Jää

Keskiviikkoillan Jään esitys täytti koko Kansallisoopperan salin ääriään myöten, mikä on aina iloinen asia illan tunnelman kannalta. Olen lukenut Ulla-Lena Lundgrenin romaanin, joten mielen pohjalle oli rakennettu jo positiivisia etukäteisodotuksia. Osa odotuksista täyttyi, osa ei. Illan pääosien miehitys oli hieno: Peter Kummelin roolin lauloi Aarne Pelkonen, Mona Kummelin osan Mari Palo. Muista osista jäi mieleen Koit Soaseppin Piispa ja Petri Vesan Asessori. 

Kyseessä on karvalakkiooppera, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että teoksesta puuttuisi metafysiikkaa. Jäässä on mananlanväkeä runsain määrin, kuolleet nousevat arkuistaan ja enkelit saattelevat ihmisiä elämän eri taitekohdissa. Oopperan musiikki oli paikoin dramaattista ja kuorolla oli keskeinen tehtävä tarinan kuljetuksessa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että tästä oopperasta nousee yhtään erityistä aariaa, joka jäisi elämään vaikkapa Viimeisten kiusausten Kalastajamonologin tapaan. Olisi ollut myös hyvä, että Antonin puherooli olisi sävelletty: nyt se tuntui hieman ylimääräiseltä.

Hyvää oli illassa paljon: hieno, merihenkinen lavastus, hyvät solistit, erinomainen kuoro ja ennen muuta uusi suomalainen oopperateos. Paikoitellen alkoi päästä ihan oikeasti tunnelmiin, vaikka tarinaa vietiin eteenpäin kovin nopeasti. Koskettavia olivat kirkkokohtausten virrenveisuut, vaikka ihmettelin, kuinka kirkossa laulettiin Siionin kanteleen "On niin autuasta päästä". Pikku-Annin hautajaisten "Ratki taivaassa" oli kyllä liikuttava, samoin alussa laulettu "Taas kukkasilla kukkulat". Miltei odotti, että yleisö yhtyisi veisaamaan. Yksilön ja yhteisön tragiikkaa tuotiin esille monella tavalla. Erityisesti keskiöön nousi kuitenkin menettämisen ongelma.

Monia asioita jäi esityksen jälkeen miettimään, esimerkiksi oopperan negatiivista naiskuvaa, mikä ei romaanissa tullut mitenkään korostetusti esille. Pastorska oli kovasti kiinni arjessa, oli mustasukkainen ja henkisesti ahtaan oloinen. Tässä olin tuntevinani jotain Raamatun Martta- ja Mariaproblematiikkaa: Mariaa edustaa oopperan henkevä Irina Gyllen ja Mona on pullantuoksuinen Martta.

Lundbergin romaanin heikoin kohtaus oli Petterin pastoraalimatkan sekoilujen kuvaaminen Porvoossa. Oopperaan tuo kohtaus tuntui sopivan jotenkin paremmin, tosin himokas Hilda-piika edusti jälleen negatiivista naiskuvaa, surmaavaa Erosta. Irina Gyllenin hahmon olisi minusta voinut jättää pois, ja loppukohtauksen "sielunvaellus" Petteristä Irinan löytyneeseen poikaan tuntui tosi oudolta. 

Teologin työstä ooppera antaa kovin pinnallisen ja osin naurettavan kuvan. Erityisesti minua nyppi ehtoolliskohtaus, missä öylättejä jaettiin juoksutahtiin, vaikka juuri siihen olisi voinut keskittää kauniin meditatiivisen hetken. 1940-luvun papit olivat alttarilla mustissaan, ehtoolliselle puettiin värikkäämpi kasukka päälle. Oopperan pappi toimitti palvelusta albassa. 

No nämä ovat pieniä juttuja vähän samaan tapaan kuin meidän sveesien antama kritiikki, että ooppera olisi pitänyt tehdä ruotsiksi ja ettei saaristolaistunnelmaa oltu saatu ajoiksi, vaan jotain nuotanvetoa Puruvedellä... Jäin itse kaipaamaan metafysiikkaa, uskonnollista ulottuvuutta ja sisäistä, uskottavaa raastoa - sitä ei valitettavasti ollut. Kuitenkin on hienoa, että kotimaisista aiheista tehdään kotimaisia oopperoita. Johonkin syvempään tarpeeseen tämä teos on kuitenkin tullut: siitä kertovat loppuunmyydyt näytännöt.