Pääkaupunkiseudun seurakuntien joulukalenteri 2024

Kirkon ja Kaupungin jakamat joulukalenterit ovat aiheuttaneet minussa viime vuosina ristiriitaisia tunteita. Leimaa-antavana viestinä niissä on ollut jonkinlainen alatien kristillisyyden tulkinta adventista, jossa mitään joulun eteen ei kannata tehdä, koska se tulee itsestään valmistelematta. Luukkuja avatessa on syntynyt lähinnä syyllinen olo - ehkäpä se on hyvä paaston aikana. 

Tänä vuonna yllätys oli toisenlainen: kalenteri, jonka tulkintaa tarvitaan runsaasti teologista ja filosofista esiymmärrystä. Luukkujen maksiimit oli laatinut kirjailija, esseisti ja kääntäjä Antti Nylén. Nyléniin tutustuin aikaisemmin lukiessani Huysmans´n nerokasta Vastahankaan -teosta, jonka Nylén on kääntänyt ja johon hän on kirjoittanut johdantoesseen. Olin myös lukenut hänen muita esseitään ja iloinnut siitä, että katolinen, älykäs kristitty sai paljon julkisuutta, joka pohjautui osaamisen ja oivaltamisen substanssille.

Seuraavaa kohtaamista ei olisi pitänyt tulla, jotta olisin voinut säilyttää Nylénistä saamani apollonisen kuvan. Katsoin nimittäin ohjelman Miki Liukkonen, sivullinen, jossa Liukkonen menee tapaamaan Antti Nyléniä. Kohtaamisessa ollaan vegaaneja, juodaan vihreää teetä ja kissatkin kiehnäävät kuvioissa, joten tällainen puuhelmipoikien miitti riitti minulle. Jotenkin tuntui, että Nylén laski tasoaan.

Palaan nyt vuoden 2024 joulukalenteriin. Uskon, että monelle kalenterin avaajalle kävi niin, että syntyi jonkinlainen kohtaanto-ongelma tekstien ja oman ymmärryksen välille. Miksi minä en tajua näitä juttuja? Miksi nämä ovat niin vaikeita?

Biologinen fakta: ihminen on eläin. Teologinen fakta: Jumala tuli eläimeksi. 

Uskon ja tieteen ongelmaa ei kirkkomme ole kovin innokkaasti käsitellyt, eikä evoluutiokriittisellä diskurssilla ole siellä tilaa. Tämä on sääli, koska se lyö kiilaa uskon ja tieteen välille. Erityisesti invarianssin ja todellisuuden komplementaarisen luonteen käsittely rikastaisi kovasti tätä keskustelua, mutta sitä lienee turha odottaa. Nylénin maksiimi istuu hyvin nykyajan materialistiseen maailmankuvaan. 

Sana tuli lihaksi. Hirveä sotku!

Vegaani on yllättävän kiinnostunut lihasta, ja mieleen tulee Ville Rannan verta tihkuvat piirustukset Hesarista. Rohkea kuva inkarnaatiosta, jossa lihaksi tullut Jumala aiheutti perustavalaatuisia muutoksia ihmisten ajattelussa. 

Jeesus tulee! Älä Herran nimessä ole ainakaan valmis.

Tässä tulee kuittia herätyskristillisyyden suuntaan: mitä tarkoittaa valmiina oleminen? Varoitetaanko liiasta omavanhurskaudesta? Viidesläiset vaviskaa! Samaan kategoriaan kuuluu myös:

Kiirastorstaina havahdut tähtesi himmeyteen.

Jumalasta puhumisen vaikeuden Nylén muotoilee näin:

Vaikea läksy: puhua Jumalasta kuin kiroaisi!

Kauhtuneiden sanojen takana Jeesus on aina vastasyntynyt.

Kalenterilla on monia ansioita. Isona teologisena fokuksena on pääsiäinen, jota tarkastellaan joulun kautta. Joulu on pääsiäisen porstua. Monet mietelauseista pakottavat pohtimaan omaa elämää ja sen valintoja. Lukijaa ei päästetä helpolla, ja kaikkea ei voi ymmärtää. Tätä ymmärrystä helpottamaan voi avata myös virtuaaliset kalenteriluukut, joissa Nylén avaa mietelmiään. Kaikkeen on satsattu paljon rahaa ja työtä, kalenteri on käännetty ruotsiksi ja englanniksi, mutta uskon, että moni seurakuntalainen joutui toteamaan virren 602 tapaan, että Hämmennys valtaa usein tajuntamme... Minusta oli mukavampaa avata partiolaisten kalenteria, koska se oli jouluinen, ei haastava.

Oma lukunsa on Ilja Karsikkaan kuvitustyö, joka oli kyllä taidokasta, mutta herätti ambivalenssia: kaupungin yllä punaisessa etnopaitulissa liehuva flamencotanssija ei tuo jouluisia ajatuksia mieleen. Kaikki vähemmistöt oli myös kuvituksessa otettu huomioon, kuten ajan henkeen kuuluu, mutta poc-närkästyin, kun Jeesus-lapsi ja Joosef eivät olleet ruskeat Marian tapaan.

Pitäisikö Kirkon ja Kaupungin toimittajien miettiä sitä, ketkä lehteä lukevat kaikkein eniten? Toiseuden ja vähemmistöjen ylenmääräinen esiin nostaminen alkaa kääntyä tiedotusvälineissä vähitellen itseään vastaan. Tulevan joulun kalenteri voisi olla kansanomaisempi, mikä ei tarkoita älyllisen tason laskua. 

J. -K. Huysmans: Vastahankaan

Rokokootuolin verhoilu vie suoraan Huysmansin maailmoihin

Huysmansiin tutustuin luettuani Michel Houellebeqin profeetallisen romaanin Alistuminen. Romaanin päähenkilö pakenee samaan luostariin, minne Huysmans itse vetäytyi yli sata vuotta sitten etsiessään pysyviä arvoja elämäänsä. Alistumisessa on samoja piirteitä kuin Vastahangassa, jälkimmäinen on tosin monin verroin sofistikoidumpi teos. Huysmansin teoksessa on paljon samaa kuin  Alastalon salissa tai Kadonnutta aikaa etsimässä: se on tavattoman tiiviisti kirjoitettu ja vaatii lukijaltaan viitseliäisyyttä, jotta ymmärtäisi, mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Toisaalta, jos lukija edes ylimalkaisesti näkee vaivan perehtyä teoksen runsaisiin viitteisiin ja esimerkkeihin, saa hän erinomaisen rikkaan lukukokemuksen. 

Itse käytin joulunpyhät Vastahangan lukemiseen. Suomeksi romaanin on kääntänyt Antti Nylén, ja teos on varustettu varsin perusteellisella apparaatilla ja kääntäjän kolmikymmensivuisella esseellä. Kirjan lukeminen oli aito lukuelämys. Nyléniä voi myös ylistää hienosta käännöksestä. Tämän kirja on aito kulttuuriteko Suomen sivistyselämälle.

Kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljon: pariisilainen dandy des Esseintes on turhautunut kaikkiin aisti-iloihin ja hän pakenee lääkärinsä suosituksesta kaupungista maaseudulle, missä hän viettää aikaansa eksentristen harrastustensa parissa ja rakentaa taloonsa erilaisia mikrokosmoksia. Romaanissa hän vain kerran lähtee kävelylle maaseudulle ja kerran hän poikkeaa Pariisiin suunnitellessaan matkaa Lontooseen, josta ei kuitenkaan tule mitään, vaan hän palaa kiireesti kotiin. Muuten des Esseintes viettää aikaansa talonsa seinien sisällä palvelijoidensa kanssa. Kirjan lopussa hän palaa takaisin Pariisiin. Ihmissuhteita kirjassa ei juuri kuvata, tai jos kuvataan, ovat ne epämiellyttäviä ja outoja. Kerronnan keskiössä on hengenelämän eri ilmiöt, joista des Esseintes yrittää saada elämäänsä sisältöä ja joita hän kertomuksessa käsittelee pikkutarkasti. Päähenkilön esikuvana on ollut kuuluisa dandy Robert de Montesquiou-Fenzensacia, jota myös Marcel Proust käytti pääteoksessaan paroni Charlysiä kuvatessaan. 

Luku luvulta des Esseintes erittelee suhdettaan esim. väreihin, jalokiviin, ruokiin, alkoholiin, naisiin, filosofiaan, taiteeseen, matkustamiseen... Esimerkiksi hän innostuu harvinaisista kukista, mutta haluaa teettää niistä kopiot kuolleista aineista eikä nauttia luonnollisten kukkien kauneudesta. Alkoholinautintoja hän kokeilee eräänlaisten viinaurkujen muodossa: erilaisia sävelmiä soittamalla valuu hänen suuhunsa letkuja pitkin mitä ihmeellisimpiä viinejä ja liköörejä, luoden siten muuttuvia tunnelmia ja mielikuvia. Mitä mielikuvituksellisemmat eksessit seuraavat toistaan, mutta mikään näistä puuhista ei tunnu antavan sankarille mitään pysyvämpää tyydytystä, olipa sitten kyseessä karkeat aistilliset ilot tai taiteen ja kirjallisuuden tarjoamat sublimoidut herkut. Kaikesta, ylevästäkin, löytyy vastenmielistä tai puolivillaista. Toisaalta taiteen, uskonnon ja kirjallisuuden ilmiöitä analysoidaan mitä tarkimmin, ja tämä lienee koko kirjan parasta antia. Tekijän huima oppineisuus tarjoaa lukijan hengelle monenlaista matkaa ja ajattelemisen aihetta. Antiikin ajattelijoista, kirkkoisistä ja Bachista des Esseintes löytää pysyviä arvoja, joita hän ei ivaa eikä arvostele. Tässä pieni näyte Huysmansin tyylistä:

Jotkin Schubertin sellosävellykset olivat todella saaneet hänet haukkomaan henkeään ja nostaneet hysterian kuristavan palan hänen kurkkuunsa. Mutta ennen kaikkea Schubertin liedit olivat kohottaneet hänen mieltään, saaneet hänet irtautumaan itsestään - ja aiheuttaneet siten tyhjiin rauenneen olon kuin hermostollisen fluidumin erkaneminen, mystinen sielullinen mässäily. 

Kirjaa lukiessa tuli vähän samanlainen ähky kuin Alastalon salin äärellä: aineksia on loputtomiin, eikä aina tiedä, mihin tarttuisi. Kirja on myös hauska. Esim. des Esseintes halusi matkustaa Lontooseen katsomaan taidenäyttelyitä, ja hän aloittaa matkan valmistelut hankkimalla monia oppaita, esitelmöimällä lukijalle englantilaisista taiteilijoista yms. Matkapakaasien kanssa hän lähtee asemalle, mutta haluaa ennen junan lähtöä mennä ravintolaan, missä on paljon englantilaisia turisteja. Hän tilaa englantilaistyyppistä ruokaa, juo portviiniä ja katselee kriittisesti punakoita, kapeanaamaisia ja pitkänenäisiä englantilaistyyppejä: illaksi hän kuitenkin palaa kotiinsa, koska ei uskalla eikä jaksa lähteä oikeaan Englantiin. Korvike kelpasi aidon sijasta. Des Esseintes muotoilee tämän asenteen seuraavasti:

Asian ydin on siinä, että pitää tunteensa kurissa ja keskittää henkensä yhteen pisteeseen, uppoutuu omiin ajatuksiinsa niin täydellisesti, että onnistuu synnyttämään hallusinaation tietoisesti ja korvaamaan varsinaisen todellisuuden omalla haavetodellisuudellaan. 

Ajattelin aluksi kirjoittaa kustakin kirjan luvusta erikseen, mutta ehkä siitä olisi ollut kiinnostunut vain minä. Vastahankaan on teos, joka vaatii useita lukukertoja, ja se avautuu lukijalleen kerta kerralta aina syvempänä. Ehdottoman hieno kirja, yksi suurista romaaneista. Kaada kauneimpaan lasiisi parasta portviiniä, vetäydy herkimpään mikrokosmokseesi, kuuntele Satien Je Te Veux  ja heittäydy des Esseintesin maailmaan...