Antigone

 

Gregoriuksen Kirjabloggaajien klassikkohaaste pani miettimään niitä hyllynlämmittäjä-klassikoita, joita on vuosien saatossa aikonut lukea (tai on jo muinaisuudessa lukenut ja unohtanut) lukukairoksen yllättäessä. Sofokleen Antigonen luin 1970-luvulla opintojen yhteydessä - siitä muistona on vaatimattomin reunamerkinnöin varustettu teos kulkenut jo puoli vuosisataa hyllystä hyllyyn. Myöhemmin käytin paria näytelmän kuorokohtausta opettaessani filosofiaa lukiossa (Maailma ihmeellinen on/suurin ihmeistä ihminen). 

Tämä uusi lukukerta avasi näytelmään ja erityisesti sen vaikutushistoriaan ihan uusia näkökulmia, ja innoitti myös tarttumaan Sofokleen Kuningas Oidipukseen. Sofokleen tekstin klassinen kauneus terhisti myös lukijan raottamaan sisäisten kammioidensa suljettuja ovia. Luin teoksen Elina Vaaran käännöksenä, jota ei tosin oltu käännetty muinaiskreikasta toisin kuin Otto Mannisen kääntämä Kuningas Oidipus. Näitä draamoja lukiessa täytyy todella harjoittaa close readingia, siksi erikoista ja ladattua on draamojen kieli. Vaaran käännös on helppolukuisempi kuin Mannisen. Moni nuorempi tai vähemmän kirjallisuutta lukenut voi paikoitellen kysyä, onko teksti suomea, siksi kaukana nämä käännökset ovat nykykielestä. Tässä esimerkki Kunigas Oidipuksesta: Näinp´aika toi, kaikki nähnyt, tuomion, jonk´ammoin tuotti kammoliittymys tuo kantajaansa kannetun. Siinä on dramaturgille työsarkaa. 

Werner Söderströmin Antiikin klassikot -sarja, missä Antigone ilmestyi 1966, oli oikea kulttuuriteko. Sarjan kirjojen sidosasu on myös elegantti ja painopaperi paksua tuoden oman lisänsä lukukokemukseen. 

Koska kysymyksessä on sukutarina, on ehkä hyvä selvittää näytelmän henkilöiden keskinäiset sukulaisuus- ym. suhteet. Kuningas Oidipus oli Theban kuninkaan Laioksen ja tämän puolison Iokasten lapsi, joka jätettiin ruhjottuna heitteille, mutta joka selvisi hengissä kasvaakseen sitten Korinthoksen kuninkaan hovissa. Ennustuksen mukaan Oidipus oli tappava isänsä ja naiva äitinsä ja näin sitten kävikin. Tästä liitosta syntyi neljä lasta: Eteokles, Polyneikes, Ismene ja Antigone. Näytelmän aikana Antigone eli siskonsa kanssa kuningas Kreonin hovissa, kun veljekset olivat taasen sotatantereella. Kreon oli Iokasten veli ja Oidipus oli siis tämän lanko. Kreonin puoliso oli Eyridike ja heidän lapsensa Haimon oli Antigonen kihlattu. Lisäksi merkittävä hahmo näytelmässä on sokea hermafrodiitti ja ennustaja Teiresias. Teiresias oli paljastanut jo aikaisemmin Oidipukselle tämän rikkomukset. Lisäksi kuorolla on keskeinen tehtävä kommentoidessa tapahtumia ja kiihdyttäessä kuulijoiden jännitystä.

Näytelmän juoni on seuraava. Veljekset Polyneikes ja Eteokles surmaavat toisensa vallanperimyskiistassa. Samalla paljastuu myös, että Polyneikes oli noussut Thebaa vastaan, mistä kuningas Kreon raivostui. Eteokles haudattiin kunnianosoituksin, mutta Polyneikeen ruumis jätettiin kaupunginmuurin ulkopuolelle koirien ja korppien raadeltavaksi, mikä oli suuri häpeä. Siskoset Antigone ja Ismene pitävät neuvoa veljensä hautaamiseksi, Ismene peräytyy kuitenkin yrityksestä. Lopulta Antigone käy hautaamassa veljensä. Asia tulee kuitenkin pian ilmi, jolloin kuningas Kreon määrää Antigonen haudattavaksi elävältä kaukaiseen hautakammioon. Kohdattuaan matkalla ennustaja Teiresiaan, joka puhuu jumalten suulla, alkaa Kreonia päätöksensä kuitenkin kaduttaa, jolloin hän määrää haudan avattavaksi. Astuessaan hautakammioon Kreonin poika Haimon yrittää surmata isänsä, mutta tappaa kuitenkin miekalla itsensä löydettyään kihlattunsa hirttäytyneenä. Kun Eyridike saa kuulla poikansa ja tulevan miniänsä kuolemasta, riistää hän myös itseltään hengen.

Väistämätön kohtalontuntu leijuu koko ajan draaman yllä. Ismene muistuttaa Antigonea suvun kirouksesta: sukurutsaisesta verestä, hirttäytyneestä äidistä Iokastesta ja Oidipus-isästä, joka lopulta sokaisi itsensä äitinsä stolan soljilla. Ismene haluaa alistua Kreonin käskyyn, koska tietää naisena olevansa miehiä alempana. Toisaalta hän on lopulta valmis menemään hautaan yhdessä siskonsa kanssa.

Kreon on järkkymätön päätöksessään:

...ei, hautaamatta jääköön lintuin, koirien ruuaksi hän ja runneltukoon muodoltaan...Hylkiölle milloinkaan en anna rehellisen miehen kunniaa. 

Kreonin misogyyniset asenteet tulevat ilmi hänen kehottaessaan poikaansa Haimonia aina välttämään naisten neuvoja (Parempi miehen toista miestä totella kuin kuulla, että naisen orja olemme) ja väittäessään, että Oidipuksen tyttäret ovat hulluja (Otto Manninen käyttää Kuningas Oidipuksen käännöksessä tyttäristä sanaa tuiretuiset). Antigonea hän loukkaa myös sanomalla, että muutkin naiset täyttäisivät saman tehtävän kuin tämä (Satonsa myöskin muiden pellot kantavat). Kreon on Macbeth-hahmo: kaikki mihin hän kajoaa, tuhoutuu.

Draaman hienoimpiin kohtauksiin kuuluu kuoron osuus, missä se yrittää taivuttaa Kreonia perumaan päätöksensä vetoamalla ihmisjärkeen ja sen kykyihin. Kuorolauluun on rakennettu nouseva jännite. Aluksi ylistetään ihmisen kykyä purjehtia, viljellä maata ja saalistaa lintuja, kaloja ja villieläimiä elannokseen. Sitten kohotaan seuraavalle tasolle ihmisenä olemisessa:

On myös puhe, on ajatus niin nopsa kuin tuuli, ja maan asutus hänen, oppinut on katon hän sään suojaksi laatimaan sen iskut pois torjuen, mies älykäs. Ei sellaista, ettei järjellään hän hallitse.

Ihminen on keksinyt avun tappaviin tauteihinkin, mutta kuolemaa hän ei kuitenkaan voita. Ihmisen menestys on taattu, jos hän vain kuuntelee jumalten ääntä ja elää jumalallisten asetusten mukaan. Tässä kuoro antaa Kreonille rakentavan tavan ratkaista Antigonen kohtalon, mutta hän ei kuuntele sitä. Kuoro toteaa:

Oidipuksen huoneessa suvun viime versoa aurinko saartanut juuri on; nyt leikkaavat sen hurmeveitsin irti vallat kuoleman ja kielen järjettömyys, sielun houre.

Antigone, toisin kuin siskonsa Ismene, on taistelijaluonne, ja hänelle on tärkeintä saattaa veljensä kunnialla hautaan. Sen vuoksi hän on myös valmis uhraamaan henkensä. Kuolema ja hautakammio muuttuvat Antigonen ajatuksissa uudeksi elämäksi ja kuolinmorsiushuoneeksi. Antigone kuuntelee verensä ääntä, ei yhteiskunnan vaatimuksia ja lakeja, ja siksi hän tuhoutuu. Draaman luettuaan lukija kokee puhtaan katharsiksen. Kaikki uhrit ovat jaloja periaatteen ihmisiä.  

Lukiessani Sofokleen tragediaa pohdin heti mielessäni, miten Antigonea on esitetty esim. Hitler-Saksassa tai Neuvostoliitossa/Venäjällä. Pienellä kaivelulla verkosta löytyi dokumentteja ja kuvia Antigonen esityksistä 1920-luvun Neuvostoliitosta, vuoden 1940 esityksistä Berliinin Staatstheaterista (Gründgens!) ja Wienin Burgtheaterista (Müthel). Saksassa Antigone on aina ollut Bildungsbürgertumin henkistä omaisuutta, koska se on kuulunut kouluissa opetettavaan kirjallisuuden kaanoniin. Teoksen esittämisen kieltämistä olisi tuolloin ollut vaikea kuvitella, koska Antigone oli samanlainen osa sivistyneistön identiteettiä kuin vaikkapa Faust. Tämä asiantila on säilynyt aina näihin päiviin asti, ja Saksassa luetaan vielä edelleenkin kouluissa paljon muinaiskreikkaa. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina aloittaa keskustelun Antigonesta...

Venäläisestä teatterilehdestä (Strastnoi bul´var,10) löysin arvostelun vuoden 2014 Antigonen moskovalaisesta esityksestä. Arvostelija (Nora Potapova) toteaa, että Antigonea esitetään yllättävää kyllä vähän Venäjällä, vaikkei lain ja ihmisyyden antiteesiä olekaan ammennettu tyhjiin. Aika diplomaattisesti sanottu, kun katsoo, miten nykyinen Venäjän Kreon toteuttaa visioitaan kotona ja maailmalla. Mielenkiintoinen selitys tähän Sofokleen hylkimiseen on kirjoittajan mukaan se, että neuvostoajan negatiivinen Antigone-hahmo oli Pavlik Morozov, luultavasti isänsä tappama ilmiantajapoika, josta tehtiin Stalinin aikana sankari ja nuorison esikuva. Erilaisiin hautakammioihin kuolleiden syyllisten ja syyttömien uhrien määrä on Venäjällä niin loputon, ettei antiikin draama jaksa enää järkyttää, kun on omaakin draamaa ihan tarpeeksi.

Sofokleen draamasta on Rolf Hochhut kirjoittanut novellin Die Berliner Antigone (1963), jonka taustalla on Berliinissä vuosina 1939–1945 teloitettujen vastarintaliikkeissä toimineiden naisten ruumiiden käsittely. Heitä oli kaikkiaan noin kolmesataa. Omaiset eivät saaneet haudata näitä kuolleita, vaan heidät toimitettiin anatomianlaitokselle tutkimusmateriaaliksi. Hochhutin vaimon äiti koki tämän kohtalon. Hochhutin novelli on rakennettu Antigonen pohjalle, ja nykyaikaan tuotuna tuo ruumiin hautaamisen problematiikka avautuu lukijalle aivan uudella tavalla. Tässä yhteydessä kannattaa katsoa katkelma oikeudenkäynnistä vuodelta 1944, missä kreivi Schwerin von Schwanenfeld, joka oli yksi Saksan vastarintaliikkeen jäsenistä, puolustautuu valtakunnansyyttäjä Freisleria vastaan. Kreivin katse on sama, mikä lienee ollut myös Antigonella. Lain ja ihmisyyden antiteesi paljaimmillaan. 

Jos olet saksantaitoinen, niin katso tämä mainio Playmobile-hahmoilla toteutettu Sommers Weltliteratur -esitys Antigonesta. Arkaaisiin tunnelmiin pääsee kreikkalaisen Antigone-filmatisoinnin kautta vuodelta 1961. Irene Papaksen Antigone ja Manos Katrakiksen Kreon ovat kyllä järisyttäviä, ja tunnet siirtyväsi suoraan Sofokleen Ateenaan. 

Oli liikuttavaa ajatella, minkälainen draamojen, ajatusten, tulkintojen ja taideteosten lähde Sofokleen Antigone on ollut ja tulee varmaan myös olemaan. Esimerkiksi draaman ennustaja Teiresiaan voi löytää myös Danten Jumalaisesta näytelmästä, Miltonin Kadotetusta paratiisista tai Francis Poulencin oopperasta. Jos voisi aikakoneella siirtyä jonnekin, niin olisin mielelläni Perikleen Ateenassa katselemassa Antigonen esitystä ja kuuntelemassa, mitä ihmiset siitä tuolloin ajattelivat. On suuri salaisuus, miksi niin merkittävä sivistyksen puhkeento oli juuri tuolloin 500-luvun Kreikassa. Oswald Spenglerin mukaan kaikki olennainen, mitä länsimainen kulttuuri on pystynyt tuottamaan, oli sanottu keskiajan loppuun mennessä. Kaikki sivistyksemme on lopulta antiikin teemojen muunnelmia.

Tässä klassikkohaastessa piti lopuksi kehua myös itseään. En siihen nyt ryhdy, mutta kiitän haasteen järjestäjää siitä, että löysin taas antiikin näytelmät uudestaan. Minusta ne olivat nuoruudessa hieman raskassoutuisia ja ihmiskuvaltaan yksioikoisia, mutta otan nämä väitteet nyt takaisin. Olen lukenut nyt myös Kuningas Oidipuksen ja Ifigeneian Auliissa. Liikuttavaa ja suurta kirjallisuutta, joka pakottaa pysähtymään ja viipyilemään tekstin äärellä. Ja ne ihanat kuorokohtaukset! Herkkähipiäinen tiedostaja(tar) luultavasti kieltäisi tällaisen kirjallisuuden, koska siinä nainen on usein  uhrina. Ehkäpä pian klassikot varustetaankin varoituksella, kuten Disneyn Dumbo ja Bambi sekä Amos Rexin Egypti-näyttely. Parasta olisi myös kieltää Sofokleen draamojen esittäminen teatterissa, koska niistä voi tulla paha mieli.  

Syntiset satamat

Lemppari Joppe lappaa kolia fyyriin 

Jorma (Joppe) Karhunen oli suomalainen upseeri, hävittäjälentäjä, Mannerheim-ristin ritari ja kirjailija. Luin hänen kirjansa Syntiset satamat. Suomalaisen kauppalaivan seikkailuja maailman merillä (Jyväskylä 1961), jossa hän kuvaa toimintaansa Wihurin varustamon s/s Wisan lämmittäjänä vuosina 1939-1940. Kirja oli kaikin puolin iloinen yllätys: se on jännittävä, se on kirjoitettu kauniilla, eloisalla kielellä, ja kirja avasi minulle aivan uuden elämänpiirin.  

Karhunen lähtee rahtilaivan matkaan heinäkuussa 1939, ja laiva purjehtii ensi Helsingistä Viipuriin, missä kirjoittaja tutustuu Munkki-ravintolassa sikäläisiin iloluontoisiin naisiin ja saa ensimmäisen oppitunnin satamakaupunkien yöelämästä. Toisaalta Viipurin yllä lentävät hävittäjät ennakoivat jo tulevia tapahtumia. Viipurista matka jatkui Kotkaan ja sieltä Danzigiin, missä oli jo täysi natsimeno käynnissä. Kaupungissa Karhunen jatkaa myös tutustumista sataman naisväkeen hieman paremmalla menestyksellä kuin Viipurissa. 

Elämä laivalla on kovaa, ja uusi tulokas pannaan tekemään kaikkein likaisimpia ja raskaimpia töitä. Toisaalta ilmapiiri laivalla on rento ja nuori mies oppii paljon vanhemmilta merimiehiltä. Vapaa-aika menee kortinpeluussa ja tupakoidessa. Alkoholia laivalla ei saanut juoda, mutta satamapaikoissa otetaan ilo irti kaikin tavoin. 

Ensimmäinen pitkä purjehdus tapahtui myrskyisän Atlantin yli Kanadan Quebeckiin ja Montrealiin. Kaupungissa ollessaan merimiehet kuulivat myös talvisodan syttyneen. Tästä eteenpäin alkoi sota varjostaa s/s Wisan purjehdusta. Kirjassa kuvataan useita Atlantin ylityksiä, purjehdusta Euroopasta Montevideoon ja Rosarioon. Lukijalle tulevat tutuiksi Sargassomeren, Rio de la Platan, Biskajanlahden, Irlannin- kuin Jäämerenkin maisemat. Karhusen matka päättyy silloiseen ainoaan avoimeen talvisatamaamme Petsamon Liinahamarissa. 

Kirjan otsikko on hieman provosoiva, mutta tekijä vie lukijansa ihan syvälle satamakaupunkien syntiseen eloon. Karhusen kuvaamiin merimieskapakoihin en ehkä välttämättä haluaisi poiketa, siksi villiä niissä oli meno, olipa kyse sitten Hullista tai Montevideosta. Yön riemuja kirjoittaja maistelee myös olan takaa, mutta säästää lukijan yksityiskohdilta. Hauska vaihe tekijän matkalla oli toimiminen kaksi viikkoa gigolona Rosariossa. Tämän gigolon töihin kuului tosin vain toimia esitanssijana ravintolassa. Montevideossa Karhunen tutustui sikäläiseen perheeseen niin perusteellisesti, että perheen tytär haluttiin ehdottomasti naittaa komealle vaalealle merimiehelle. Eteläamerikkalainen elämä oli varsin värikästä, eikä erinäisistä seikkailuista ollut pulaa. Merellä vasta pääsi rauhoittumaan työn ääressä.

Kirjan yksi kantava ajatus on ihmisen eettinen kasvu. Veljen kuolema talvisodassa ja isältä saama kasvattava kirje olivat käännekohtana Karhusen merimieselämässä. Teoksessa kuultaa taustalla isänmaallis-uskonnollinen maailmankuva. Kauniimman rakkauden piiriin tekijä pääsee tutustuttuaan Houstonissa Margieen, varakkaaseen perijättäreen, jota hän kutsuu missiksi. Tekijä päästää runo-orhinsa vauhtiin:

Saatoin Margien asuntoonsa ja menimme vielä hetkeksi terassille istumaan. Sanaakaan sanomatta kietouduimme lujaan syleilyyn ja Meksikon lahden kuu oli ainoa todistaja kyteneen rakkautemme riistäytymisestä raivoisaan paloon...

Suhde on kuvattu kirjassa varsin kauniisti, mutta lukija ei sitten tiedä, kuinka se edistyi sodan vuosina. Tekijän myöhemmät naistuttavuudet satamakaupungeissa olivat varsin somia ja platonisia. 

Merisodan kuvaaminen on yksi kirjan fokuksista. S/s Wisa kuljetti erilaista lastia ympäri maailmaa, ja sodan sytyttyä muuttui rahtiliikenne siten, että laivat kulkivat lentokoneiden ja sotalaivojen ympäröimissä saattueissa. Nämä olivat vaarallisia merimatkoja, koska saksalaisten sukellusveneet vaanivat laivoja kaikkialla. Niitä oli jopa St. Lawrencen lahden ja Rio de la Platan suulla. Karhunen kuvaa myös, miten karu kohtalo oli laivoilla, jotka matkan aikana torpedoitiin: kukaan ei jäänyt auttamaan tai pelastamaan. Sodan todellisuus heijastui myös laivan miehistön mielialoihin. Suomalaisalus ei voinut puolustautua mitenkään, koska se oli tuolloin vielä puolueettoman maan laivastoa. Viimeinen kuvattu matka oli viljalastin vieminen Suomeen Petsamon kautta, koska Itämeri oli jo sota-aluetta. 

Karhunen on kirjoittanut kaikkiaan 36 kirjaa, pääosin ilmasodasta. Kirjailija on sujuvakynäinen, ja metafysiikkaakin löytyy ihan riittävästi. 

Svean poika - ruotsalainen Maaninkavaara

Kun pakon sanelemista syistä jokavuotinen Ruotsin matkailu on ollut tauolla, täytyi entisen emämaan ikävään tarttua Lena Anderssonin kirjaan Svean poika. Kertomus kansankodista. Veikkaanpa, että kirjailija on lukenut Miika Nousiaisen Maaninkavaaran alkaessaan teostaan kirjoittaa, siksi paljon kirjailijoiden teokset leikkaavat toisiaan. Molemmat romaanit pohtivat kansallisen itseymmärryksen kysymyksiä, ja metatasolla lähestytään jo platonilaisen theorian maailmaa, ideaalitilaa, minne pääsee ainoastaan taistelun ja itsekieltäymyksen kautta. Kummankin teoksen keskeinen aihe on kansallinen hybris. 

Andersson kertoo kolmen sukupolven elämästä Ruotsissa, kuitenkin fokus on päähenkilön Ragnar Johanssonin elämän kuvaaminen palmelaisessa Ruotsissa, kansankodissa. 

Tämä on kertomus ruotsalaisesta 1900-luvun ihmisestä. Säröttömästä miehestä, joka oli kuitenkin pahasti jakautunut ja muistutti sitä yhteiskuntaa, jossa asui ja jota muovasi.

Ragnar tuli yksinkertaisista oloista, mutta päämäärätietoisuudellaan hän pääsi elämässään vanhempiaan edemmäs, toimien käsityönopettajana ja urheiluvalmentajana. Ragnarin vaimo Elisabet haluaisi viettää värikkäämpää elämää, mutta alistuu kohtaloonsa. Liiton ongelmat eskaloituvat myöhemmin perheen lasten ratkaisujen myötä. 

Ragnar keskittyy lastensa Elsan ja Erikin valmentamiseen. Elsasta tulee kansallisen tason hiihtäjä ja Erik menestyy pyöräilijänä. Isän antama valmennus on kuitenkin yksioikoista ja hengetöntä, eikä lopulta kukaan ole tyytyväinen treeneihin ja kilpailuihin keskittyvään elämään. Molemmat lapset lopettavat urheilun ja nousevat samalla kapinaan isänsä arvoja vastaan, koska haluaisivat elää älyllisempää ja inhimillisempää elämää. 

Ragnar ihailee DDR:ää ja Neuvostoliittoa siksi, että näissä maissa yksilön tehtävä oli palvella yhteisöä. Näin piti olla myös Ruotsissa. Ragnarin kaikki ratkaisut tähtäsivät myös Ruotsin kunnian ja hyvinvoinnin edistämiseen. Tämän idean takuumiehenä oli pääministeri Palme, joka oli tosin liian hieno näin pieneen maahan. 

Ragnarin yhteiskunnalle alistuminen alkaa saada naurettavia muotoja, kun hän arvostelee äitinsä hillonkeittoa, jota pitää turhanpäiväisenä muinaismuistona ja kaiken lisäksi pientuotantona, josta pitäisi maksaa valtiolle veroa. Ruokailu tulisi viedä myös minimiin käyttämällä ainoastaan pussikeittoja ja pulverimehuja (muistatko Rymd-mehun?), joissa ravinteet oli optimoitu. Tässä on 1920-luvun Neuvostoliiton kaikuja. Luultavasti myös Aleksandra Kollontain vesilasiteoria olisi Ragnarille ollut hyvä, mutta erotiikan alueelle teoksessa ei mennä ollenkaan, koska kyseessä on ennen muuta yhteiskunnallinen allegoria. 

Ragnar toi mieleeni oman isäni, joka monessa suhteessa toimi ja ajatteli kuin Ragnar. Osuustoimintamiehenä hän arvosti yhteisöllisyyttä ja toisen edun ajamista. Hän ihaili myös DDR:n ja Neuvostoliiton saavutuksia, vaikkei kommunisteista pitänytkään. Palme oli myös hänelle suuri sosiaalidemokraatti. Meitä lapsia ei hän kuitenkaan trimmannut mihinkään suuntaan, vaikka itse oli urheilullinen. Myös henkinen indoktrinaatio oli vähäistä, ja se ilmeni lähinnä arkipäivän ratkaisuissa (käy vain OTK:n kaupassa, hädän tullen SOK:n puodissa, yksityiselle älä mene koskaan). 

Lena Anderssonin teos antaa osuvan ja kolkon kuvan kansankodista, mistä kaikki metafyysinen on karsittu pois. Tätä korvasi ruotsalaisten moraalinen ylemmyys ja oikeassa oleminen. Toisaalta se, että Ruotsi oli ja on myös luokkayhteiskunta, tunkee kirjassa monessa paikassa esille. Teoksen loppuratkaisu ei ole oikein uskottava, tai ehkä se onkin juuri ruotsalainen ratkaisu. 

Jaksan aina vaan suositella Marianne Alopaeuksen kirjaa Ruotsin pauloissa, josta avautuu vähemmän imarteleva näky ruotsalaisuuteen ja totalitaariseen palmelaisuuteen. Ruotsin ystävänä olen kirjoitellut jonkun verran tästä kauniista ja hienosta naapurimaasta, mitä ei edes koululaitoksen alasajo (sosiaalidemokraatit) että armeijan lopettaminen (porvarihallitus) ole pystyneet tahraamaan. 

Helmikuista Tukholmaa, Drabbad av Sverige - Ruotsin pauloissa, Uppsalasta Uumajaan - kesäretki trooppisessa Ruotsissa, Réginald Outhier: Matka Pohjan perille 1736 - 1737, Skövde - Volvoja ja pyhimyksiä, Jag älskar dig Sverige, Lär dig svenska, Ruotsin pyhillä paikoilla, Sotaisaa Tukholmaa.

 

Katoavaa Grönlantia

Tuomas Vennon teos Katoavaa Grönlantia (Helsinki 1960) on varsin outo matkakirja. Apu-lehden toimittajana toiminut Vento kirjoitti luultavimmin lehteään varten juttukokoelman Grönlannin matkastaan Kiplingin valkoisen miehen taakka hartioillaan.

Olen harrastanut vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta jo vuosikymmeniä. Yleensä kirjoittajat kertovat matkoistaan varsin asiallisesti yrittäen parhain päin ymmärtää vieraita oloja ja tapoja. Tosin 1920-1940 lukujen kirjoissa on toisinaan löydettävissä antisemitismiä tai germanofobiaa. Suomalaisten lähetyssaarnaajien kirjoittamat teokset ovat usein varsin objektiivisia ja informatiivisia. Ainoa lukemani rasistinen matkakirja on Saga Roosin  Sadun ja seikkailun Kongo, joka sinänsä on oikein mielenkiintoinen kuvaus elämästä Kongo-joella, mutta kirjoittajattarelle musta mies on aina vain boy, ja hänelle marakattikin on luotettavampi ystävä kuin paikallinen afrikkalainen. Vennon kirja kuuluu myös tähän piilotetun rasismin värittämään kirjallisuuteen, minkälaista nykyään ei enää julkaistaisi. Toisaalta on paha mennä syyttämään näitä menneitä kirjailijoita, jotka ovat eläneet oman aikansa normien ja käsitysten hengessä. Nykyinen hienohipiäisyys ja piukkapipoisuus alkaa saavuttaa meillä jo naurettavia piirteitä (viimeisin hullutus oli Eskimo-jäätelön nimenmuutos). Mitä vielä tulemme edistyksen nimissä näkemään? Nämä anteeksipyytäjät eivät tee muuta kuin hallaa itselleen sekä edustamilleen aatteille, ja kaikki tämä turha touhu sataa populistien laariin.

Vennolle Grönlannin asukkaat ovat kuitenkin eskimoita ja hänen suhtautumisensa heihin on holhoavan alentuva. Kaikki mikä Grönlannissa edustaa korkeampaa kulttuuria on tanskalaisten aikaansaannosta. Myös se, että grönlantilaiset puhuvat murtaen tanskaa, on tekijälle pilkan kohde, ja lukija alkaa vähitellen väsyä kirjailijan tyyliin, jossa grönlantilainen ei pysty tuottamaan yhtään korrektia lausetta, vaan kaikki verbimuodot ovat infinitiivejä, eikä myöskään sijamuotoja juuri käytetä. 

Kaikkein masentavin kuva annetaan eskimoiden eettisestä maailmasta. On ihan tavallista, että veteen pudonnutta uimataidotonta ei auteta, vaan naureskellaan vieressä, että siinähän hukut. Grönlantilaiset naiset kuvataan myös löyhätapaisiksi, ja tavallista on, että isäntä saattaa tarjota vaimoaan vieraalle petikaveriksi. Miehet ovat juoppoja, ja viina virtaa saarella vuolaana, ja jos se loppuu, siirrytään paikalliseen kiljuun. Kun norjalaiset kalastaja-alukset saapuvat satamaan, on pian vuorossa ryyppäjäiset kapakoissa, tappelut, paikkojen hajottaminen ja yleinen rietastelu. Myös irrallaan juoksevat koirat saattoivat syödä lapsia niin, ettei heistä jäänyt jäljelle muuta kuin kamikit. Vennolle eskimo on villi luonnonlapsi. Kristillinen kulttuuri on eskimolle ainoastaan ohut pintasilaus, joka unohdetaan heti, kun kirkon ukset pannaan kiinni. 

Mitä hyvää kirjasta löytyy? Grönlannin luonto ei tekijää ole liikuttanut millään tavalla, mutta varsin elävä on kuvaus valaanpyynnistä jäävuorten keskellä myrskyävällä merellä. Myös tekijän ystävyys pienen Odark-pojan kanssa on liikuttavasti kuvattu. Vento ylistää eskimoiden vieraanvaraisuutta ja iloista mielenlaatua. Mielenkiintoinen on myös kriittinen suhtautuminen Tanskaan siirtomaavaltana. Grönlanti on Tanskalle taakka, johon se satsaa mahdollisimman vähän ja josta se pyrkii hyötymään antamalla amerikkalaisten rakentaa maahan tukikohtiaan. Amerikkalaisten suhtautuminen grönlantilaisiin on vielä alentuvampi kuin tanskalaisten. 

Jos haluaa lukea vanhempaa ja parempaa kirjallisuutta Grönlannista, kannattaa tutustua Inga Ehrströmin teokseen Onnellinen vuosi Grönlannissa (Porvoo 1954), jossa kuvataan lääkäriperheen kokemuksia saarella 1940-luvulla. Christer Bouchtin Hiihtäen halki Grönlannin (1978) on jännittävä kuvaus tutkimusretkestä, Grönlannin luonnosta ja sen ihmistä. Kirjasta löytyy postaus Jokken kirjanurkasta ja lyhytfilmi YLE:n arkistosta.

 

 

  

Кто виноват? Hajusaid mõtteid koroonaviirusest

 

Flemingude sarkofaag Mynämäes

Kes on süüdi? See on klassikaline vene küsimus. Süüdlaste leidmine ja karistamine on venelastel tähtsam kui probleemi lahendus. Nüüd ma ometi tegutsen vene moel ja küsin: kes on süüdi koronaviiruse sünnis? Vastus on: 19. sajandi saksa filosoofia. Kas see on kummaline väide? Üldsegi mitte! Tee Hiina Wuhanist Saksamaale käib niimoodi: Hiina on autoritaarne kommunistlik ühiskond, kus on tüüpiline kahe tõe süsteem. Kõik ebameeldiv peidetakse ja räägitakse, mis on kõige sobivam kuskil olukorras. Selle mõtteviisi tõi Hiinasse Mao, kes oli Stalini jünger. Stalin õppis sellised nurjatused Leninilt ja Lenini vaimulikud isad olid saksa filosoofid Marx, Engels ja Hegel. Kes on süüdi? Sakslased muidugi… 

Koroonaaeg tähendas loobumist. Kevadel ma võisin suhelda vanade sugulastega ainult õues, ooperis tühistati Wagneri Ringi esitused, tühistati Tuglase suvekursus, tühistati matk Austriasse, Luxemburgisse ja sotsiaalne elu vindus nagu tuli toores puus. Kõik õpetus ja tööelu siirdus veebisse. Mis on olnud positiivne? Ma jalutasin iga päev kümme kilomeetrit, ma lugesin enam, ma tegin palju leiba ja olin kaua suvilas. Oli ka tore suhelda enam laste ja lastelastega. Koroonaaeg õpetas, mis on tähtis ja mis on tühi. Inimene on loomu poolest sotsiaalne. Sellepärast on olnud raske, et pole harilikke kontakte. 

Soomlased ja eestlased on distsiplineeritud ja valitsuse käsud ja keelud võetakse tõsiselt. Mul on sõber Saksamaal ja ta kirjutas, et elu Leipzigis, kus ta elab, on muutunud ohtlikuks, sest tänavatel mässavad nädalate kaupa koroona piiramise vastased, natsid ja kommunistid. Piirangud on kindlasti keskeurooplastele raske asi, sest nad armastavad füüsilist lähedust: alati peab kätlema, suudlema ja kõrvuti rääkima ning tegutsema. Meil pole seda probleemi, sest me austame üksindust ja füüsilist kaugust. Samuti näiteks jaapanlased, ja ehk sellepärast on Jaapanis nakatunute arv ka madal. Kahjuks on koroona nakatumine ka sotsiaalne ja demograafiline küsimus. Näiteks Helsingis on koroona nakatunute arv kõige suurem linnaosis, kus elavad varatud, sisserändajad ja kus on elanike madal haridustase.    

Ettevõtjatel koronaaeg on olnud raske, eriti neil, kus töötavad turismialal või restorani peavad. Mujalt erakorraline seisukord on arendanud uusi ideid. Riik on ka toetanud majandust rikkalikult ja koronaaeg pole kahjustanud majandust, kui alguseks kujutleti. Suvel soomlased reisisivad palju kodumaal, niisamuti me sõitsime Lääne-Soome, Pohjanmaale, sest me ei tunne seda ringkonda. Alguses me elasime Seinäjoel ja vaatasime linna vaatamisväärsuseid. Me käisime ka Isokyrös. Pohjamaa oli ilus ja huvitav. Restoranides oli hea teenindus ja head toidud. Inimesed olid rõõmsad ja viisakad. Ma usun, et mõni leidis suvel kodumaa uuesti.

E-ostmine on koroonaajal kasvanud, sest mõni ei taha ostukeskustesse minna, sest seal on palju inimesi ja samal ajal nakkusoht. Mujalt ma ei siiski usu, et poes käimisega hakkavad tulevikus tegelema robotid, sest inimesed tahavad aega veeta ostukeskusis, see on nüüdisaja komme. Ainult restoranipidajad kritiseerivad koroonapiiranguid nii Soomes kui Eestis. Üks eesti restoranipidaja rääkis, et tahaks näha seda statistikat, mis näitab, kuidas restoranid on nakkusallikaks, sellepärast et seda statistikat ei ole olemas. See aeg on olnud raske ettevõtjatele. 

Koolides ja rahvaülikoolides siirduti kevadel korona tõttu e-õppesse. Soomes ja Eestis see pole probleem, sest õpetajad ja õpilased oskavad tegutseda arvutitega. Teisiti oli e-õppe algus näiteks Saksamaal suur šokk, sest õpetajad oli oskamatud, koolides ja kodudes pole arvuteid ja võrgud ei tegutse. Sellepärast maal sündis hariduskriis. Ma soovin Saksamaa hariduse otsustajaile retke Eestisse või Soomesse. Teisiti õpilased ei taha alati istuda arvuti ääres, sest kooli tähtsam ülesanne on õpilased ühiskonnaga kokkusobivaks saada. Arvuti ääres see ei õnnestu. 

Mis me oleme õppinud koronaajal? Mis on niisugust, mis jääb ka pärast koroonaaega ja mis ei muutu enam tagasi täpselt samasuguseks nagu enne koroonaaega? Ma usun et me igatseme normaalseid inimsuhteid, kultuuri- ja majanduselu ja reisimist. Mujalt ma leian, et tulevikus enam töötatakse võrgus, ei reisita asjatult ja pestakse enam käsi. Ma loodan ka, et inimesed õppisid enam austama kodumaad, tavalisi asju ja kaasinimesi. 

Eesti toidukultuur

Jänku armastab Eesti porgandit

Eesti toidukultuur on rikas, seepärast et rahva toidukultuurisse on segunud mõjutusi vene ja saksa kultuuridest. Soomes mõjutused saadi ennekõike Rootsist ja Venemaalt. Kui Eestis räägitakse Põhja-Eesti ja Lõuna-Eesti toidukultuuride erinevusest, räägitakse Soomes Lääne-Soome ja Ida-Soome erinevusest. Soomes neid piirkondasid lahutab niinimetatud paelusspiir, sest idas söödi varem palju järvekalu. 

Eesti talupojaköögi põhitoidud olid naeris, rukkileib ja kapsas. Palju söödi ka kama, körti, leent, karaskit ja hernesuppi. Kartulit hakati sööma rohkem 19. sajandi lõpupoolel nii naeris kui ka läätsed kaotasid oma tähenduse toiduainetena. Sarnane areng oli ka Soomes. Mõisate kultuurimõju oli ka tähelepandav Eestis, sest talupoegadel olid mõisnikkudega tihedad sidemed. Mõisaköögis valmistatud toidud tõid eestlaste toidukommetesse rahvusvahelisi jooni. Soomes oli vähe mõisaid aga palju kirikumõisaid, mis mõjutasid palju talupoegasid ja nende eluviise. 

19. sajandi teisel poolel hakkasid toitumistavad muutuma Eestis. Poodides müüdi uusi toiduaineid, näiteks mannat, suhkrut, kohvi ja erinevaid vürtsisid. Rahvapärased toidud hakkasid taanduma linna toitude ees. Naisseltsid tegid ka olulist kasvatamist toidukultuuri alal, kui Soomes Martta-Selts. 1920.-30. aastatest on Eestis päris sellised toidud kui kotletid, kartulipuder, marineeritud kõrvits ja kissell.

Koos Nõukogude okupatsiooniga Eestisse tuli uusi toitusid, näiteks pelmeenid, borš, seljanka ja Kiievi kotletid. Tol ajal kasutati palju suhkru, soola ja äädika. Nõukogude ajal oli toitude kättesaadavus mõnikord kehv ja inimesed pidi rahuldama asendajatega, näiteks poodides müüdi “Teraviljasegu” viljakohvi. Mujalt eestlased oskasid omas kodus hea sööki teha. 

Kui ma vaatan Eesti rahvustoidud meie vaatenurgast, leidub mitmesuguseid erinevusi. Eesti tume leib on tihti magus ja vürtsidega (köömen, aniis, siirup), Soomes ainult saarestikus süüakse sellist leiba. Suupisteis on ka soomlastele võõraid toitusid kui kuivatatud kalad, sõir, marineeritud seened ja hapukurk. Hapukapsasuppi meil ei sööda. Kuigi sööme sarnaseid toitusid nii Soomes kui Eestis, miski põhiroad on erinevad. See tuleneb tihti toorainedest ja teguviisidest: Mulgi kapsast, Mulgi putru, käkki, tanguvorsti ja ühepajatoitu sa ei leia Soome restoranides. Kaasaegsed soomlased väldivad hapusid, rasvaseid ja veriseid toitusid, eestlased on selles suhtes enam rahvalikud ja traditsionaalsed. Varem ka Soomes söödi selliseid toitusid.

Praegu eestlased söövad pühade ja pidude ajal tihti traditsionaalseid toitusid, aga mitte argipäeviti. Hommikul söögiks sööb enamik eestlasi helbeputru, müslieinet, võilebu kohvi või teega. Keskipäeviti võetakse lõunaeinet ja õhtust sööb igaüks ise ajal. Perekond saab tavaliselt kokku nädalalõpu lõunalauas. Sarnane asjaolu on ka Soomes, mis on armetu areng. Ma leian, et ühine söömine rikastab kodukultuuri ja soodustab traditsiooni vahendamist edasi. 

On huvitav, et Eesti Maaeluministeeriumil on veebileht “Eesti Toit”. Veebileht pakub üksteist vaatenurka Eesti toidukultuurisse, mille südamik on puhas loodus, viljakad põllud ja külluslikud metsad, sood, meri ja järved. Lehes antakse näiteks toiduideid eri aastaajule, nii kui punapõsksed õunad ning õunatoidud loovad köögis sügismeeleolu. Eesti toidu fännid kirjutavad lemmiktoitudest, kui ma armastan Eesti räime või ma armastan Eesti porgandit - tore! Klassikalised retseptid on näiteks mannavaht, porgandipirukas, praetud räimed ja kukeseenekaste värske kartuliga, aastaaegade maitsed on ka peenemaitselised, kui heeringajäätis, vaarikane põder ja Lõuna-Eesti tallesadul karulauguga. 

Milline on Eesti toidu tulevik? Eestis on märgata teatud trendid. Enne kodumaisust on toidu ostmisel olulisemad selle maitse, värskus ja kvaliteet. Kodumaisus on eriti noorte jaoks vähem oluline, samuti E-toiduostmine kasvab noorte hulgas. Mahetoidu ostmine on viimastel aastatel püsinud suhteliselt stabiilne, kuid seda ostetakse üsna harva. Mahetoitu ostmine on ka majanduslik ja maailmavaateline valimine. Kui ma veidi lihtsustan, nii Soomes jõukad, rohelised ja kvalifitseeritud inimesed valivad tihti mahetoite, töörahvas sööb siga ja vorsti. Ma usun, et Eestis on samamoodi. 

 

Jätku leiba: mõtteid leivast

 

Ilus leib, ilus elu

Ma olen leiva sõber: ma söön palju leiba, loen ja kirjutan leivast ja küpsetan kodus jätkuvalt leiba. Ma teen leiba harilikult naturaalse nisujuuretisega, sest sellega tehtud leib on rammus ja peenemaitseline. Selline sai on tehtud ainult jahust, veest ja soolast, aga saiade maitsed on väga rikkad ja erisugused, sõltudes teguviisist. Hea leiva saladus on pikk kergitamine, hea soolamine ja korralik küpsetamine. Hea leib sünnib ka ilma pärmita. Häid sepikuid tehakse näiteks Saksamaal ja Prantsusmaal, aga Soomes ja Eestis soositakse seevastu hapendatud leiba, rukkileiba. Soome leivakultuur on ainulaadne, nii kui ka Eesti leivakultuur. Leivakultuur võib ka surra, näiteks Inglismaal, kus müüakse üldiselt ainult kahte sorti leiba: tumedat ja heledat.

  

Minu vanaema oskas hästi sööki teha. Eriti ma armastasin tema rukkileiba. Rukkileiba küpsetati tol ajal palju kodus. Leiva valmistamine algas eelmisel päeval. Leivaküna põhjal ja seintel oli vähe vana haputainast. Rukkijahu sõtkuti sooja vee ja soolaga ja tainas seisis öö läbi. Järgmisel päeval sõtkuti rohkem rukkijahu juurde ja pärast seda tainas kerkis. Seejärel vanaema vormis leivad, mis näisid kui püramiidid või naise rinnad. Leivad küpsetati palavas ahjus. Pärast küpsetamist leivad puhkasid laastukorvis katte all paar tundi. Vanaema leib oli hapu, sõre, sobivalt soolane ja see lõhnas taevalikult. Ma usun, et taevas süüakse vanaema leiba.

Ma lugesin Eesti Põllumajandusmuuseumi uurija Ellen Pärni artikli “Rukkileib-Eestlaste põhitoit”. Oli ilus avastada, et Eesti ja Soome leivakultuur on sarnane. Kõige vanem teravili Eestis oli oder (1000 eKr.). Odrajahust küpsetati karaskit ja odraleiba, mis olid soojalt süües maitsvad aga muutusid külmalt kõvaks. Oder kasvab hästi ka põhja pool ja see kasvab hästi lihtsail põllumaadel. Soome keeles on väljend jo otti ohraleipä (läks alles haprasti), mis peegeldab suhtumist odrasse. 

 

Pärast seda õpiti valmistama leiba hapendatud tainast ja samal ajal arendati leivaahje. Tol ajal küpsetati leiba tavalises kerisahjus, enne kui leiba küpsetati ahjus suitsutoruga. Pärni kirjutab, et hapendatud rukkileib levis eelkõige Põhja-Euroopas viikingite ajal ja suuremal osal soome-ugri rahvaist ja slaavlastel on sõna „leib” ühise algupäraga. Eesti sõna „leib”, soome „leipä”, karjala „leibä”, vepsa „leib”, liivi „léba”, vadja „leipä” ja vene „xлeб” on keeleteadlased pidanud germaani laenuks (Leib).

Nii kui Soomes rasketel ja viletsatel aegadel jahvatati Eestis rukkiterad koos aganatega ja söödi sel viisil saadud aganaleiba, mis püsis igapäevase talopojatoiduna 19. sajandi keskpaigani. Rukkijahu hulka segati aganatele lisaks jahvatatud puukoort, mähka, puulehti, sammalt, sõnajalgu, männikasvusid, marju, tammetõrusid, sarapuu-urbi, isegi kanarbikku.

Varem leiba austati nii Eestis kui Soomes. Leib seisis söögi ajal laual aukohal ja seda ei lõigatud lahti. Leivapäts asus peremehe ees või tema paremal käel. Räägiti ka, et kui leib tagurpidi lauale panna, siis läheb toit sellest majast välja.

Pagarid tegid noaga tainasse risti või kolme sõrmega tähise, mis tähistab kolmainsust: leib on niisiis püha. Lapsile õpetati, et leivaga ei tohi mängima hakata. Eestis öeldi ka, et mahakukkunud leivatüki peaks suud andma. 

Suur erinevus eesti ja soome rukkileibade vahel on, et Eestis leib on tihti magusam kui Soomes siirupi tõttu. Eestis kasutatakse ka palju seemneid ja ivasid. Ma arvan, et see on saksa mõju. Eesti leibade nimed on vahelduvad: Must ronk, Rukkirääk, Tedre teraleib, Pikiviilud, Vutimehe leib, Ruks, Tartu Meelise leib ja Wabariigi leib. Kõige populaarsem leib Eestis on Leiburi Rukkipala nii kui Soomes ka Oululaisen Ruispala.

Ma leidsin netist palju saateid leiva tegemisest Eestis. Võrulane leivameister Ivi Lepland näitab, kui juuretis kausis kenakest mullitab. Seejärel ta sõtkub rukkitaina päevalilleseemnete ja helbedega. Ta heidab tainasse palju suhkrut ja kergitab leiba ahjus 150 kraadis. Pärast küpsetamist leib haudub rätikus ühe tunni. Teises saates Evelin Ilves küpsetab leiba juuretisega ja tutvustab vaatajatele oma leivaraamatuga. Ta räägib, et tema tainases on hea aura… Leivareklaamid on Eestis ka toredad, sellepärast et need ammendavad Eesti muinusest. Eestlased oskavad ka teha rahvatantsu leiva tegemisest.