Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiensa kuvaamana

Yrjö Hirnin kirjahyllyn leveyssuhteet noudattavat kultaista jakoa

Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiensa kuvaamana (Porvoo 1949) on mielenkiintoinen sukellus suomalaisen sivistyneistön sielunmaisemaan sodanjälkeisessä maassa. 22 eri aloilla toiminutta henkilöä kertoo omista kotikirjastoistaan. Kirjoittajat edustavat pääasiassa perinteistä sivistyneistöä, mutta mukana on myös kauppiaan, talonpojan ja sepän kirjastot. 

Kirjan luettuaan tuntuu kuin olisi tutustunut jo kauan sitten mereen vajonneen Atlantiksen ihmisten elämään. Unto Seppänen sanoo, että "kirjastoni muodostaa vähäisen ja vaatimattoman elämäni keskipisteen". Kustaa Vilkuna taas toteaa, että "puuhailu oman kirjaston parissa on elämän viehättävimpiä hetkiä, se tuntuu arkisen kiireen keskellä levolta ja lomalta. Mieli rauhoittuu, ja hyvät ideat kehkeytyvät." 

Kesällä 2010 kävin Kuopion asuntomessuilla. En nyt puutu enempää nykyarkkitehtuurin yksioikoisuuteen ja talojen sisustusten valko-harmaaseen maailmaan, mutta yhdessäkään modernissa kodissa ei ollut kirjastoa. Kaikkia muita ilopilttuita ja elokuvahuoneita oli runsaasti, muttei kodin sydäntä - kirjastoa. No, mitäpä tuota huokailemaan: monet teokset ovat nykyään napinpainalluksen takana.

Jokainen kirjasto on erilainen ja heijastelee omistajansa työtä ja harrastuksia. Yrjö Hirnin kirjaston hyllyt on rakennettu kultaisen leikkauksen mukaisesti ja kirjojaan hän säilyttää de Coppet´n kaksirivijärjestelmässä (suomeksi: hyllyllä on kaksi riviä kirjoja). Monet omistajat kertovat kuinka monta juoksumetriä heillä on kirjoja, ja jotkut itkevät Karjalaan jääneitä kirjastojaan tai asuntosäännöstelyn pienentämien lukaaliensa rajoittuneita mahdollisuuksia kirjaston laajentamiseen. 

Mielenkiintoista on, kuinka paljon suomalaista ja pohjoismaista kaunokirjallisuutta kaikki lukevat, usein myös alkukielillä. Eräs keräilijä omisti norjalaisia klassikkoja, joiden selkämykset oli tehty tainarin eli merikissan nahkasta. Kirjan sidosasu on myös merkittävä tekijä, mistä monet kertovat olennaisena osana kirjaharrastustaan. Osa sitoi myös itse kirjansa. Sitomattomia kirjoja hieman häpeillään ja niitä pidetään työkirjallisuutena: oikea kirja on sidottu, mieluiten marokiininahkaan. 

Oli hienoa lukea sepistä, maanviljelijöistä ja sotilaista, joilla saattoi olla täydelliset kokoelmat 1700-luvun suomalaista kirjallisuutta, 1800-luvun suomalaisten romaanien ensipainokset, koko ilmestynyt Tampere-kirjallisuus tai merkittävät teologiset kokoelmat, jotka pitivät sisällään myös inkunaabeleita. Missä nämä kirjastot nykyään ovat? Hyvässä lykyssä ne ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle tai huonossa tapauksessa ne ovat päätyneet kaatopaikalle. Eräs bibliofiili toteaa, että "keräilijän hartana toiveena ja päämääränä onkin saada pelastetuksi mahdollisimman monta suomalaista kirjaa myöhemmille sukupolville." Elävästi ja innostavasti kertoivat mm. Yrjö Hirn, Wäinö Aaltonen, Victor Hoving, Jenny Paulaharju ja Knut Tallquist kirjastoistaan. Itselleni paljastui nyt teosta lukiessani, että Tallquist on ollut aikanaan maailman huomattavimpia orientalisteja. 

Kirja avasi oven liikuttavaan idealismin värittämään sivistyneistön maailmaan, jossa painetulla sanalla oli keskeinen ja miltei pyhä asema. Kotikirjasto on heille orgaaninen osa elämää. Kirjan kuvitus kertoo myös omaa kieltään kauniista kirjastohuoneista, joissa näkyy omistajien hyvä maku ja rakkaus kirjallisuuteen. Oma kirjastoni on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka tarjoaa lukijalleen retken kadonneen sivistysihanteen maailmaan.

Jenny ja Samuli Paulaharjun kotikirjastossa