Armoitettujen lista V: Ina Seidel "Kotikartano",

 

Ina Seidel (1885–1974) oli lyyrikko ja romaanikirjailija. Hänen uransa lähti nousuun jo Weimarin tasavallan aikana, ja hänet valittiin 1932 Ricarda Huchin jälkeen toisena naisena Preussin taideakatemiaan. Seidelin teoksia on käännetty laajalti, esim. suomeksi löytyy viisi käännöstä, myös hänen pääteoksensa Toivelapsi. Nykyään Seidelia ei enää juuri lueta, osin teosten sovinnaisuuden, osin kirjailijan natsimenneisyyden vuoksi. Toisaalta Seidel kirjoittaa varsin modernisti esim. maalaiselämän murroksesta ja naisen asemasta. 

Luin muutamia saksalaisia blogeja ja artikkeleita, joissa Seidelia käsiteltiin; ne olivat poikkeuksetta negatiivisia, ja erityisesti nuorten naisten kirjoitukset olivat jopa aggressiivisia ja pilkkaavia. Luultavasti näitä tiedostajattaria loukkasivat Seidelin naiskuva ja maalaiselämän idealisointi. Tämä on sitäkin kummempaa, koska Kotikartano ennen muuta kuvaus naisten voimasta.

Nykyään on valitettavana tapana harjoittaa anakronistista lukutapaa, jossa tarkastellaan menneitä nykyajan näkökulmasta ja asetutaan sitten samalla historian oikealle puolelle. Tätä voi kutsua myös jälkiviisaudeksi. Tälle tielle kun mennään, voidaan alkaa syyttää jo Sofoklesta siitä, että meni muuraamaan edistyksellisen Antigonen seinään ja Racinea siitä, ettei antanut Faidran vapaasti toteuttaa viettiensä vaatimuksia. 

Hitler-Saksassa Seidel kunnostautui lojaalina valtiovallan kannattajana ja mm. onnitteli Führeriä tämän 50-vuotispäivänä runolla Lichtdom, jossa hän luonnehtii Hitleriä kansakunnan navaksi ja sydämeksi („Hier stehn wir alle einig um den Einen, und dieser Eine ist des Volkes Herz“). Seidel pystyi jatkamaan uraansa sodan jälkeen keskeytyksettä ja hän sanoutui myöhemmin irti toiminnastaan Kolmannessa valtakunnassa kirjoittamalla vuonna 1959 romaanin Michaela, jossa hän kuvaa, miten Saksan kristillinen sivistyneistö lähti mukaan tukemaan fasismia ja kuinka se myöhemmin käsitteli omaa syyllisyyttään. 

Luin tätä postausta varten Seidelin teoksen Kotikartano. Sukukertomus (Brömseshof, 1927). Käännös oli J.A.Hollon luotettavaa työtä. Kirjan päähenkilö Konrad Siere palaa kotitaloonsa (luultavasti Pommerissa) oltuaan ensi sotavankina Siperiassa ja työskenneltyään myöhemmin Etelä-Amerikassa maatilalla tilanhoitajana. Sieren vaimo ja sisarukset ovat pitäneet taloa yllä eläen uskossa, että Konrad oli jäänyt sotareissulleen. Yllätys oli siis suuri, kun Konrad ilmoittamatta ilmestyi perheensä keskelle. Konrad kuvitteli palaavansa isännäksi taloon, mutta sisarukset olivat järjestäneet asiat toisin.

Konradin vaimo Christa on uskollisesti odottanut miestään, ja pariskunta muuttaa pieneen sivurakennukseen. Kohta Christa sitten odottaa lasta. Valtaa Brömseshofissa pitää Konradin äiti Cordula. Kirjan lopussa sitten paljastuu, että Konrad olikin äidin nuoruuden harha-askeleen tulos, mikä sitten vaikutti perimysjärjestykseen. Konradin veli Jonathan oli sokeutunut sodassa, hän on muusikko ja edustaa romaanissa korkeampaa henkisyyttä, joka herkästi tuki kaikkia Brömseshofin asukkaita. Sisaret Sofia ja Johanna pitävät taloa yllä äidin ohjeiden mukaan: Sofia vastaa kirjanpidosta ja Johanna maatyön organisoinnista. Maria-sisko on diakonissana seurakunnassa, eikä erityisemmin sekaannu talon asioihin, paitsi tuomalla karitatiivista näkökulmaa, mikä sitten romaanin lopussa toteutuukin käytännöllisellä tavalla. Naiset ovat siis varsin itsenäisiä, koska sota oli vienyt kaikki miehet rintamalle - raskaita töitä toimittivat puolaiset ja venäläiset sotavangit, jotka olivat jääneet Saksaan. Johanna on erityisesti sekä olemukseltaan että toimintatavoiltaan miehekäs ja talon palkollisten suosikki.

Kotikartanossa ei ole suurta dramatiikkaa eikä jyrkkiä juonenkäänteitä. Kirjan fokuksessa on Konradin pohdinta asemastaan maatilalla, jonka perintösuhteet eivät olleet täysin selvät. Toisin muotoillen Konradilla on jatkuva miehisyyskriisi, koska hän kokee, ettei ole talon oikea isäntä, vaan että naiset ovat ottaneet talossa vallan. Päähenkilöllä on myös selvä fiksaatio äitiinsä. Romaanin lopussa Konrad ja Christa luopuvat talosta sisarustensa hyväksi, jotka tekevät talosta kirkollisen lepokodin: "Sieren tyttäret ahertavat ilottomina ja nöyrinä palvellen lukuisia suurkaupungeista tulevia kalpeita lapsia ja vähäverisiä naisia...". Romaanin kaikki miehet ovat heikkoja ja voimakkaat naiset pyörittävät tilan elämää toimintatavoilla, jotka ovat perinteisesti miehisiä. Kerronnassa viitataan myös siihen, etteivät naiset olleet saaneet kehittää kykyjään riittävästi ja olivat osin siksi katkeria ja kireitä. Tässä suhteessa Kotikartanon näkökulma sukupuolten suhteisiin on varsin moderni.

Itseäni miellytti romaanin maalaiselämän ja vuodenkierron kuvaus: "Kaikki meni nyt itsestään tasaista menoaan, ja vuodenkierron suuri kaari painui hiljaa alaspäin noustakseen vasta joulun jälkeen, kun aurinko alkoi kohota korkeammalle." Perhe aloitti päivänsä hartaudella, jossa luettiin Raamattua ja veisattiin virsiä, sen jälkeen oli aamiainen. Töitä tehtiin myöhään, maanparannuksesta, maakaupoista ja metsien hoidosta puhuttiin jatkuvasti. Lukija saa myös silmäyksen kartanon ruokatalouteen: hyvää leipää, kurttuisia, katajansavuisia makkaroita, paistettuja perunoita, kinkkua ja teetä tai viinikellarin antimia. Kartanon sosiaalinen elämä oli tiukasti säädelty, koska seuraa pidettiin vain säädynmukaisten ihmisten kanssa. Tämän normin rikkominen oli yksi Konradin tapa kapinoida naisvaltaa vastaan. Hän koki, että talossa harjoitettu seuranpito oli ahdistavaa ja hän koki elävänsä kuin kuussa.

Olen nyt näitä armoitettujen listan romaaneja lukiessani päässyt vanhojen romaanien taikapiiriin. Ne ovat levollisia, muodoltaan perinteisiä, draamaa rakennetaan kärsivällisesti, ihmisten suhteet ovat jännitteistä huolimatta diskreettejä ja kirjoittajat ovat olleet sivistyneitä henkilöitä. Ehkäpä nämä vanhat kirjat ovat minulle tässä ajassa kuin kääretorttu Saara Törmälle...

"Me emme olleet sodassa sitä varten, että naisväki vie voin leivältämme"

Armoitettujen lista IV: E.G.Kolbenheyer "Karlsbader Novelle"

Karlsbad (Kuva: Wikimedia)

Ernst Guido Kolbenheyer (1878–1962) syntyi Budapestissä arkkitehtiperheeseen, kasvoi Karlsbadissa ja Egerissä ja opiskeli filosofiaa, eläintiedettä ja psykologiaa Wienissä. Myöhemmin hän asettui Tübingeniin ja lopulta Müncheniin. Kolbenheyer oli ennen muuta aatteellinen kirjailija, jonka tuotannossa saksalaisuus ja saksalaisen kulttuurin ainutlaatuisuus ovat keskeisiä elementtejä. Hän vaikuttaa olleen jonkinlainen natsiversio Thomas Mannista. Hän kirjoitti romaaneja mm. Parcelsuksesta, Jakob Böhmestä ja Baruch Spinozasta. Hän tuki aktiivisesti natsismia ja oli Hitler-Saksan merkittävimpiä kirjailijoita. Sodan jälkeen häneen suhtauduttiin torjuvasti, hän oli jonkin aikaa julkaisukiellossa ja hän jatkoi toimimista Saksan äärioikeistolaisissa kulttuuripiireissä kuolemaansa saakka. 

Kolbenheyer kutsui filosofiaansa metafyysiseksi naturalismiksi. Tässä ajatusrakennelmassa on keskeinen käsite yksilön ylittävä individuaatio. Ihminen ei edusta omaa lajiaan, vaan hänestä tulee ihminen vasta silloin, kun hän edustaa omaa kulttuuriaan. Tässä on ero eläimiin, jotka edustavat ainoastaan lajiaan, mutta viettävät muuten vegetatiivista elämää. Kulttuuri kehittyy aina sellaisissa kriisitilanteissa, jossa yksilön on uudestaan tarvetta sopeutua omaan kulttuuriinsa. Ihmisen elinympäristö on hänen parakosmoksensa. Kolbenheyerin käsityksensä mukaan yksilön sopeutuminen parakosmokseen on ihmisen elämäntehtävä, se palvelee lajin säilymistä ja se antaa elämälle lopullisen merkityksen.

Kolbenheyerin käsitykset ovat sukua Nietzschen ajattelulle ja Durkheimin sekä Comten käsityksille kulttuurin asteittaisesta kehittymisestä. Kolbenheyerille saksalaisuus edusti korkeinta inhimillistä kulttuurisaavutusta. Tässä juuri piilee ansa ja pahan viehätys; hän kirjoittaa rikkaasti ja syvästi, mutta eetoksessa on paha särö. 

Luin kertomuksen Karlsbader Novelle (1929), joka on todella viehättävä kulttuurihistoriallinen kuvaus Goethen kylpylävierailusta Karlsbadiin. Matkan tarkoituksena kirjailijalla oli ennen muuta tavata muusansa Charlotte von Stein, mutta kertomuksessa vilahtavat myös Herder ja Weimarin hovin henkilöitä. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1786. Oikeastaan novellissa ei juuri olekaan tapahtumia, vaan jännitettä luo lähinnä Goethen ja von Steinin kohtaamisten kuvaus. Lukijalle välittyi kuva, että kumpikin kiemurteli hekuman liekeissä, mutta erilaisia käsisuudelmia pidemmälle ei kuitenkaan päästä. Aisti-ilon korvikkeena on sitten henkevää parleerausta, jossa Charlotte tuntuu olevan pätevämpi osapuoli. Charlotte väitti, että Goethen täytyi tavata ihmisiä "juodakseen heidät tyhjiksi" ja siten laajentaakseen omaa elämänpiiriään. Hän löysi itsensä toisten ihmisten kautta. En oikein jaksanut syttyä tuosta aviorikollisesta kuvauksesta, jossa kumpikin tuntui nääntyvän janoon lähteen äärellä. 

Sen sijaan novellin suuri ansio on muinaisen kylpyläkaupungin ja -elämän kuvaus. Kolbenheyerin kieli on varsin kiemuraista, ja kun tässä kertomuksessa liikutaan 1700-luvulla, on paikoin runsastakin saksan ja ranskan sekakieltä, koska tuolloin kaikille hienompaan elämäntapaa kuuluville tavaroille, vaatteille ja asioille oli yleensä ranskalainen nimi. Ajopeleilläkin oli monta nimeä: Kutsche, Berliner, Chaise, Wienerwagen...

Kun kylpylävieras saapui postirattailla kaupunkiin, soitettiin torvea ja sitten mentiin maksamaan tullia, jotta voitaisiin oleskella kaupungissa. Säätyläinen palkkasi loma-ajakseen lähetin, ordinariuksen, joka toimitti asioita ja vei käyntikortteja henkilöille, joiden kanssa haluttiin pitää yhteyttä. Päivällä kuljettiin kylpylän puistossa terveysvesiä juoden ja iltaisin oli kullakin säädyllä erilaisia assemblé-tilaisuuksia, joissa syötiin, juotiin ja tanssittiin. Samaan aikaan teurastajat kypsensivät sianruhoja kuumien lähteiden vedessä Tepl-joen rannalla. Kirjailija kuvaa myös suolankeittoa ja käsityöläisten toimia pajoissaan. 

Goethe on ihastunut kaupungin välittömään tunnelmaan, jossa säädyt saattoivat joskus myös yhdessä viettää vapaa-aikaa. Kylpylässä oleminen laski ihmisten välisiä raja-aitoja. Talot Karlsbadissa oli rakennettu siten, että niistä päästiin sisäkautta toisiin taloihin, ja oli luonnollista poiketa jatkuvasti toisten luona kylässä. Kirjan kuvauksesta saa vaikutelman, että 1700-luvun Karlsbad oli varsin eloisa ja mondeeni paikka.

Mitä jää lukijan käteen, paitsi herkkä kuvaus menneiltä ajoilta? Novellissa Goethe on oman nerokkuutensa ja maineensa vanki, joka jatkuvasti tuntuu etsivän jotain, mitä hänen elämästään puuttuu. Jotenkin hänen hahmonsa on novellissa hieman kirjallisen tuntuinen. Luulenpa, että Thomas Mannin Lotte in Weimarissa löytyy elävämpi Goethe-kuva. Karlsbader Novelle on harmiton sivistysretki Bildungsbürgerille Böömin maisemiin.  

Armoitettujen lista III: Agnes Miegel "Gesammelte Gedichte"

Königsberg (Kuva: Wikipedia)

Agnes Miegel (1879–1964) oli armoitettujen listan merkittävin lyyrikko. Hän syntyi Königsbergissä, ja menetetty Itä-Preussi oli hänen runoutensa kirkkain lähde: Königsbergin kadut, meren tuoksu ja Kuurin kynnään hiekkaharjut tulevat lukijalle eläviksi hänen runoissaan. Myöhemmin hän laajensi tuotantoaan kirjottamalla balladeja Itä-Preussin historiallisista tapahtumista. Samalla tavalla kuin meillä Lempi Jääskeläisen ja Kersti Bergrothin tuotannoissa menetetty Karjala on ollut keskeinen elementti, oli Itä-Preussi Miegelin runouden henkinen maisema; menetetyt kotikonnut muuttuvat kadotetuksi paratiisiksi tai ainiaaksi uponneeksi Atlantikseksi. 

Miegelin taiteen kohtaloksi tuli hänen natsimenneisyytensä: 1933 hän allekirjoitti 87 muun kirjailijan kanssa uskollisuudenvalan Hitlerille, ja vuonna 1940 hän liittyi natsipuolueen jäseneksi. Hän kirjoitti vuonna 1939, että hän luottaa Jumalaan ja Führeriin, ei niin lapsenomaisesti, kuten useat tekevät vaan siten, että hän sekä itägermaanina että saksalaisena uskoo kohtalonsa hänen käsiinsä. Hitler-Saksassa hän tuki aktiivisesti natsien kulttuuripolitiikkaa, ja Miegeliä arvostettiin erityisesti kotiseuturunoutensa vuoksi. Sodan lopussa hän pakeni Tanskaan, josta palasi Saksaan ja asui Bad Nenndorfissa elämänsä loppuun asti arvostettuna kirjailijana. Miegel ei sodan jälkeen koskaan tuominnut natsismia vaan sanoi, että vastaa teoistaan yksin Jumalalle. 

1990-luvulla Saksassa alettiin tarkemmin perata ja poistaa muistomerkkejä sekä kadun- ja kulttuurilaitosten nimiä, joilla oli liittymäkohtia natsismiin. Agnes Miegelille oli aiemmin Länsi-Saksassa nimetty kouluja ja katuja, hänelle oli myös pystytetty muistomerkkejä. Monilla paikkakunnilla käytiin kiivasta keskustelua siitä, voiko esim. jokin katu edelleen olla Agnes Miegelin katu. Useimmiten päädyttiin nimen poistamiseen, ja kadut nimettiin uudelleen esim. Bertha von Suttnerin, Marion Dönhoffin, Lise Meitnerin tai Astrid Lindgrenin mukaan. 

Miegelin kirjailijakohtalo on hieman samankaltainen, kuin meillä V.A. Koskenniemen: poliittisten suhdanteiden ja kirjallisen maun muuttuessa kirjailija menettää vähitellen maineensa ja arvonsa. Toisaalta voi myös pohtia Aulikki Oksasen, Matti Rossin tai Pentti Saaritsan kaltaisia taiteilijoita, jotka aikoinaan vimmaisesti ihailivat Neuvostoliittoa ja kommunistista yhteiskuntajärjestystä; laadullinen ero Miegeliin ei ole suuri. 

Saksan kirjallisuuspaaviksi kutsuttu puolanjuutalainen kirjallisuuskriitikko Marcel Reich-Ranicki laati vuonna 2001 Saksan kirjallisuuden kaanonin, johon hän oli koonnut saksalaisen kirjallisuuden parhaimmat teokset - tähän luetteloon kuului myös kolme Agnes Miegelin runoa. Ensimmäinen näistä runoista oli Die Schwester:

Meine Schwester hat Hochzeit -- die Glocken gehn,

Alle Leute nach meiner Schwester sehn,

Meine Schwester trägt Schleier und Myrtenkranz,

Ihre seidne Schleppe fliegt im Tanz.

Der Bräutigam redet und lacht so laut,

Er küßt die zitternden Hände der Braut, --

Meine schmale Hand hat noch niemand geküßt,

Nicht weiß meine Lippe was Liebe ist.

Kein heißes Begehren trat vor mich hin,

Es freite mich keiner, wie schön ich auch bin,

Ich bin's, die nicht Liebe noch Liebsten kennt --

Und mein Blut ist jung und mein Mund der brennt!

Runossa pikkusisko katselee isonsiskon hääjuhlaa heräävän naiseuden silmin. Runossa on kiihkeän tanssin rytmi, sulhanen on vauhdissa: hän vitsailee, suutelee ja tanssii, morsian värisee jännityksestä ja odotuksesta. Pikkusisko miettii, ettei kukaan ole häntä vielä halunnut, vaikka hän on kaunis, eikä hän vielä ymmärrä rakkaudesta juuri mitään, mutta runo päättyy säkeeseen: Vereni on nuori ja huuleni hehkuvat. 

Miegelin varhaisessa runoudessa on kauniisti kuvattu nuoren ihmisen heräämistä aikuisuuteen. Runot ovat myös usein varsin eroottisia, ja luonto, historia ja ihmiset ovat kietoutuneet samaan elämän kudokseen:

Über der Heide, überm Meer

Flammte der Abendstern, blaß und klar

Wie die Kerze vorm goldenen Hochaltar.

Von der braunen Heide, herb und schwer

Trieb der Duft des blühenden Weißdorns her.

Überm Fels, überm Wald

Stand des Abendsterns strahlende Pracht

Ferner Gletscher Hauch kam mit der Nacht

Aus den Täler her, durch den Felsenspalt

Donnerte brausend und weiß der Ache Gewalt.

In Liebe, in Haß

O wie schäumte mein Blut, leicht und jung.

Blasser Stern, was weckst du Erinnerung

An Jugend und Ferne und an mehr als das?

Mein Herz klingt wie ein zersprungenes Glas. 

Luettuani Miegelin kootut runot olin syvästi ihastunut runoilijan kielen kauneuteen ja ajatuksenkulun syvyyteen. Oli myös mielenkiintoista lukea, kuinka hän kirjoitti paikoista, jotka nykyään ovat osa Puolaa tai Venäjää. Jos Itä-Preussi kiinnostaa, niin silloin kannattaa lukea Hermann Sudermannin novelli Die Reise nach Tilsit tai sitten suunnata kesäretki Liettuan Nidaan, missä oli Thomas Mannin kesäkoti, joka on nykyään hänen kotimuseonsa. 

Agnes Miegel
(Kuva: https://kulturstiftung.org/personen/miegel-agnes)

Armoitettujen lista II: Gerhart Hauptmann "Soanan kerettiläinen"

(Insel-Bücherein hillittyä estetiikkaa. Kuva: booklooker.de)

Gerhart Hauptmann (1862–1946) oli saksalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija, joka tunnetaan erityisesti naturalistisista ja realistisista teoksistaan. Hänen tuotantonsa oli monipuolinen ja käsitti draamaa, romaania ja runoutta. Hauptmann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1912. Hän oli yksi naturalismin tärkeimmistä edustajista Saksassa. Hauptmannin teokset kuvaavat usein yhteiskunnan alaluokkia ja yksilöiden kamppailuja, joissa sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet muovaavat ihmisten kohtaloita. 

Sosiaalinen determinismi on luonteenomaista Hauptmannin teoksille: hän kuvaa usein, kuinka yksilöiden elinolot ja perhetausta muokkaavat heidän luonteenpiirteitään ja elämänvalintojaan. Tämä ilmenee erityisesti hänen luonnonkuvauksissaan, jotka eivät ole vain taustaa, vaan niillä on usein symbolinen merkitys. Hänen pääteoksiaan ovat näytelmät "Kankurit" (1892), "Majavannahkaturkki" (1893) ja "Ratavartija Thiel" (1888), joka edelleen kuuluu Saksassa kirjallisuuden opetussuunnitelmaan. Hauptmann on vaikuttanut erityisesti Bertolt Brechtin tuotantoon. 

Kolmannessa valtakunnassa Hauptmann oli arvostettu kirjailija, vaikka tämän tuotantoa pidettiin kansallissosialistiselle kulttuurille vieraana sen sosiaalisen paatoksen vuoksi. Hauptmannia siedettiin hänen maineensa vuoksi, koska se antoi illuusion, että sivistysporvariston kirjallista makua myös arvostettiin.  Hauptmannin suhde fasismiin oli kahtalainen: toisaalta hän ihaili Hitleriä kansallisena uudistajana, oli NSDAP:n jäsen ja nautti asemansa tuomista eduista, toisaalta hän vieroksui tuolloin vallinnutta kulttuuria. Hauptmann oli jonkinasteinen konformisti toisin kuin edellisessä postauksessa käsitelty Hans Carossa, joka eli enemminkin sisäisessä maanpaossa.

Soanan kerettiläinen (1918), on pitkä novelli, joka sijoittuu Luganon Alpeille. Kehyskertomuksessa vuoristossa retkeilevä kertoja tapaa erikoisen Ludovico-paimenen, Johannes Kastajan kaltaisen erakon, joka kertoo tarinan pastori Raffaele Francescosta. 

Pastori sai ensimmäinen virkansa pienestä vuoristokylästä, jossa hän vähitellen pääsi paikallisen väen suosioon, ja häntä aletaan pitää jopa pyhimyksenä. Erinäisten vaiheiden jälkeen pastori tutustuu puolivilliin Scarabotan perheeseen vuoristossa, jossa lasten vanhemmat ovat oletettavasti sisarukset. Hän yrittää tuoda näitä langenneita metsäläisiä lähemmäs seurakuntayhteyttä, mutta hän iskee silmänsä perheen kuvankauniiseen, 15-vuotiaaseen Agata-tyttäreen, jonka hän vie kouluun alas vuoristokylään. Koulunkäynnistä ei kuitenkaan tule mitään, mutta lemmensuhteesta sitäkin enemmän. Francesco lähtee saattamaa Agataa takaisin vuoristoon vanhempiensa luo, mutta he päätyvät kuitenkin pienellä saarella olevaan piilopirttiin, jossa suhde muuttuu fyysiseksi. 

Kehyskertomuksesta käy sitten ilmi, että suhde kuitenkin paljastui, jolloin pappi erotettiin virastaan, Agatan perhe muutti Etelä-Amerikkaan ja Ludovico paljastuu Francescoksi, joka elää paimenena Agatan ja heidän lapsensa kanssa. Kertomuksen lopun lukija arvaa jo alussa, eikä tarina langenneesta papista ole kovinkaan ihmeellinen tai uusi, mutta se tapa, millä Hauptmann tarinansa kertoo, on todella hieno. Vahva eroottinen vire kulkee läpi kertomuksen lainaten apua antiikin myyteistä, Raamatusta, luonnosta ja päätyen fyysisen rakkauden ylistykseen: Eros on Kronosta vanhempi ja myöskin mahtavampi.

Antiikin kuvasto toistuu novellissa monissa paikoissa: muinaisessa kyläkaivossa on kuvattuna bukolisia hahmoja, samoin karjan juottokaukolossa ylhäällä alpeilla, Ludovico soittaa paimenhuilua, Agata ratsastaa pukin selässä lapsilauman saattelemana kuin bakkantti ja Agatan isän kätköistä löytyy puinen Priapos, jota perhe edelleenkin palvoi. Raja pakanuuden ja katolisen hurskauden välillä on kertomuksessa hyvin ohut. 

Alppipurojen ja -koskien lirinä ja pauhu toistuvat jatkuvana taustana kertomuksen tapahtumille ikään kuin todistaen elävän luonnon jatkuvasta läsnäolosta, joka vaikuttaa taukoamatta ihmisten toimintaan ja tunteisiin: Ohut vuoristoilma, kevät ja eroaminen varsinaisesta sivistyskerroksesta vaikuttivat sen, että hänen ajatuskykynsä oli hiukan sumentunut. Hänen sielunsa valtasi eräänlainen unentapainen lumous, johon todellisuus sulautui häilyviksi utukuviksi.

Novelli kuvaa ihmisen löytöretkeä apollonisesta maailmasta dionyysiseen. Pappi huomaa, että hänen uskonnolliset kokemuksensa ovat vain varjo verrattuna siihen, mitä tämä uusi suhde hänelle antoi. Oli kuin fyysinen maailma olisi tuonut Jumalan todellisemmaksi kuin aikaisemmin: Francesco, pappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä, sellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden unohdusta, ja vuoristopuron soristessa tuntuivat vähitellen vuoret sointuvasti jymisevän, kalliohuiput soivan, tähdet helisevän tuhansina kultaisina harppuina. 

Novellin keskiössä on transgression, moraalisten normien ylittämisen ajatus. Se voi olla nietzscheläinen dionyysinen elämä tai kierkegaardilainen uskon hyppy, jossa ihminen uskaltaa astua omien raamiensa ulkopuolelle saavuttaakseen jotain merkittävämpää ja syvempää. Onko se sitten eroottinen kokemus tai jotain muuta, sitä kukin miettiköön mielessään. Tästä problematiikasta on Georges Bataille kirjoittanut varsin mielenkiintoisesti teoksessaan Sisäinen kokemus. 

Soanan kerettiläinen oli samalla sekä vanhanaikainen lukukokemus, koska kertomuksessa ei ollut muodon eikä kielen koukeroita, että varsin ajaton kuvaus ihmisen intohimoista ja tavoitteista. Kirja ei ole millään tavoin sovinnainen, pikemminkin radikaali. Kriittinen nykylukija voi pitää kirjaa pedofilian estetisoitina (ks. Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä). Itse pidin erityisesti alppiluonnon nivomisesta ihmisten kohtaloihin. Käännöksessä oli muutamia kukkasia, kuten helmiäiti (helmiäinen), ruumisarkku (juottokaukalo), kristillisyyden laitteet (kristillisyyden teot) eivätkä vuohet synnytä vaan poikivat. Muuten Alpo Kupiaisen käännös oli varsin hyvä. Kirjasta ovat postanneet Jokken kirjanurkka, Tarukirja, Hurja Hassu Lukija ja hdcanis. 

Armoitettujen lista I: Hans Carossa "Lääkäri Gion"

Vuonna 1944 Saksassa laadittiin Joseph Goebbelsin johdolla nk. armoitettujen lista (Gottbegnadeten-Liste), johon oli kirjattu noin tuhannen saksalaisen taiteilijan nimet, jotka olivat Saksan kulttuurin ja sen sotaponnistusten kannalta merkittävimmät. Listalle päässeet olivat vapautetut asepalveluksesta, mutta heidän piti osaamisellaan sitoutua Saksan sotapolitiikan tukemiseen. Natsismin vastustajista oli alettu laatia erilaisia listoja jo 1933 alkaen, joiden perusteella tiettyjä taiteilijoita alettiin vainota, heidän teoksiaan poistaa kirjastoista tai sitten hävittää (Bücherverbrennung).

Kun katselin noita armoitettujen listoja läpi, niin lähinnä muusikoista löytyi henkilöitä, jotka olivat tunnettuja ja arvostettuja vielä Kolmannen valtakunnan luhistumisen jälkeen (esim. Richard Strauss, Wilhelm Furtwängler, Carl Orff, Herbert von Karajan). Listassa ylimpänä (A-lista) oli kuusi kirjailijaa: Hans Carossa, Gerhart Hauptmann, Erwin Guido Kolbenheyer, Hanns Johst, Agnes Miegel ja Ina Seidel. Minua alkoi kiinnostaa, minkälaista taidetta pidettiin kansallisesti merkittävänä. Seuraavissa postauksissa esittelen lyhyesti kunkin kirjailijan ja yhden teoksen taiteilijan tuotannosta. Osa teoksista on käännetty suomeksi, osan luin saksaksi. Lääkäri Gionin (1931) oli vuonna 1939 kääntänyt Otavan kustannusvirkailija Marjaliisa Auterinen. Käännös on sujuva, mutta muutamissa kohdissa ei ole tunnettu alkuperäisiä saksalaisia käsitteitä. 

Hans Carossa (1878–1956) toimi sekä lääkärinä että kirjailijana. Hänen tuotantonsa on laaja, ja hän pystyi keskeytyksettä jatkamaan kirjallista toimintaansa Saksan antautumisen jälkeen. Kolmannen valtakunnan aikana Carossa eli sisäisessä maanpaossa, mutta häntä arvostettiin tuolloin kirjailijana hyvin paljon, vaikkei hän millään tavalla tukenut tuotannollaan fasistisia ajatuksia. Suomeksi häneltä on käännetty teokset Lääkäri Gion, Sotapäiväkirja ja Kypsän elämän salaisuudet. Paavo Rintala on kirjoittanut teoksen Carossa ja Anna.

Lääkäri Gion on viehättävällä tavalla vanhanaikainen romaani, jossa ei ole mitään raastavaa tai ahdistavaa, mutta kuitenkin ollaan isojen asioiden äärellä. Gion työskentelee pienessä vuoristokaupungissa yksityislääkärinä. Häntä leimaa menneen sodan raskaat muistot ja toisaalta kiihkeä halu parantaa potilaitaan. Romaanissa kuvataan hyvin erilaisia naisia, mutta miehiä edustaa ainoastaan Gion ja tämän ottopoika Toni.

Emerentia on vuoristolaisnainen, joka on saamassa aviottoman lapsen. Aviottomuus ei ele ongelma, vaan äidin anemia (hänen rasittunut verensä), jota hoidetaan runsailla röntgensäteillä (!), punajuurilla, punaviinillä ja lehtivihreäpillereillä. Gionin mielestä sikiö pitäisi lähdettää äidin terveyden vuoksi, mutta lopulta äiti alkaa parantua siinä määrin, että lapsi saa syntyä. Emerentia edustaa romaanissa alkukantaista äitiyttä ja naisenergiaa, joka kamppailee kaiken tavoin tulevan elämän puolesta ("Hän on pyhä, pyhä, oman maailmansa sotajoukkojen valtiatar."). Gionin ja Emerentian välille syntyy kunnioituksen ilmapiiri. Köyhänä maalaisnaisena Emerentia ei pysty maksamaan lääkärin apua muutoin kuin leipomalla herkullista alppileipää. Romaanin lopussa Johanna-vauva syntyy, ja hän päätyy kasvatettavaksi Emerentian isäntäväen maalaistaloon. Kirjailija ennustaa, että hän voi kasvaa syntyperänsä yläpuolelle. 

Cynthia on luostarikoulussa kasvatettu lapsi-nainen, jonka energia ja lahjakkuus purkautuvat taiteelliseen luomiseen. Gion tuntee vetoa tähän impulsiiviseen naiseen, mutta hänen lääkärinetiikkansa estää kaikki lähentymisajatukset, vaikka ne hänen mielessään alati pyörivätkin. He tapaavat usein Cynthian ateljeessa, missä nauttivat teetä, roomansämpylöitä, edaminjuustoa, kuivattuja luumuja ja ensimmäisiä etelästä tulleita tomaatteja. 

Kirjailija kuvaa kauniisti Cynthian luomistyötä ja sen ongelmia. Nainen on kuin jännitetty kaari, ja häntä luonnehtii hurskas hulluus, jonka Gion haluaisi pitää oikeilla raiteilla. Gion ajattelee mielessään herättelevänsä naisen inhimilliseen, mutta hänen mielestään Cynthiassa värähtelee salaisuuksia, joita hän ei ehkä koskaan ymmärrä. "Kauniimpaahan mies ei voi kokea kuin sen, että löytää ylpeästä, nuoresta olennosta omat ajatuksensa ja tunteensa; se on onnea, joka on sukua siittämiselle." Romaanin lopussa Gion menee naimisiin Cynthian kanssa ja he saavat myös lapsen. Romaanissa kuvataan varsin kauniisti ja intensiivisesti henkisen halun muuttumista eroottiseksi. 

Toni on katupoika, joka elättää itsensä ja vanhan isoäitinsä näyttämällä kadulla kirkkaalla säällä kaukoputkella tähtiä. Gion kiintyy poikaan, ja tämän isoäidin kuoltua ottaa hän Tonin apupojakseen vastaanotolle, jossa hänestä kehittyy varsin etevä ja analyyttinen tuki lääkärille. Toni kiintyy myös syvästi Cynthiaan (he tekevät sinunkaupat!), ja kolmikko retkeilee yhdessä alpeilla, missä Toni pelastaa Cynthian lääketieteellisellä taitavuudellaan. Tonin heräämistä miehuuteen on kirjassa myös kuvattu uskottavasti. 

Kirjassa on myös varsin vauhdikkaita kohtauksia, esim. kun yhden illan aikana Gion käy hoitamassa voimanostajan luulosairasta äitiä, huumeenorjaa ja nunnan kaapuun pukeutunutta ilotyttöä, joka on lapsena ollut hänen potilaansa. Vierailu morfinistinaisen kotona on värikkäästi ja hyvin uskottavasti kuvattu, myös kertomukseen upotettu morfinistin lapsuusajan kokemus on oikea kansantieteellinen helmi.

Lääkäri Gion on liikuttava kirja. Vaikka kaikki päähenkilöt ovat puhtaita ja jotenkin eteerisiä, käydään kuitenkin heidän kauttaan varsin syvissä eksistenssin vesissä. Kirjan kieli on myös huoliteltua ja temppuilematonta. Lääkärin työtä kirjassa on myös kuvattu varsin uskottavasti. Katolinen spiritualiteetti ilmeni myös kirjan monissa kohtauksissa positiivisella tavalla. 

Vaikeaa taidetta VIII: Dybbuk

(Kuva: https://www.yivo.org/Dybbuk-Screening)

Puolalaisen Michał Waszyńskin vuonna 1937 ohjaama Dybbuk on yksi suosikkifilmejäni ja kilpailee ykköspaikasta Sergei Paradžanovin Granaattiomenan värin kanssa. Kumpikin filmi kuuluu vaikean taiteen kategoriaan niin monikerroksellisuutensa kuin rikkaan kuvakielensä vuoksi. Kumpikin filmi herättää katsojassa ikävän tuhoutuneeseen kulttuurimuotoon. 

Elokuvan käsikirjoitus pohjautuu venäläisen kirjailija S. An-skyn (Shloyme Zanvl Rappoport) jiddišinkieliseen näytelmään Tsvishn Tsvey Veltn – der Dibuk vuodelta 1914. Mielenkiintoista on se, että näytelmää esitettiin 1930-luvulla Kansallisteatterissa Aino Kallaksen käännöksenä, mutta esitys piti lopettaa äärioikeiston painostuksesta. Nykyään mahdollista esitystä vastustaisivat äärivasemmisto ja vihreät. Waszyńskin filmin kieli on pääosin jiddiš. YLE esitti filmin vuonna 2021.

Elokuvan juoni on seuraava. Parhaat ystävät Nisan ja Sender, asuvat pienessä kylässä Venäjän juutalaisten asuinalueelle. Ystävyytensä sinetiksi he vannovat yhdessä, että heidän vaimojensa odottamien lasten tulisi mennä keskenään naimisiin, jos he olisivat tyttö ja poika vastoin salaperäisen ja synkän vaeltajan neuvoja, joka varoittaa sitomasta tulevia sukupolvia toinen toisiinsa. Senderin vaimo kuolee synnyttäessään heidän tytärtään Leaa, ja Nisan hukkuu myrskyyn sillä hetkellä, kun hänen vaimonsa on synnyttämässä heidän poikaansa Khanania. 

Senderistä tulee rikas kauppias Britnitzin shtetlissä. Eräänä päivänä Khanan saapuu sinne köyhänä ješiva-opiskelijana. Miehet eivät vielä tiedä yhteyksistään, ja Sender ottaa Khananin huomaansa. Käy kuitenkin niin, että Lea ja Khanan rakastuvat tietäen kuitenkin, ettei Sender suostu avioliittoon Khananin varattomuuden vuoksi. Khanan alkaa vimmatusti tutkia Kabbalaa ja harjoittaa taikuutta parantaakseen asemaansa sulhaskokelaana.

Kun hän kuulee, että Sender on järjestänyt Lean avioliiton rikkaan kauppias Nakhmanin yksinkertaisen ja säikyn pojan Menashen kanssa, hän kutsuu Saatanaa auttamaan häntä ja alkaa käydä kauppaa Faustin tapaan. Saatana iskee Khananin kuoliaaksi synagogassa, mutta hän palaa dybbukina, levottomana henkenä, joka valtaa Lean. Dybbuk on ennen aikojaan kuolleen ihmisen haamu, joka palaa vielä elämään kokemaan sen ilot ja surut. Dybbuk voi mennä rakastamaansa ihmiseen, mutta jos hän on ollut paha ihminen, voi muuttua vain kasviksi tai eläimeksi. 

Lean häitä siirretään, sillä kesken häämenojen Lea kieltäytyy menemästä naimisiin Menashen kansssa. Sender pyytää apua Ezerieliltä, ​​viisaalta ja voimakkaalta rabbilta läheisestä Miropolista. Ezeriel ajaa dybbukin ulos, mutta Lea tarjoaa sielunsa Khanan-dybbukille ja kuolee, ja lopussa salaperäinen vaeltaja, joka aina taitekohdissa ilmestyy sanomaan painavan sanansa, puhaltaa kynttilän sammuksiin ja lausuu heprealaiset sanat baruch dayan emet (autuas on korkein tuomari). Lea ja Khanan saivat toisensa vasta kuolemassa.

Kertomuksen päähenkilöt ovat hasidijuutalaisia. Hasidismi syntyi itäeurooppalaisten juutalaisten keskuudessa popularisoimalla Kabbalaa. Liike on olemukseltaan mystinen korostaen henkilökohtaista uskoa, ei niinkään lakiuskoa, kuten ultraortodoksijuutalaiset tekevät. Hasidismiin kuluu myös musiikin ja tanssin kautta saavutettava uskonnollinen ekstaasi. Tästä uskonnollisuuden muodosta ja ennen muuta kadonneesta juutalaisesta elämänmuodosta filmi antaa hyvän kuvan. 

Filmin alussa rabbit laulavat ja huojuvat lukiessaan Tooraa, miehet tanssivat hurjasti keskenään Lean kihlajaisissa ja naiset hillitysti häätilaisuudessa. Rahvas sitä vastoin tanssii yhdessä klezmer-musiikin tahdissa. Liturgista laulua on elokuvassa paljon. Erityisen koskettava on poikakuoron laulama Korkeanveisun "Rakkautesi on ihanampaa kuin viini" ja Varsovan suuren synagogan kanttorin, "juutalaisen Caruson" Gerszon Sirotan liturginen laulu.

Kertomus on upotettu juutalaisiin juhliin. Lehtimajajuhla eli sukkot on kuvattu siten, että rabbeilla on oikeassa kädessä lulav-kimppu ja vasemmassa etrog-sukaattisitruuna. Etrog viittaa Tooran opiskeluun ja samalla sen käskyjen noudattamiseen - keskeisiin elementteihin filmissä. Dybbukissa kuvataan kauniisti kirjoitetun sanan pyhyyttä: rabbit suutelevat pyhiä kirjoja ja esim. Lean täti juoksee toorakaapille harjoittamaan katumusta. Myös Khanan uskoo löytävänsä kirjoista voiman, jolla voisi saada Lean puolisokseen. 

Sapatin viettoa on myös kuvattu, mutta yllättävää kyllä, perheen isä sytyttää sapattikynttilät. Sapattina syödään perinteen mukaan gefilte fischiä. Hasidiperinne tulee ilmi sapattipöydässä, kun perheenpää ei halua lukea Talmudia, vaan Kabbalaa. Juutalaisia häitä kuvataan myös varsin elävästi, vaikkei niistä sitten tulekaan mitään. Lean tanssi kuoleman kanssa on varsin hyytävä. Filmin lopussa oleva eksorsimi-kohtaus on myös hyvin todentuntuinen. Elokuvan tieteellisen taustatyön oli tehnyt tunnettu judaisti Majer Bałaban pienintä yksityiskohtaa myöten, joka näkyy asuissa, tansseissa tai vaikkapa ovenpielien mezuzoissa.

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus tulee kertomuksessa myös esiin: Sender on rikas kauppias, jolle kaikki on kauppatavaraa, myös oma tytär Lea. Köyhät ovat köyhiä, joiden tehtävänä on enentää isäntäväen omaisuutta, ja heille heitetään ainoastaan murusia herrasväen pöydästä. Rahvaan ja isäntäväen ero kuvattu varsin voimakkain vedoin.

Elokuvan kantava ajatus on kestävien ja katoavien arvojen kamppailu ihmiselämässä. Sender ymmärtää varsin nopeasti kuka Chanan on, mutta rahanhimossaan hän on valmis unohtamaan ystävälleen antamansa valan ja myös kieltämään tyttäreltään todellisen rakkauden. Vaikka hän sydämessään tunsi ystävänsä kuoleman, se ei häntä enää liikuta. Elokuva on erikoinen melodraaman ja kauhufilmin sekoitus, jonka yllä leijuu kohtalon ja mystiikan aura.

Michał Waszyński oli homoseksuaali, mikä saattaa heijastua alkuosassa kuvatussa Nisanin ja Senderin ystävyydessä, jossa on vahva eroottinen sävy, samoin myös kohtauksessa, missä Hennach katselee ystävänsä Chananin nautinnollista kylpemistä mikwessä. Eroottinen vire kulkee myös läpi filmin Lean ja Chananin rakkaustarinassa, vaikkei pidemmälle päästä kuin kevyesti koskettamaan toisen käsivartta, mutta sehän riittää... 

Katselin elokuvan näyttelijöiden ja muiden henkilöiden henkilöhistorioita. Pääsien esittäjät Lili Liliana ja Leon Liebgold pelastuivat Neuvostoliiton kautta Yhdysvaltoihin, jossa he esiintyivät jiddišinkielisinä näyttelijöinä. Waszyński kiersi myös Moskovan kautta, palasi sitten Puolaan, mutta päätyi lopulta Italiaan ohjaamaan historiallisia elokuvia. Useimpien näyttelijöiden kohtalona oli kuitenkin kuolla Puolassa juutalisvainoissa. On järkyttävää, kuinka paljon osaamista ja lahjakkuutta tuolloin tuhottiin. Ihmisten myötä katosi myös kaunis ja rikas juutalainen kulttuuri Puolasta.  

Scapinin vehkeilyt

Kävin syksyllä 2021 katsomassa Molièren Saiturin Kansallisteatterin esityksenä. Taitavat näyttelijät tekivät parhaansa, mutta minulle jäi kuitenkin olo, että nähtiin lähinnä puskateatteria. Vauhtia ja mäiskintää riitti, muuta sisältöä vähemmän, ja minua jäi ärsyttämään esim. Valèren, jonka pitäisi olla testosteronia tihkuva rakastaja, sukupuolettomaksi woketettu rooli. Olisiko sittenkin niin, että Molièren aika on jo mennyt? Päätin kuitenkin Racinen Faidran innoittamana viipyillä 1600-luvun Ranskassa ja lukea Molièren Scapinin vehkeilyt.

Näytelmän ainekset on otettu Terentiuksen Phormiosta ja italialaisesta commedia dell’arte -hahmoista. Teos esitettiin ensimmäisen kerran 1671, ja Ludvig XIV aikana sitä esitettiin yli 200 kertaa. Teosta esitetään myös nykyään Ranskassa. Molière on sanonut, että "minä otan tavarani sieltä mistä minä ne löydän". Mikään suuri teos Scapinin vehkeilyt ei kyllä ole, mutta lystikäs se on. Löysin näytelmän Kariston seuranäytelmiä -sarjasta, jossa aikoinaan ilmestyi lähes 400 pientä näytelmää (esim. Kainulaisen Renk´ Kallen urotyöt, Virvatulen Varastettu polkupyörä tai Halmeen Onnen hyrrä). Esipuheen kirjoittajaa tai näytelmän kääntäjää en kirjasta löytänyt. Tuosta kirjastosta voisi löytyä paljonkin vähemmän tiedostavaa teatteritaidetta.

Näytelmä sijoittuu Neapeliin eli Napoliin. Ovela palvelija Scapin huijaa vanhoja saitureita Gérontea ja Argantea kollegansa Silvestren avulla. Nämä kauppiaat ovat jättäneet naimattomat poikansa Octaven ja Léandren palvelijoidensa huostaan ​​lähtiessään työmatkoilleen. Pojat alkavat heti pelehtiä naisten kanssa isien poissa ollessa sillä seurauksella, että Octave menee naimisiin Hyacinthen, Géronten tyttären kanssa. Léandre puolestaan rakastuu Zerbinetteen, joka on kasvanut kiertävien mustalaisten keskuudessa. Scapin haluaa varmistaa, että Argante suostuu poikansa avioliittoon ja että Géronte tarjoaa tarvittavan summan Zerbinetten lunastamiseen mustalaisilta, jotka sieppasivat hänet lapsena.

Scapin kiristää sitten Argantea ja Gérontea keksittyjen tarinoiden avulla saaden näin tarvitsemansa rahat kasaan. Scapin haluaa myös kostaa Gérontelle, joka kavalsi hänet Léandrelle. Scapin saa Géronten uskomaan, että palkkamurhaajat ovat hänen jäljillään. Scapin piilottaa uhrinsa säkkiin ja hakkaa häntä kartulla niin lujasti kuin pystyy, mutta hänen aikomuksensa tulevat ilmi. Géronte on kostamassa hänelle, kun yllättävästi Zerbinette tunnistetaan rannerenkaan avulla Arganten tyttäreksi ja Hyacinthe Géronten salaiseksi lapseksi toisesta liitosta. Viimeisessä kohtauksessa Scapin teeskentelee olevansa lähellä kuolemaa, koska oli onnettomuuden uhri ja pyytää Argantelta ja Gérontelta anteeksi tekojaan, nuoret saavat toisensa ja yleinen sopu vallitsee nuorten ja vanhojen kesken näytelmän lopussa. 

Käänteitä ja vauhtia näytelmässä on runsaasti, myös paljon sukkelaa sanailua. Itse teksti ei kuitenkaan nouse millään tavalla kovin korkealle tasolle. Luulen, että tämä näytelmä tarvitsee onnistuakseen hyviä komedianäyttelijöitä. Kaikki juonenkäänteet ovat ennalta arvattavia.

Yksitoikkoinen onni muuttuu pian ikäväksi. Elämä vaatii myrskyä ja tyyntä, ja esteet vaan virittävät tulta ja lisäävät nautintoa.

On parempi olla naimisissa kuin kuollut.

Tarkoitan vaan, että alkusyy nuorten huonoon käytökseen on kasvatuksessa, jonka he ovat saaneet isältään.

Scapinin posliinihahmo (Meissen)
(Kuva:https://emuseum.gardinermuseum.com/objects/1128/scapin)