Sienikesä

Hartautta herättävä Stillleben

Tämä sienikesä oli varsin outo. Kevään runsaat korvasienimatot lupailivat jo runsasta sieniriistaa, mutta toisin kävi. Ainoa sieni, jota sai läpi kesän syksyyn saakka oli kanttarelli - hyvä niin. Tatit jäivät koloihinsa, samoin haperot, kehnäsienet ja jopa kangasrouskut. Nyt on muutaman viikon saanut jo suppiksia, ehkäpä niistä tulee hyvä sato. 

Tämän valituksen taustalla on masentava kokemus, ettei ole ollut sieni-rauschia, metsätunnelmaa, jonka saa aikaan sienten loputtomat jotokset. Toissa vuonna täyttyivät metsät kehnäsienten helmiäisestä, joskus vuosia sitten oli herkkutatteja kompastumiseen asti. No oli sentään pieni hekkuman hetki, kun vanhasta kuusikosta löytyi korillinen pinkeitä haaparouskupienokaisia, jotka napsahtivat kauniisti niitä poimiessa. 

Sienten löytäminen on puhdasta iloa, mihin ei sekoitu mitään luopumista tai ahdistusta onnen pikaisesta loppumisesta. Sienimetsä täyttää poimijan ainoastaan hyvän ruuan odotuksella ja metsän lenseällä auvolla. Sienet ovat myös itsenäisiä olentoja, jotka eivät käskien kasva, vaan ne noudattavat ihan omaa logiikkaansa ja aikataulujansa. Lisäksi ne ovat salaperäisiä olentoja, jotka leijuvat eläinten ja kasvien välimaastossa. Monta syytä tutustua sienimaailmaan. 

Saksalaisen sienikirjan mukaan korvasieni on  myös käsiteltynä myrkyllinen ja vältettävä

Tämä näky nostattaa kyynelen sienestäjän silmään

Mäntykukka on outo olento ilman lehtivihreää

Montalbano ja arancini

Arancinejä ja caprese-salaattia

Yksi pöllöimpiä poliisisarjoja on italialainen Montalbano. Sarjan rakenne on yksinkertainen ja heijastellee berlusconilaista Italiaa: vaatimattoman oloisen keski-ikäisen poliisin vällyissä mylläävät Italian kauneimmat näyttelijättäret, ja siinä ohessa ratkotaan myös Sisilian rikoksia. Tämä kaikki on sylttyä ilman suurempaa syvyyttä, mutta sarjaa kannattaa joskus katsella kauniiden maisemien ja ruuan vuoksi. Romaaninen elämänmuoto tuntuu kiertyvän erotiikan ja ruuan ympärille ja mikäpä siinä. Minkä Montalbano työltään ja lemmenleikeiltään ehtii, käyttää hän ruokailuun kauniissa rantaravintolassa. Ruokia esitellään laajasti ja niistä keskustellaan asiantuntevasti. Yhdessä jaksossa mentiin syömään isoäidin tekemiä arancineja, joiden täytettä oli haudutettu kuusi tuntia. Eräänä kesäpäivänä tempaisin annoksen näitä sisilialaisia herkkuja. Ne olivat aika tymäköitä. Itse en jaksanut syödä kuin pari palleroa, mutta hyviä ne olivat ja loihtivat pikamatkan Sisilian aurinkoon. Tässä ohje kokeneemmalle kokille: 

Tee tanakka risotto, johon laitat vielä ricottaa ja munan. Anna jäähtyä. Tee jauhelihasta, sipuleista, paseeratusta tomaatista, yrteistä ja mausteista paksuhko kastike ja muovaile risotosta puolen nyrkin kokoisia palleroita, jotka täytät kastikkeella. Pyöritä pallerot vielä vatkatussa munassa ja sitten korppujauhoissa. Uppopaista ne öljyssä kullanruskeiksi. Tarjoa caprese-salaatin ja sisilialaisen valkoviinin kanssa ja kuuntele siihen Roberto Murolea: Marechiaro.

Vieraalla maalla kaukana: slovenialaisia kulttuurikuvia

France Prešerenin patsas keskellä Ljubljanaa

Kuinka vieraaksi voi itsensä tuntea omassa kulttuuripiirissäänkin! Tämän kesän Slovenian retki aukoi silmiä monella tapaa: kuljettuani Ljubljanassa ja Bledissä kymmenien muistomerkkien ohi, ei yhdenkään niissä kuvattujen kuuluisuuksien nimi ollut millään tavalla tuttu. Patsaat ja laatat oli omistettu kansallisille merkkihenkilöille, joiden merkitys muulle maailmalle on jäänyt vähäiseksi. Tämä lienee pienten kulttuurien kohtalo.

France Prešeren on Slovenian Runeberg ja Leino samassa persoonassa. Runoilija syntyi vuonna 1800. Hän opiskeli Wienissä ja valmistui juristiksi. Hänen runoilijantaipaleelleen oli merkityksellinen kohtaaminen Julija Primicin kanssa, josta tuli hänen saavuttamaton Dulcineansa ja inspiraation lähde. Myöhemmin hänellä oli monenkirjavia muusia, naissuhteita ja lapsia näistä touhuista. Hän vietti myös kosteaa runoilijaelämää. Lopulta hän asettui Kranjiin juristiksi ja sai jo elinaikanaan mainetta runoilijana. Prešeren kuoli vuonna 1849 maksakirroosiin. Hänen merkityksensä on ennen kaikkea slovenian kielen vaalijana ja kansallisena merkkihenkilönä. Hänen runonsa Zdravljica on Slovenian kansallislaulu. Tässä linkki runoilijan kolmikielisille kotisivuille: Preseren. Esimerkkinä runo tammesta, mikä liikutti ainakin tällaista vanhenevaa setä-ihmistä:

Die Eiche, die der Sturm des Winters fällte,

Wird, wenn sich warme Sonnenstrahlen zeigen,

Noch da und dort ergrünen an den Zweigen,

Die noch die alte Kraft der Säfte schwellte;

Und doch ist keine Hoffnung mehr, die gälte;

Beginnt der nächste Lenz den Jahresreigen,

Wird kaum noch Leben in den Schössling steigen,

Den schon der Moder sich zum Frasse wählte.

So steht der Ärmste, Schicksal, deinem Grimme

Zur Wehr, den du aus hohen, klaren Sphären

Zu Boden streckst mit Macht und Donnerstimme.

Der Tod wird, wenn auch zögernd, sein begehren,

Die Lebenskerze, ob sie gleich noch glimme,

Wird bald bis zum Erlöschen sich verzehren.

Edellisen runon oli kääntänyt Lili Novy, Slovenian tunnetuin naisrunoilija. Novy syntyi Grazissa 1885 saksankieliseen perheeseen, jossa isä oli saksalainen ja äiti sloveeni. 1920-luvulla Novy alkaa kirjoittaa runoutta sloveeniksi ja hän kääntää mm. Prešerenin runoja saksaksi ja Goetheä sloveeniksi. Hän julkaisi elämänsä aikana vain yhden runokokoelman Temna vrata (1941). Tässä näyte kokoelman runosta Nocoj (Tänä iltana). Runossa tähdet tuikkivat, ikkunaan koputetaan ja sen avaa vaalea käsi. Suudellaan tähtien valossa ja vannotaan rakkautta, mutta kaikki on kuitenkin jotenkin traagista. Tämä runo ei nyt käänny enempää, koska kääntelen sitä muiden slaavilaisten kielten avulla, mutta ääneen lukemalla voi maistella sloveenien suurta runoutta:

Nocoj me drago pričakuj dekle,

ko vas po delu trudna vsa pospi,
ko v tisoč lučkah nebes zagori,
potrkal bom na tvoje okence.

Naj tvoja bela roka ga odpre,
naj v luči zvezdic gledam ti v oči,
in srcu naj srce spregovori,
naj združijo v poljub se ustnice.

Saj me ne bo, le bodi brez skrbi,
ne boste, zvezde, več me goljufale,
ne boste več mi sonca zakrivale.

Po novih potih šel bom v nove dni,
srca in duše Bog bo le vladar,
šla moja pot bo pred Njegov oltar.

Suuri runoilijatar Lili Novy

Ljubljanan osuuspankin julkisivua

Ivan Vurnikin piirtämä Ljubljanan osuuspankin rakennus vuodelta 1921 on yksi kaupungin arkkitehtuurihelmiä. Arkkitehti halusi yhdistää wieniläisjugendin kansallisiin motiiveihin. Vurnikin mielestä rakennusten tuli olla sekä moderneja että myös heijastella slovenialaista identiteettiä. Tästä löytyy paljonkin yhtymäkohtia meidän omaan jugend-arkkitehtuuriimme. Tämän rakennuksen koristekuvio on peräisin slovenialaisen maalaisnaisen pukukankaasta. 

Keskellä Bledin kaunista vuoristokaupunkia on Josip Plemeljin patsas. Hän oli huomattava matemaatikko, joka ratkaisi Riemann-Hilbertin ongelman... Tämä kulttuurin laji ylittää täysin kaikki osaamisalueeni, joten jätän viisaampien lukijoiden kommentoitavaksi tämän merkkimiehen merkityksen.

Bledin linna on Slovenian suosituin nähtävyys

Henrik II antaa Albuin Brixeniläiselle Bledin linnan omistuskirjan

Bledin järven rannalla kohoaa jyrkkä kallio, jonka laella on Bledin linna. Piispa Albuin (kuoli 1006) sai lojaalisuudestaan kuningas Henrikiä kohtaan palkkioksi suuret läänitykset Sloveniasta, mm. Bledin linnan. Albuinia pidetään suojeluspyhimyksenä. Hänen luunsa ja albansa löytyvät Bressanonen eli Brixenin tuomiokirkosta. Itseäni liikutti  yllä oleva maalaus Bledin linnassa: kumpikin sankari tietää tarkalleen, mistä heidän valtansa on kotoisin. 

Slovenia tarjoaa ihanaa luontoa, kauniita kaupunkeja ja mielenkiintoisia nähtävyyksiä, joissa sekoittuvat itävaltalaiset, italialaiset ja balkanilaiset vaikutteet. Lisäksi Slovenia on ollut pieni urhea kansa, joka on kamppaillut itselleen itsenäisyyden, äidinkielen, omintakeisen kulttuurin ja hyvän elintason. Tässä on jotain tuttua ja kotoista...

Sateenkaarimaassa

Tämä ruotsalaistyttö on saanut vapaasti valita maailmankuvansa

Tämä nigerilaistyttö on mullahien aivopesemä lapsimarttyyri

Kohtaat sateenkaaren kaikkialla Ruotsissa

Örebron kirkossa mennään ehtoolliselle ja vihille sateenkaarimattoa pitkin 

Marianne Alopaeus kirjoitti mainion esseekokoelmansa Ruotsin pauloissa vuonna 1983. Joka haluaa sukeltaa sosialidemokratian, Ruotsin, kätketyn totalitarismin ja yhtenäiskulttuurin maailmaan, lukekoon tämän teoksen. 

Viikko sateisessa Ruotsissa sai minutkin pauloihinsa, tällä kertaa sateenkaarenvärisiin... Aamukahvilla Dagens Nyheteriä selatessa osui silmään kaksi juttua pienistä tytöistä, ruotsalaisesta Irmasta ja nigerialaisesta Zahra´usta. Irma esittäytyy koko sivulla heilutellen onnellisena sateenkaarilippua Tukholman Pride-tapahtuman yhteydessä, mutta Zahra´usta piti tulla elävä pommi. Onneksi hänet saatiin kiinni ennen kuin mitään kamalampaa ehti tapahtua. Seuraava ajatus aamukahvin äärellä oli, ketä on aivopesty ja millä tavalla? Voiko pikku-Irma tietää seksuaalisen suuntautumisensa jo pikkulapsena? Onko Irman indoktrinaatio parempaa kuin Zahra´un? Jos ruotsalaisiin on uskomista, on sateenkaarimaailma ehdoton positiivinen issue: kaikkialla oli tämä symboli nähtävillä kirkosta hampurilaispaikkaan. Tukholman hotellien katoilla liehui sunnuntaina sateenkaariliput. 

Varmasti rakkaus sateenkariperheessä on parempi arvo kuin lapsen uhraaminen uskonnollis-poliittisten tarkoitusperien vuoksi. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Kysymys on lasten maailmankatsomuksellisesta valinnanvapaudesta.  

Henki liikkuu Savossa

Savon hengellisessä kesässä tapahtuu kaikenlaista, mitä ei rintamailla tapaakaan, kuten rautalampilaisten kansanrunoilijoiden hengellisten runojen ilta tai kansanlaulukirkko. 

Rautalampi on mm. siitä merkittävä pitäjä, että se on synnyttänyt 1700-1800 -luvuilla useita merkittäviä kansanrunoilijoita. Heistä tunnetuin lienee Paavo Korhonen eli Vihtapaavo. Hänen tyttärensä Anna Reetta Korhonen oli myös runoilija. Toinen merkittävä runoilijasuku on Lyytiset. Rautalammin kirkkomaalla voi käydä katsomassa näiden kansanmiesten ja -naisten hautoja, ja kesäisin järjestetään myös opastettuja kierroksia näillä muistomerkeillä. 

Rautalammin kaunista kirkkomaata

Pari viikkoa sitten järjestettiin Rautalammin kirkossa tilaisuus, jossa lausuttiin rautalampilaisten kansanrunoilijoiden hengellisiä runoja. Lausujat olivat harrastajia, mutta se oli pikemminkin illan vahvuus: jokainen lausui runoja ihan omalla tavallaan ja jotkut lausujista olivat parempia kuin Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelman ammattilaiset. Kuulijoiden ja lausujien keski-ikä lähenteli kahdeksaakymmentä. Oman lisänsä iltaa toivat virret, jotka veisattiin vuoden 1701 virsikirjan mukaan. Oli sääli, että väkeä oli vähänlaisesti koska ilta oli hieno ja arvokas.

Kansanrunoilijoiden teologinen maailma oli saanut innoituksensa Vanhasta testamentista, mutta armon sanaa kuultiin myös runoissa. Iltaa rikasti myös se, että seurakunnan kirkkoherra toi raamatullisia ja teologisia näkökulmia runoihin. Hengelliset kokemukset olivat avanneet näille kansanrunoilijoille runouden maailman. 

Tässä pari runoa Pentti Lyytiseltä: 

Ruumisvirsi

Se laki tässä täytettiin,

Kuin Paradiisissa päätettiin

Aadamill’ esiisällen,

Eevallen iso äidillen.

Jos otat kieltyn omenan,

Niin sinun pitää kuoleman

Se on myös tullut todeksi,

Aadamin lasten osaksi.

Lesket kastelee leipänsä,

Murheen kyyneleill’ murunsa,

Orvot myös saavat osansa,

Karvaasta surun kalkista.

Ne kuin kyyneleill’ kylvävät,

Ilolla niistä niittävät,

Toisella puolen haudassa,

Iloisessa isänmaassa.

Yks’ matkamies on jättänyt,

Päivänsä kaikki päättänyt,

Murheelliset muutokset,

Toisille tuottaa puutokset.

Lapsen virsi

Minä laulan lapsen virttä,

Linnun virttä liekuttelen.

Lintu tuopi liinapaian,

Peipponen pellavaspaian,

Hanhi tuopi hyvän hameenkin,

Leivonen hyvän leningin,

Pulmunen puhtahan paian,

Papukaija kaunistukset,

Riikinkukko rintaristin,

Kullankarvaiset kuputkin,

Mehtikana tuopi miekkojakin,

Tikka tikatun takinkin.

Mettinen se messuaapi,

Lintuset ne lauleleepi,

Pääsky parvesta parahin

Viisahasti vingertääpi

Unen virttä viimeiseksi.

Minä laulan lapselleni,

Lapsi laulaapi itsekin,

Unen virttä virkkeleepi.

Makaappas nyt pieni Maija,

Makaa makeita unia

Herran helmassa hyvässä,

Makeassa manalassa!

Ja kun lasketaan levolle

Tämän maailman majoista,

Tule sitten Tuonelahan

Lasten kanssa laulamahan,

Siellä on makea manna,

Siellä on ilo ihana,

Siellä on koria kirkko,

Siellä lehteri leviä,

Siellä veisaa pyhät veljet,

Siellä siunatut sisaret,

Siell’ on semmoinen elämä,

Jott’ ei täällä tietää saaha,

Sit’ ei voi sanoa suulla,

Eikä käellä kirjoitella.

Josko Maija sinne mennet,

Josko ennen ennättänet,

Kutsu sinne kummiasi,

Isääsi ja äitiäsi.

Rukoileppas Ruhtinasta,

Vanhurskasta Valtiasta

Armoalttarin e’essä,

Palmut paistavat käessä.

Siellä sitten lauletahan,

Voitonvirttä veisatahan

Isämme istuimen eessä,

Isoisissa Isän häissä.

Siellä on avara aitta,

Leviämpi leipähuone,

Siellä on lihava laiun,

Hengellinen herkkupöytä.

Jospa sinne tultaisiinkin,

Onnelliset oltaisiinkin,

Siinä suuressa salissa

Patriarkkojen parissa.

Rautalammin kirkko ja kirkkomaa ovat valtakunnallisesti merkittäviä nähtävyyksiä

Vesannon kirkossa järjestettiin 16.7. kansanlaulukirkko. Laulut olivat Anna-Mari Kaskisen sanoittamat ja Kaija Eerolan sovittamat. Kansanlaukirkkoja on järjestetty jo vuodesta 2005. Jumalanpalveluksen musiikista huolehti Kalevan kaiku kansanmusiikin henkeen. Synnintunnustus Tuonne taakse metsämaan tahtiin tai uskontunnustus Arvon mekin ansaitsemme sävelmällä ei ajatuksena tunnu ihan kotoisalta, mutta paikan päällä koettuna kaikki oli ihan aitoa ja liikuttavaa. Ehkä eniten kosketti tämä erilaisten kulttuurien kaanonlaulu: kansanlaulujen maailmankuvan sekoittuminen hengelliseen sanomaan. 

Jos illasta jotain poikkipuolista sanoisi, ei pastori ollut valmistautunut hienoon tilaisuuteen sen arvon mukaisesti. Hän jätti käyttämättä tilaisuuden yhdistää näitä kahta maailmaa keskenään. Lauluja olisi voinut jotenkin lyhyesti esitellä ja nostaa sieltä eväitä kuulijoille: näin ei kuitenkaan käynyt. Tilaisuutta ei oltu myöskään kunnolla mainostettu, mikä on sääli. Kirkko päättyi mukavasti kirkkokahveihin. 

Sitten tulee kesän arkkitehtuurikokemus, Juha Leiviskän ja Pekka Kivisalon suunnittelema Männistön kirkko Kuopiossa. Leiviskän mukaan tämä kirkko on instrumentti, jota valo soittelee. Kuopioon kannattaa matkustaa jo tämän kirkon tähden. Suljettujen ja avointen tilojen vaihtelu, valon leikki, pyhän tuntu, mikä kirkkosalissa leijuu on vaikuttavaa. Kirkon ulkoinen muoto on saanut innoitusta italialaisista vuorikaupungeista. Leiviskän kädenjäljen tuntee heti. Arkkitehtuuristaan hän on kertonut seuraavaa:  »Minulle arkkitehtuuri ja musiikki ovat toisiaan lähinnä olevat taiteenlajit. Ne ovat sama asia eri kielillä sanottuna. Kummassakin pyritään luomaan ihmisen mittaista, ihmisen koettavissa olevaa tilaa ... tähän äärettömään, käsityskykymme ylittävään maailmankaikkeuteen. Kummassakin taiteenlajissa on aikaulottuvuus keskeinen ominaisuus. Arkkitehtuuri on, kun on kysymys tilaprosesseista ja tilojen järjestäytymisestä suhteessa toisiinsa, koettavissa parhaiten nimenomaan liikkumalla, elämällä tiloissa. Samoin musiikki on elämistä säveltilassa."

Kirkkosalin metafysiikkaa

Männistön kirkon hienoa massoittelua

Katariina Sienalaisen haudalla

Katariina Sienalaisen hauta Santa Maria sopra Minervassa

Kevään Rooman matkasta jäi mielen pohjalle kaihertamaan pyhät naiset, joiden haudoilla tai heille nimetyissä kirkoissa tuli käytyä. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka nämä mediatrixit edelleen elähdyttävät katolisia kristittyjä. Ensimmäistä kertaa saivat naiset äänensä kuuluviin henkisinä ja hengellisinä olentoina vasta kristinuskon myötä: tätä sopisi miettiä myös puna-vihreän kuplan feministipiireissäkin. Kirkko tarjosi hengellisille äideille väylän toimia ja vaikuttaa itsenäisesti kirkossa ja yhteiskunnassa. Pyhät naiset tarjosivat konkreettisempaa tarttumapintaa uskonkysymyksiin myös miehille. Tästä tematiikasta voi lukea vanhan bloggauksen Anni Laadon mainiosta kirjasta Matres ecclesiae.

Santa Maria sopra Minervan kirkossa on Katariina Sienalaisen hauta (hänen päänsä ja sormensa löytää tosin Sienasta). Sopra Minervassa on myös Capranica-suvun kappelissa Pyhän Henrikin alttari ja patsas. Kappelissa vietetään vuosittain ekumeenisia jumalanpalveluksia Pyhän Henrikin päivänä 19. tammikuuta. Kaiken tämän ovat saaneet aikaan toimeliaat suomalaiset papit, diplomaatit, kulttuurihenkilöt ja italialaiset Suomen ystävät. Näistä moninaisista kirkollis-kulttuurisista suhteista voi lukea tämän linkin alta: Pyhä Henrik Roomassa. Sopra Minerva on Villa Lanten ohella Rooman todellinen Suomi-locus. 

Andrea Vannin näkemys Katariina Sienalaisesta
vuodelta 1375

Katariina Sienalainen on kirkon merkittäviä naisia. Italialaiset pitävät häntä jopa merkittävimpänä. Hän syntyi 1347 värjärin 24-lapsiseen perheeseen. Katariinasta kerrotaan, että jo lapsena hän halusi elää kuin ensimmäiset erämaan erakot. Hän alkoi saada näkyjä, hän näki mm. Kristuksen paavin asussa. Katariinaa oltiin naittamassa 12 vuotiaana, mutta hän halusi pysyä neitseenä, kuten moni muukin pyhä nainen (esim. Agatha, Dympna ja Praxedis). Kun Katariinan isä näki kyyhkysen leijuvan tyttärensä pään päällä, oli hän vakuuttunut siitä, että Katariinan täytyisi viettää askeetin elämää. Jo lapsena Katariina paastosi syömällä vain yrttejä ja juomalla vettä, elämänsä lopulla hän eli öyläteillä ja ehtoollisviinillä. 

Santa Maria sopra Minervan edessä on obeliskia kantava elefantti

Hän liittyi dominikaanien sääntökuntaan, mantellaatteihin ja hoiti työkseen sairaita ja hyljättyjä. Kerran hän antoi viittansa kerjäläiselle, josta häntä arvosteltiin. Siihen Katariina vastasi, että mieluummin hän on kadulla ilman viittaa kun ilman lähimmäisenrakkautta. Vähitellen hänen ympärilleen kerääntyi samanhenkisten kannattajien ryhmä. 1367 hän saa näyn, missä hän vaihtaa sydämensä Kristuksen kanssa. Nyt alkaa hänen kirkkopoliittinen toimeliaisuutensa: 1370 hän alkoi kirjoittaa (oikeastaan hän saneli) poliittisia ja kirkkopoliittisia kirjeitä paaveille ja kuninkaallisille. Hän arvosteli myös katolisen kirkon papistoa sanomalla, että "sen mitä Kristus ansaitsi ristillä tuhlaavat nyt portot". 

Katariina arvosteli kirkkoa ja papistoa mieltymyksestä rahaan ja ylelliseen elämään ja hän vaati, että kirkon pitäisi palata alkuperäiseen kristillisyyteen. (Tähän voi lukea ajankohtaisen jutun Limburgin piispan ylellisestä residenssistä: Tebarzt-van-Elst). Katariina vetosi myös jatkuvasti kirkon yhtenäisyyden puolesta. Häneltä on säilynyt noin 400 kirjettä ja hänen pääteoksenaan pidetään Libro della divina provvidenzaa. Katariina Sienalainen on Euroopan, Italian, Rooman ja Sienan suojeluspyhimys, lisäksi hän suojelee sairaanhoitajia, pyykkäreitä ja kuolevia sekä varjelee tulipaloilta, päänsäryltä ja rutolta. 

Luin Reclamin Die Heiligen-teoksesta kolme Katariinan kirjettä: Gregorius XI:lle, Napolin kuningattarelle ja Urbanus VI:lle. Kirjeiden keskiössä on katolisen kirkon tuolloisen hajaannuksen aiheuttama huoli. Kirjeiden alut ja loput on puettu monimuotoisiin retorisiin ja teologisiin koruihin ja heleisiin, mutta lopulta käy kirjeistä esiin aina selvä viesti: lopettakaa jumalattomuus ja epäsopu, kääntykää ja katukaa, uudistukaa! Voi vain kuvitella, miten vastaanottajat ovat kirjeitä lukeneet. Katariina lienee ollut aikanaan palava pensas, jonka tosin annettiin hankaluudestaan huolimatta roihuta, muttei roviolla. Ecclesia semper reformanda lienee ollut yksi hänen kantavista ajatuksistaan: kirkon pitäisi profeetallisena instituutiona olla aina aikaansa edellä. 

Theodor Fontane: L´Adultera

Theodor Fontanen teokset kuuluvat Saksassa koululaisten kaanoniin: jokainen lukionsa käynyt osaa vaihtaa ajatuksia Effi Briestistä. Sama koskee myös Goethen, Schillerin tai Thomas Mannin pääteoksia, uudemmista viis, kunhan kivijalka tunnetaan. Näinhän meilläkin oli joskus muinaisuudessa. Tuleeko nuorista parempia jos tuntevat Häräntappoaseen, kuin että tietäisivät, mitä Döbeln teki Juuttaalla? Tämä on arvokysymys, johon en tässä yhteydessä puutu.

Fontanen kaunokirjallinen tuotanto edustaa runollista realismia 1800-luvun saksalaisessa kirjallisuudessa. Hän syntyi hugenottiperheeseen Neuruppinissa 1819 ja kuoli Berliinissä 1898. Leipänsä hän hankki apteekkarina, ennen kuin ryhtyi sanomalehtimieheksi ja kirjailijaksi. Pääteoksensa hän kirjoitti yli 60-vuotiaana. Fontane kuvaa teoksissaan ylemmän keskiluokan elämää Berliinissä ja sen ympäristössä. Suomeksi on tietääkseni ilmestynyt vain Effi Briest 1920-luvulla, joten Fontanen harrastaminen on ollut lukijan saksan taitojen varassa. Tosin Fontanen saksa on nykylukijalle paikoitellen työlästä, koska hän käyttää paljon murretta ja ranskalaisperäisiä sanoja, joita vähemmän käytetään nykysaksasta. Jos näistä esteistä pääsee yli, on luvassa rikasta kirjallisuutta, syvää ja osin varsin modernia ihmiskuvausta.

L´Adultera on romaani aviorikoksesta ja asettuu samaan maisemaan Madame Bovaryn, Anna Kareninan tai Pelin sääntöjen kanssa. Teos on tavallaan esiaste Effi Briestiin, joka käsittelee myös samaa tematiikkaa: tyhjään elämäänsä tyytymättömiä naisia, jotka etsivät lohtua ja sisältöä afääreistä. 

Kertomus on lyhykäisyydessään seuraava: Melanie van der Straaten on berliiniläisen liikemiehem Ezechiel van der Straatenin puoliso. Heillä on kaksi lasta. Liitto ei ole onnellinen huolimatta taloudellisesti huolettomasta elämästä: Ezechiel on karkea ja itsekeskeinen. Melanie pelkää myös, että mies pettää häntä. Ezechiel on myös taiteenkerääjä ja hän tuo erään kerran kotiin maalauttamansa kopion Tintoretton L´Adultera-maalauksesta. Kumpikin puoliso aavistaa tulevat tapahtumat maalausta katsellessaan. 

Van den Straatenin kotiin muuttaa vuokralaiseksi Ezechielin liikemiesystävän poika Ebenezer Ruhbehn. Melanie vastustaa aluksi tätä "Hausfreundia", mutta varsin pian alkaa heidän välilleen sukeutua liaison osin Wagnerin musiikin innoittamana. Melanie näkee Ebenezerissä mahdollisuuden paeta ahdistavasta ympäristöstä uuteen vapaampaan elämään. Erinäisten vaiheiden jälkeen Melanie ja Ebenezer pakenevat Venetsiaan. Melanie on raskaana uudesta sulhasestaan ja synnyttää kolmannen lapsensa Italiassa. Melanie vaipuu depressioon ja haluaa takaisin Berliinin seuraelämään, mutta kaupunkiin palattuaan hän huomaa, että hän on avionrikkoja, eikä kukaan enää halua häntä nähdä piireissään. Myös Melanie lapset kieltävät äitinsä. Ezechielin liiketoimet menevät huonosti ja pariskunta joutuu muuttamaan vaatimattomampaan asuntoon ja hankkimaan elantonsa tavallista työtä tekemällä. Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. 

Kertomus ei siis sinänsä ole kovin kummoinen, mutta mielenkiintoisen siitä tekee sekä osuva tapainkuvaus että kertomuksen rikas naiskuva. Kaikki henkilöt hallitsevan kevyen ja sivistyneen seurustelun taidon. Keskustelut liihottelevat vapaasti Tintoretton ja Wagnerin tiimoilla, mutta toisaalta kaikki päähenkilöt pelaavat samanaikaisesti kaksilla korteilla. Kukaan ei oikein ole tyytyväinen oloonsa, vaikka ulkoiset edellytykset olisivat mitä parhaimmat. Raha ei tunnu tuovan kenellekään onnea.

Melanie on varsin moderni nainen: hän etsii elämää, mikä kaikkein parhaiten vastaisi hänen odotuksiaan ja antaisi tyydytystä. Uusi ystävä Ebenezer osaa soitella juuri oikeita sielunkieliä. Melanie on myös valmis uuden onnensa vuoksi uhraamaan suhteensa lapsiinsa ja hän pystyy myös luopumaan taloudellisesti turvatusta elämästään. Myöskään uusi lapsi ei tunnu liikuttavan sankaritarta mitenkään. Jotenkin tuntuu siltä, että Melanie on psyykeltään äijä, joka etsii omaa nautintoaan ja onneaan. Siis varsin moderni naishahmo, nykynainen. Melanie kykenee tosin uudistumaan ihmisenä ja aloittamaan toisenlaisen elämän. Teos päättyy onnellisesti toisin kuin kirjallisesti merkittävämpi Effi Briest. 

Itse pidin kirjassa erityisesti elävästä Berliinin ja sen lähiympäristön kuvauksesta. Myös kansantyyppien kuvaus on uskottavaa ja syvällistä. Kiinnostavaa oli myös lukea, kuinka diskreetisti ja monimuotoisesti ihmiset ennen seurustelivat keskenään. Jossain suhteessa me nykyihmiset olemme suoruudessamme tulleet köyhemmiksi.

Tintoretto "L´Adultera" (kuva: Wikimedia)

Fontanen Effi Briest on myös ehdottomasti lukemisen arvoinen mestariteos ja nousee kerrontansa puolesta  L´Adulteran yläpuolelle. Tässä linkissä on kymmenessä minuutissa esitetty kaikki olennainen romaanista Playmobil-hahmojen avulla: Effi Briest