Kävelyllä Viipurissa V: Uno Ullbergin jalanjäljissä

Viipurin Suomalainen kirjallisuusseura on toiminut vuodesta 1845 lähtien tavoitteenaan vaalia Viipurin kirjallista ja kulttuurista perintöä julkaisemalla uusinta Viipuria koskevaa tieteellistä tutkimusta sekä järjestämällä keskustelu- ja esitelmätilaisuuksia. Seuran toiminnan puitteissa järjestettiin 11.-13.6.2018 opintomatka Viipuriin, jossa tutustuttiin Uno Ullbergin arkkitehtuuriin. Matka vetäjänä oli seuran esimies, dosentti Pentti Paavolainen ja asiantuntijana arkkitehti, TT Petri Neuvonen. Mukana oli myös muita Viipurin tuntijoita, jotka rikastivat kävelyretkiämme esityksillään. 

Uno Ullberg on nimenomaan Viipurin arkkitehti, vaikka hän on suunnitellut taloja myös muualle Suomeen. Hänen parhaat työnsä ovat jääneet luovutettuun Karjalaan. Viipurissa näkyy koko hänen työnsä kaari: jugendista klassisimin kautta funktionalismiin. Useimmat Ullbergin rakennuksista ovat varsin huonossa kunnossa taidemuseota lukuun ottamatta. Hän on suunnitellut 15 kohdetta vanhaan kantakaupunkiin. Ullbergin ansiona on pidetty hänen hienovaraista suhdettaan rakennettuun menneisyyteen ja uusien rakennusten onnistunutta sovittamista niihin. Hänen arkkitehtuuriaan leimaa mittasuhteiden taju sekä materiaalien että detaljien hienostuneisuus. 

Ensimmäinen kohteemme oli Viipurin Diakonissalaitos vuodelta 1931. Laitoksen synnyn kannalta on Hackmanien suvulla ja Viipurin Saksalaisella seurakunnalla ollut keskeinen asema. Kaiserwerthiläinen diakonia-aate levisi Saksan ja Viipurin saksalaisten kautta Suomeen. Diakonissalaitos erikoistui myöhemmin erityisesti silmäsairauksien hoitoon. 

Viipurin Diakonissalaitos alkuperäisessä asussaan (Kuva: Museovirasto)

Nykyasussaan on tunnistettavissa laitoksen päädyn suuret ikkunat, mutta kaikki muu rakentaminen laitoksen yhteyteen on ollut kovin kömpelöä. Mitä yksinkertaisempaa arkkitehtuuri on, sitä suuremmat vaatimukset asetetaan detaljeille, kuten listoitukselle, ikkunoille, oville jne. Tämä puoli ei ole ollut uuden isännän vahvuus, ja siksi niin monet restauroidutkin rakennukset kärsivät puutteellisesta toteutuksesta (tämä ei tosin koske Aallon kaupunginkirjastoa). Rakennuksessa on selvästi nähtävillä funktionalistisia piirteitä, mutta muuten se asettuu 1920-luvun klassisimin maisemiin. Tämä on muutenkin tyypillinen piirre Ullbergin Viipurin arkkitehtuurille.

Seuraava kohde oli Maakunta-arkisto Tervaniemellä. Autonomian ajalla suunnitellun ortodoksisen kirkon perustan päälle rakennettu arkistorakennus näkyy kauniisti Linnansillalle ja vanhaan kaupunkiin. Rakennusta ei päässyt lähemmin katsomaan, koska vartija tuli ajamaan meidät pois. Lipputangon päässä oli ylväänä vielä W kaupungin tunnuksena. Sisäänkäynti on aistikkaasti suunniteltu: hiottua punaista graniittia, nerokas kaideratkaisu ja oven kauniit detaljit. Rakennuksen massoittelu on hieno, luoden rakennukseen ja sen ympäristöön juhlavan tunnelman. Arkiston takana on sakean pensaikon peittämänä iso kasarmialue, ja mäellä on myös Pietari Suuren patsas, joka syrjäytti isännänvaihdoksen yhteydessä Suomen leijonan. Leijonan löydät tänään puoliksi hyljättynä Monrepos´n puistosta. 

Viipurin maalauksellisimmat kadut ovat Karjaportinkatu ja Vesiportinkatu. Karjaportinkadulla on yksi Ullbergin suunnittelema talo. Katu alkaa Kauppatorilta, vasemmalla ovat kauniit Pirunkirkon ja Thesleffin jugendtalot. Mustainveljestenkadulla näkyy palanut 1700-luvun talo ja uudisrakennus "Linna", joka muistuttaa lähinnä Baba Jagan mökkiä. Nykyarkkitehdeillä ei näy olevan Uno Ullbergin silmää sille. kuinka rakennetaan historialliseen ympäristöön. 

Mennyt ja uusi aika kohtaavat: Aleksandrin ja Innan pallogrilli historiallisella parvekkeella

Karjaportinkatu merelle päin

Ullbergin suunnittelema Hackmanin sokerimakasiini ulottuu läpi koko korttelin Pohjoisvallilta Karjaportinkadulle. Pohjoisvallin puoli on postinkeltainen, Karjaportinkadun puoli helmenharmaa. Makasiinin portti tuo mieleen egyptiläisen arkkitehtuurin tai Suomenlinnan Kuninkaanportin. Rakennus edustaa 1920-luvun rakennustaidetta parhaimmillaan, vaikka onkin teollisuusrakennus. Erik Bryggmanin varhaisemmat rakennukset Turussa ovat myös tämän henkisiä. Hackmanin varaston kautta kulkivat koko itäisen Suomen sokeritoimitukset.  

Karjaportinkatu vuonna 1941 (Kuva SA-kuva)

Hackmanin sokerimakasiinin portti

Matka jatkui eteenpäin. Vesiportinkadulla muisteltiin Lempi Jääskeläisen ja Kersti Bergrothin kuvauksia tästä erikoisesta kadusta, jossa yhtyy pohjoinen ja eteläinen tunnelma. Vasemmalle puolelle jäi myös keskiaikainen talo, jota on ehostettu "historialliseksi" korkealla harjakatolla. 

Kadun päässä oli Hackmanien talo, joka on Ullbergin ensimmäisiä suuria suunnittelutöitä. Talossa oli sekä liiketilat että Hackmanien yksityisasunto. Talon on nyt asumaton ja sen hienostuneet sisätilat ja taideteokset ovat tuhoutuneet. Talon kivijalassa on sodan jälkiä, ja toisella sivulla on kiveen hakattuna arkkitehtien nimet. Julkisivun kivenkäsittely on taidokasta, siinä on jotain wieniläishenkistä. Rakennus kokonaisuutenaan on rakennustaiteellisesti merkittävä, hyvin verrattavissa vaikkapa Stocklet´n palatsiin Brysselissä.   

Hackmanin palatsi

Kävelymme jatkui Piispankatua pitkin, missä oli vanhoja porvaristaloja ja piispantalon päälle rakennettu uudempi talo. Viipurin vanhat kadut olivat syntyneet muinaisten karjapolkujen pohjalle. Orgaanisuus ja monikerroksellisuus ovat tässä kaupungissa elävänä läsnä, vaikka (tai ehkä juuri siksi), ettei paljoakaan ole korjattu tai uutta rakennettu.

Vilkaistessa vasemmalle Linnankadulle, heilui tuulessa ikoninen viipurinrinkeli, ja tuomiokirkon kellotorni oli hupussa korjaustöiden vuoksi. Muutenkin kaupungissa korjattiin monia arvorakennuksia. Kunpa Vanha tuomiokirkkokin korjattaisiin ja myös vähän matkan päässä oleva Dominikaaniluostari! Luostarinkatu on täynnä suomalaista kulttuurihistoriaa. 

Viipurin Panttilaitoksen talo

Luostarinkadulla on Viipurin Panttilaitoksen talo vuodelta 1931. Talo on ensimmäinen Viipurissa, jossa käytettiin nauhaikkunoita. Talo on edelleenkin hyvässä kunnossa ainakin ulkoa päin. Seuraavat Ullbergin talot olivat As.Oy Pampplan ja Varjon talot Etelävallilla. Rakennukset ovat kuin varjo siitä, mitä ne olivat 1920-luvulla. Vain talon aihion voi tunnistaa. Mittasuhteetkin ovat muuttuneet, koska korkea harjakatto on muutettu matalaksi. Talot sijaitsevat hienolla paikalla: asunnoista on suora näkymä Viipurin lahdelle. Ullberg asui myös itse Pamppalassa.

As. Oy Pamppala

As. Oy Varjo

Pamppalankatu

Lehtovaaran talon nykytila

Vehreää ja kauniisti kumpuilevaa Pamppalankatua pitkin siirryttiin raunioituneiden kortteleiden ja aistikkaiden 1700-luvulta peräsin olevien yksityistalojen ohi Linnankadun kautta (raunioituva Domus ja Lempi Jääskeläisen muisto!) Harmaiden veljesten kadulle, missä oli Ullbergin suunnittelema tanskalaishenkinen  Dippelin toimi- ja asuintalo. Dippelien veljekset vaikuttivat monella tavalla Viipurin talous- ja kulttuurielämässä. Carl Eduard Dippelin päätyöstä, Viipurin tuomiokirkosta, ei ole enää jäljellä muuta kuin kivijalkaan tehty muistomerkki. 

Aamupäivän retki päätyi Lehtovaaran talon luo, joka on puolirauniona odottamassa purkua tai pelastusta. Edellisestä linkistä näet talon alkuperäisen asun Virtuaali Viipurin sivuilta. Talon nykyasu ei anna aavistaa talon muotokielen rikkautta.

Otto-I. Meurmann pitää Ullbergin päätyönä Pyöreän tornin muuttamista ravintolaksi. Hän kirjoittaa seuraavasti: "Siihen työhön hän sai upottaa kaiken rakkautensa historialliseen kotikaupunkiinsa ja syventyä pieniä yksityiskohtia myöten luomaan tunnetta täynnä olevia huonetiloja, missä ikään kuin saattoi kuulla historian hengettären siipien suhinaa." Pyöreän tornin seinämaalaukset heijastelevat 1920-luvun historiankäsitystä à la Kumpujen yö. Venäjä ei ole muuten läsnä kuin Viipurin pamauksessa.

Pyöreän tornin seinäkoristusta

Iltapäivän retki alkoi Paraatikentältä, joka Kauppatorin ja Raatihuoneentorin kanssa muodosti aikoinaan kolmen kentän sarjan. Nykyään Paraatikenttä on puistona, jota koristaa mm. Agricolan patsas, jonka Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura aikoinaan hankki kaupungin koristukseksi Dippelin Tuomiokirkon eteen. Raatihuoneentorilla on säilynyt puolet entisestä kaupungintalosta, joka oli myös Viipurin teatterielämän keskus. Ullberg oli myös tämän työn takana, jossa vanha rakennuskanta modernisoitiin. Lempi Jääskeläinen on kuvannut kauniisti tätä taloa ja siinä vietettyjä tilaisuuksia teoksessaan Kevät vanhassa kaupungissa, joka jokaisen Viipurin ystävän täytyisi lukea.

Iltapäiväkävelyllä näimme myös Ullbergin suunnittelemat Kaasulaitoksen talon ja Karjalan toimitalon, jossa oli hotelli Knut Posse. Kuljettiin vielä kaupunginkirjaston, tuomiokirkon ja kuvernöörin residenssin ohi. Matkalla asiantuntijat kertoivat rikkaasti mm. Viipurin musiikkielämästä, Toivo Kuulan murhasta ja 1700-luvun Viipurin kulttuurielämästä. Viipuri oli ollut ennen muuta myös koulukaupunki: siitä olivat todisteena useat komeat koulut, joista monet oli myös restauroitu. Kuljimme Pietisen puusepäntehtaan ohi, jossa ammuttiin sisällissodan ensimmäiset laukaukset. Viipurissa tapahtui myös punaisen ja valkoisen terrorin surulliset näytökset 1918: kaupungin venäläisten ampuminen linnan valleilla ja vangittujen valkoisten murhaaminen Viipurin lääninvankilassa. Tähän tematiikkaan tutustuvan kannattaa lukea Teemu Keskisarjan Viipuri 1918.

Viipurin kaasulaitoksen talo

Karjalan toimitalo

Petri Neuvosen vetämä mielenkiintoinen kävelykierros päätyi Pantsarlahden bastionin juurelle, missä on kaksi Ullbergin merkkiteosta: Saksalais-ruotsalaisen seurakunnan talo ja Viipurin taidemuseo. Ensimmäinen on restauroitu ulkoa, jälkimmäinen myös sisältä. Seurakuntatalo on arkkitehtonisesti siirtymävaiheen talo. Ensimmäisten kerrosten vuolukiviset ikkunanpielet ja ornamentiikka ovat 1920-lukua, yläkerta jo puhdasta funktionalismia. Taloa on ehdotettu Ullberg-museoksi. Talo on kaikin puolin hieno monikulttuurisen Viipurin ja sen edistyksellisen kaupunkisuunnittelun monumentti. 

Ullbergin mestariteos, Viipurin taidemuseo, on entisöity ja siellä toimivat edelleenkin sekä taidekoulu että taidemuseo. Oppaamme kutsui sitä "Eremitaasin ulkoliiteriksi". Olen itse kirjoittanut tästä rakennuksesta aikaisemmin seuraavasti: "Rakennuksen muotokieli on monikerroksista. Hovioikeudenkadulta avautuu voimakas, miltei saksalaista ekspressionismia edustava taitettu, sileä julkisivu. Kun portaat on noussut ylös, tullaan juhlallisen portin kautta, jonka kattoa koristaa svastika-kuvio, intiimille sisäpihalle, joka on päällystetty rapakivellä, ja jonka keskellä on pieni, pyöreä suihkulähde. Pihalla ollaan 1920-luvun arkkitehtuurin sydämessä. Kun sieltä astuu hieman eteenpäin, avautuu puolipyöreän, herooisen pylväikön välistä näkymä Viipurin lahdelle. Tämä rakennus tarjoaa katsojalle monenlaisia elämyksiä: juhlallisia, intiimejä, klassisia ja moderneja. Rakennus avautuu ja sulkeutuu - se on siis orgaaninen luomus ja siksi katsojaa syvästi liikuttava. Mikä sääli, ettei tämä Ullbergin mestariteos enää sijaitse Suomen kamaralla."   

Saksalais-ruotsalaisen seurakunnan talo

Taidemuseosta löytyy ikiaikaista ornamentiikkaa ja muotojen rohkeutta 

Matka Ullbergin jalanjäljissä avasi meille monenlaisia näköaloja Suomen sivistyshistoriaan, politiikkaan, arkkitehtuuriin ja ehkä myös tulevaisuuteen. Lukuisat vilkkaat keskustelut kielivät siitä, että matka oli koskettanut. VSKS valmistelee parhaillaan kirjaa Uno Ullbergistä. Se on kulttuuriteko.

Otto-I. Meuermann kirjoittaa kollegastaan: "Uno Ullberg oli taiteellisesti lahjakas...Luonteeltaan hän oli hieno ja seurallinen, kulttuuripersoona. Kaikelle työlleen hän asetti korkeat vaatimukset kilpaillen niitä sommitellessaan itsensä kanssa. Hän syventyi innostuneesti jokaiseen työhönsä, kuunteli tilaajan toivomuksia johdatellen niitä parhaisiin tavoitteisiin antamatta kuitenkaan heidän toiveidensa johtaa tuloksen huononemiseen." 

Näkymä taidemuseon pihalle

Rooman päiväkirja 23.5.2018

Paavin vastaanotolla

Päivän aluksi meillä oli paavin vastaanotto Pietarinkirkon aukiolla. Tälläydyimme pantoihin ja ruustinnat tummiin asuihin. Paikat saatiin parinkymmenen metrin päästä paavista. Hän saapui paavimobilella, kansa oli hurmiossa ja kurkotteli hänet nähdäkseen. Sveitiläiskaartilaiset rauhoittelivat yleisöä ja vastanotto saattoi alkaa. 

Paavi tervehti saapuneita ryhmiä, myös meitä, jonka jälkeen alkoi evankeliumin luku ja saarna. Kaikki käännettiin monelle kielelle. Kuulijakuntaa oli myös ympäri maailmaa. Franciscus puhui kommunion merkityksestä nuorelle ihmiselle. Lopuksi rukoiltiin ja saatiin siunaus. Tilaisuus oli kaunis ja valoisa, ja kuulijat saivat mitä halusivat. Meille (tai ainakin minulle) oli vierasta paavin aseman jatkuva korostaminen tilaisuuden yhteydessä. Jaksan kuitenkin uskoa, että Franciscus on edeltäjäänsä parempi paavi (vaikkakin Ratzinger oli hyvä teologi) ja tekee hyviä avauksia kirkkonsa sisällä ja ekumenian alalla. 

Pietarinaukiolta menimme vierailulle Uskonopin kongregaatioon, laitokseen, joka on osa paavin kuuriaa, jonka tehtävänä on vaalia kirkon opin puhtautta. Virasto käsittelee oppiin, kurinpitoon ja avioliittoon liittyviä kysymyksiä. 1500-luvulla laitos tunnettiin inkvisition nimellä. Meidät otti vastaan arkkipiispa Joseph Augustine de Noia, joka esitteli viraston toimintaa.

Kongregaation sisäpiha

Rakennus, missä kongregaatio työskentelee, on peräisin 1500-luvulta. Sen rakensivat alun perin dominikaanit, ja se on ollut kolmen paavin koti. Kongregaatio on osa kuuriaa, joka auttaa paavia työssään. Se on myös yksi maailman vanhimpia yhä toimivia virastoja, jossa on kaikkiaan 2000 työntekijää.

1500-luvulla oli inkvisition tehtävänä selvittää mihin erheet ja heresiat perustuivat. Ensimmäisiä selvitettäviä asioita oli kataarilaisuus ja manikeolaisuus. Nykyään virasto puolustaa ja levittää oikeaa oppia. Siellä tutkitaan myös papiston syntejä ja rikoksia (esim. hyväksikäyttötapaukset ja rippisalaisuuden rikkominen). Piispojen toiminnan ohjaaminen kuuluu myös työn piiriin. 

De Noian mukaan ekumeeninen liike on menettänyt päämääränsä. Myös opilliset keskustelut ortodoksien kanssa ovat hankalia, koska Moskovan patriarkaatti pyrkii olemaan koko ortodoksisen maailman pää. Mm. paavin asema on ongelmallinen ortodokseille. Viivyimme arkkipiispan luona noin tunnin ja minulle tuli sellainen olo, että oltiin huutolaispoikia kartanon eteisessä. Olisi paljonkin sanottavaa vaikkapa avioliittoon ja pappisvirkaan liittyen, mutta antaa olla. Uskon, että myös kirkot kehittyvät. 

Meillä Suomessa vellovat ekumeniakeskustelun aallot korkeina (Peura, Huovinen, Aejmelaeus): onko menty myöntyväisyydessä liian pitkälle ja silitelty paavia myötäkarvaan? Ongelmaa on myös omien kanssa: pitääkö olla mukana Leuenbergin konkordiassa vai ei? Ehkäpä ekumenian kannalta on viisainta olla allekirjoittamatta kyseistä sopimusta. 

Nämä pojat vartioivat Uskonopin kongregaatiota

Rooman päiväkirja 22.5.2018

Villa Lante 1940-luvulla

" Meidän täytyykin keskuudessamme elvyttää ja kehittää tietoisuutta antiikin kulttuurin entisestä ja nykyisin yhä jatkuvasta merkityksestä. Se on aikoinaan murtanut eristäytyneisyytemme täällä pohjolan erämaissa ja suonut meille pysyväisen yhteyden etelän suuriin kulttuureihin. Yhä edelleen on se omiaan yhdistämään meidät uusin sitein kansainväliseen sivistyselämään ja vahvistamaan osuuttamme siitä." Näillä ja muilla monisyisillä ajatuksilla aloittaa Amos Anderson Torsten Steinbyn teoksen Ikuinen Rooma ja Suomi (Helsinki 1951). Andersonin ansiosta Suomella on yksi Rooman hienoimmista renessanssihuviloista kulttuuri-instituuttina. Oli ilo aloittaa tiistaipäivä tuossa suomalaisen sivistystahdon ilmentymässä. 

Villa Lanten vierestä löytyy italialaisten vapaustaitelijoiden puisto ja Garibaldin patsas. Puistossa on myös suomalaisen torpparin pojan Herman Liikasen rintakuva. Liikanen osallistui taisteluihin Itävaltaa vastaan Unkarin vapauttamiseksi ja myöhemmin hän kunnostautui Dybbölin taistelussa Tanskassa (toisesta Saksan-Tanskan sodasta näytettiin meillä taannoin televisiossa vaikuttava 1864-sarja).

Intendentti Simo Örmä esitteli meille laajasti huvilan monikerroksista rakennushistoriaa ja sen taideaarteita. Kaikkein vaikuttavin tila oli loggia, josta avautui näkymä Roomaan ja jossa oli myös Franz Lisztin lahjoittama flyygeli. Lukuisat suomalaiset opiskelijat, tutkijat ja taiteilijat ovat ihailleet näitä näkymiä ja saaneet niistä innoitusta töihinsä. Jos haluaa tutustua Villa Lanteen tarkemmin, on Suomen Rooman-instituutilla hyvät kotisivut, ja historiallista syvyyttä instituutin syntyyn ja suomalais-roomalaisiin suhteisiin saa em. Steinbyn kirjasta. 

Kersti Bergroth kirjoittaa loggiasta avautuvasta näkymästä näin: "En unohda ensimmäistä aamua, jona Villa Lanten terassilta katselin Roomaa. Oli kuin olisin aivan uudella tavalla tuntenut sen ylhäisyyden, joka piilee tämän kaupungin historiassa. Oli kuin olisin yhtäkkiä saanut luvan hengittää sitä jalostunutta ilmaa, joka puhalsi kreikkalais-latinalaisen kulttuurin piirissä ja renessanssin maailmassa." 

Instituutin kirjastossa saimme kuulla Joona Salmisen esitelmän varhaisten kristittyjen Roomasta. Rooman on kuoleman kaupunki, koska siellä on monta merkittävän vainajan hautaa, kuten esimerkiksi Pietarin ja Paavalin oletetut haudat. Roomasta tuli kristillinen keskus juuri heidän ansiostaan. Alkuseurakunta lienee sijainnut Trasteveren alueella, jossa asui paljon juutalaisia, ja tällä kontaktilla lienee ollut merkitystä myös kristillisen jumalanpalveluselämän muotojen kehitykseen. Roomassa kristinuskosta tulee myös kaupunkilaisten uskonto. Kristityt alkoivat rakentaa myös katakombeja kokous- ja hautapaikoiksi. Niissä ei tosin asuttu. Katakombeissa kumoutuivat myös kristittyjen sosiaaliset hierarkiat. Kristinuskoa leimasi myös spatiaalinen fleksibiliteetti, joka salli jumalanpalvelusten suorittamisen monenlaisissa tiloissa, ei ainoastaan pyhitetyissä temppeleissä. Myöhemmin esimerkiksi pakanalliset rakennukset muutettiin kirkoiksi. 

Mielenkiintoinen oli näkökulma kirkkohistorian periodisoinnista. Tavallisesti kirkon historiaa tarkastellaan kirkolliskokousten päätösten näkökulmista. Historiaa voisi tarkastella kuitenkin myös esim. kasteen, ehtoollisen, opetuksen, kolminaisuusopin tai pääsiäiskysymyksen yms. kannalta. 

Lisztin lahjoittama flyygeli

Aamupäivä oli sisällöllisesti varsin runsas. Villa Lante ja Herman Liikanen puhuivat omaa kieltään. Gianicololla tunsi iloa myös siitä, että oli suomalainen. Siirryimme tältä kukkulalta Via Appialle, jossa joukkoomme liittyi emerituspiispa Eero Huovinen. Eero piti meille ruokailun yhteydessä pienen esityksen ekumenian vaiheista. Eeroa on katolinen teologia elähdyttänyt jo nuoruudesta lähtien (Küng, Lehmann, Teinonen) ja hän on arvostettu ekumeenikko ja Rooman ystävä. Seuraavassa keskeiset asiat piispan puheenvuorosta.

Via Appia antica

Reformaatio oli jo ilmassa ennen Lutheria. Katolisen kirkon sisällä oli ryhmiä, jotka ajoivat kirkon uudistamista. Trenton kirkolliskokous oli katolisen kirkon reformikonsiili, jossa pyrittiin uudistamaan kirkkoa oikeaan suuntaan. Myöhemmin kaikki reformaation juhlavuodet ovat keskittyneet keskinäiseen haukkumiseen. Ainoan poikkeuksen on muodostanut vuosi 2017, jolloin oli suuria sovinnoneleitä (esim. Franciscuksen Lundin vierailu). II maailmansota avasi tien ekumenialle, koska kaikki olivat sodasta kärsineet. Matkailun ja rauhanturvatoiminnan myötä avartui myös suomalaisten näkemys katolisesta ja ortodoksisesta kirkosta, jota olivat varjostaneet topeliaaniset jesuiittakuvat Välskärin kertomuksista. Vatikaanin II kirkolliskokous oli ratkaiseva tapahtuma ekumenian kannalta. Ekumenian tiellä ovat edelleen kysymys paavin asemasta, papin virasta ja sakramenteista. Luterilainen kirkko ei ole katolisten sisarkirkko kuten ortodoksit ovat, luterilainen pappi ei ole katoliselle pappi eikä meillä ole mitään asiaa katoliseen ehtoollispöytään (paitsi että ehtoollinen annetaan kyllä kyselemättä, jos oma luonto sen sallii). 

Luterilaisten ja roomalaiskatolisten ykseyskomissio on laatinut ekumeenisia asiakirjoja, kuten viime vuonna julkaistu Vastakkainasettelusta yhteyteen, josta on jo käyty debattia esim. Kotimaan palstoilla. Toisaalta on suru siitä, että kirkko on jakaantunut, ja 450 vuoden keskinäiset kaunat painavat edelleen. Toisaalta se, mikä kristittyjä yhdistää on paljon enemmän kuin se, mikä erottaa.  

Ruokailun ja Eeron puheen jälkeen alkoi varsin intensiivinen rupeama Rooman kirkkojen parissa. San Sebastiano fuori le mura on yksi Rooman seitsemästä pyhiinvaelluskirkosta Via Appian varrella. Kirkko on päältä varsin vaatimaton, mutta sisällä oli monenlaista taiteellista ja kirkollista rikkautta. Kirkossa oli aluksi säilytetty Pietarin ja Paavalin pyhäinjäännöksiä ja siellä on edelleen Pyhän Sebastianuksen hauta. Kirkossa oleva Berninin marmorinen Salvator mundi on keveydessään käsittämättömän hieno veistos. Kirkosta löytyvät myös Pietarin jalanjäljet, jotka syntyivät silloin, kun oli hän pakenemassa Roomasta ja kysyi Jeesukselta: Quo vadis, Domine? San Sebastianon edestä pääsee Sebastianuksen katakombeihin.

San Sebastiano fuori le mura

Bernini: Salvator mundi

Pyhän Sebatianuksen hauta

Pietarin Quo vadis- jalanjäljet

Via Appian varrella ovat myös Callixtuksen katakombit, minne seuraavaksi menimme. Koska katakombeja pidetään kirkollisina tiloina ja hautausmaina, ei sisällä saanut opastaa, eikä siellä saanut kuvata, vaan kaikki tarvittava kerrottiin ennen laskeutumista maan alle, ja hyvä niin. Olin vuonna 1974 edellisen kerran katakombeissa, ja siellä oli silloin vielä muumioituneita ruumiita lepopaikoissaan. Nyt ei ollut juuri mitään vainajista jäljellä. Kun laskeuduimme maan alle, oli ilma viileää ja raikasta. Erityisen kauniita olivat hyvin säilyneet freskot. Maanalainen hautauskulttuuri oli hyvin monimuotoista, ja katakombien verkosto on hyvin laaja. Kaikkia hautaluolia ei ole vielä edes avattu. Hieno, meditatiivinen mikrokosmos.

Aivan toisenlaisiin tunnelmiin päästiin, kun ajoimme seuraavaan kirkkoon, San Paulo fuori le muraan. Kirkko on alun perin rakennettu Konstantinus Suuren aikana Paavalin haudalle. Se on viisilaivainen basilika, joka on Rooman toiseksi suurin ja kuuluu myös Unescon maailmanperintöluetteloon. Kirkon esipiha puistoineen ja pylväikköineen on vaikuttava, ja sisään astuessaan ihminen viimeistään mykistyy, siksi vaikuttava sakraalitila on. Kirkon keskellä on Paavalin kahleet vitriinissä ja alempana sarkofagissa oletettu Paavalin hauta. Valo kirkkoon siilautuu alabasteri-ikkunoiden lävitse kuin Galla Placidiassa Ravennassa. Kirkko paloi täysin 1800-luvulla, ja ainoa alkuperäinen osa on apsis, jota koristaa tuiman näköinen Jeesus, jonka kohotetusta kädestä voi lukea sekä kolminaisuuden että kaksiluonto-opin vertauskuvan. Jos luterilaiset ihan oikeasti tekisivät pyhiinvaelluksia, niin tämä kirkko olisi sen kohde, koska ilman Paavalia ei meitäkään olisi kristittyinä. 

Kirkon yhteydessä oli iso hengellisten tavarain kauppa, mistä ostin itselleni paavi-paidan, joka myöhemmin töissä ehti herättää monenlaista ilmanalaa ja kiihtymystä...

San Paulo fuori le mura

Opillinen siunaus

Mithraeuem San Clementessä

Päivän sivistysannos olisi riittänyt jo tässä vaiheessa täysin, mutta nyt hörpättiin malja kuitenkin pohjia myöten. Roomassa käsittämättömät aarteet saattavat löytyä varsin vaatimattoman julkisivun takaa, niinpä San Clementeen astuessaan pääsee tutustumaan kirkkoon kolmessa kerroksessa. Kirkon varhaisimmat vaiheet ulottuvat miltei 2000 vuoden taakse, ja kaikkein syvimmässä kerroksessa löytyy mithraeum ja myös Mithra-koulu. Tästä salaperäisestä opista riittää vielä tutkimista tulevillekin sukupolville, mutta Roomassa Mithran kultti oli voimissaan alkukirkon aikoina ja se oli jonkinlainen sotureiden salaseura. Maan alla solisi myös lähde, ja siellä saattoi kulkea muinaista roomalaista katukivetystä pitkin. 

Seuraavassa kerrostumassa liikuttiin jo alkuseurakunnan maisemissa, seinillä oli kauniita freskoja, mm. Klemensin pyhimyslegenda. Tradition mukaan hänen jalkoihinsa sidottiin ankkuri ja hänet heitettiin mereen. Klemens on tunnettu kirjeestään korinttilaisille. Kaikkein ylimpänä on 1100-luvulta oleva kirkkotila, missä jälleen on nähtävillä hieno apsismosaiikki. 

Apsiksen mosaiikki

Yli 2000 vuotta vanhaa katukiveystä

Neitsyt Maria muistuttaa Theodoraa

Mithran alttari

Päivä oli ollut kuin olisi lukenut tauotta Alastalon salia: jatkuva vaikutteiden ja tarinoiden tulva, jota piti illalla ja vähän yölläkin sulatella. Päivän viimeinen ponnistus oli käynti Santa Sabinan dominkaanikonventissa. Sabina oli marttyyri ja hän on Rooman, kotirouvien ja lasten suojeluspyhimys. Kirkossa on myös vanhin säilynyt kirkonovi 400-luvulta. Santa Sabinasta käsin johdetaan dominikaanien toimintaa koko maailmassa.

Päivä päättyi suomalaisen dominikaaniveli Gabrielin pitämään messuun. Saarnassaan hän sanoi, että opintomatka on Jumalan lahjan käyttämistä, koska sen tavoitteena on syvempi Jumalan tuntemus. Kaunis ajatus ja sillä tavalla tosi, että Rooman viikon aikana oltiin kyllä enemmän taivaallisten kuin maallisten asioiden kanssa tekemisissä. Lopussa oli ehtoollinen, jonne meistä menivät ne, jotka halusivat tulla siunatuiksi - ehtoollisyhteyttähän meille ei ole. Tämä päivä oli varsin monipolvinen ja rikas.

Rooman päiväkirja 21.5.2018

Santa Maria in Trastevere

Pappisliiton satavuotisopintomatka suuntautui tänä keväänä Roomaan. Viikon kestäneen matkan keskiössä oli varhaiskristillinen spiritualiteetti. Matkanjohtajina olivat TT Joona Salminen ja Pappisliiton toiminnanjohtaja Jussi Junni. Roomassa ryhmää opasti legendaarinen Rooman tuntija Silja Tuominen. Matkalle lähti kaikkiaan 12 pappia ja ruustinnat päälle. Monen papin (ja ruustinnan!) mielenkiinnon tai tutkimustyön kohteena oli patristiikka, ja oli miellyttävää matkustaa ja seurustella sekä hauskassa että innostavassa seurassa. 

Seuraavan matkapäiväkirjan postaukset julkaisen joka päivältä erikseen, ja aion keskittyä lähinnä kirkollisiin aiheisiin, joista toivon olevan myös lukijalle iloa ja innoituksen aihetta lähteä itse tutkimaan näitä kulttuurimme keskeisiä aarteita. Kaikki tiet vievät Roomaan, ja Rooma on oikeastaan yhden asian suuri allegoria. 

Ensimmäinen ilta kului Trasteveressä, mikä on sekoitus alkuperäistä vanhaa roomalaisuutta ja turistitouhua. Trasteveressä on myös juutalaisuudella ollut keskeinen sija. Olin täällä ensimmäisen kerran 1974. Paikka oli maalaispojalle täyttä eksotiikkaa: tavernoita ja etelän öitä. Täällä muistan myös kerran syöneeni lehmän verkkomahaa, trippa alla romanaa. 

On liikuttavaa lukea Jaakko Suolahden kirjaa Viiniretkillä Italiassa vuodelta 1970, jossa hän itkee alkuperäisen, kansanomaisen Trasteveren katoamista aluksi rikkaiden roomalaisten ja sitten turistilaumojen tieltä. Suolahden kirjaa voi lämpimästi suositella Italian ja nostalgian ystäville. Rooman matkaan voi henkisesti virittäytyä tai sitä voi jälkikäteen sulatella Kersti Bergrothin teosten Maailman Rooma ja Tervetuloa Roomaan avulla. Varsinkin ensin mainittu teos menee varsin syvälle Rooman olemuksen ytimeen. Myös Kyllikki Hiiskun Italia valinkauhassa tarjoaa lukijalle mielenkiintoisia näkymiä ikuiseen kaupunkiin. 

Vierailimme matkamme aluksi Sant´Egidio -yhteisössä. Yhteisön toimintaa meille esitteli karismaattinen Leonardo Emberto Gialloreti, joka päätyökseen toimii lastenlääkärinä. Liike sai alkunsa vuonna 1969 opiskelijoiden ja koululaisten keskuudessa, jotka kokoontuivat yhdessä lukemaan Raamattua ja keskustelemaan siitä. Tämä oli tuolloin katolisessa maailmassa epätavallista, koska Raamatun opiskelua pidettiin pelkästään papeille kuuluvana. Vatikaanin toinen kirkolliskokous korosti kuitenkin mm. kansankielisyyttä ja saarnan merkitystä. 

Osa Italian nuorista halusi tuolloin uudenlaista yhteiskuntaa ja he alkoivat toimia aktiivisesti mm. opettamalla lapsia Rooman köyhissä lähiöissä. He ottivat aikuisen roolin lapsien kanssa, joiden vanhemmilla ei ollut aikaa tai eväitä kasvattaa lapsiaan. "Yhteiskunta alkaa muuttua silloin, kun ihminen itse alkaa muuttaa itseään" jäi erityisesti mieleen Gialloretin esityksestä. Myös kertomus laupiaasta samarialaisesta herätteli nuoria toimimaan, varsinkin vertauksen leeviläisen ja papin asenteet: miksi minä en pysähtynyt? Eikö meidän pitäisi auttaa kärsiviä lähimmäisiämme? 

Sant´Egidion työ ei ole sosiaalityötä, vaan ystävyyden ja suhteiden rakentamista. Ystävyys herättää toimimaan, ja autettavista tulee vähitellen auttajia. Seuraavat ajatukset jäivät mieleen: "Kirkon tehtävänä on rakkaus, ei toimitusten järjestäminen. Me olemme kaikki kerjäläisiä. Antaessaan rikaskaan ei anna lopulta omastaan. Ihminen voi antaa vain sitä, mitä hänellä on." Yhteisön toiminta on rukouksesta ja Raamatun tutkistelusta avautuvaa työskentelyä yhteiskunnan heikoimpien keskuudessa. Sant´Egidiolla on toimintaa 72 maassa ja sillä on 65.000 jäsentä. 

Vierailu tuossa yhteisössä oli hyvä alku Rooman matkalle. Gialloreti johdatti meidät omasta kirkostaan käytäviä pitkin Santa Maria in Trasteveren kirkkoon, jossa yhteisöllä oli rauhanrukous. Meistä vieraista pidettiin hyvää huolta: saimme kuulokkeiden kautta käännöksen ja käteemme annettiin rukouskirja, josta saattoi seurata hartauden kulkua. Meno oli vähän kuin Tuomasmessussa. 

Santa Maria in Trastevere on vaikuttava ja vanha kirkko. Ensimmäinen kirkko sen paikalla lienee ollut jo 200-luvulla. Kirkon monikerroksisuudesta todistaa myös se, että sen pylväät on tuotu luultavasti Caracallan kylpylästä. Portiikin sisäpuolella oli seinään upotettu muinaisia hautakiviä. Kirkon päädyssä on Neitsyt Maria ja kymmenen viisasta neitsyttä lamppujen kanssa. Kirkko on myös ollut Maria-kultin keskeisiä syntysijoja. Apsiksen Neitsyt Marian kruunaus ja kohtaukset Marian elämästä ovat peräisin jo osin 1100-luvulta. Rooman vanhojen kirkkojen mosaiikkiapsiksia ei voi kyllikseen katsella. 

Neitsyt Marian palvonta viritti viikon aikana ambivalentteja tunnelmia. Marian taivaaseenottamiset ja coceptio immaculata ovat sellaisia dogmeja, jotka saavat luterilaisen parran tutisemaan. Toisaalta on ymmärrettävää, kuinka numeenista todellisuutta on helpompi lähestyä Madonnan sylin kautta. 

Seuraavaan olen koonnut Roomaa sekä katolista ja osin luterilaista spiritualiteettia koskevat aikaisemmat postaukseni: Pyhiinvaellusta Pohjolan reunalla, Pyhän Honoratuksen saarella, Roomalaisia runoilijoita, Ruotsin pyhillä paikoilla, Skövde - Volvoja ja pyhimyksiä, Katariina Sienalaisen haudalla, Dympna, Agatha, Praxedis ja Nennolina - hurskaita naisia Rooman kirkoissa, Katolisen kirkon salaisuus, Trento - Tridentinumin kotikaupunki, Haec sunt in fossa Bedae Venerabilis ossa, Matrers ecclesiae - kirkon äidit, Pyhä Lucius ja Pyhä Theodul, Paavin palli.