikea valistusajan helmi ja puhkeento, joka on aina esittämisen arvoinen. Olin myös iloinen, kun jaksoin sen lukea ja jopa innostua siitä. Draamana se ei oikein jaksa nousta, mutta sovinnon ja lähimmäisenrakkauden sanomaa ei koskaan ole liikaa. Itse en ihailusta huolimatta jaa kuitenkaan Nathan Viisaan perusnäkemystä, joka redusoi uskonnon pelkäksi etiikaksi unohtaen ihmisen spiritualiteetin. Siinä mielessä Nathan on kuin nykyaikainen saarna, joka on usein pelkkää eettistä tai psykologisoivaa puhetta jättäen metafyysiset kysymykset vastaamatta. 

Jos haluat katsella perusteellisen filmatisoinnin näytelmästä, niin Manfred Noan mykkäfilmi  on oikea valinta. Varsin mukavia ovat Sommers Weltliteraturin Playmobile-hahmoilla toteutetut Nathan der Weise -versiot, jotka ovat sekä hauskoja että syvällisiä. Draamasta on postannut Gregorius ja Ketjukolaaja.

 

Faidra

Olen viime aikoina ollut innostunut itselleni vaikeimmasta kirjallisuudenlajista, näytelmistä. Niitä on ollut mielestäni hankala lukea, koska draamoissa jätetään paljon sellaista sanomatta, mitä näyttelijät sitten toivottavasti välittävät katsojille. Lessingin Nathan Viisaasta postaan kuun lopussa kirjabloggaajien klassikkohaasteen yhteydessä. Viimeksi on ollut luvun alla Racinen Faidra, viisinäytöksinen murhenäytelmä. Luin sen Aale Tynnin käännöksenä, aikaisemman käännöksen teki Eino Leino. 

Draamassa toteutuu kolmen ykseyden (ajan, paikan ja toiminnan) sääntö, ja sen runomitta on aleksandriini - kummatkin em. seikat olivat ranskalaisen klassismin keksintöjä. Racinen elämä oli vaiherikasta, ja hän menestyi jo elinaikanaan kirjailijana. Suurten draamojen kirjoittamisen hän lopetti Faidraan. Racinen henkinen koti oli jansenismissa (näkyy esim. Faidran kohtalouskossa). Lukukokemus oli ylevä, puhdas ja selvä: alkuvärssystä alkaen aavistaa, mihin tragedia tulee kehittymään. Luultavasti Faidra on ollut esikuvana monille myöhemmille näytelmille, joissa kuvataan naisia hyveiden ja intohimojen ristiaallokossa.

Näytelmän juoni on seuraava. Ateenan kuningas Theseuksen poissa ollessa hänen vaimonsa Faidra tunnustaa imettäjälleen Oinonelle, että rakastaa poikapuoltaan Hippolytosta, joka oli Theseuksen ja amatsonien kuningatar Antiopen lapsi. Jotta Hippolytos ei kertoisi isälleen äitipuolensa Faidran rutsaisesta rakkaudentunnustuksesta, imettäjä valehtelee, että Hippolytos oli yrittänyt raiskata Faidran. Theseus, jonka uskottiin alun perin kuolleen, palaa kuitenkin kotiin ja kiroaa Hippolytoksen ja kääntyen Neptunuksen puoleen pyytää tätä surmaamaan poikansa. Kun Faidra saa tietää, että Hippolytos rakastaa prinsessa Arikiaa, hän mustasukkaisuudessa pidättäytyy puolustamasta Hippolytosta. Lopuksi viestit kertovat Oinonen hukuttautuneen ja Hippolytoksen kuolleen merihirviön hyökkäykseen. Faidra myrkyttää itsensä näin tunnustaen syyllisyyteensä perheen tragediaan, Theseus katuu, että oli syyllinen poikansa kuolemaan ja ottaa lopuksi Arikian tyttärekseen.

Tragedian henkilöt piirtyivät eteeni hahmoina, jotka edustivat tiettyjä luonteenpiirteitä. Kuningas Theseus on sankarikuningas, joka on tuhonnut viholliset ja hirviöt, mutta joka ei kykene selvittämään kotidynamiikkaansa tolkullisesti, vaan syöksee kaikki lähellä olevat kuolemaan. Faidra on hahmona kaikkein rikkain, koska häntä riivaa intohimonsa aiheuttama moraalinen ristiriita, jota hän draaman aikana erittelee moniulotteisesti. Hippolytos on kuros, josta olisi kehittymässä isänsä kaltainen sankari, mutta jonka sankaruuden hidasteena on rakkaus Arikiaan, joka on tyypillinen ingénue-hahmo. Imettäjä Oinone, hovinainen Ismene ja opettaja Theramenes toimivat joko juonittelijoina, apulaisina, tunteiden tulkkina tai järjen äänenä pohjustaen kuitenkin puheillaan draaman kaarta.

Oinone kuollut, Faidra kuolemaisillaan!

Oi taivas! Kutsuttakoon tänne poikani,

hän tulkoon, puolustautukoon, nyt kuuntelen.

Poseidon, viipyköön hirmuinen apusi,

mieluummin älä koskaan minua kuuntele!

Kentiespä liikaa luotinkin petollisiin,

tein väärin, liian varhain sinuun vetosin!

Voi hirmua, jos pyynnön olisit täyttänyt.

Ô ciel ! Œnone est morte, et Phèdre veut mourir !

Qu’on rappelle mon fils, qu’il vienne se défendre ;

Qu’il vienne me parler, je suis prêt de l’entendre.

Ne précipite point tes funestes bienfaits,

Neptune ; j’aime mieux n’être exaucé jamais.

J’ai peut-être trop cru des témoins peu fidèles,

Et j’ai trop tôt vers toi levé mes mains cruelles.

Ah ! de quel désespoir mes vœux seraient suivis !

Kysyin tekoälyltä, mikä on Faidran sanoma. Sain seuraavan vastauksen: "Näytelmä käsittelee intohimon ja velvollisuuden välistä ristiriitaa sekä kohtalon ja ihmisen tahdon suhdetta. Faidran kamppailu tuo esiin, kuinka kohtalo voi olla väistämätön ja kuinka väärät valinnat voivat johtaa tuhoon. Tämä resonoi 1600-luvun ranskalaisen yhteiskunnan moraalikäsitysten kanssa." Siinäpä se. Faidra on nykyaikainen hahmo, tai pikemminkin ajaton. Voisinpa lukea enemmänkin Racinea. Jos sisua riittää, niin kannattaa katsoa Pierre Jourdainin Faidran filmatisointi jo pelkästään sen kannalta, kuinka kauniisti ennen lausuttiin klassista draamaa. Meillä tuohon tyyliin ylsivät esim. Ella Eronen ja Eeva-Kaarina Volanen.

Arkiston kertomaa

Kortistoja tehtiin paperipuutteen vuoksi myös
edellisen hallinnon asiakirjojen 
toiselle puolelle

Olen edellisessä arkistopostauksessani avannut muutamia näkökulmia Viron monipolviseen historiaan. Tällä kertaa olen kääntänyt muutamia tapauksia, joita viranomaisten kortistoissa on kuvattu. Näytteet ovat ensimmäisen itsenäisyyden, saksalaismiehityksen ja neuvostovallan ajoilta, ja ne on laadittu joko viroksi tai venäjäksi. 

Jokainen vallanpitäjä löytää virkakuntaansa tekijöitä pyövelistä sihteereihin, mitä ei kuitenkaan pidä mennä liian nopeasti tuomitsemaan, koska ihmiset haluavat aina selviytyä ja elää, moraalista viis. Meidänkin historiastamme löytyy kaikenlaisia ikäviä hantlankareita ja myyräntyöntekijöitä riittämiin. Meillä on erityisesti vasemmistolaisen kulttuuriväen puolelta riittänyt ymmärrystä maanpetoksellisen toiminnan ihailulle (esim. Donnerin filmi Kuulustelu Kerttu Nuortevasta, Elvi Sinervon, Aulikki Oksasen tai Matti Rossin runous ja kaikki muu taistolaisvimmaus 1960–1970-luvuilla). Totuuden nimessä on kuitenkin huomattava, että em. runoilijat kunnostautuivat myös ihan oikeina runoilijoina, ei pelkästään agitaattoreina. Viron historian surullinen hahmo oli lääkäri-runoilija Johannes Barbarus-Vares, joka asettui venäläisten apulaiseksi ja kuoli myöhemmin hämärissä olosuhteissa. 

Seuraavissa näytteissä avautuu eriasteinen tragiikka, joka koski niin rikkaita kuin köyhiä virolaisia. Osa ihmisistä halusi hajoittaa yhteiskuntaa, toiset sitä vastoin yrittivät sitä kaikin keinoin suojella ja rakentaa. Yllättävää minulle oli kortistojen suunnaton laajuus ja niiden yllättävä tarkkuus: ihmisistä tiedettiin paljon, vaikkeivat he olisi edes tehneet mitään rikollista. Traagista oli nähdä Viron juutalaisten kortteja: aluksi neuvostovalta kyyditti heistä satoja Venäjälle pitäen juutalaisia sosiaalisesti vieraana elementtinä, saksalaisten tultua alkoi sitten juutalaisten joukkotuho. Useimman juutalaisen kortissa lukee viimeisenä merkintänä vuosi 1941. 

---

"Huhtikuussa 1940 Tallinnassa ruokakaupassa Türnapuukatu 9:ssä syytetty sanoi, että meidän hallituksemme on kommunistinen ja se on ryhtynyt ryöväämään kansalaisia. Kukaan ei voi enää oman varallisuutensa kanssa toimia itsenäisesti, vaan valtiovalta tekee asetuksia, jotka ajavat ihmiset ahdinkoon. Tämä sadattelu johtui vuokrasäännöstelystä, johon syytetty ei talonomistajana millään voinut suostua. Hänelle määrättiin 50 kruunun sakko."

"16.11.1940 Rakveressä, Malmikatu 19:ssa Sonni Valdmannin asunnossa, syytetty puhui halventavasti meidän yhteiskuntajärjestyksestämme ja esitti loukkaavia ilmauksia valtiojohtoamme kohtaan sanoen, että meidän johtajamme elävät köyhien työläisten verestä ja varoista. Pätsin kurkku olisi leikattava poikki. Syytetylle määrättiin 50 kruunun sakko."

"Tarton kommunistipuolueen sihteerin kaukainen sukulainen. Tuomioistuimen lautamies, joka piti kommunismia ylistäviä puheita, levitti propagandakirjallisuutta ja kulki talosta taloon agitoimassa ja yllyttämässä äänestämään äänestysuurna mukanaan."

"Syytetty on kommunisti, jota syytetään yrityksestä aiheuttaa Tabiveren asemalla postijunan ja pikajunan törmäys. Toimi yhdessä tiemestari Veldin ja muiden kommunistityyppien kanssa."

"Sarmo, Helene, syntynyt 6. tammikuuta 1896. Asui Keilan kauppalassa. Omisti kosmetiikka -ja värikaupan. Yritys kansallistettiin 7. lokakuuta 1940."

"Maatalosta paennut ukrainalainen sotavanki. 165–170 cm pitkä, vaalea, harmaat silmät, päässä harmaa, vanha lippalakki, päällä hänellä oli sininen pikkutakki ja jalassa vihreät tai siniset armeijan housut ja jalassa saappaat. Paetessaan hän otti mukaansa kultaketjun, partaveitsen, kannettavan sotilaslaukun ja 1,6 kg rasvaa. Viljandin prefektin etsintäkuulutus."

"1. marraskuuta 1939 Kuresaaressa olevassa "Royal" ravintolassa syytetty haastoi riitaa siellä olleen neuvostosotilaan kanssa ja parjasi karkealla tavalla Neuvostoliiton johtajaa. Ehdotetaan rangaistavaksi asetuksen 11 rikkomisesta."

"NKVD:n virkamies tai poliisihenkilö, joka aktiivisesti edesauttoi virolaisten karkottamista Venäjälle."

"Salonin, Semjon, syntynyt 1894 Kaldan kunnassa. 18.02.44 lähetetty Saksaan keskitysleiriin."

"Kenraali Wrangelin agentti, joka on lähetetty Vironmaalle tekemään tihutöitä bolševikkien hyödyksi."

"Myi kotonaan luvatta viinaa ja olutta."

"Salm. Kotoisin Tallinnasta, n. 24 vuotta vanha, lyhyt poika, vaalea, naimisissa, virolainen, ei puhu venäjää. Lienee ollut Tallinnassa satamatyöläisenä. Äiti elänee Tallinnassa. Oli Leningradissa joulukuussa 1941. Opiskeli siellä partisaaniksi. Hän on Neuvostoliitosta saapunut laskuvarjosotilas, bandiitti ja sabotaasi- sekä terroritekojen toimeenpanija. Tallinnassa 19. toukokuuta 1943."

"Meksikon kommunistisen sanomalehden "Bandera rojan" asiamies."

"Saizev - varmaankin salanimi. Noin 26 vuotta vanha ja 165 cm pitkä, pulska, pitkänomaiset kasvot ja tummanruskeat hiukset. Osaa hyvin venäjää, viroa kehnosti. Lienee kotoisin Petserinmaalta. Oleskeli kesäkuun alusta 1942 maaliskuun alkuun 1943 Leningradissa vakoojakoulussa etäoppilaana. Hänet on lähetetty laskuvarjolla Viroon tekemään sabotaasi- ja terroritekoja."

"Elää Sergei Ivanovin kanssa, joka harrastaa uhkapelejä kotonaan ja jonka pelipiirissä hänellä on merkittävä osa."

"Oli aktiivinen suojeluskunnan/Kaitseliit jäsen. Kommunistiajalla hän oli GPU:n agentti."

"Hän toimi kabareetansijattarena. 6–7 vuotta sitten hän oli naimissa juutalaisen kanssa. Oli punikki, joka pyöri bolševikkien kanssa."

"Saksan armeijan upseeri. Saapui Peterburg-laivalla Tallinnaan 19. heinäkuuta 1927. Samana päivänä hän valokuvasi Narvan asemalla leiriin meneviä joukko-osastoja. Kävi katsomassa ja kuvaamassa luvan kanssa Hermannin- ja Iivananlinnan varustuksia ja viipyi Komarovkan risteysalueella. Kello kaksi päivällä hän meni laivalla Vasknarvaan, josta saman kuun 20. päivän aamulla lähti maitojunalla Tallinnaan. Viroon saapunut henkilö, joka omien sanojensa mukaan oli tullut maahan oppiakseen kieltä ja tutustuakseen paikallisiin oloihin. 22. heinäkuussa hän lähtee Tallinnasta. 21.7. hän poikkeaa "Kuld Löwiin" ja lähtee 22.7. Ariadnella Helsinkiin."  

Vaikeaa taidetta VII: Enkelin pelto

Sirkka Seljan Enkelin pelto (1957) on vuosikymmeniä ollut kirjahyllyssäni. Joskus nuorena olin lemmen pyörteissä ihastunut kokoelman Solfatara-runoon, mutta jätin muuten kirjan lukemisen moneen kertaan sen vaikeaselkoisuuden vuoksi. Luettuani Gregoriuksen marraskuisen Selja-postauksen, uskaltauduin jälleen kirjan ääreen ja ajattelin liittää sen kirjoittamaani Vaikeaa taidetta -sarjaan. Hyvä runous on kirjallisuuden kuninkuuslaji, koska se on monikerroksellista ja avautuu aina uudella tavalla riippuen omasta kehityksestä lukijana ja ihmisenä. Lohdullista on myös se, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää nyt, vaan ehkä joskus myöhemmin, jos silloinkaan. Runous on lukijalle nykyistä muotitermiä käyttääkseni aina haastavaa.

Kirjan kannen on suunnitellut Tuulikki Pietilä tuoden mieleen lapsuuden väri- ja muotomaailma. Erityinen jännite syntyy paljaan puun ja kortteiden keskinäisestä elosta, joka viitannee myös runojen sisäkkäisiin maailmoihin. Kortteet tuovat viestin kivihiilikaudelta. Mieleen tulevat Inari Krohnin unenomaiset kasviaiheiset etsaukset, joissa vilahtelevat myös kortteet. Seljan runoissa on vahvasti läsnä platonilainen dualismi, jossa olemassaoleva kumpuaa ikuisista substansseista. Aila Meriluodon Duinon elegioiden käännöksessä on hieno muotoilu olevampaani tuohon vain häviäisin. Tuota olevampaa Selja myös tavoittelee runoillaan. Välittäjänä näiden maailmoiden välillä toimivat enkelit, enkelin siemenet tai enkelin pelto. Uskon, että Selja oli tutustunut Rilkeen ja tämän enkelikuvastoon. 

Miten sisäinen päivä:

syksyn puut

loistaen hillittyä valoa

järvi hopeinen järvi

kimaltaen syvällä itsessään.

Ja enkeli

ammoin vuodatettu, puhuu:

sinä minun peltoni hedelmätarhani

marmorini veistossaveni

on aika vaatia sinussa 

omaa ilmitulemistaan

niin kuin siemen joka viljassa vaatii

itseään takaisin.

Minne olenkaan valunut

omista käsistäni?

Tämä enkelin siemen

alussa hauras ja ujo

kuin vastasatanut lumi

miten vaativaksi voimaksi onkaan kasvanut.

Saveni tämä nopeasti pingoittuva savi

suree itsensä puolikuoliaaksi 

jokaista maaliin osumatonta heittoa

ja janoaa palata yhä uudelleen

tämän itseään luovan enkelin

taltan alle.

Kokoelma alkaa runolla Rea Silvia, jossa taru Rooman synnystä kasvaa kuvaukseksi naiseuden voimasta: Ikäänkuin tuulta voisi sitoa, ikäänkuin kahlehtia voisi valtamerta...Ja minä olin Tiber, maa ja susi. Runossa Kohtaaminen Selja kirjoittaa: Kuinka pidättää voin enää/tätä merta joka minussa/kuohahtaen nousee. Näistä kuvista mieli lähti etsimään vastaavaa runollista kuvaa Edit Södergranilta: Du sökte en källa och fann ett hav (Dagen svalnar). Ehkä kaikkein voimakkain naisenergian ylistys on viimeinen runo Tulivuori (Solfatara), jossa on läsnä sekä samanaikaisesti pidätetty intohimo, joka on sekä aistillista että taiteellista että alistuminen naisena olemisen kohtaloon (Minä olen hillinnyt itseni niin kauan/minä olen hillinnyt itseni kuin nainen/ja siksi minua jäytää salainen tuli). 

Seljan käyttää paljon välimerellistä ja antiikin kuvastoa, mikä antaa runoille klassista patinaa. Runoilija liukenee tai katoaa salaisiin ja sisäisiin ajattomiin maailmoihin. Tämä matkailu maailmojen välille palvelee tunkeutumista tosiolevaisen piiriin. Toisaalta tuo tavoiteltu maailma on läsnä myös tässä ajassa ja paikassa: samat enkelit jotka uinuvat/luontokappaleissa ja niiden siemenissä/samat jotka sukupuolisuuden/kipunoivassa virrassa/kahden olennon yhteensulautumisessa/valvovat/kehityksen ylenevää kaarta.

Seljan enkelin siemenet veivät ajatukset Emanuel Coccian nerokkaaseen teokseen Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa, joka avasi minulle uuden tavan ajatella luonnonsuojelusta ja luonnontieteiden ja filosofian suhteista. Siemenestä hän kirjoittaa näin: Jyvä voidaan ymmärtää aivoina, koska aivot ovat yksi siemenen muoto. Siemenen immanensissa muoto ei ole enää esteettistä tai aineellista vaan osoitus salaisesta sielunelämästä, tiedostamattomasta ja aineellisesta psyykestä.

Osa Seljan runoista ei auennut minulle millään tavalla, mutta jään odottamaan uutta Selja-kairosta. Iloinen olin kuitenkin hengen retkistä, joita oli mahdollista tehdä tämän hienon taiteilijan runojen äärellä. 

Pääkaupunkiseudun seurakuntien joulukalenteri 2024

Kirkon ja Kaupungin jakamat joulukalenterit ovat aiheuttaneet minussa viime vuosina ristiriitaisia tunteita. Leimaa-antavana viestinä niissä on ollut jonkinlainen alatien kristillisyyden tulkinta adventista, jossa mitään joulun eteen ei kannata tehdä, koska se tulee itsestään valmistelematta. Luukkuja avatessa on syntynyt lähinnä syyllinen olo - ehkäpä se on hyvä paaston aikana. 

Tänä vuonna yllätys oli toisenlainen: kalenteri, jonka tulkintaa tarvitaan runsaasti teologista ja filosofista esiymmärrystä. Luukkujen maksiimit oli laatinut kirjailija, esseisti ja kääntäjä Antti Nylén. Nyléniin tutustuin aikaisemmin lukiessani Huysmans´n nerokasta Vastahankaan -teosta, jonka Nylén on kääntänyt ja johon hän on kirjoittanut johdantoesseen. Olin myös lukenut hänen muita esseitään ja iloinnut siitä, että katolinen, älykäs kristitty sai paljon julkisuutta, joka pohjautui osaamisen ja oivaltamisen substanssille.

Seuraavaa kohtaamista ei olisi pitänyt tulla, jotta olisin voinut säilyttää Nylénistä saamani apollonisen kuvan. Katsoin nimittäin ohjelman Miki Liukkonen, sivullinen, jossa Liukkonen menee tapaamaan Antti Nyléniä. Kohtaamisessa ollaan vegaaneja, juodaan vihreää teetä ja kissatkin kiehnäävät kuvioissa, joten tällainen puuhelmipoikien miitti riitti minulle. Jotenkin tuntui, että Nylén laski tasoaan.

Palaan nyt vuoden 2024 joulukalenteriin. Uskon, että monelle kalenterin avaajalle kävi niin, että syntyi jonkinlainen kohtaanto-ongelma tekstien ja oman ymmärryksen välille. Miksi minä en tajua näitä juttuja? Miksi nämä ovat niin vaikeita?

Biologinen fakta: ihminen on eläin. Teologinen fakta: Jumala tuli eläimeksi. 

Uskon ja tieteen ongelmaa ei kirkkomme ole kovin innokkaasti käsitellyt, eikä evoluutiokriittisellä diskurssilla ole siellä tilaa. Tämä on sääli, koska se lyö kiilaa uskon ja tieteen välille. Erityisesti invarianssin ja todellisuuden komplementaarisen luonteen käsittely rikastaisi kovasti tätä keskustelua, mutta sitä lienee turha odottaa. Nylénin maksiimi istuu hyvin nykyajan materialistiseen maailmankuvaan. 

Sana tuli lihaksi. Hirveä sotku!

Vegaani on yllättävän kiinnostunut lihasta, ja mieleen tulee Ville Rannan verta tihkuvat piirustukset Hesarista. Rohkea kuva inkarnaatiosta, jossa lihaksi tullut Jumala aiheutti perustavalaatuisia muutoksia ihmisten ajattelussa. 

Jeesus tulee! Älä Herran nimessä ole ainakaan valmis.

Tässä tulee kuittia herätyskristillisyyden suuntaan: mitä tarkoittaa valmiina oleminen? Varoitetaanko liiasta omavanhurskaudesta? Viidesläiset vaviskaa! Samaan kategoriaan kuuluu myös:

Kiirastorstaina havahdut tähtesi himmeyteen.

Jumalasta puhumisen vaikeuden Nylén muotoilee näin:

Vaikea läksy: puhua Jumalasta kuin kiroaisi!

Kauhtuneiden sanojen takana Jeesus on aina vastasyntynyt.

Kalenterilla on monia ansioita. Isona teologisena fokuksena on pääsiäinen, jota tarkastellaan joulun kautta. Joulu on pääsiäisen porstua. Monet mietelauseista pakottavat pohtimaan omaa elämää ja sen valintoja. Lukijaa ei päästetä helpolla, ja kaikkea ei voi ymmärtää. Tätä ymmärrystä helpottamaan voi avata myös virtuaaliset kalenteriluukut, joissa Nylén avaa mietelmiään. Kaikkeen on satsattu paljon rahaa ja työtä, kalenteri on käännetty ruotsiksi ja englanniksi, mutta uskon, että moni seurakuntalainen joutui toteamaan virren 602 tapaan, että Hämmennys valtaa usein tajuntamme... Minusta oli mukavampaa avata partiolaisten kalenteria, koska se oli jouluinen, ei haastava.

Oma lukunsa on Ilja Karsikkaan kuvitustyö, joka oli kyllä taidokasta, mutta herätti ambivalenssia: kaupungin yllä punaisessa etnopaitulissa liehuva flamencotanssija ei tuo jouluisia ajatuksia mieleen. Kaikki vähemmistöt oli myös kuvituksessa otettu huomioon, kuten ajan henkeen kuuluu, mutta poc-närkästyin, kun Jeesus-lapsi ja Joosef eivät olleet ruskeat Marian tapaan.

Pitäisikö Kirkon ja Kaupungin toimittajien miettiä sitä, ketkä lehteä lukevat kaikkein eniten? Toiseuden ja vähemmistöjen ylenmääräinen esiin nostaminen alkaa kääntyä tiedotusvälineissä vähitellen itseään vastaan. Tulevan joulun kalenteri voisi olla kansanomaisempi, mikä ei tarkoita älyllisen tason laskua. 

Arkiston aarteita

Olen toukokuusta lähtien melko säännöllisesti työskennellyt Viron Kansallisarkistossa (Eesti Rahvusarhiiv) vapaehtoisena järjestely- ja digitointitehtävissä. Arkiston tehtävänä on Viron historiallisen aineiston arviointi, taltiointi ja sen monipuolisen hyödyntämisen mahdollistaminen. Arkiston keskuspaikka on Tartossa sijaitseva Noora, jonka lisäksi arkistolla on toimipaikkoja Tallinnassa, Valgassa ja Rakveressä ja tämän lisäksi Virossa on 15 maakunta-arkistoa. Kansallisarkistossa on kaikkiaan 10 miljoonaa arkistokappaletta, joista vanhimmat ovat 1200-luvulta, 25 miljoonaa digitaalista tallennetta, 9,5 miljoona metriä filmimateriaaleja, 150000 karttaa ja 1500 pergamenttidokumenttia. Kansallisarkiston nykyinen johtaja on historioitsija Priit Prisko. Seuraavassa esitän muutamia arkistoista avautuneita näkökulmia ja tekstinäytteitä Viron historiaan.

Optantit olivat joko Viron kansalaisia tai etnisesti virolaisia, jotka jäivät Tarton rauhansopimuksen jälkeen Neuvosto-Venäjälle tahtoen kuitenkin muuttaa takaisin Viroon. Optantteja oli kaikkiaan noin 150000, joista noin 80000 palasi Viroon. Näitä virolaisia oli moneen lähtöön: oli tehtaanomistajia, virkamiehiä ja toimihenkilöitä, jotka olivat jo kauan asuneet Venäjällä ja osin venäläistyneet. Joukossa oli myös paljon ihmisiä, jotka oli pidätetty erinäisistä syistä: osa poliittisen toiminnan vuoksi (agentit, valkokaartilaiset), osa taas rikollisen taustansa takia (yleensä mustanpörssin kauppa tai irtolaisuus). Jotkut onnettomat kalamiehet eksyivät Peipsijärvellä yli uuden valtakunnanrajan, ja joutuivat palaamaan kotiin Siperian kautta, osa taas oli väärässä paikassa väärään aikaan menettäen joko vapautensa tai henkensä. Syksyllä luin ja järjestin satojen virolaisten optanttien asiakirjoja, joita on säilytetty Viron Moskovan suurlähetystössä.

Oikeudenkäyttö 1920-luvun Neuvostoliitossa muistutti kovasti tämänpäiväistä venäläistä menoa: kaikkia epäiltiin, ja mitättömistä tai olemattomista syistä ihmisille saatettiin langettaa pitkiä vankeus- tai kuolemantuomioita. Oikeudenkäyntien pöytäkirjat oli usein pikaisesti sutaistu esim. vanhojen pankki- tai vakuutusyhtiöiden asiapapereiden taakse paperipulan vuoksi. Leireiltä tai vankiloista lähetetyt avunpyynnöt oli kirjoitettu vessapaperia muistuttavalle paperille lyijykynällä. Yleinen pyyntö vankilasta oli oman vangitsemisen syyn selvittäminen tai aineellisen avun pyytäminen. Suurlähetystö lähetti joillekin vangituille ruokaa ja villavaatteita, joista löytyivät myös tarkat laskut. Suurlähetystö yritti mahdollisuuksien mukaan auttaa vangittuja virolaisia, ei tosin aina menestyksellä. Seuraavassa pari dokumenttia käännettynä. Nimet olen poistanut näistä asiakirjoista, vaikka kaikki asianosaiset ovat kuolleet aikoja sitten ja asiakirjat ovat julkisia.

Anomus. Minun sukulaiseni rouva X:n mies, joka asuu Wei-sha-hossa Kiinan Harbinissa ja joka on Viron kansalainen, kotoisin Tartosta, on neuvostoviranomaisten toimesta pidätetty Siperian Blagovesthenkissä 8. tammikuuta 1924 ilman mitään perustetta. Siksi pyydän ulkoministeriötä, jos mitenkään mahdollista, vapauttamaan hänet tai ainakin selvittämään hänen kohtalonsa. Tallinnassa 28. maaliskuuta 1924.

Moskova Petrograd...7091 23 30/10 2 55. Jan-veli on tuomittu ammuttavaksi 30. lokakuuta, mutta vielä hän on elossa. Stepanova.

Asiakirjoista tulee ilmi ihmisten hätä, kun kaikki pohja omalta toiminnalta oli viety, ja myös järkytys siitä, millaiseksi neuvostoelämä oli vähitellen muodostunut. Kateelliset naapurit ja työtoverit pitivät myös huolen siitä, ettei elämä Neuvosto-Venäjällä ollut millään muotoa helppoa. Näitä kahnauksia ja ilmiantoja on runsaasti kuvattu näissä dokumenteissa. Vankilaolojen kuvaukset ovat myös karua luettavaa. Virolaisten käsitys optanteista ei ollut toisinaan kovin myönteinen, vaan heitä pidettiin kansallisesti epäluotettavana aineksena.

Optanttien tavaroita lastataan venäläisestä junasta virolaiseen
(Kuva: Rahvusrahiiv/Meediateek)

Myöhemmin syksyllä järjestin tuhansia Viron poliittisen poliisin (PolPol), Julgeolekupolitsein (Jupo), joka oli Saksan miehitysajan poliisi ja KGB:n kuulusteluasiakirjoja, joista ensimmäiset olivat 1920-luvulta ja viimeiset 1970-luvulta. Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana poliittinen poliisi valvoi erityisesti vasemmistolaisia ja kommunisteja. Satojen ihmisten tiedoissa oli maininta maanpetturuudesta, vakoilusta vainolaisen hyväksi tai muusta myyräntyöstä. Työväenlehtien tilaajat, työväen seuroihin ja vasemmistopuolueisiin kuuluvat ihmiset olivat myös luetteloitu esim. maininnalla, että henkilö liikkuu kyseenalaisessa seurassa, harjoittaa epäilyttävää kirjeenvaihtoa tai että tätä pitäisi tarkkailla. Kokonaisia sukukuntia toimi vakoilijoina Neuvosto-Venäjän hyväksi. Oli myös yllätys, että monet koulutetut virolaiset tukivat kommunisteja ja myös neuvostovaltaa Virossa. Seuraavassa muutama ote kortistoista.

Tiedot Viljandin apujaoksesta. Henkilö on suuri kommunistien tukija ja odottaa, että Peipsijärven takaa tulee oikea hallinto Viroon.

20.IV 1940 Vooren kunnassa Arnold Reialin kaupassa hän sanoi, että "te pirut leikkaatte meidän kurkkumme, mutta kun Stalin tulee, leikkaamme me teidän kurkkunne" sitten hän myöhemmin uhkaili paikallista konstaapelia. Poliisijohto määräsi hänelle...50 kruunua sakkoa tai 20 päivää tutkintavankeutta.

4.heinäkuuta 1936 Olustveren kunnassa heinäpellolla X teki loukkaavia huomioita riigivanemasta ja puolustusvoiminen komentajasta kenraali Laidonerista väittäen, että kenraali on puliveivari, pelkkä hamppari ja koira...tuomittiin 100 kruunun sakkoihin tai 30 päivän tutkintavankeuteen.

On myös mielenkiintoista, kuinka Virossa yritettiin varjella asiallisia välejä Saksaan ja Neuvostoliittoon. Myös kiihottamisesta omaa kansaa vastaan sai rangaistuksen.

27.VI 1940 Nõmmella Silla-kadulla "Lihatsentraalin" kaupassa hän sanoi, että "työläisten kädestä otettiin pyssyt pois ja ne annettiin huligaanien käteen, niin ettei jää muuta mahdollisuutta kuin heti tarttua kirveeseen." Neuvosto-Venäjän sotaväestä hän sanoi, että "nyt ne tulevat meille ja syövät lihat ja kaiken muun meiltä". Sisäisen turvallisuuden päällikön päätöksellä...henkilö tuomittiin 100 kruunun sakkoihin tai 14 päivän tutkintavankeuteen. 

16.XII 1939 Lihulan kansakoulun tiloissa paikalliset Nuoret kotkat järjestivät koulun kuusijuhlissa esityksen, jossa neuvosvenäläisiä sotilaita pidettiin terroristeina, jotka pitäisi viedä saunan taakse ja ampua. Esityksen oli suunnitellut X ja koulun opettaja Y. Asianosaisille on annettu varoitus.

Viron vapaussodan liiton jäsen ja kielletyn Viron isänmaallisen yhdistyksen Pärnun osaston jäsen. 4. lokakuuta 1938 hän souti joen yli huutaen "Heil Hitler" ja sitten vielä "kaikki virolaiset ovat sikoja ja pöllöpäitä, jotka eivät koskaan ole saaneet mitään aikaan. Sitten hän sanoi, että virolaiset pitäisi orjuuttaa...määrättiin 10 vuorokaudeksi tutkintavankeuteen.

11.XI 1938 X on huutanut kovaan ääneen, että saksalaiset ovat ryöväreitä ja murhamiehiä. Kaikki meidän saksalaisemme pitäisi hirttää ja tappaa. Kun näen Saksan lähetystön auton hakaristilipun kanssa, panen omin käsin pommin sen alle. Tämän lisäksi...hän pilkkasi Viron ystävällisiä suhteita Saksaan...Määrättiin 300 kruunun sakot tai 60 päivän tutkintavankeutta. 

Konstantin Päts pitämässä puhetta
(Kuva: Rahvusrahiiv/Meediateek)

Oikeusministeri O.Õpikin virkaanasettaminen. Seisomassa piirijohtaja Litzmann ja tämän vasemmalla puolella valtakunnansihteeri H.Mäe.
(Kuva: Rahvusrahiiv/Meediateek)

Saksalaismiehityksen aikana kansalaisia kontrolloi Julgeolegupolitsei (JuPo). Kommunistit ja saksalaisten vastustajat löytyvät nyt näistä kortistoista, samoin virolaiset SS-legioonan jäsenet, joita oli tuhansia. Kun poliisivalta 1945 Virossa muuttui KGB alaiseksi, oli monen virolaisen miehen tiedostoissa raskauttava tieto "SS-mies" tai "surmasi henkilökohtaisesti puna-armeijalaisia". Hyvä merkintä sen sijaan oli esim., että henkilö oli ottanut osaa luokkasotaan. 

Yleensä nämä poliisikortistot olivat varsin ankeaa luettavaa, koska jokaisen kortin takana oli yksi ihmiskohtalo, joka oli aina myös jollain tavoin traaginen. Huonossa tapauksessa ihminen saatoi joutua kolmen eri poliisi-instituution hampaisiin. Joukossa oli tosin  asiakirjoja, joissa oli myös huumorin virettä. 16.11.1940  syytetty oli kylvänyt teräviä neuloja Tallinnan elokuvateatteri Helioksen tuoleille, jossa oli määrä olla saksalaisen filmin esitys. Tragikoominen oli myös erään syytetyn rikos hänen heitettyään Otin kartanon lähellä hangelle venäjänkielisiä Markuksen evankeliumeja siinä toivossa, että venäläiset sotilaat niitä lukisivat. Yllättävä oli myös venäjänkielinen kortti, joka oli päivätty 3.4.1945, jossa mainittiin, että Risto Ryti, joka oli entinen Suomen presidentti, olisi paennut Ruotsiin. 

Jos kohtalo on meitäkin kovasti koetellut, on veljeskansamme ollut vielä ankaramman paineen alla. Kulttuurikansat tutkivat ja muistavat menneisyyttään valikoimatta sitä, mikä on ollut hyvää tai pahaa. Tässä työssä Rahvusarhiivin toiminta on varsin keskeistä Viron kulttuurin kannalta. 

Ruusukko

Ruusukkoon olen tässä kuussa törmännyt kolmessa yhteydessä: Helsingin kirjamessuilla oli Katolisen tiedotuskeskuksen esittelypiste, jossa mielenkiintoisten keskustelujen lisäksi tarttui mukaan ohjelehtinen Pyhä ruusukko. Frankfurtissa ollessani poikkesin tapani mukaan myös yhteen katoliseen kirkkoon, jossa ovenpielessä oli jaossa ruusukkorukoukseen johdattava kirjanen Betet täglich den Rosenkranz. Kolmas, tosin epäsuora viittaus ruusukkoon tulee aika ajoin Radio Suomen aalloilta, joissa Abreu laulelee 20 Ave Mariasta. Laulun viesti on sellainen, että vaikka nainen ei uskokaan Jumalaan, olisi hän valmis lukemaan 20 Ave Maria -rukousta, jos mies vain tarjoaisi sellaista kyytiä, ettei henki enää kulkisi; hohhoijaa... Erikoisia nämä nykyajan tiedostavien naisten unelmat. Kaija Koon Kaunis, rietas, onnellinen -linja on jotenkin teologisesti rehellisempää tässä musiikkilajissa. Toisaalta kuitenkin eroottinen ja uskonnollinen hurmos ovat läheistä sukua toisilleen.

Katolisen kirkon yksi suuria saavutuksia on katolisen uskonelämän maanläheisyys. Kirkko antaa tarkat ohjeet esim. siveydestä tai ripittäytymisestä. Ei paeta mihinkään teologiseen abstraktioon, vaan annetaan tarkat neuvot, kuinka kristityn ihmisen tulisi elää. Tällainen on meille kovin vierasta, ja sitä pidetään vanhanaikaisena yksityiselämään puuttumisena. Myös Neitsyt Marian asema katolisessa hengenelämässä kuuluu tähän maanläheisyyteen: kenellepä ei olisi äitiä? Ruusukkorukous on myös yksi näistä käytännöllisistä avuista, joilla katolinen kristitty voi ylläpitää ja kehittää omaa spiritualiteettiaan. 

Ruusukkorukous alkoi kehittyä 1100-luvulla Ave Maria -rukouksen pohjalta, jota hurskaan ihmisen piti rukoilla päivittäin 150 kertaa. Rukouksen jäsentelyä helpottamaan alettiin lankaan pujottaa erilaisia siemeniä ja helmiä, ja näin sai rukousnauha alkunsa. Rukoukseen liitettiin sitten Apostolinen uskontunnustus, Herran rukous ja Kunnia Isälle ja Pojalle. Loput helmistä on omistettu erilaisille salaisuuksille (iloiset, valoisat, murheelliset ja kunniakkaat salaisuudet), jotka liittyvät Jeesuksen elämään, paitsi kaksi ensimmäistä ja viimeistä salaisuutta, jotka liittyvät Mariaan. Ruusukon nimi tarkoittaa sitä, että rukoilija rukoillessaan lahjoittaa Neitsyt Marialle hengellisiä ruusuja, joista muodostuu vähitellen seppele (corona, chapelet). Ruusun kulttuurihistoriallinen muuntuminen pakanallisesta aistillisesta symbolista kristilliseksi on sinänsä hyvin mielenkiintoinen seikka, joka kietoutuu myös Marian kunnioittamiseen, hyperduliaan.

Luterilaiselle Neitsyt Marian erityinen asema katolisilla ja ortodokseilla aiheuttaa epäraamatullisuutensa vuoksi monenlaista päänvaivaa. Ruusukkorukouksen lopussa luettavan Loreton litanian Maria-attribuutit ovat meille kovin vieraita: viisauden istuin, ilomme lähde, Daavidin torni, kointähti, neitsyiden kuningatar ja perisynnitön kuningatar. Katoliset selittävät Marian asemaa siten, että Maria koskettaa tietyllä tavalla Jumalaa olemalla samalla kuitenkin luotu. Marian kulttia kutsutaan hyperduliaksi, joka on pyhimysten kunnioittamista korkeampi muoto, ja Joosefin kunnioittamista kutsutaan produliaksi, koska hän on jumalansynnyttäjän puoliso. 

Ruusukkorukous on toiminut myös poliittisena voimana: eteläranskalaiset kataarit saatiin käännytetyiksi pakanuudesta ruusukon voimalla, ja turkkilaiset voitettiin Lepaton taistelussa 1571, koska Pyhän Ruusukon kilta oli taistelupäivänä innokkaasti rukoillut paavin laivaston puolesta. Uudemman ajan tapahtumia, jotka liittyvät ruusukkoon ovat Marian ilmestyminen Bernadette Soubirous´lle Lourdesissa 1858 ja Fátimassa tapahtuneet Neitsyt Marian ilmestykset vuonna 1916. 

Em. kirjasessa esitetään, että ruusukkorukous on armon välikappale, se vahvistaa ihmisen jumalallisia ja inhimillisiä hyveitä ja antaa myös hyveiden puhjeta kukkaan. Rukous on myös olennainen osa ihmisen taistelussa perkelettä vastaan. Rukouksen voi suorittaa joko sisäisesti tai suullisesti. Ruusukkorukous on myös täydellinen ane, jonka voi suorittaa joko täydellisesti tai sitten osittain. Tässä vaiheessa luterilaisessa sielussa herää jo kysymys, onko hyviä ja parempia rukouksia. 

Olen kerran ollut ruusukkorukouksessa Kölnin tuomiokirkossa. Rukoilijoita ei ollut paljon, ja palvelusta johtanut pappi vaikutti väsyneeltä työhönsä. Seurakuntalaisten rukoilemisen intensiteetti oli kuitenkin liikuttavaa, suitsukkeen tuoksu ja vanhan katedraalin genius loci jättivät vahvan jäljen hengellisen muistin lokeroihin.