perjantai 5. maaliskuuta 2021

Kuidas ma tähistasin Eesti iseseisvuspäeva

Emakeeleausammas Kadrina kooli kõrval 


Ma alustasin Eesti iseseisvuspäeva pidamist juba eelmisel päeval sõirategemisega. Minu köögi laual oli liiter piima, pool kilo kohupiima (ma võtsin vadakukohupiima, sest ma kahjuks ei käinud Eesti poes), võid, muna, soola ja karulauku. Ma kuumutasin piima keemiseni, lisasin kohupiima ja ootasin kuni vadak eraldub. Pärast seda ma kallasin juustu marliga vooderdatud sõelale nõrguma. Ma sulatasin või potis ja lisasin selle juustusse ja segasin, kuni moodustus ühtlane mass. Pärast seda ma segasin lahtiklopitud munad, soola ja karulauku ja kallasin need segusse, mida ma veel kuumutasin. Lõpuks ma panin segu sõelale ja külmikusse. Vadakust ma küpsetasin leiva, selle ma õnnistasin kolme sõrmega, nagu on Eestis kombeks. Küpsetades ma kuulasin ja laulasin Uno Loopi laulusid: 


Ma nüüd tean ja tean,

kuid märtsis algas mai,

sest seda tunda võin.


Ta käe tusupilve poole

tõstis vaid, tõstis vaid.

ja sirel õide lõi.


Sõir on Eestis traditsiooniline koduselt valmistatud piimatoit, varem eriti Võrumaal ja Setomaal. Ma usun, et köömnete kasutamine on saksa mõju. Sõira tehti kindlasti nelipühadeks ja jaanipäevaks. Kevadel ja sügisel oli maarahval palju piimatoite ja tollal valmistati palju sõira. Näiteks sügisel kuivatatud sõir püsis isegi jõuludeni. Eesti Rahvakultuuri Keskuse veebilehel kirjutatakse, et “sõira tegemine on isegi ausse tõusnud” ja see on hea areng. Siin on minu sõir:



Õhtul ma kuulasin raadiost saadet “Eesti õhtu”. Toimetaja Olli Haapakangas küsitles Tapio Mäkeläineni, ja raadiokuulajad saatsid omad eesti jutud. Palju räägiti ka Tallinna laulupeost. Tihti oli juttusid nõukogude ajalt. Juttude ühine nimetaja oli soomlaste truu kiindumus Eesti rahva vastu ja see, et kõigil oli palju heatahtlikke mälestusi Eestist ja eestlastest. Raadiosaate muusika oli natuke omapärane, eriti soome muusika. Õnneks Georg Ots laulis “Saaremaa valssi”.  


Iseseisvuspäeva ma alustasin Marie Underi luuletusega. “Unetuma laul” on suurepärane töö: 


Musti varje ümber uste,

Künnilt aetataks´ koju härgi,

Süüaks´, juuakse ja pea

Magajaid kõik majad täis.

Magab isand, ori, veis.

Mina aga, ma ei maga…


Luuletaja ei oska magada: kõik magavad välja arvatud tema. Luuletaja vaatleb inimeste elu, ja öösel ta näeb timukat, koera, vaimu ja ta hüüab: “Kuhugille, kuhugille, ma ei mahu!” Unetuse probleemi ja elu ahistuse ainus lahendus on surm: “Valla mulla jäätand luugi ulataksin. Alla oma elu. Ega taha vaadata ei pruugi.” Underi keel on rikas aga raske ja tema sõnakujundid on mitmekihilised. Ma jätkasin veel minu kirjandushommikut lugedes Oskar Lutsu “Kevadet”. Arno, Teele, Toots, Lible, Kiir, Tõnisson, õpetaja Laur, Imelik…. Kas nad on eestlaste põhitüüpid? Minu lemmik on Tõnisson.  


Ma kuulasin seejärel Kersti Kaljulaidi kõnet, mis oli hea ja liigutav. Kõne oli pikk aga sisukas. Kaljulaid rääkis, et Eesti võiks olla tulevikus hooliv, korruptsioonivaba ja enesekindel. Ta rääkis ka, et “väikerahvana vajame me alati kinnitust, et eesti keel, kultuur ja komberuum on kaitstud.” Kõnes ta tsiteeris ka Juhan Liivi ja Andres Ehini luuletusi. President käsitles Eesti probleeme, näiteks koroonat ja korruptsiooni, aga julgustas samal ajal Eesti rahvast. Kaljulaid on harjunud esinema ja kõne oli julgustav ja omapärane. Soomlasest presidendi rahvarõivas tundub imelik, aga eesti traditsioon on erinev.


Ma kuulasin veel “Naisi köögis” (“Eesti sünnipäevalaul”): laul oli tore ja positiivne: Eestis on nüüd hea elada ja eestlased töötavad üks kõigi ja kõik ühe eest. Lisaks laulus oli viitamine Lutsu “Kevadesse”! 


Ma võtsin Eesti iseseisvuspäeva tänavu tõsiselt, sest minu eesti õpetaja Maiu andis meile koduse töö: “Pea pidu!”. Ma värbasin ka minu abikaasa ja lapsed tähistama seda minuga (rahvaharidustöö!) ja pidasin ettekanded sõirast ja Eesti kirjandusest. Head Eesti iseseisvuspäeva: elagu Eesti!

  


Minu eesti iseseisvuslaud: suupisted musta leiva, sõira, hapukurgi ja suitsuräimedega, seljanka köögiviljaga ja naps “Viru Valget”. Ma ostsin ka eesti hapukurgid, nam! “Jänks” kohukest poes kahjuks ei olnud...









keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Rapu-lehtikaalipasta


Italian voi tuoda pöytäänsä tämän gremolatamuunnoksen avulla. Ruoka on helppo, herkullinen ja vie välimerellisiin tunnelmiin. 

Mignons Gesang „Kennst du das Land?“

Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn,
Im dunklen Laub die Gold-Orangen glühn,
Ein sanfter Wind vom blauen Himmel weht,
Die Myrte still und hoch der Lorbeer steht,
Kennst du es wohl?
Dahin! Dahin
Möcht’ ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn.
Kennst du das Haus? Auf Säulen ruht sein Dach,
Es glänzt der Saal, es schimmert das Gemach,
Und Mamorbilder stehn und sehn mich an:
Was hat man dir, du armes Kind, getan?
Kennst du es wohl?
Dahin! Dahin
Möcht’ ich mit dir, o mein Beschützer, ziehn.
Kennst du den Berg und seinen Wolkensteg?
Das Maultier sucht im Nebel seinen Weg;
In Höhlen wohnt der Drachen alte Brut;
Es stürzt der Fels und über ihn die Flut,
Kennst du ihn wohl?
Dahin! Dahin
Geht unser Weg! o Vater, lass uns ziehn!

Kuullota pari hienoksi leikattua sipulia ja muutama valkosipulinkynsi öljyssä. Lisää reilu kourallinen hienonnettua pakastelehtikaalia (tai viisi, kuusi  tuoretta, riivittyä lehtikaalinvartta) sipuleiden joukkoon ja kypsennä. Raasta pestyn sitruunan kuori ja purista siitä mehut, jonka jälkeen lisäät ne seokseen. Lopuksi laita vielä joukkoon lyhyesti lämpiämään pussillinen pakastekatkarapuja. Lisää suolaa ja pippuria makusi mukaan. Pieni tujaus kuivaa vermuttia tai valkoviiniä sopii myös mukaan. Keitä leveää nauhapastaa (pappardelle) ja kaada seos kypsän pastan päälle. 

Sitten kannattaa avata viinipullo, kuunnella Tito Schipan Una furtiva lagrima ja haaveilla Rooman pinjojen suhinasta...



tiistai 23. helmikuuta 2021

Yhden kesän akvarellit

 

Albina Kausi Matilden roolissa (kuva: Kino-teatr-ru)

Luin Lilli Prometin novellin Yhden kesän akvarellit ja katsoin samannimisen neuvosto-virolaisen tv-filmin vuodelta 1966, jonka oli ohjannut Virve Aruoja. Novelli löytyi Neuvostoliitossa painetusta kokoelmasta Kamelinsilmä. Neuvostokirjailijoiden kertomuksia (1974). Kokoelmasta on aikaisemmin postannut Ketjukolaaja. Novellin on kääntänyt Raija-Liisa Pöllä, joka toimi Neuvostoliitossa Progress-kustantamon kääntäjänä. Koska novelli ja filmi ovat miltei yksi yhteen, kerron tässä nyt filmistä, joka on monella tapaa hieno teos.

Pieneen virolaiseen merenrantakylään (filmi oli kuvattu Käsmussa) saapuu kesäksi taideopiskelija Luigi Toomapoeg maalaamaan akvarelleja. Majapaikakseen hän saa huoneen merenrantahuvilasta, jonka emäntänä on vanha Matilde. Luigi tutustuu myös nuoreen ja iloiseen Heidiin, jonka kanssa hän kävelee merenrannalla, käy kerran elokuvissa ja kylässä Heidin sukulaisten luona. Parin välille syntyy pientä lemmenleikkiä.

Kertomuksen ytimen muodostaa Matilden tarina, joka vähitellen avautuu hänen ja Luigin keskusteluissa. Käy ilmi, ettei talo alun perin olekaan ollut Matilden, vaan perheen, joka pakeni Virosta ulkomaille. Matilde oli ollut tuon perheen palvelijatar. Sodan jälkeen hän oli ottanut tehtäväkseen talon ylläpidon, ja odotti, että isäntäväki saapuisi takaisin, kun "ajat tulevat paremmiksi". Matilde vaihtoi viikoittain liinat olohuoneessa ja pyyhki vanhoista valokuvista pölyt. Kylän väki ei laittanut yleensä ovia lukkoon, mutta Matilde teki niin, koska piti huolta vieraan omaisuudesta. 

Matilde pyytää Luigin kanssaan kirkkoon, ja tämä lähteekin mukaan, tosin vain katsellakseen kirkon taideaarteita. Jumalanpalvelukseen hän ei mene, vaan odottaa Matildea kirkkoaidan vieressä. Kun palvelus loppuu, kysyy Luigi, että mitä pastori sanoi. Pastori oli sanonut, että uskon pitäisi olla kuin röntgensäde, joka menee ihmisen läpi. Tämä oli Matildelle outoa oppia, ja hän muistelee, kuinka ennen vanhaan pastorit olivat puhuneet, että Jumala katsoo ihmisen sieluun.

Kotiin kävellessään Matilde kertoo, kuinka menetti rakkaansa toiselle, eikä sitten löytänyt enää uutta. Myös yhteyden ystäväänsä (Heidin isoäiti) hän oli vuosien saatossa menettänyt. Matilden elämän keskiössä olivat menetykset ja menneessä eläminen. Tämä hermostuttaa nuorta miestä. Hän maalaa emännästään akvarellin, ja Matilden kysyessä, mikä sen nimeksi tulee, vastaa Luigi että "epäjumalan palvelija". Tämä loukkaa kovasti vanhaa naista ja hiukan myöhemmin hän sanoo, ettei Luigi ymmärrä hänen yksinkertaista sieluaan. Lopuksi kuitenkin he sopivat keskenään ristiriitansa, taulun nimeksi pannaan "Matilde-entinen kalastaja", ja Luigi lupaa tulla seuraavana kesänä uudestaan Matilden luo. Kertomus päättyy siihen, kun Luigi ja Heidi lähtevät jatkamaan opintojaan kaupunkiin, ja Matilde löytää jälleen yhteyden vanhaan ystävättäreensä.

Novellissa on yllättävää neuvostoelämän kritiikkiä, itsenäisyydenaika esitetään positiivisena, ja myös kirkosta annetaan kuva, että se edustaa pysyviä arvoja. Filmin ilmapiiri on sekä optimistinen että surumielinen. Erityisen hienoa näyttelijäntyötä tekee Albina Kausi Matildena. Kausi lopetti näyttelemisen 1940-luvun lopussa, mutta tämä filmi teki hänestä Virossa kulttihahmon 1960-luvulla. Suoritus on vähän vastaava kuin Siiri Angerkosken viimeinen rooli "Aliisassa". Liikuttavaa oli myös se, että elokuva toi mieleen oman lapsuudenajan kesäisin maalla: samankaltainen pukeutuminen, asuntojen sisustukset ja filmi-illat seurojentalolla.

Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa tuotettiin paljon hienoa kulttuuria, jota ei sovi makuloida tai asettaa yhteen muottiin. Tämä Aruojan filmi on yksi osoitus siitä hienovaraisesta kertomistavasta, jonka pienistä vihjeistä avautuu suurempi metafyysinen ja historiallinen maailma. Jos teema kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti lukea Ketjukolaajan Leningrad-Ost-Berlin -haasteItse pidän yhtenä neuvostokulttuurin helmenä Paradžanovin filmiä Granaattiomenan väri.






perjantai 19. helmikuuta 2021

Ühe suve akvarellid

 

Väljendusrikas ja peen Albina Kausi (Kuva: kino-teatr.ru)


Ma vaatasin filmi “Ühe suve akvarellid”, mis on 1966. aasta Eesti telemängufilm. Filmi režissöör on Virve Aruoja. Film põhineb Lilli Prometi samanimelise jutustuse ainetel (Looming 1959, 11). Filmis on Veljo Tormise oivaline muusika ja see on filmitud Käsmu külas. Minu arust see film on õige pärl: filmi süžee on lihtne, aga siin jutustatakse palju ja ollakse vait paljust. Filmi näitlejad on ka suurepärased. Käsmu kivirannad on ka luulelised. Vaadates seda filmi tuli mulle meelde, et minu lapsepõlves elu Soomes maal oli natuke sarnane (inimeste riided, palju lapsi, kino seltsimajas ja Matilde elutuba). 

Noor kunstitudeng Luigi Toomapoeg (Aarne Üksküla) läheb suvel maale, mere kaldale ja elab seal üürilisena mereäärses majas, kus majapidajanna on vana Matilde (Albina Kausi). Matilde maja kuulus perele, kes põgenes Eestist välismaale. Kohe alguses Luigi kohtub Heidiga (Helgi Ilo), kes on väga erk ja kergelt pirtsakas tütarlaps. Kesa jooksul nende vahel algas väike romaan. Küla meeleolu on kuin Curly Stringsi laulus “Kauges külas”: seal elavad vanaemad ja vanaisad, on nõmmeliivatee ja rannas on võrku paikav papi. Erinevus nüüdisajast on ainult see, et tollal külas elab palju lapsi ja tööealisi. 

Filmi sündmustik on vähene: Luigi käib ühe korra kinos Heidiga, kord kirikus Matildega ja kord ta külastab naabri Juulat (Katrin Välbe), kes on Matilde endine sõbranna. Kinos näidatakse tobedat ameerika filmi vene tekstidega, aga tehnika ei toimi ja esitus katkeb. Matilde kutsub Luigit kirikusse jumalateenistusse temaga. Matilde paneb selga kirikuriided (eestiaegne pluus ja must siidsall). Kirikus istutakse vanamoeliselt: mehed paremal pool, naised vasakul. Luigi imetleb kirikukunsti, aga ta ei taha kuulata kirikuhärra jutlust. Kiriku järele küsib Luigi, et mis pastor jutlustas. Matilde vastab, et ta rääkis midagi röntgenist, et usk peab inimeste hinge läbi valgustama nagu röntgen. Aga see ei läinud südamesse.  Matilda ei sellest aru saanud ja sedastab, et varem kirikhärrad rääkisid ikka ainult Jumalast, et Jumal vaatab inimese hinge, aga nüüd vaatab ainult röntgen. Kõik on siin maailmas teiseks läinud. Samal ajal Matilde räägib omast elust, minevikust ja armastatust, kes ta kaotas. 

Stseen kiriku ees on oivaline, sest see avab vaate Matilde sisemise maailmasse, tema elujärkudesse ja usu seisundisse Nõukogude Eestis. Matilde väljendusrikas nägu ja tema vaimne kohalolek kirikupingil on liigutav. Pole siin tarvis jutlusi: näitleja nägu ütleb kõike. Jumalateenistus kujutatakse ilusasti, just kui see oleks stseen kaotadust eesti aegsest elust. Ainult nüüdisaegne kirikhärra on negatiivne, sest ta on rutuline, paks ja ei tervita koguduse liikmeid. 

Vestlused on filmi südamik. Heidi narritab Luigit ja nende vahel hõljub meeleline mäng: “mis on sügavam, mina või meri?” küsis Heidi. Heidi on veel laps, kelles on ärganud naisus. Luigi on korrektne ja mängib Heidi reeglite järgi: nad suudlevad, lobisevad ja jalutavad mere rannas käsikäes - ei enam. Filmi vaataja käsitab, et see on ühe suve romaan. Vestlused Matildega on filmi kõige parem and. Minetamine on olnud oluline asi Matilde elus. Ta elab talus, mille pererahvas on põgenenud. Talus on kõik säilinud täiesti endisena ja Matilde austab seda. Ta usub, et pererahvas veel tuleb tagasi, kui tulevad teised ajad. Matilde on kaotanud oma kalli ja ka sõbranna Juulat. Isegi kui tema eestiaegne elu oli vilets, tema õige elu oli seal. Luigi maalib Matildest pildi, ja kui Matilde küsis, “mis nime te mu pildile panete”, ütleb Luigi et see on  “Väärjumalate kummardaja”. Luigi ei saa aru vanast inimesest, kes elab minevikus ja solvab teda. Matilde ütleb, et “minu lihtsat hinge sa ei mõista”. Filmi lõpus nad ometi ära lepivad.  

Oli väga huvitav tutvuda filmi näitlejatega. Albina Kausi on filmi absoluutne täht. Kui Matilde räägib Toomapojale, et varem naised kirikus nutsid, kui kirikuõpetajad jutlustasid, nii ma nutsin vaadates tema näitlemist. Albina Kausi töötas näitlejana alates 1921 kuni 1949. Ta abikaasa oli Albert Üksip, tuntud näitleja ja botaanik. Matilde kuju on rikas ja sügav, ja vaataja tajub, et tema räägib südamest. Vikipeedias kirjutatakse, et Kausi “muutus kuuekümnendatel aastatel kultusstaariks peaosaga telefilmides "Ühe suve akvarellid". See oli kui Soomes Siiri Angerkosega, kelle suurim roll oli tema viimses telemängufilmis “Aliisa”. 

Aarne Üksküla oli tuntud näitleja ja kultuuritegelane. Tema abikaasad ja lapsed on kõik näitlejad. Filmis ta on uhke nõukogude noormees, kes kasvab suve jooksul inimesena. Kohtumine Matildega on talle määrav kogemus. Helgi Ilo on töötanud näitlejana, diktorina ja personalijuhina. Films ta on tüüpiline ingénue-kuju, ilus ja väheke naiivne. Katrin Välbe sügav hääl oli mõjukas ja tema kuju on loodusväe sarnane. Kui Matilde ja Juula filmi ja jutustuse lõpus saadavad noored bussile ja “sinine buss kadus kurvi”...”ning mõlemad olid nii häbelikud ja elevil, nagu öelnuksid nad teineteisele midagi eriti hella, mis pole loodud kõrvaliste inimeste kõrvadele”. 


Kuva: elisa.ee



torstai 11. helmikuuta 2021

Mõned faktid, millega Eesti ja Soome inimesed Euroopas silma paistavad

 

Lühike jalg Tallinnas



Kas eesti mees on õrnem sugu?


Kui Eestis on 100 mehe kohta 190 naist, elab Euroopa Liidus 105 naist mehe kohta. See vahe on väga suur, siis kui teatakse, et 18-aastaste noorte hulgas on olukord veel vastupidine. Me teame küll, et naised elavad keskmiselt meestest kauem, aga nii suur vahe on eriline. Kas eesti mees on õrnem sugu? Kas eesti mees on “suur haruldus, kes peaks olema juba ammu erilise kaitse all punases raamatus”, nii kui kirjutas kirjanik Sirje Kiin.


Kas on asjalugu niimoodi, et tõeline eesti mees ei karda riski ega vaja arstiabi ega ei nuta? Kas on eesti mehed joodikud ja suitsetavad kui suitsutorud? Arvatavasti meestele on raskem käsitleda oma elu ja ühiskonna muutusi kui naistele. Teiselt poolt mida kõrgem meeste haridus, seda pikem on eeldatav eluiga. Kahjuks Eestis on Euroopa suurimad käärid meeste ja naiste haridustasemes. Ehk natuke trööstib, et mitme uuringu järgi on eesti meeste viljakus- ja sigivustervise näitajad, näiteks sperma kvaliteet ja munandimaht, Euroopa tipus.


Mis toimub eesti kodudes?


Uuringu andmed on osades vastuolulised. Ühelt poolt Eesti naised on pikaealised, nende haridustase on kõrge ja nende hulgas on palju naisjuhtisid. Teiselt poolt üksikemade osa Eestis on Euroopa suurim, rahuloluindeks on keskpärane ja naised vastutavad peamiselt majapidamise eest. Mis siis teevad mehed? Kas nad on ainult pealtvaatajad kodus? Ma usun, et eesti mehed on enam traditsioonilised kui soome mehed. Teiselt poolt mehe roll perekonnas sõltub ka haridustasemest ja vanusest. 


Mis toimub eesti tööelus?


Eestlased on töökad. Ma leian, et soomlase esimene mõte eestlasist  on eesti töömees, meditsiiniõde või arst. Eesti tööealise rahvastiku tööhõive määr on kõrgem kui Euroopa Liidus. Tööelus on palju naisjuhtisid, aga Eestis palgalõhe meestega võrreldes on Euroopa Liidu suurim – 21,8%. See on ka suur vastuolu. Riigisisene palgavahe on ka suur (Tallinn/muu riik). Eestlased veedavad tööl 1748 töötundi, soomlased 1556. 


Mis on Eesti tugevus?


Eesti tugevus on muidugi eestlased ise. Raske minevik on aidanud eestlastel leida ühiskonnas ja majanduses uusi lahendusi. Riigi haristustase on kõrge ja kodanikud austavad haridust. Naiste seisund ühiskonnas on parem kui mõnes EL riigis. Eesti koolisüsteem on välja arenenud ja õppetulemused on  kõrged. Koolis ja ühiskonnas kasutatakse suures ulatuses internetti. Eestlased on omavahel väga ühtne rahvas ja nad jagavad sarnaseid väärtusi. Selle hea näide on eesti keele ja eesti rahvapärimuse kõrge hindamine. Maa on samaaegselt vanamoeline ja ultramoodne. 


Mis võiks olla parem Eestis?


On paha kriitikat teha hea naabri kohta ilma uurimiseta, aga lugedes raamatuid ja artikleid ja vaadates erinevaid saateid on sündinud mõnesid mõtteid. Eesti on karm ühiskond, kus igaüks on oma õnne sepp. Sotsiaalsed soodustused pole nii arenenud kui näiteks Soomes. Eesti ühiskond on paradiis noorile, kes on terved ja kvalifitseeritud, aga ei vaestele ja vanadele. Nõukogude pärand on ka raske, see peegeldub taristuses, korruptsioonis ja kehvas teenindamiskultuuris. Probleem on ka venelaste integreerimine ühiskonnasse. Pole hea, kui venelased elavad omaette vaeste linnaosades, räägivad ainult vene keelt ja saavad teadmised Moskvast.


Kui me soomlased silma paistame? 


ÜRO uuringus soomlased olid kolmandat korda kõige õnnelik rahvas maailmas, eestlased olid 51. kohal. Küsides soomlased räägivad, et meil on palju probleeme, elu on raske, maa on külm ja valitsus kehv. Soomlaste suhtumine Soome on ambivalentne: ühelt poolt me katkematult kritiseerime meie elu, teiselt poolt me salaja teame meie südames, et me elame maapealses paradiisis. Tihti soomlaseid peetakse lollideks, sest me oleme sinisilmsed ja tahame uskuda, et kõik inimesed käituvad samuti kui me. Soomlased võib kergesti ära tunda kasvõi Champs Élyséel või Copacabanal: nad on süütud looduslapsed. Meie õnne saladus on usaldus võimu, valitsuse, politsei ja sõjaväe vastu, inimeste omavaheline usaldus, vähene korruptsioon, stabiilne ja suur keskklass ja elav suhe loodusse (suvilakultuur).   


(Andmed on väljaandest “Naiste ja meeste elu Euroopas 2020” ja omast peast)



lauantai 30. tammikuuta 2021

Antigone

 


Gregoriuksen Kirjabloggaajien klassikkohaaste pani miettimään niitä hyllynlämmittäjä-klassikoita, joita on vuosien saatossa aikonut lukea (tai on jo muinaisuudessa lukenut ja unohtanut) lukukairoksen yllättäessä. Sofokleen Antigonen luin 1970-luvulla opintojen yhteydessä - siitä muistona on vaatimattomin reunamerkinnöin varustettu teos kulkenut jo puoli vuosisataa hyllystä hyllyyn. Myöhemmin käytin paria näytelmän kuorokohtausta opettaessani filosofiaa lukiossa (Maailma ihmeellinen on/suurin ihmeistä ihminen). 

Tämä uusi lukukerta avasi näytelmään ja erityisesti sen vaikutushistoriaan ihan uusia näkökulmia, ja innoitti myös tarttumaan Sofokleen Kuningas Oidipukseen. Sofokleen tekstin klassinen kauneus terhisti myös lukijan raottamaan sisäisten kammioidensa suljettuja ovia. Luin teoksen Elina Vaaran käännöksenä, jota ei tosin oltu käännetty muinaiskreikasta toisin kuin Otto Mannisen kääntämä Kuningas Oidipus. Näitä draamoja lukiessa täytyy todella harjoittaa close readingia, siksi erikoista ja ladattua on draamojen kieli. Vaaran käännös on helppolukuisempi kuin Mannisen. Moni nuorempi tai vähemmän kirjallisuutta lukenut voi paikoitellen kysyä, onko teksti suomea, siksi kaukana nämä käännökset ovat nykykielestä. Tässä esimerkki Kunigas Oidipuksesta: Näinp´aika toi, kaikki nähnyt, tuomion, jonk´ammoin tuotti kammoliittymys tuo kantajaansa kannetun. Siinä on dramaturgille työsarkaa. 

Werner Söderströmin Antiikin klassikot -sarja, missä Antigone ilmestyi 1966, oli oikea kulttuuriteko. Sarjan kirjojen sidosasu on myös elegantti ja painopaperi paksua tuoden oman lisänsä lukukokemukseen. 

Koska kysymyksessä on sukutarina, on ehkä hyvä selvittää näytelmän henkilöiden keskinäiset sukulaisuus- ym. suhteet. Kuningas Oidipus oli Theban kuninkaan Laioksen ja tämän puolison Iokasten lapsi, joka jätettiin ruhjottuna heitteille, mutta joka selvisi hengissä kasvaakseen sitten Korinthoksen kuninkaan hovissa. Ennustuksen mukaan Oidipus oli tappava isänsä ja naiva äitinsä ja näin sitten kävikin. Tästä liitosta syntyi neljä lasta: Eteokles, Polyneikes, Ismene ja Antigone. Näytelmän aikana Antigone eli siskonsa kanssa kuningas Kreonin hovissa, kun veljekset olivat taasen sotatantereella. Kreon oli Iokasten veli ja Oidipus oli siis tämän lanko. Kreonin puoliso oli Eyridike ja heidän lapsensa Haimon oli Antigonen kihlattu. Lisäksi merkittävä hahmo näytelmässä on sokea hermafrodiitti ja ennustaja Teiresias. Teiresias oli paljastanut jo aikaisemmin Oidipukselle tämän rikkomukset. Lisäksi kuorolla on keskeinen tehtävä kommentoidessa tapahtumia ja kiihdyttäessä kuulijoiden jännitystä.

Näytelmän juoni on seuraava. Veljekset Polyneikes ja Eteokles surmaavat toisensa vallanperimyskiistassa. Samalla paljastuu myös, että Polyneikes oli noussut Thebaa vastaan, mistä kuningas Kreon raivostui. Eteokles haudattiin kunnianosoituksin, mutta Polyneikeen ruumis jätettiin kaupunginmuurin ulkopuolelle koirien ja korppien raadeltavaksi, mikä oli suuri häpeä. Siskoset Antigone ja Ismene pitävät neuvoa veljensä hautaamiseksi, Ismene peräytyy kuitenkin yrityksestä. Lopulta Antigone käy hautaamassa veljensä. Asia tulee kuitenkin pian ilmi, jolloin kuningas Kreon määrää Antigonen haudattavaksi elävältä kaukaiseen hautakammioon. Kohdattuaan matkalla ennustaja Teiresiaan, joka puhuu jumalten suulla, alkaa Kreonia päätöksensä kuitenkin kaduttaa, jolloin hän määrää haudan avattavaksi. Astuessaan hautakammioon Kreonin poika Haimon yrittää surmata isänsä, mutta tappaa kuitenkin miekalla itsensä löydettyään kihlattunsa hirttäytyneenä. Kun Eyridike saa kuulla poikansa ja tulevan miniänsä kuolemasta, riistää hän myös itseltään hengen.

Väistämätön kohtalontuntu leijuu koko ajan draaman yllä. Ismene muistuttaa Antigonea suvun kirouksesta: sukurutsaisesta verestä, hirttäytyneestä äidistä Iokastesta ja Oidipus-isästä, joka lopulta sokaisi itsensä äitinsä stolan soljilla. Ismene haluaa alistua Kreonin käskyyn, koska tietää naisena olevansa miehiä alempana. Toisaalta hän on lopulta valmis menemään hautaan yhdessä siskonsa kanssa.

Kreon on järkkymätön päätöksessään:

...ei, hautaamatta jääköön lintuin, koirien ruuaksi hän ja runneltukoon muodoltaan...Hylkiölle milloinkaan en anna rehellisen miehen kunniaa. 

Kreonin misogyyniset asenteet tulevat ilmi hänen kehottaessaan poikaansa Haimonia aina välttämään naisten neuvoja (Parempi miehen toista miestä totella kuin kuulla, että naisen orja olemme) ja väittäessään, että Oidipuksen tyttäret ovat hulluja (Otto Manninen käyttää Kuningas Oidipuksen käännöksessä tyttäristä sanaa tuiretuiset). Antigonea hän loukkaa myös sanomalla, että muutkin naiset täyttäisivät saman tehtävän kuin tämä (Satonsa myöskin muiden pellot kantavat). Kreon on Macbeth-hahmo: kaikki mihin hän kajoaa, tuhoutuu.

Draaman hienoimpiin kohtauksiin kuuluu kuoron osuus, missä se yrittää taivuttaa Kreonia perumaan päätöksensä vetoamalla ihmisjärkeen ja sen kykyihin. Kuorolauluun on rakennettu nouseva jännite. Aluksi ylistetään ihmisen kykyä purjehtia, viljellä maata ja saalistaa lintuja, kaloja ja villieläimiä elannokseen. Sitten kohotaan seuraavalle tasolle ihmisenä olemisessa:

On myös puhe, on ajatus niin nopsa kuin tuuli, ja maan asutus hänen, oppinut on katon hän sään suojaksi laatimaan sen iskut pois torjuen, mies älykäs. Ei sellaista, ettei järjellään hän hallitse.

Ihminen on keksinyt avun tappaviin tauteihinkin, mutta kuolemaa hän ei kuitenkaan voita. Ihmisen menestys on taattu, jos hän vain kuuntelee jumalten ääntä ja elää jumalallisten asetusten mukaan. Tässä kuoro antaa Kreonille rakentavan tavan ratkaista Antigonen kohtalon, mutta hän ei kuuntele sitä. Kuoro toteaa:

Oidipuksen huoneessa suvun viime versoa aurinko saartanut juuri on; nyt leikkaavat sen hurmeveitsin irti vallat kuoleman ja kielen järjettömyys, sielun houre.

Antigone, toisin kuin siskonsa Ismene, on taistelijaluonne, ja hänelle on tärkeintä saattaa veljensä kunnialla hautaan. Sen vuoksi hän on myös valmis uhraamaan henkensä. Kuolema ja hautakammio muuttuvat Antigonen ajatuksissa uudeksi elämäksi ja kuolinmorsiushuoneeksi. Antigone kuuntelee verensä ääntä, ei yhteiskunnan vaatimuksia ja lakeja, ja siksi hän tuhoutuu. Draaman luettuaan lukija kokee puhtaan katharsiksen. Kaikki uhrit ovat jaloja periaatteen ihmisiä.  

Lukiessani Sofokleen tragediaa pohdin heti mielessäni, miten Antigonea on esitetty esim. Hitler-Saksassa tai Neuvostoliitossa/Venäjällä. Pienellä kaivelulla verkosta löytyi dokumentteja ja kuvia Antigonen esityksistä 1920-luvun Neuvostoliitosta, vuoden 1940 esityksistä Berliinin Staatstheaterista (Gründgens!) ja Wienin Burgtheaterista (Müthel). Saksassa Antigone on aina ollut Bildungsbürgertumin henkistä omaisuutta, koska se on kuulunut kouluissa opetettavaan kirjallisuuden kaanoniin. Teoksen esittämisen kieltämistä olisi tuolloin ollut vaikea kuvitella, koska Antigone oli samanlainen osa sivistyneistön identiteettiä kuin vaikkapa Faust. Tämä asiantila on säilynyt aina näihin päiviin asti, ja Saksassa luetaan vielä edelleenkin kouluissa paljon muinaiskreikkaa. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina aloittaa keskustelun Antigonesta...

Venäläisestä teatterilehdestä (Strastnoi bul´var,10) löysin arvostelun vuoden 2014 Antigonen moskovalaisesta esityksestä. Arvostelija (Nora Potapova) toteaa, että Antigonea esitetään yllättävää kyllä vähän Venäjällä, vaikkei lain ja ihmisyyden antiteesiä olekaan ammennettu tyhjiin. Aika diplomaattisesti sanottu, kun katsoo, miten nykyinen Venäjän Kreon toteuttaa visioitaan kotona ja maailmalla. Mielenkiintoinen selitys tähän Sofokleen hylkimiseen on kirjoittajan mukaan se, että neuvostoajan negatiivinen Antigone-hahmo oli Pavlik Morozov, luultavasti isänsä tappama ilmiantajapoika, josta tehtiin Stalinin aikana sankari ja nuorison esikuva. Erilaisiin hautakammioihin kuolleiden syyllisten ja syyttömien uhrien määrä on Venäjällä niin loputon, ettei antiikin draama jaksa enää järkyttää, kun on omaakin draamaa ihan tarpeeksi.

Sofokleen draamasta on Rolf Hochhut kirjoittanut novellin Die Berliner Antigone (1963), jonka taustalla on Berliinissä vuosina 1939–1945 teloitettujen vastarintaliikkeissä toimineiden naisten ruumiiden käsittely. Heitä oli kaikkiaan noin kolmesataa. Omaiset eivät saaneet haudata näitä kuolleita, vaan heidät toimitettiin anatomianlaitokselle tutkimusmateriaaliksi. Hochhutin vaimon äiti koki tämän kohtalon. Hochhutin novelli on rakennettu Antigonen pohjalle, ja nykyaikaan tuotuna tuo ruumiin hautaamisen problematiikka avautuu lukijalle aivan uudella tavalla. Tässä yhteydessä kannattaa katsoa katkelma oikeudenkäynnistä vuodelta 1944, missä kreivi Schwerin von Schwanenfeld, joka oli yksi Saksan vastarintaliikkeen jäsenistä, puolustautuu valtakunnansyyttäjä Freisleria vastaan. Kreivin katse on sama, mikä lienee ollut myös Antigonella. Lain ja ihmisyyden antiteesi paljaimmillaan. 

Jos olet saksantaitoinen, niin katso tämä mainio Playmobile-hahmoilla toteutettu Sommers Weltliteratur -esitys Antigonesta. Arkaaisiin tunnelmiin pääsee kreikkalaisen Antigone-filmatisoinnin kautta vuodelta 1961. Irene Papaksen Antigone ja Manos Katrakiksen Kreon ovat kyllä järisyttäviä, ja tunnet siirtyväsi suoraan Sofokleen Ateenaan. 

Oli liikuttavaa ajatella, minkälainen draamojen, ajatusten, tulkintojen ja taideteosten lähde Sofokleen Antigone on ollut ja tulee varmaan myös olemaan. Esimerkiksi draaman ennustaja Teiresiaan voi löytää myös Danten Jumalaisesta näytelmästä, Miltonin Kadotetusta paratiisista tai Francis Poulencin oopperasta. Jos voisi aikakoneella siirtyä jonnekin, niin olisin mielelläni Perikleen Ateenassa katselemassa Antigonen esitystä ja kuuntelemassa, mitä ihmiset siitä tuolloin ajattelivat. On suuri salaisuus, miksi niin merkittävä sivistyksen puhkeento oli juuri tuolloin 500-luvun Kreikassa. Oswald Spenglerin mukaan kaikki olennainen, mitä länsimainen kulttuuri on pystynyt tuottamaan, oli sanottu keskiajan loppuun mennessä. Kaikki sivistyksemme on lopulta antiikin teemojen muunnelmia.

Tässä klassikkohaastessa piti lopuksi kehua myös itseään. En siihen nyt ryhdy, mutta kiitän haasteen järjestäjää siitä, että löysin taas antiikin näytelmät uudestaan. Minusta ne olivat nuoruudessa hieman raskassoutuisia ja ihmiskuvaltaan yksioikoisia, mutta otan nämä väitteet nyt takaisin. Olen lukenut nyt myös Kuningas Oidipuksen ja Ifigeneian Auliissa. Liikuttavaa ja suurta kirjallisuutta, joka pakottaa pysähtymään ja viipyilemään tekstin äärellä. Ja ne ihanat kuorokohtaukset! Herkkähipiäinen tiedostaja(tar) luultavasti kieltäisi tällaisen kirjallisuuden, koska siinä nainen on usein  uhrina. Ehkäpä pian klassikot varustetaankin varoituksella, kuten Disneyn Dumbo ja Bambi sekä Amos Rexin Egypti-näyttely. Parasta olisi myös kieltää Sofokleen draamojen esittäminen teatterissa, koska niistä voi tulla paha mieli.  









tiistai 5. tammikuuta 2021

Syntiset satamat

Lemppari Joppe lappaa kolia fyyriin 

Jorma (Joppe) Karhunen oli suomalainen upseeri, hävittäjälentäjä, Mannerheim-ristin ritari ja kirjailija. Luin hänen kirjansa Syntiset satamat. Suomalaisen kauppalaivan seikkailuja maailman merillä (Jyväskylä 1961), jossa hän kuvaa toimintaansa Wihurin varustamon s/s Wisan lämmittäjänä vuosina 1939-1940. Kirja oli kaikin puolin iloinen yllätys: se on jännittävä, se on kirjoitettu kauniilla, eloisalla kielellä, ja kirja avasi minulle aivan uuden elämänpiirin.  

Karhunen lähtee rahtilaivan matkaan heinäkuussa 1939, ja laiva purjehtii ensi Helsingistä Viipuriin, missä kirjoittaja tutustuu Munkki-ravintolassa sikäläisiin iloluontoisiin naisiin ja saa ensimmäisen oppitunnin satamakaupunkien yöelämästä. Toisaalta Viipurin yllä lentävät hävittäjät ennakoivat jo tulevia tapahtumia. Viipurista matka jatkui Kotkaan ja sieltä Danzigiin, missä oli jo täysi natsimeno käynnissä. Kaupungissa Karhunen jatkaa myös tutustumista sataman naisväkeen hieman paremmalla menestyksellä kuin Viipurissa. 

Elämä laivalla on kovaa, ja uusi tulokas pannaan tekemään kaikkein likaisimpia ja raskaimpia töitä. Toisaalta ilmapiiri laivalla on rento ja nuori mies oppii paljon vanhemmilta merimiehiltä. Vapaa-aika menee kortinpeluussa ja tupakoidessa. Alkoholia laivalla ei saanut juoda, mutta satamapaikoissa otetaan ilo irti kaikin tavoin. 

Ensimmäinen pitkä purjehdus tapahtui myrskyisän Atlantin yli Kanadan Quebeckiin ja Montrealiin. Kaupungissa ollessaan merimiehet kuulivat myös talvisodan syttyneen. Tästä eteenpäin alkoi sota varjostaa s/s Wisan purjehdusta. Kirjassa kuvataan useita Atlantin ylityksiä, purjehdusta Euroopasta Montevideoon ja Rosarioon. Lukijalle tulevat tutuiksi Sargassomeren, Rio de la Platan, Biskajanlahden, Irlannin- kuin Jäämerenkin maisemat. Karhusen matka päättyy silloiseen ainoaan avoimeen talvisatamaamme Petsamon Liinahamarissa. 

Kirjan otsikko on hieman provosoiva, mutta tekijä vie lukijansa ihan syvälle satamakaupunkien syntiseen eloon. Karhusen kuvaamiin merimieskapakoihin en ehkä välttämättä haluaisi poiketa, siksi villiä niissä oli meno, olipa kyse sitten Hullista tai Montevideosta. Yön riemuja kirjoittaja maistelee myös olan takaa, mutta säästää lukijan yksityiskohdilta. Hauska vaihe tekijän matkalla oli toimiminen kaksi viikkoa gigolona Rosariossa. Tämän gigolon töihin kuului tosin vain toimia esitanssijana ravintolassa. Montevideossa Karhunen tutustui sikäläiseen perheeseen niin perusteellisesti, että perheen tytär haluttiin ehdottomasti naittaa komealle vaalealle merimiehelle. Eteläamerikkalainen elämä oli varsin värikästä, eikä erinäisistä seikkailuista ollut pulaa. Merellä vasta pääsi rauhoittumaan työn ääressä.

Kirjan yksi kantava ajatus on ihmisen eettinen kasvu. Veljen kuolema talvisodassa ja isältä saama kasvattava kirje olivat käännekohtana Karhusen merimieselämässä. Teoksessa kuultaa taustalla isänmaallis-uskonnollinen maailmankuva. Kauniimman rakkauden piiriin tekijä pääsee tutustuttuaan Houstonissa Margieen, varakkaaseen perijättäreen, jota hän kutsuu missiksi. Tekijä päästää runo-orhinsa vauhtiin:

Saatoin Margien asuntoonsa ja menimme vielä hetkeksi terassille istumaan. Sanaakaan sanomatta kietouduimme lujaan syleilyyn ja Meksikon lahden kuu oli ainoa todistaja kyteneen rakkautemme riistäytymisestä raivoisaan paloon...

Suhde on kuvattu kirjassa varsin kauniisti, mutta lukija ei sitten tiedä, kuinka se edistyi sodan vuosina. Tekijän myöhemmät naistuttavuudet satamakaupungeissa olivat varsin somia ja platonisia. 

Merisodan kuvaaminen on yksi kirjan fokuksista. S/s Wisa kuljetti erilaista lastia ympäri maailmaa, ja sodan sytyttyä muuttui rahtiliikenne siten, että laivat kulkivat lentokoneiden ja sotalaivojen ympäröimissä saattueissa. Nämä olivat vaarallisia merimatkoja, koska saksalaisten sukellusveneet vaanivat laivoja kaikkialla. Niitä oli jopa St. Lawrencen lahden ja Rio de la Platan suulla. Karhunen kuvaa myös, miten karu kohtalo oli laivoilla, jotka matkan aikana torpedoitiin: kukaan ei jäänyt auttamaan tai pelastamaan. Sodan todellisuus heijastui myös laivan miehistön mielialoihin. Suomalaisalus ei voinut puolustautua mitenkään, koska se oli tuolloin vielä puolueettoman maan laivastoa. Viimeinen kuvattu matka oli viljalastin vieminen Suomeen Petsamon kautta, koska Itämeri oli jo sota-aluetta. 

Karhunen on kirjoittanut kaikkiaan 36 kirjaa, pääosin ilmasodasta. Kirjailija on sujuvakynäinen, ja metafysiikkaakin löytyy ihan riittävästi.