Paratiisin maan kaivauksia

ŠeikkiʿAdī ibn Musāfir al-Hakkārīn hauta Lalischissa

Perheen iltalukuna oli hiljan Aapeli Saarisalon Paratiisin maan kaivauksia (Porvoo 1934). Olin aikaisemmin lukenut Saarisalon Galilean rauniomailta ja Puolikuun mailta, jotka olivat varsin mielenkiintoisia esityksiä Lähi-Idästä. Vielä kun saisi luettua tekijän Mooses lääkärinä ja Astarten uhri jo pelkästään teosten kiehtovien nimien vuoksi!

Nyt luetussa kirjassa Saarisalo kuvaa muhamettilaisuuden (!) eri suuntauksia, lisäksi armenialaisia, nestoriolaisia, mandealaisia ja jesidejä. Kirjan toinen puoli on omistettu arkeologisille kaivauksille Tell Billassa, Teppe Gaurassa, Khorsabadissa, Niinivessä ja Kaldean Urissa.

Saarisalo loi merkittävän uran arkeologina, itämaisen kirjallisuuden professorina, tutkimusmatkailijana ja teologina. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja, käsittäen sekä tieteellistä tutkimusta että tieteen popularisointia. Paratiisin maan kaivauksia kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, vaikka tekijä joskus innostuukin kovinkin tarkasti kertomaan eri kulttuurikerrostuminen ruukunsirpaleiden luokittelusta. Kirja on painotuotteena hieno: paperi on paksua ja kermankeltaista, syväpainokuvat seepianvärisiä, sidos kullalla koristeltua preussinsinistä kluuttia. 

Miksi Saarisalon kirja kannatti lukea? Tekijä esittelee aluksi sunnien ja shiiojen erilaisia uskonnäkemyksiä ja käsittelee myös bahailaisia. Mielestäni islam olisi saanut kehittyä suufilaisuuden tai myöhemmän bahailaisuuden hengessä - silloin olisi vältytty loputtomalta verenvuodatukselta. Ehkäpä islam joskus uudistuu reformaation kautta, kuten kävi kristinuskollekin, onhan se vielä suhteellisen nuori uskonto. 

Kirjan rankin osa oli armenialaisten genosidin kuvaus, jossa on myös kirjattuna Turkin sisäministeri Talaatin päiväkäskyt kansanmurhan toteuttamiseksi. Turkkilaisten apulaisina häärivät kurdit, jotka olivat Saarisalon mukaan pahimpia tappajia. Armenialaisia kuoli 1-1.5 miljonaa kansanmurhan eri aaltojen aikana. Osa kuvauksista oli niin kamalia, ettei niitä voinut edes lukea. Voi Turkki ja tattari...

Mielenkiintoinen oli nestoriolaisuuden esittely, ja yllätävää oli, että vielä 1930-luvulla oli mm. Mosulissa nestoriolainen koulu. Nestorialaisuus, "Tuomaan kirkko" oli aikoinaan Intiaan saakka levinnyt kristinuskon muoto, mutta se tuomittiin harhaopiksi jo 400-luvulla Efesoksen konsiilissa. Myöhemmin muslimit yrittivät parhaan taitonsa mukaan hävittää nestoriolaisia. Kirjassa oli kuvia erityisen vaikuttavan näköisistä kallioluostareista Karakošista, Mar Mattaista ja Rabban Hormudzista. Tuli heti mieleen viime kesän mykistävä retki Subiacoon. Munkkien elämää noissa yhteisöissä kuvattiin hyvin arkaaiseksi. 

Saarisalo kuvaa myös mandealaisten uskoa, joka on monoteistinen, gnostilainen ja Johannes Kastajan inspiroima kristinuskon haara. Mandealaiset harrastavat rituaalikylpemistä esselaisten tapaan. Kaste on heille erityisen tärkeä tapahtuma. Suomessakin on tällä hetkellä noin sata mandealaista perhettä. Mandealaisten pappien valinnasta Saarisalo kertoo seuraavaa:

Paitsi mandealaisten yleisiä kylpemistapoja saavat monet henkilötyypit kiittää myös pappisperintöänsä komeudestansa. Heidän pappinsa pitää näet olla ehdottomasti virheetön ruumiiltaan. Niinpä miehet, joiden esi-isät ovat monessa polvessa olleet pappeja, ovatkin mitä kauneimpia olentoja. Papit eivät saa nauttia alkoholia, sokeria, teetä, kahvia eikä tupakkaa. Heillä saa olla vaimo ja lapsia, mutta määrätyissä tapauksissa vaimo ei saa tulla heidän lähettyvilleen. Vaimot eivät myöskään saa valmistaa heidän leipäänsä.

Mandealaisilla on myös pyhä kirja, Genza (aarre). Saarisalo kuvaa Genzan rakennetta tarkkaan, mutta mitään erityisempää teologiaa ei Genzasta voi löytää, jonka varaan mandealaisuus olisi rakennettu. Kiirastulella ja puhtauden emanaatioilla (ikuisessa valossa asuvat hallitsijat, joita enkelit palvelevat) on keskeinen osa

Hiljattain näytettiin televisiossa dokumentti jesidinaisten kurjasta kohtalosta Isisin kynsissä. Kyseisessä filmissä oli kohtaus jesidien pyhiinvaellusmatkasta Lalischiin, šeikkiʿAdī ibn Musāfir al-Hakkārīn haudalle. Samaisen haudan kuvan löysimme myös Saarisalon kirjasta. Kartiomainen mausoleumi näyttää sekä hyvin modernilta että samalla muinaiselta. 

Jesidiläisyys on deistinen uskonto, johon on sekoittunut monen uskonnon aineksia. Jesidit uskovat riikinkukkoenkeliin, joka rinnastetaan usein myös saatanaan. Saarisalo nimittää jesidejä saatananpalvojiksi. Käärme on heille myös pyhä, ja yksi osa Lalischiin suuntatuvan pyhiinvaelluksen toimista on käärmeenkuvan suutelu Lalischin temppelissä. Jesidit ovat sisäsiittoisia, koska avioliitot solmitaan vain oman väen kesken. Jesidejä on vainottu kautta aikain, viimeisen vainon toteutti Isis.

Jesidien elämäntapa on varsin monimutkainen, koska sitä rajoittavat lukuisat (meidän mielestämme) irrationaaliset määräykset mm., ettei kalaa saa syödä Joonan takia, sinistä väriä ei saa käyttää eikä myöskään sanoja, joissa on saatanaan viittaavia kirjaimia. Jos haluaa tutustua jesideihin tarkemmin, on Saarisalon kirja siihen hyvä väline. Jesidien helvettinäkemyksistä kertoo Saarisalo näin:

Helvettiin jesidit eivät usko. Sen muka sammutti aikoja sitten pieni lapsi kyynelillään, joita hän ankaran ihotaudin tuskissa vuodatti kuuden vuoden aikana suuren ruukun täyden. Kun hän kaatoi ruukkunsa sisällön helvetin liekkeihin, olivat maailman seitsemän jumalaa iloisia.


Saarisalo kuvaa kirjan viimeisessä kolmanneksessa arkeologin työtä Mesopotamiassa. Kaivaukset aloitetaan ylhäältä, löydetty rakennuskanta kartoitetaan, kaikki löydetty puhdistetaan ja luetteloidaan tarkasti, jotta ne myöhemmin tutkimuksessa voidaan sijoittaa oikein löytöpaikan pohjapiirrokseen. Sitten tämä avattu kerros hävitetään ja siirrytään toiseen kulttuurikerrokseen. Näitä kerrostumia voi olla useita päällekkäin. Työssä oli monenlaisia spesialisteja ja työmiehetkin opastettiin tarkasti oikeaan kaivuutekniikkaan. Työmiehet söivät ravinnokseen ohraleipää ja ruohosipulia. 

Saarisalo kuvaa kaivauksia varsin laajasti. Hän löytää Nuzista tuhansia nuolenpääasiakirjoja, joita hän myöhemmin selvitteli tieteellisissä tutkimuksissaan. Tavalliselle lukijalle avautuu Mesopotamiasta rikas kaupunkikulttuuri, joka tuotti mm. paljon kauniita käyttöesineitä. Myös monet esitellyt paikat ovat nykylukijalle tuttuja Lähi-Idän kriisialueina. 

Gauran pistohaudassa ensimmäinen ja toinen sivityskausi avattuna

Jää

Keskiviikkoillan Jään esitys täytti koko Kansallisoopperan salin ääriään myöten, mikä on aina iloinen asia illan tunnelman kannalta. Olen lukenut Ulla-Lena Lundgrenin romaanin, joten mielen pohjalle oli rakennettu jo positiivisia etukäteisodotuksia. Osa odotuksista täyttyi, osa ei. Illan pääosien miehitys oli hieno: Peter Kummelin roolin lauloi Aarne Pelkonen, Mona Kummelin osan Mari Palo. Muista osista jäi mieleen Koit Soaseppin Piispa ja Petri Vesan Asessori. 

Kyseessä on karvalakkiooppera, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että teoksesta puuttuisi metafysiikkaa. Jäässä on mananlanväkeä runsain määrin, kuolleet nousevat arkuistaan ja enkelit saattelevat ihmisiä elämän eri taitekohdissa. Oopperan musiikki oli paikoin dramaattista ja kuorolla oli keskeinen tehtävä tarinan kuljetuksessa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että tästä oopperasta nousee yhtään erityistä aariaa, joka jäisi elämään vaikkapa Viimeisten kiusausten Kalastajamonologin tapaan. Olisi ollut myös hyvä, että Antonin puherooli olisi sävelletty: nyt se tuntui hieman ylimääräiseltä.

Hyvää oli illassa paljon: hieno, merihenkinen lavastus, hyvät solistit, erinomainen kuoro ja ennen muuta uusi suomalainen oopperateos. Paikoitellen alkoi päästä ihan oikeasti tunnelmiin, vaikka tarinaa vietiin eteenpäin kovin nopeasti. Koskettavia olivat kirkkokohtausten virrenveisuut, vaikka ihmettelin, kuinka kirkossa laulettiin Siionin kanteleen "On niin autuasta päästä". Pikku-Annin hautajaisten "Ratki taivaassa" oli kyllä liikuttava, samoin alussa laulettu "Taas kukkasilla kukkulat". Miltei odotti, että yleisö yhtyisi veisaamaan. Yksilön ja yhteisön tragiikkaa tuotiin esille monella tavalla. Erityisesti keskiöön nousi kuitenkin menettämisen ongelma.

Monia asioita jäi esityksen jälkeen miettimään, esimerkiksi oopperan negatiivista naiskuvaa, mikä ei romaanissa tullut mitenkään korostetusti esille. Pastorska oli kovasti kiinni arjessa, oli mustasukkainen ja henkisesti ahtaan oloinen. Tässä olin tuntevinani jotain Raamatun Martta- ja Mariaproblematiikkaa: Mariaa edustaa oopperan henkevä Irina Gyllen ja Mona on pullantuoksuinen Martta.

Lundbergin romaanin heikoin kohtaus oli Petterin pastoraalimatkan sekoilujen kuvaaminen Porvoossa. Oopperaan tuo kohtaus tuntui sopivan jotenkin paremmin, tosin himokas Hilda-piika edusti jälleen negatiivista naiskuvaa, surmaavaa Erosta. Irina Gyllenin hahmon olisi minusta voinut jättää pois, ja loppukohtauksen "sielunvaellus" Petteristä Irinan löytyneeseen poikaan tuntui tosi oudolta. 

Teologin työstä ooppera antaa kovin pinnallisen ja osin naurettavan kuvan. Erityisesti minua nyppi ehtoolliskohtaus, missä öylättejä jaettiin juoksutahtiin, vaikka juuri siihen olisi voinut keskittää kauniin meditatiivisen hetken. 1940-luvun papit olivat alttarilla mustissaan, ehtoolliselle puettiin värikkäämpi kasukka päälle. Oopperan pappi toimitti palvelusta albassa. 

No nämä ovat pieniä juttuja vähän samaan tapaan kuin meidän sveesien antama kritiikki, että ooppera olisi pitänyt tehdä ruotsiksi ja ettei saaristolaistunnelmaa oltu saatu ajoiksi, vaan jotain nuotanvetoa Puruvedellä... Jäin itse kaipaamaan metafysiikkaa, uskonnollista ulottuvuutta ja sisäistä, uskottavaa raastoa - sitä ei valitettavasti ollut. Kuitenkin on hienoa, että kotimaisista aiheista tehdään kotimaisia oopperoita. Johonkin syvempään tarpeeseen tämä teos on kuitenkin tullut: siitä kertovat loppuunmyydyt näytännöt. 

Trendikohde Mänttä

Eric O.W. Ehrströmin mainostaidetta

Hiihtoloma suuntautui trendikkäästi Mänttään (lähimatkailu, pieni hiilijalanjälki). Toivorikkaina otimme sukset mukaan, mutta +10 asteen lämpötila ja kaatosade hankaloittivat hieman hiihtämistä, vaikka tosin Mäntävuoren ulkoilualueella olivat moitteettomat ladut valmiina jo aamukahdeksalta. Latukoneen kuljettaja auttoi myös meitä toispaikkakuntalaisia hiihtämään oikeaan suuntaan.

Majapaikkana oli hotelliksi muutettu Erik Serlachiuksen virka- ja edustusasunto Honkahovi. Meillä oli ilo nukkua entisen isännän makuukammarissa, joka oli noin 60 m² suuruinen. Kylpyamme ja pesualtaat olivat vielä 1930-luvulta, samoin kaapistot. Asuintalon on piirtänyt Jarl Eklund hieman raskaaseen funktionalismin henkeen. Huoneemme ikkunasta avautui näkymä korkeaan hongikkoon ja Kuoreveden jäälle, mistä välittömästi tuli mieleen laulumuisto menneisyydestä: Hei, Hallin Jannen varsa se juoksi sitä Kuoreveden jäätä, ja pappilan Mantan hiukset on kammattu kahdelle puolen päätä.

Honkahovi

Kylpyhuoneen sinistä eleganssia 1930-luvulta

Seuraavana aamuna menimme ruokailemaan Mäntän klubille. Rakennuksen ovat suunnitelleet arkkitehtiveljekset Ivar ja Valter Thomé, jotka surmattiin kansalaissodan aikana. Mäntän klubi on klassismin henkeen rakennettu talo tehtaan henkilöstön tilaisuuksiin. Erityisesti rakennuksen klassinen julkisivu ja juhlasali ovat vaikuttavia. Myös koko lähialueen rakennuskanta on todellinen nähtävyys alkaen Asemakadun funkistaloista, kauniista tehtaan henkilökunnan puutaloista aina Serlachiuksen tehtaalle saakka. Firman pääkonttori, nykyinen Serlachius-museo Gustaf on Valter ja Bertel Jungin suunnittelema modernistinen rakennus. Museon ala-aula on soikean rotundan muotoinen. Aulatilaa koristaa Lennart Segerstrålen maalaama kolmikerroksinen friisi, jossa kuvataan puunjalostusteollisuuden syntyä ja kehitystä Mäntässä. Tehtaan vaiheisiin pääsee myös tutustumaan alakerran dramatisoidun Paperiperkele-näyttelyn avulla. Puolituntinen tämän näyttelyn parissa auttoi ymmärtämään monenlaista asiaa Suomen teollistumisen historiasta (kiitos käsikirjoittajille Sami Parkkiselle ja Pauli Sivoselle). Erityisen hauska oivallus oli tuoda G.A.Serlachiuksen alter egoksi Napoleon ja hänen voittonsa Marengossa. 

Museon toisessa kerroksissa saattoi tutustua muutamiin entisöityihin toimistotiloihin, joita leimasi moderni arvokkuus. Kaikissa Serlachiuksen rakennuksissa Mäntässä käytettiin vain parhaita materiaaleja ja parhaita suunnittelijoita. Myös työntekijöiden viihtyvyyteen oli panostettu jo yrityksen varhaisessa vaiheessa. Yrityksessä tehtiin myös merkittävää tutkimustyötä:1930-luvulla kehitettiin prosessi, kuinka sellutehtaan jäteliemestä voitiin pekilosienen avulla tehdä proteiinia. Nykypäivän quorninsyöjät saavat kiittää tästä tätä kehitystyötä.  
 

Johtokunnan istuntosali

Pattereita koristavat marsalkansauvat

Paperiperkele G.A.Serlachius ja hänen alter egonsa Napoleon

Gustaf-museon dynamiikkaa

Museon mielenkiintoisin näyttely oli "Olli ja Bucklan" eli taiteiljapari Eric Ehrströmin ja Olga Gummeruksen tuotannon ja elämän esittely. Pari oli ulkoisesti varsin epäsuhtainen: Olga suuren luokan kaunotar, Eric pieni pullero. Kuitenkin heidän suhteensa oli täynnä intohimoa ja rakkautta. Ehrström liittyi Mänttään siten, että hän vastasi Serlachiuksen taidehankinnoista. Taiteilijaparin tuotantoa oli esillä kaupungin kummassakin taidemuseossa Gustafissa ja Göstassa. Eric Ehrströmin tuotanto keskittyi taideteollisuuteen, Olga Gummerus taideteollisuuden ohella myös maalaustaiteeseen. Kaikki esille asetettu oli kaunista ja korkeatasoista. Näyttelyä varten oli tehty myös kaksi filmiä ja näyttelyjulkaisu. Pelkästään jo tätä näyttelyä varten kannattaa matkustaa Mänttään. 

Olga Gummerus

Eric Ehrströmin suunnittelema kruunu Suomen tulevalle kuninkaalle

Hieman keskustan ulkopuolella on Gösta-museo, joka muodostuu Serlachiusten kartanosta ja uudisrakennuksesta. Kartano oli harmiksemme suljettu ikkunaremontin takia, ja olin asiasta käärmeissäni... Remontista ei ollut mitään mainintaa edes museon sivuilla. Museon palviljonkirakennuksessa oli kuitenkin jatkoa "Olli-Bucklan -näyttelylle" ja lisäksi esiteltiin Harry Kivijärven ja muutamien modernien kuvanveistäjien teoksia. Erikoisia olivat Ville Mäkikoskelan marmoriveistokset: hän oli veistänyt tästä jalosta materiaalista arkisia esineitä. Kivijärven elämää esittelevä filmi oli mielenkiintoinen, varsinkin se osuus, jossa kuvattiin Paasikiven patsaan syntyvaiheita. Kivijärvi oli myös etevä taidemaalari. Tämä visiitti oli kaiken puolin antoisa, huolimatta siitä, että pääkokoelma (Skandinavian merkittävin yksityinen taidekokoelma!) oli kiinni.

Palviljongin veistossali

Palviljongin aulaa

Mänttä yllätti matkailijan monella tavalla: hienoja museoita, kauniita rakennuksia, kahviloita, hyviä ravintoloita ja ystävällisiä ihmisiä. Myös kaupungin urheilupaikat olivat priimakunnossa. Mäntän ulkonäköön on voimakkaasti vaikuttanut kuuluisien arkkitehtien lisäksi arkkitehti Heimo Kautonen, jonka suunnittelemat asuin- ja virastotalot ovat erinomaista arkkitehtuuria, esimerkkinä vaikkapa Mäntän kirkkoherranvirasto. Mänttä-Vilppula on julkaissut Rakennetun ympäristön selvityksen, jota ehdottomasti kannattaa selata ennen Mäntän matkaa, joka on sivistyneelle suomalaiselle musti.

Suomalaisia koteja

Suomessa julkaistiin 1940-1950 luvuilla monikielisiä (suomi/englanti/ranska) kuvakirjoja, joissa kuvailtiin maamme aineellista kulttuuria, esim. Pirkka Saivon Modern Finland. Myös suomalaisia koteja tai kotikirjastoja esiteltiin. Teosten tavoitteena lienee ollut esittää Suomi edistyksellisenä ja hyvinvoivana demokratiana, jota koko kansa rakentaa parhaan kykynsä mukaan. Kirjojen kuvia katsellessa soi korvissa Alla marcia, päivä paistaa, tehtaan piiput höyryävät ja kansa raivaa yksin tuumin tietä kohti parempaa tulevaisuutta.

Viime kesän alekorin löytöjä oli Ella Grönroosin kokoama ja Fred Runebergin kuvittama Suomalaisia koteja, Hem in Finland, Homes in Finland vuodelta 1950. Kirjasta on otettu kaikkiaan kolme painosta, joten se lienee puhutellut monia ihmisiä ja on ehkä antanut myös sisutusideoita niitä tarvitseville. Kirjassa on kuvia 380 suomalaisesta olohuoneesta, ja ohessa kodin omistajien lyhyet esitykset siitä, mitä koti heille merkitsee. Teos on hyvin liikuttava: kaikki kuvatut kodit olivat siistejä ja hyvällä maulla sisustettuja riippumatta siitä, oliko omistaja varakas vai ei. Esitellessään kotikulttuurinsa tärkeimpiä asioita ei kukaan, ei edes rikkain valitun taiteen ja antiikkiesineiden keskellä elävä ilmaissut kiintymystä aineelliseen, vaan ennen kaikkea henkiseen, mikä ennen muuta muodostaa kotielämän keskiön. Jos joku viittaa omistamiinsa esineisiin, niiden tehtävänä on heijastaa menneiden polvien kotikulttuuria. Kodistaan kertovat Alma ja Lauri Parviainen seuraavaan tapaan:

Onnen kaipuu ja etsintä on synnyttänyt kotimme, joka samalla on ollut suuren Opettajan ja Mestarin kouluhuone meitä varten. Silmämme on avattu näkemään, että onnemme ei olekaan ottamista ja nauttimista, vaan antamista ja palvelemista, joka käsittää ei vain oman perheen, vaan myös lähimmäisemme.

Siten on kotimme kaikessa vajavaisuudessaankin palanen taivasta maan päällä ja panee kuvittelemaan Isän kodin täydellistä autuutta ja kirkkautta kerran iäisyydessä.

Kirjassa on kuvattu työläis-, maalais-, sivistyneistö- ja suurporvariskoteja, kaikki näyttivät lajilleen ominaisilta, mutta se mikä erilaisia koteja yhdisti, oli näkemys kodin tehtävästä: koti nähdään yhteiskunnan perustana. Jos kodit ovat onnellisia, niin silloin on myös yhteiskunta onnellinen. Koti on yhteiskunta mikrokosmoksen muodossa. Koti voi olla myös muisto sodan tuhoamasta entisestä kodista tai menetetystä puolisosta. 

Kaarin Annan ja Akseli Saaren koti

Kun on kova pakkanen, on kotimme erikoisen hyvä. Hauskaa on, mutta myöskin ikävää muuttaa aina uuteen paikkaan, kun poroilta loppuu ruoka. Tulemme hyvin toimeen keskenämme, vaikka kota välillä tuntuu vähän ahtaalta. Kuitenkin meille koti ja lapset ovat erikoisen rakkaita, emmekä haluaisi vaihtaa kotiamme toiseen.

Kaarina ja Risto Knaapin koti

Kotimme merkitsee jatkuvuuden ylläpitoa sukupolvien työn saavutusten pohjalla. Osan siitä muodostaa vanhan kunnioittaminen kodissakin, varsinkin sen esiintyessä viihtyisän rauhallisena vastakohtana nykyajan kiirentäyteiselle elämäntyylille.

Elsa Enäjärven ja Martti Haavion koti

Koti on meille paras paikka maailmassa. Siellä ovat meille ylen rakkaat lapset. Koti on myös paras työpaikka. Suurin nautinto ja hienoin ylellisyys on kotona vietetty ilta.

Maire Halavan ja Juho Hämäläisen koti

Kodin tulisi olla ihanteista rikas, korkeahenkinen keskus, joka muodostaisi rakentavan ja kannustavan tukikohdan jokapäiväiselle työllemme ja joka tarjoaisi lapsillemme edellytykset kasvaa rehellisiksi ja kunnollisiksi kansalaisiksi. 

Kaikki kirjassa esitetyt kodit on jo purettu ja niiden omistajat menneet manan majoille. Kuitenkin kodit ovat tehneet päätehtävänsä olemalla levon, kasvun ja yhteyden paikkoina. Olisi mukavaa, jos joku tekisi vastaavan kirjan nykypäivän suomalaisista kodeista. 

Pane Valle del Maggia

Kasvatin pitkästä aikaa uuden vaalean leivänjuuren. Leivänjuuri on lemmikki, jota täytyy säännöllisesti vaalia, jotta se menestyisi. Juureen tehdyn vaalean leivän leipominen on koko päivän urakka, mutta touhu palkitsee itsensä. Leivän leipominen on hitaudessaan rentouttavaa, ja työn tuloksesta voi nauttia monta päivää. Leipoja on perusasioiden äärellä: tätä on tehty maailman sivuun.

Sain lahjaksi muutama vuosi sitten Jan Hedhin kirjan Bröd & kaffebröd, baka på riktigt med Jan Hedh. Teos on rakkaudentunnustus leivonnalle sisältäen reseptien lisäksi myös paljon leivän kulttuurihistoriaa. Yleensä ei kirjoittele kirjoihin mitään, mutta tämän teoksen reunoilta löytyy jauhoisia kuvauksia omista leivonta- ja makukokemuksista.

Hiihtoloman alkajaisiksi leivoin sveitsiläistä Pane Valle del Maggiaa. Periaatteessa on kyseessä vaalea juureen tehty leipä pain au levainen tapaan. Tässä on ohje yhtä isoa leipää varten. Olen käyttänyt ohjeena Hedhin reseptiä, paria leipäpostausta + omaa päätäni. Neuvoja olen saanut myös leipovalta työtoveriltani ("tärkeintä on taikinan nujertaminen useaan kertaan"). Vanhalle pedagogille ei nujertaminen ole temppu eikä mikään...

Laita monitoimikoneen taikinakulhoon 500 g vehnäjauhoja (esim. Manitoba Creamia) ja 120 g ruisjauhoja. Varista joukkoon teelusikallinen kuivahiivaa ja anna ainesten seurustella keskenään noin kymmenen minuuttia (tämä on suositus ruotsalaisen kuivahiivapussin kyljestä). Fiikaaminen ja myysaaminen ei siis koske Ruotsissa ainoastaan ihmisiä! Lisää puoli litraa vettä ja 70 g valkoista leivänjuurta (ks. ohje ylhäältä) ja vaivaa taikinaa koneessa hitaimmalla vaihteella noin kymmenen minuuttia. Lisää sitten kaksi tasapäistä teelusikallista suolaa ja pyöritä taikinaa vielä hieman nopeammalla vauhdilla viisi minuuttia. Älä kuitenkaan vaivaa taikinaa liikaa, ettei sitko katoa. Laita taikina sitten kevyesti öljyttyyn kannelliseen kulhoon tai muovilaatikkoon ja anna levätä 90 minuuttia. Ota se sitten käsittelyyn jauhotulle pöydälle: nujertele sitä nyrkeillä ja taittele sitä moneen kertaan ja laita se takaisin nousemaan 90 minuutiksi. Taikinaa pitää siis nostattaa noin kolme tuntia.

Ota taikina jälleen pöydälle ja vaivaa ja taittele sitä. Tällä menetelmällä saadaan maitohappobakteerit kiljumaan ilosta ja tuottamaan leipään hyvää rakennetta, terveyttä ja karaktääriä. Tässä vaiheessa voit ratkaista annatko leivän nousta vielä hitaasti jääkaapissa tai porstuassa seuraavaan aamuun vai paistatko sen. Hidas kylmänostatus parantaa leivän kaikkia ominaisuuksia.

Me paistamme kuitenkin leivän nyt heti seuraavalla tavalla: levitä ruisjauhoja pöydälle ja laita taikina jauhojen päälle. Kauli taikina paksuhkoksi pyöryläksi ja taittele reunat leivän alle. Anna nousta liinan alla noin 3/4 kokoon ja viiltele sitten pintaan sopivia uria. Lämmitä uuni 250 asteeseen ja paista kohonnutta leipää aluksi viisi minuuttia tässä lämmössä ja laske lämpö sitten 200 asteeseen. Avaa luukku välillä ja suihkuta arinalle hieman vettä. Kun leivän sisälämpö on 98 astetta (käytä kinkkumittaria), on se valmis. Koputettaessa se kumisee kauniisti. Parasta tämän kanssa on voi, mutta Valle Maggiassa varmaankin suositaan oliiviöljyä ja ilmakuivattua kinkkua. Tämä leipä on täyteläistä, hieman hapanta, ihanan tuoksuista, makeahkoa, sisältä pehmeää ja päältä sitkeää. Ota tämän kanssa lasillinen sveitsiläistä Fendantia ja kuuntele Maria Cartaa.

Tupakkakauppias

Työpaikan lukupiirin itävaltalainen kollega ehdotti luettavaksi Robert Seethalerin Der Trafikant -teosta. Itävallassa R-kioskin nimi on die Trafik ja sen omistaja on der Trafikant. Kirja kuvaa 17-vuotiaan maalaispojan Franz Huchelin elämänvaiheita ja kasvua vuoden aikana Itävallan pääkaupungissa. Franzin äiti lähettää poikansa tupakkakauppiaan apulaiseksi, koska ei enää rakastajansa kuoleman jälkeen pysty elättämään häntä. Poika työskentelee tupakkakauppias Otto Trsnjakin apulaisena. Päähenkilö rakastuu Praterin huvipuistossa böömiläistyttö Anezkaan ja ystävystyy myös tupakkakaupan kanta-asiakkaan Sigmund Freudin kanssa. Anezka johdattelee Franzin lihallisen rakkauden maailmaan, mutta tämä suhde päättyy siihen, kun Anezka paljastuu puolimaailman naiseksi ja alkaa liikkua natsipoikien kanssa. Freud puolestaan kasvattaa nuorta Franzia kohtaamaan kasvun moninaiset ongelmat, ja miesten välille sukeutuu kaunis ystävyys huolimatta kulttuuri- ja luokkaeroista. 

Natsien valtaannousu alkaa näkyä kaupan arjessa ja ihmisten käytöksessä. Koska tupakkakupassa käy juutalaisia asiakkaita, joutuu se lopulta natsien ja naapureiden hävitysvimman kohteeksi. Otto Trsnjak pahoinpidellään ja pidätetään, lopuksi hänet tapetaan Gestapon vankilassa. Franz jää yksin pitämään kauppaa yllä. Oton kuolema saa Franzin aktiivisesti toiminaan natseja vastaan, ja hänet pidätetään myös. Kirja jättää Franzin myöhemmät vaiheet avoimeksi. 

Kirja oli helppolukuinen ja juoni piti kiinnostusta yllä koko ajan. Oli harmi, etten lukenut teosta alkukielellä, koska käännös tuntui pikaisesti tehdyltä (saksan raskaita lauserakenteita ei oltu purettu, joitakin käsitteitä ei oltu kunnolla selvitetty, oikeinkirjoituksessa ja ladonnassa oli luvattoman paljon virheitä). Ehkä isommassa kustantamossa olisi kirja toimitettu paremmin. Kaikesta huolimatta sai kuitenkin hyvän lukukokemuksen ja pystyi uppoutumaan Wienin ja Salzkammergutin viehättäviin maisemiin ja mielenkiintoisiin henkilökuviin. 

Teoksen antama naiskuva ei ole kovin myönteinen. Franzin leskiäiti on heittäytynyt miesten vietäväksi, eikä ole kovin tarkka moraalistaan. Venäläinen käyttää tästä suoraa sanontaa бросаться на хуй. Äiti myös lähettää keskenkasvuisen lapsensa maailmalle suurempia tunnontuskia tuntematta. Franzin rakastettu Anezka on myös varsin löyhätapainen tyttö, jota kiinnostaa enemmän Franzin tiukka peppu kuin hänen rikas sielunelämänsä. Anezkan vulgääri aistillisuus on kuvattu varsin osuvasti. Kirjassa ei ole oikeastaan yhtään positiivista naishenkilöä, mikä on varsin yllättävää. Miehet sen sijaan on kuvattu myönteisinä hahmoina. Tupakkakauppias Oton luonnekuva laajenee kerronnan myötä karusta sotainvalidista syvästi tuntevaksi marttyyriksi. Myös Franz kasvaa yhden vuoden aikana lapsesta mieheksi. Freud esitetään suurena tietäjänä ja mentorina. 

Kirja kannattaa lukea monesta syystä. Siinä kuvataan Itävallan traagisia vaiheita yhden ihmisen näkökulmasta. Franz on lapsenomaisuudessaan ja maalaismaisessa rehellisyydessään liikuttava hahmo. Yhteiskunnan muuttuminen demokratiasta fasistiseksi valtioksi on kuvattu osuvasti. Myös Wien elää ja hengittää suurkaupunkina teoksen sivuilla. Franzin kotiseutu, Salzkammergut on kuvattu uskottavasti, samoin siellä asuvien ihmisten maalaismainen elämänasenne.  Kirjan ohuin ja vähiten uskottava lenkki lienee Franzin ja Freudin ystävyys: Franz tuo ystävälleen hienoja Hoyo de Monterrey -sikareja, Freud puolestaan tukee nuoren miehen kasvua elämänkokemuksellaan. Franz joutuu luopumaan tästä ystävästään, koska Freud pakeni Englantiin vuonna 1938. Hän joutuu luopumaan myös ihastuksestaan Anezkasta ja esimiehestään Otosta. Kotinsa hän oli myös joutunut jättämään. Luopuminen, pettymys, väkivalta ja kaiken hyvän häviäminen ympäriltä ovat Seethalerin kirjan keskiössä. Uskon, että tämän kirjan moraalinen maailma ei jaa mielipiteitä lukupiirissä niin voimallisesti, kuten kävi edellisellä kerralla Houellebecqin romaanin kanssa. Natseista ei voi olla kuin yhtä mieltä.

Mutta kenties se on niin koko elämän suhteen: sitä etääntyy syntymästä alkaen jokaisena päivänä hieman kauemmas itsestään, kunnes jossakin vaiheessa ei tunnista itseään enää lainkaan. Voisiko olla, että asia on niin? 

Välimerellinen sipuli-oliivipiiras

Lauantai-iltaan sopii hyvin sipuli-oliivipiiras: se on sipulinen ja makean hapan. Tarvitaan seuraavia aineita:
- kolme sipulia
- kolme valkosipulinkynttä
- yksi purjo
- 2 rkl oliiviöljyä
- 2 rkl hunajaa
- 200 g vuohenjuustoa (voi olla myös levitteenä)
- 200 g kreikkalaista tai turkkilaista jugurttia
- kolme munaa (tai viisi, jos olet munanystävä, ja jätät Maizenan silloin pois)
- 2 tl Maizenaa
- hieman kuminaa
- suolaa ja pippuria maun mukaan
- 6-9 filotaikinan lehteä (20x20)
- sulatettua voita n. 100 g
- 3 rkl mustia oliiveja

Hienonna sipuli ja valkosipuli ja kuullota ne öljyssä, huuhdo purjo ja leikkaa renkaiksi ja paista ne kypsiksi muiden sipuleiden kanssa. Lisää joukkoon vielä hunaja. Pane syrjään jäähtymään. 

Tee seos munista, vuohenjuustosta ja jugurtista. Jos käytät vähemmän munia, lisää 2 tl Maizenaa. Mausta pippurilla, kuminalla ja suolalla.

Leikkaa filotaikina (6-9 kpl) neliömäiseksi ja voitele kukin levy voisulalla. Asettele ne yksi kerrallaan voideltuun rengasvuokaan niin, että niistä muotoutuu piiraan pohja, ja saat sahalaitaisen reunan. Lado sipulipaistos sitten vuokaan ja kaada päälle vuohenjuusto-jugurttiseos. Ripottele pinnalle 3 rkl mustia oliiveja. 

Paista uunissa alatasolla 180 asteen lämmössä 30 minuuttia. Anna seistä jonkun aikaa ennen kuin tarjoat sen. Salaattia tämän kanssa ei tarvitse, juomaksi suosittelen Château de Riquewihr Riesling Grand Cru Schoenenbourg 2012, joka on hieno, lähes kuiva riesling. Näillä eväillä voi lähteä mielikuvitusmatkalle Alsacen viinirinteille.