Katolisen kirkon salaisuus

Katolisen spiritualiteetin konkreettisuutta

Katolinen uskonelämä herättää pohjoisen luterilaisessa ambivalenssia. Toisaalta tuntuu, että Rooman uskossa on jäljellä syvää pakanuutta ja magiaa, toisaalta ei voi kuin ihailla katolisen spiritualiteetin joka- ja arkipäiväisyyttä, kaikkialla läsnä olevaa kristillisyyttä ja sen symboleja, täysiä kirkkoja ja pyhiinvaellusteitä. Suomen kleeruksen kellokkaat ovat Roomaan kallellaan, mutta heidän kannattaisi miettiä sitä, miksi Italiassa kirkot ovat monta kertaa päivässä täysiä ja meillä taas ei edes sunnuntaisin, vaikka tehtäisiin mitä liturgisia uudistuksia ja seurakunnan osallistamista. 

Kesäretkellä Dolomiiteilla käytiin sunnuntai-iltapäivän messussa pienessä Andalon vuoristokaupungissa. Messuja järjestettiin pyhäpäivisin neljä (!) ja arkisin kaksi. Iltapäivän messussa sali oli täysi kaikenikäistä seurakuntaa. Ehtoollisjumalanpalvelus eteni samaan tapaan kuin meilläkin, paitsi tietenkin itse ehtoollisen osalta, jolloin seurakunnalle tarjottiin vain öylättiä, mutta pappi joi viinin. Kuoripojat soittelivat pieniä kulkusia transubstantiaation alkaessa, ehtoollisvälineitä kuurattiin liinalla ja niitä kanneltiin tabernaakkelin ja alttarin väliä. Vähäisen italiantaitoni vuoksi saarna ei avautunut kuin vain sen osalta, että pappi saarnasi evankeliumista. Tosin vaikutti siltä, että hän luki saarnan postillan tapaisesta teoksesta, eikä saarnalla tuntunut olevan mitään kosketuskohtaa tähän päivään. Hän ei myöskään katsonut kertaakaan seurakuntaan. Kuoripojat olivat sen näköisiä, että mitävälii, mutta he suorittivat tehtävänsä tottuneesti. Pappi taas välitti itsestään kuvan, että hoidellaan nopeasti tämä homma pois, että päästään kotiin spagetille. Kaikkea liturgista tekemistä leimasi puolinaisuus ja hartauden puute.

Tämä ei kuitenkaan tuntunut vaivaavan seurakuntaa, päinvastoin: he lauloivat virret ja liturgiset osat ilman säestystä ja virsikirjoja papin annettua intonaation. Väki oli keskittyneesti mukana, eikä kirkossa ollut sellaista hollitupatunnelmaa, mitä olen nähnyt esim. Venäjällä. Ehtoolliselle mentiin ja sieltä tultiin hartaan näköisenä. Katselin sivusilmällä vieressä istunutta kolmen lapsen äitiä, joka odotti neljättään. Ehtoollisen jälkeen hän varjosi kädellä silmänsä ja istui pitkän tovin syvässä hiljaisuudessa. Vieressä istuneet pienet lapset kunnioittivat äitinsä hiljentymistä. Jo pelkästään tämän näyn vuoksi kannatti kirkkoon tulla. Ehtoolliselle emme tietenkään menneet, koska ehtoollisyhteyttä kirkkojemme välillä ei ole. Kuitenkin kaikesta jäi harras ja pyhä olo. Kiitos sinulle katolinen kirkko!

Tässä mesussa ei ollut yhtään mitään poikkeavaa elementtiä, se oli ihan tavallinen jumalanpalvelus, mutta seurakunta tuntui siitä pitävän juuri siksi. Siellä oli turvallista, tuttua, pyhäin yhteyttä ja aidosti aitoa ehtoollista. Mitä muuta tarvitaan? Onko tämä katolisen kirkon salaisuus: tradition voima? 

Alussa kuvattu Fai della Paganellan Pyhän Antoniuksen patsas toi mieleen tämän laulun:
 https://www.youtube.com/watch?v=o3EZoDr6kqM

Viikon jumalanpalvelusten ohjelma