Lukupiirin syksyn kirjana oli Miika Nousiaisen Maaninkavaara. Olet ehkä hyvä lukijani huomannut, etten käsittele blogissani yleensä mitään mainstream-juttuja, koska kiinnostukseni kohteet ovat aina hieman sivulla pääteiltä tai ne ovat muuten vaan outoja. Tämä postaus olkoon poikkeus tästä linjasta.
Olen lukenut Maaninkavaaran lisäksi Vadelmavenepakolaisen. Ruotsin ystävänä tunsi tiettyä sukulaisuutta Mikko Virtasen kanssa, mutta jossain kulkee myös svekofilian raja. Kirja on pidennetty vitsi, jossa on myös traagisia elementtejä. Luulenpa, etteivät ruotsalaiset kuitenkaan jaksa ymmärtää Nousiaisen huumoria.
Maaninkavaara on myös pitkä vitsi, tosin vieläkin traagisempi kuin Vadelmavenepakolainen. Kun teosten huumoriosuus on käsitelty ja naurut naurettu, nousee esiin kummankin teoksen kansallinen eetos: suomalainen alemmuudentunto, jota Vadelmavenepakolainen käsittelee, ja suomalainen hybris, mikä on Maaninkavaaran keskiössä.
Martissa ruumiillistuu tietynlainen Suomi, sanoisinko jälleenrakennuskauden Suomi. Tunnen monta marttia, joilla on erilaisia päähänpinttymiä, poliittisia, uskonnollisia tai muuten vaan elämäntapoihin liittyviä vakaumuksia, joita he mielellään viljelevät kotioloissa ja töissään. Romaanin Martti on lähinnä hullu, mutta nämä arkielämän martit ovat kuitenkin rakentaneet tämän maan tämännäköiseksi, kuin se nyt on.
Noloa myöntää, mutta Martti oli minulle romaanin läheisin henkilö. Tytär Heidi on uhri ja jotenkin liian kypsäksi kuvattu, äiti Sirkka on taas lähinnä statisti ja poikaystävä Sakke on puuhelmipoika. Sirkkoja on Suomi täynnä: naisia, jotka palvelevat mukisematta miehiään tinkien omista tarpeistaan. Ilman sirkkoja ei Suomi myöskään olisi tällainen kuin nyt.
Martin maailma on platonilainen ideoitten maailma, minne pääsee vain ankaran kieltäymyksen ja itsekurin kautta. Theoria, puhdas henkinen näky on päämäärä, mihin askeesilla pyritään. Suomalaiset ovat Euroopan spartalaisia tai Israelin kadonnut kolmastoista heimo, jotka nostavat kansakunnan Elysiumin niityille ja joiden tehtävä on olla myös esimerkkinä muille kansakunnille. Tämän tavoitteen mentoreina ovat olleet Paavo Nurmi, Lasse Virén, Kaarlo Maaninka... Maaninkavaara on suuri allegoria suomalaisuudesta ja ennen kaikkea suomalaisesta hybriksestä: samanaikaisesti viihdyttävä ja traaginen teos.
Aluksi totean nähneeni Maaninkavaaran Kuopion teatterissa ja Vadelmavenepakolaisen helsinkiläisessä elokuvateatterissa. Kirjoja en valitettavasti ole lukenut.
VastaaPoistaKuuntelin tuon youtuben olympiahymnin. Stereofonia ei kuulostanut täydelliseltä. Näpelöin sitten kuulokkeitten johtoa, jossa vaikutti olevan jonkinlaista vikaa. On merkillistä kuinka meidän päivinämme vielä on olemassa minunlaisiani henkilöitä, jotka eivät tajua, että kun stereofoniassa on häiriöitä, on vikaa etsittävä johdosta!
Tekstisi suhteen minulle tuli sellainen vaikutelma kuin olisit osunut vallan kultasuoneen huomauttaessasi, että Martit ja Sirkat ovat maamme tämännäköiseksi muokanneet. Tulin siinä varmaan ajatelleeksi oman perheeni dynamiikkoja ja etenkin sitä yhtä dynaamikkoa perheemme johtotehtävissä. Vaikka isäni ei ollut sotilaana sodassa, oli oma perheeni mielestäni kuitenkin sotien jälkeisen ajan perhe. Vasta ihan viime aikoina olen ollut oppivinani isyydestä sen, että isyys on rajojen asettamista. Nimittäin isälle itselleen. Sen kun jaksaisin muistaa.
Olisihan se Helsingin hymni hienompi kuin Berliinin, vaikka sen säveltäjä olikin Richard Strauss. Jotenkin tuo Martin totaalisuus vei ajatukset totalitariseen suuntaan.
VastaaPoistaTuo jälleenrakennuskauden Suomen symboliksi nousi romaanissa Marie-keksi, joka ei ollut liian makea, vaan enneminkin vaatimaton, mutta täytti kuitenkin keksin tehtävän täydellisesti. Nousiainen avasi suoran linkin oman lapsuuden makumaailmaan, missä kaikki oli vaatimatonta ja yksinkertaista.
Kirja ajaa myös pohtimaan isyyden ongelmia, joita myös itse rikkaasti valotat.