Keisarin keittiössä

Pietarin Dom knigistä tuli mukaan Venäjän keisarihovin ruokakulttuurista kertova teos Imperatorskaja kuhnja (Moskva-Sankt-Peterburg 2015), tekijöinä I.Zimin, A.Sokolov ja I.Lazerson. Teoksessa keskitytään tsaarin hovin 1800-1900 -lukujen ruokatalouteen. Kirja on varsin seikkaperäinen esitys hovin monipolvisesta ruokailusta ja sen ympärille punoutuneista käytänteistä, mukana on myös laaja tilasto-osio, joista käy selville, mitä hovissa syötiin ja juotiin ja mihin hintaan. Kirjassa on myös muutama käyttökelpoinen resepti tsaarillisesta keittiöstä. Teoksessa on tieteellinen apparaatti, joten kulttuurihistorian tutkijoille se on varsin oiva lähde. Kirja ei myös millään tavalla ihannoi tuolloista elämänmuotoa, mutta siitä käy hyvin esille, kuinka merkittävä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tehtävä tsaarin ruokailuilla oli pelkän ravinnon nauttimisen ohella.

Ruokataloudesta vastasi hovimarsalkka, jonka alaisuudessa toimi satoja kokkeja, lakeijoita, ruokien toimittajia, puutarhureita, kalastajia... Ateriat luokiteltiin aterioitsijan aseman mukaisesti: "korkein kattaus" saattoi olla tavallinen, juhlallinen tai paraatikattaus. Tavallisessa kattauksessa oli viisi ruokalajia, paraatikattauksessa kahdeksan. Lisäksi oli muille hovin jäsenille viisi eri ruokailukategoriaa. Myös kullekin ryhmälle annettavat alkoholiannokset ja lajit sekä tarjottavat hedelmät oli tarkoin määritelty hierarkian mukaan. Tsaarin pöydässä saatettiin syödä huhtikuussa tuoreita mansikoita ja kirsikoita, kun alemmat hovin virkamiehet söivät kuivattuja luumuja ja omenoita. 

Juomat olivat parasta mahdollista laatua. Alkoholia juotiin myös päivittäin. Yleensä viinit tuotiin Ranskasta, Saksasta tai omilta viinitarhoilta Etelä-Venäjän Livadiasta. Sellaiset juomat kuin Chateau Kirwan, Chauteau Lafite ja Chateau d´Yquem kuuluivat hovin normaalijuomiin. Esim. tammikuun 1.1886 toimitettiin tsarevitš Nikolain huoneeseen kaksi pulloa Chateau Lafitia, 14 pulloa kotikaljaa (kvas) ja pullo olutta. Outo ambivalenssi alkoi vaivata lukijaa, kun tsaarin viinikellarin sisältö tunnettaan pulloa myöten, mutta myöhemmin Neuvostolan pyörteissä katosi kokonaisia kansoja ja ihmisryhmiä mitään jälkiä jättämättä. Siinäpä olisi kulttuurihistorioitsijalle hyvä tutkimuksen aihe.

Tässä malliksi Japanin prinssin Taksaiton kunniaksi tarjotun juhlaillallisen menu 26. huhtikuuta 1889:

Skotlantilaista keittoa

Korvasienikeittoa

Pieniä piirakoita

Sampea samppanjassa

Vasikkaa hyytelössä

Peltopyyn fileitä hanhenmaksan kera

Kuninkaallista vaahtoa

Madeirapunssia

Paistettua Bressen kananpoikaa

Salaattia

Parsaa

Montmorency-kohokas

Keisarillinen jäätelöannos

Jälkiruokaa

Kirjan tekijät kuvaavat seikkaperäisesti hovimarsalkan toimia, keittiörakennuksia, leipomoita, viinikellareita, ruokaturvallisuutta, hovihankkijoita ja ruokatalouden hintaa. Varsin laajasti käsitellään myös ruokailun seremoniallista merkitystä: se mitä pöydässä kulloinkin tarjottiin, vastasi aina tarkalleen kulloisenkin tapahtuman ja vierasjoukon luonnetta ja säätyä. Ruokailu oli sosiaalinen tapahtuma, mutta ennen muuta vallankäytön väline. 

Jos lukijaa kiinnostaa keisarillisen keittiön reseptit, on Risto ja Ritva Lehmusoksan Keisarillisen Pietarin keittiö (Keuruu 1999) varsin oiva teos tähän tarkoitukseen. Kirjoittajat käsittelevät myös laajasti venäläistä kulttuurihistoriaa. 

Laitan tähän yhden Venäjän keisarien suosikkireseptin, jota itsekin keittelen toisinaan. Pozarskin pihvit valmistetaan seuraavasti:

Kananrintoja 400 g

50 g vaaleaa leipää

Muna

Kahvikuppi kermaa

Tujaus votkaa

Pippuria

Voita ja korppujauhoja

Jauha rinnat tai osta valmista kanajauhelihaa. Liota kuoreton vaalea leipä kermassa, ja sen pehmettyä sekoita jauhelihaan. Lisää keltuainen (hieman viinaa) ja mausta makusi mukaan suolalla ja pippurilla. Jos on lötköä, niin lisää korppujauhoja. Sekoita seosta niin kauan, ettei se enää tartu käsiin. Jaa taikina 12 osaan ja muotoile niistä pieniä pihvejä. Laita jokaisen pihvin sisään noin 1x1 cm kokoinen voikuutio. Pyörittele pihvit vatkatussa valkuaisessa ja sitten korppujauhoissa ja paista pihvit voissa. Sirottele päälle tuoreita yrttejä. Riisi käy hyvin näiden pihvien kanssa, jos haluat kastiketta, tee vaalea béchamel-kastike tai kaada päälle voisulaa. Juomaksi Moselin rieslingiä tai Abrau Dursoa (tulee tsaarien entiseltä viinitilalta). Syödessäsi voit kuunnella suurta Maria Judinaa. 

Göran Schildt: Aurinkolaiva

Daphne Nag el Bitoihassa

Göran Schildtin Toivematka sai tarttumaan seuraavaan tekijän purjehduskuvaukseen Aurinkolaivaan (Helsinki 1957). Kirjailija kuvaa purjehdusmatkaa vaimonsa Monan kanssa Niilin katarakteille saakka vuosina 1954-1955. Heillä on matkassa myös Idris-niminen nuubialainen, joka toimi tulkkina ja luotsina. Matkan aikana Schildtien Daphnella kävivät vieraisilla mm. Maire Gullichsen ja Alvar Aalto. Schildt kirjoitti myöhemmin kolmiosaisen Aallon elämänkerran. Aurinkolaivasta on postannut myös Roskanpoimija.

Tämä kirja kuuluu matkakirjojen valioihin, teksti on sujuvaa ja henki liikkuu laajasti yhteiskunnan, maantieteen ja taiteen piireissä. Jos haluaa tutustua Egyptin päänähtävyyksiin, käy tämä kirja edelleen hyvänä ja syvällisenä oppaana osaksi siksi, että kirjoittaja oli taidehistorioitsija, kirjailija ja muutenkin sivistynyt henkilö.

Itse pidin kuitenkin eniten Niilin, sen rantojen, kylien ja kaupunkien kuvauksista. Tekijä on liittänyt mukaan myös tarkat kartat Niilin vesistöstä ja Daphnen purjehdusreiteistä. Niili oli kuvausten perusteella hankalasti purjehdittava joki johtuen joen mataluudesta ja vaeltelevista hiekkasärkistä. Särkät aiheuttavat monenlaista draamaa purjehtijoille, mutta aina tuntuu Schildteillä olleen onnea matkassa (ja rahaa matkakassassa). Purjehtimista helpotti se, että tuuli käy Niilillä miltei aina pohjoisesta etelään. Niilin deltasta pääsee Niilille kolmea reittiä: Rosettan, Damiettan tai Port Saidin kautta. Purjehtijat valitsivat menoreitikseen Rosettan ja he palasivat noin vuoden kuluttua Suezin kanavan kautta Port Saidiin, jossa heidän purjeveneensä lastattiin laivaan, vietäväksi Italiaan huolettavaksi.  

Retken onnistumiseen vaikutti huomattavasti se, että he jokaisessa majapaikassaan ottivat yhteyttä paikallisiin poliisipäälliköihin, mamoureihin, jotka siloittivat heidän tietään, esittelivät nähtävyyksiä ja seurustelivat matkalaisten kanssa. Kirjan perusteella kaikissa Egyptin kaupungeissa oli varsin paljon suht´ joutilasta ja osin varsin varakasta virkamieskuntaa, joka mielellään seurusteli vieraiden kanssa, usein myös sujuvasti englanniksi tai ranskaksi. Schildtien matkasta oli kirjoitettu myös Egyptin lehdissä, joten he olivat myös jonkinlaisia julkkiksia. Toisaalta tavallinen kansa oli loputtoman köyhää. Koko matkan aikana heillä oli ainostaan yksi todella ikävä välikohtaus paikallisten kanssa Ismailian kanavassa, jossa paikalliset alkoivat kivittää purjehtijoita satamassa.

Tässä hieman alkumatkan tunnelmaa: "Rosetta hävisi mutkan taakse ja purjehdimme viheriöivien, hyvin viljeltyjen rantojen välitse. Siellä täällä oli autiomaan hiekkaa tunkeutunut lännestä, ottanut jonkin palmuryhmän tai yksinäisen erakonhaudan kuolettavaan syleilyynsä ja valutti nyt keltaisia kinoksiaan veteen saakka." Niilillä lipuvat aiasat, vesirattaiden taukoamaton kitinä ja jatkuva auringonpaiste välittyvät elävinä kuvina lukijalle ja tarjoavat mukavaa nojatuolimatkaa. Kirjailija kuvaa Nasserin ajan Egyptiä, joka oli monella tapaa murroksessa. Yhteiskunta oli samanaikaisesti moderni ja muinainen. Tämä jännite heijastuu matkan moneen kokemukseen. Olen aikaisemmin kertonut Niilin matkailusta postauksessa Outsiderin mukana Egyptissä. 

Herkkusuun kasvatus

Joseph Wechsberg (1907-1983) oli tšekkiläissyntyinen toimittaja ja kirjailija. Herkkusuun kasvatus. Sinistä forellia ja mustia tryffeleitä on ilmestynyt alun perin 1953, ja suomennos vuonna 1990 (Jyväskylä). Teos on kokoelma amerikkalaisiin aikakauslehtiin tehdyistä artikkeleista.

Tekijä syntyi juutalaiseen pankkiiriperheeseen Ostravassa. Hän kuvaa varsin värikkäästi lapsuuttaan, henkistä ja kulinaarista kehitystään ympäristössä, joka tarjosi monenlaisia mahdollisuuksia. Vanha keskieurooppalainen kulttuuri näyttäytyy teoksessa kauneimmillaan zweigilaisessa hengessä. Wechsberg valmistui juristiksi Prahassa, työskenteli sekalaisissa töissä Pariisissa ja emigroitui lopulta juutalaisen taustansa vuoksi Amerikkaan ennen II maailmansotaa.  

Kirjan parasta antia ovat kulttuurihistorialliset retket pitkin Eurooppaa (lähinnä Itävalta-Unkariin ja Ranskaan). Teoksen ytimessä on ajatus, että hyvin tehty ruoka on kulttuuriteko, ja sen tekeminen kumpuaa pitkästä ruokakulttuurista. Hyvän eteen on nähtävä vaivaa. Kaiken kerronnan yllä häilyy suru kadonneesta maailmasta, jossa osattiin keittää ja myös arvostaa hyvin valmistettua ruokaa. 

Osa jutuista on sellaisia, ettei tavallinen lukija koskaan pääse nauttimaan kuvailtuja herkkuja tai juomia, esim. juomaan Château d'Yquemiä tai syömään tryffeleitä. Nuo kertomukset sopii jättää omaan kulttuurihistorialliseen arvoonsa. Sen sijaan kuvaus keitetystä naudanlihasta, Tafelspitzistä, oli varsin herkullinen. Itävaltalaiset ovat kehittäneet tämän arkisen ruuan valmistuksen varsin pitkälle. Varsin liikuttava oli myös kertomus budapestiläisen huippuravintola Gundelin vaiheista kommunistisessa Unkarissa.

Jokainen hyvän ruuan ystävä löytää kirjasta jokin mainion jutun, anekdootin tai ohjeen. Tekijä herättelee lukijassa kulinaarisia mielikuvia Tonavan rannoilta Provenceen. Itseäni liikutti tuo Tafelspitz, jota olen keitellyt seuraavalla ohjeella: 

500 g naudan kulmapaistia

1 sipuli

pari neilikkaa

muutama maustepippuri

1 laakerinlehti

250 g keittovihanneksia

Laita 1,5 litraa vettä kiehumaan yllä mainittujen ainesten kanssa, säädä sitten liemi noin 90 asteiseksi, eli se ei saa kiehua. Laita paisti siihen oleilemaan 90 minuutiksi. Ota liha sitten pois ja valmista siivilöidystä liemestä valkokastike (maidon ja kerman kanssa), johon laitat mausteeksi noin 30 g piparjuurta, 2 tl sitruunamehua, 1 tl sokeria, pippuria ja suolaa. Säätele aineksia makusi mukaan. Tarjoile keitettyjen papujen ja perunoiden kera. Kuiva saksalainen tai itävaltalainen valkoviini sopii tämän kanssa hyvin.  

Toisen luokan aineksista on vaikea valmistaa mitään hyvää, mutta on ihan helppoa tärvellä ensiluokkaisetkin ainekset.

Charles Gundel

Variksenmarjoja ja mäntykukkia

Syksyinen suomalainen mäntykangas tarjoaa runsaasti liikunnallisia, kulinaarisia ja esteettisiä ilonaiheita. Kangasmetsä tuoksuu vienosti pihkalle ja kanervalle, se joustaa pehmeästi jalan alla ja tarjoaa kerääjälle kaikenlaista mukavaa. Kangasmaisemassa on jotain perisuomalaista, josta tulee mieleen Werner Holmbergin maalaukset, Nummisuutarit ja armeija-aika Säkylän kankailla. 

Viikonlopun metsäretkellä etsittiin variksenmarjoja. Tuo vaatimaton varpu, jota meillä kasvaa kahta eri sorttia (yksi- ja kaksikotisia), kasvaa Hangosta Petsamoon, eikä sen marjoja kerätä juuri lainkaan, vaikka ne edustavatkin Suomi-gurmeen huippua. Tosin napapiirin takainen väki on käyttänyt sitä monella tapaa kautta aikojen: lappalaiset ovat tehneet sorbettia laittamalla variksenmarjoja kuivattuihin poronvatsoihin poronmaidon kera ja jäädyttämällä koko herkun. Grönlantilaiset tekevät samaa hylkeenmahoihin veren kanssa. Nam! Saamelaiset ja koltat heittävät myös jäätyneitä variksenmarjoja tappaiskeittoon, jolloin marjat keräävät ympärilleen rasvakerroksen, ja näitä talimarjoja nautitaan suurena herkkuna. Tällainen herkuttelu on kuitenkin minulle vähän liian etnistä, joten olen tyytynyt mehun ja hyytelön keittoon.

Hienoa mehua saa aikaa ottamalla 2/3 mustikoita ja 1/3 variksenmarjoja. Variksenmarja antaa kevyen karvaan aromin, josta aikuisväki pitää. Hyytelöä varten kannattaa variksenmarjoista maijalla keittää mehua ilman sokeria, johon sitten lisätään noin 2/3 hillosokeria ja vähän sitruunamehua. Gelettä keitetään noin 10 minuuttia ja purkitetaan kuumiin purkkeihin. Variksenmarjahyytelö on erinomaista hirvipullien kanssa. Tässä taikinan ohje:

1 kg jauhettua hirveä

1 paketti suikaloitua pekonia

Provencen maustetta

2 tl suolaa

1 purkki ricottaa tai raejuustoa

valko- ja mustaa pippuria

muutama murskattu katajanmarja

korppujauhoja muutama desi

2 munaa

2 rkl variksenmarja- tai pihlajanmarjahyytelöä (puolukka käy myös)

Pullat sopii tarjota perunamuusin, keitettyjen porkkanoiden ja variksenmarjahyytelön kera. Ehkäpä tekisin vielä konjakilla maustettua ruskeaa kastiketta, johon on laitettu hieman pihlajanmarjahyytelöä. Juomaksi käy vissy, olut tai tanakka riistaviini. 

Kyynäränharju Tammelassa: kangasmaisemaa kauneimmillaan

Syksyisen kangasmaiseman yllättävä koriste on mäntykukka. Se on kuin sienet: tulee esiin halutessaan tai pysyy sitten piilossa. Raumalainen sanoisi mäntykukkaa säseräksi. Se kukkii vasta silloin, kun metsän muu kukinta alkaa olla ohi. Mäntykukan sitruunan värinen irisoiva sauva näkyy kauas metsässä. Sillä ei ole lehtivihreää ollenkaan ja se elelee symbioosissa männyn sienijuurten kanssa, joista se hörppii hiilihydraatteja ja auttaa samalla mäntyä saamaan typpeä ja fosforia. Mäntykukan näkeminen metsässä ilahduttaa aina silmää ja mieltä. Samoin sienten näkeminen. Outoja, salaperäisiä olentoja, jotka leijuvat eläimen ja kasvin välimailla, ja vievät samoojan metafysiikan äärelle. 

Nuoren sotilaan päiväkirja 1939-1945

Kirpparikorin pohjalta löysin Göran Schildtin Nuoren sotilaan päiväkirjan 1939-1945 (Helsinki 2003). Keväällä olin aikaisemmin lukenut hänen matkakirjansa Toivematkan, jossa Schildt kuvaa purjehdusmatkaansa Pohjanmeren kautta Ranskan kanavia pitkin Välimerelle. Tämä kirja oli perin toisenlainen ja murensi hieman Schildtistä saamaani apollonista kuvaa. Päiväkirja alkaa marraskuulla 1939, siihen tulee neljän vuoden tauko Schildtin haavoittumisesta johtuen, ja se päättyy joulukuun 8.1945. Päiväkirja on varustettu viitteillä ja parilla myöhemmin kirjoitetulla selventävällä tekstillä.

Päiväkirjassa on kaksi keskiötä: kirjoittajan eroottiset suhteet ja kirjallinen työskentely. Schildt menetti kiveksensä taistelussa, mutta hänen mieskuntonsa voitiin palauttaa leikkauksilla ja lääkkeillä. Hän oli naimisissa ruotsalaisen taiteilija Mona Moralesin kanssa, mutta piti kuitenkin samanaikaisesti yllä polyamorista elämää neljän muun naisen kanssa. Minusta lukijana oli kiusallista se, että nämä rakastajattaret esitellään nimeltä, ja osa heistä on ollut elossa ja tunnettuja julkisuuden henkilöitä kirjan julkaisemisajankohtana. Herrasmies ei toimi näin. Nämä naiset edustivat Schildtille erotiikan erilaisia vivahteita, ja hän kertoo näistä kohtaamisista varsin seikkaperäisesti. Kuvatut naiset olivat kuitenkin samanlaisia pelinaisia, jotka samanaikaisesti ylläpitivät useita miessuhteita. Siinä mielessä puntit olivat tasan. Koko tuon vällyissä peuhaamisen taustalla kuultaa kuitenkin jatkuva halu saada elämään jotain pysyvää ja kestävää. Tällaisen suhteen kirjailija omien sanojensa mukaan sai vasta toisen vaimonsa myötä. 

Minua harmitti jollain tavalla tämän kirjan lukeminen, koska tuli sellainen olo, kuin olisin kurkkinut avaimenreiästä jotain sopimatonta toisen yksityiselämästä. Schildtin purjehduskirjoissa esiintyy toisenlainen, hieno, suvereeni eurooppalainen kulttuuri-ihminen. No ehkäpä taiteilija sai lisäsyvyyttä teoksiinsa tästä Es-kerroksesta. 

Päiväkirjan parasta antia on mielenkiintoinen ajan ja tapojen kuvaus. Schildt oli vapautettu asepalvelusta vaivojensa vuoksi, ja hän pääsi matkustamaan vapaasti myös Ruotsiin. Pysyvästi hän asui Loviisassa. Taistelun äänet kantautuvat hänen kotiinsa Kannakselta ja Suursaaresta. Hän suunnitteli myös pakomatkan Ruotsiin siltä varalta, että venäläiset miehittäisivät Suomen. Hänelle ei ollut mitään illuusioita siitä, miten sivistyneistön tulisi siinä tapauksessa käymään. 

Schildt edusti suomenruotsalaista yläluokkaa, jolla ei ollut taloudellisia ongelmia. Schildtin sosiaaliseen pääomaan kuuluivat myös laajat suhteet talouden ja kulttuurin nimekkäisiin henkilöihin. Tämä tulee esille esimerkiksi eräällä purjehdusmatkalla Loviisasta Naantaliin, jolla kirjoittaja aina pystyi yöpymään sukulaistensa kartanoissa. Schildt pohtii olemistaan seuraavalla tavalla:

Pääharrastukseni, pyrkimys tulla oikeaksi ihmiseksi, halu kehittää "sieluani", ymmärtää elämää (...) - edusti sitä puolta olemuksestani, jota voin - niin uskon - viljellä ulkopuolisista olosuhteista huolimatta. Tai ehkä päinvastoin juuri kärsimyksen kautta ja tutustumalla muidenkin ihmisten kärsimyksiin oppisin tietämään paremmin, mitkä olivat elämän ehdot, ja pääsisin kiinni todellisiin ilonlähteisiin. 

Päiväkirjoissa on paljon aitoa ja syvällistä pohdintaa ja viisaita ajatuksia uskosta, yhteiskunnasta ja taiteesta. Kirjoittajan vahva eurooppalainen kulttuuritausta tulee esiin kaikesta, ja teos voisi aivan hyvin olla vaikkapa ranskalaisen kirjailijan tekemä. Schildtin innoittaja oli André Gide, jonka teoksia hän ruotsinsi, ja josta hän kirjoitti myös elämänkerran, joka osin vaikutti siihen, että Gidelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. 

Pyhiinvaellusta Pohjolan reunalla

Alatornion kirkko 

Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun kirjan Pyhimyksiä ja paanukattoja. Kulttuuriretkiä Suomen kirkkoihin (Helsinki 2009) innoittamana suuntautui kesäretki Pohjanmaalle, joka on minulle kaikin puolin vierasta aluetta. Pohjanmaalla on kahdeksan keskiaikaista kirkkoa, joista osaa ei tosin tunnista vanhoiksi temppeleiksi, koska niitä on modernisoitu aikojen saatossa. Matka Alatorniosta Isoonkyröön on kaikkiaan 480 kilometriä ja sen varrella oli monenlaista luonnon ja ihmiskäden kauneutta. Tämä oli kesän toinen pidempi kirkkokierros, pyhiinvaelluksiksi en tohdi näitä retkiä nimittää, mutta monenlaista sisäistä liikettä nämä vuosisataiset monumentit saivat aikaan. Alkakoon tämä matka pohjoisesta, Alatornion kirkolta. 

Tornionjoen suulla on ollut kirkko jo 1316. Uppsalan piispa oli kiinnostunut joen lohikymmenyksistä ja määräsi Kemijoen kymmenykset Turkuun ja Tornionjoen kymmenykset Uppsalaan maksettaviksi. Kirkko on pyhitetty Johannes Kastajalle. Alun perin kirkko sijaitsi saarella, mutta maankohoamisen vuoksi saari kasvoi mantereeseen kiinni. Kirkon keskiaikaiset osat kätkeytyvät Jaakko Rijfin piirtämän kustavilais-tyylisen kirkon sisuksiin. Kirkko on ristikirkko, mutta alttari on sijoitettu poikkeuksellisesti keskelle kirkkoa, ei itäpäätyyn. Kirkon esineistö ja rakennushistoria on hyvin dokumentoitu: vierailija voi ottaa mukaansa parikymmensivuisen Reino Mähösen Alatornion kirkko -esityksen, jossa on seikkaperäisesti esitelty kirkon rakennushistoria ja sakraaliesineet. 1717 idän vainolainen kävi hävittämässä kirkkoa parhaan taitonsa mukaan ja otti vielä kellot mukaansa. Tornion kirkon torni on ollut myös yksi Struven ketjun mittauspiste, samoin Mapertuis´in ryhmän.

Seuraava kirkko matkalla oli Keminmaan vanha kirkko. Matkalla kirkolle ylitettiin Kemijoki Isohaaran voimalaitoksella. Sen on suunnitellut Sigurd Frosterus, ja se on hieno jälleenrakennuskauden muistomerkki. Keminmaan kirkko on omistettu Pyhälle Mikaelille. Kirkon ympäristö ja vanha hautuumaa ovat vaikuttavia: kaikesta tuntee, että tänne on tultu yhteen jo puoli vuosituhatta sitten. Paikan genius on arkaainen. Ei olisi mikään ihme, että paikka olisi muinoin ollut lappalaisille pyhä. Kemin kirkon tunnetuin nähtävyys on Nikolaus Rungiuksen muumioitunut ruumis. Kalmon yksi käsi on ryöstetty luultavasti pyhäinjäännökseksi ja vainajaa on myös lyhennetty. Rungiuksen kerrotaan sanoneen: ”Elleivät sanani ole totta, ruumiini mätänee, mutta jos ne ovat totta, se ei koskaan mätäne.” Kuka kirjoittaisi dekkarin Rungiuksen ranteen arvoitus?

Keminmaalta on parinsadan kilometrin matka Saloisten kirkolle Raaheen. Saloinen tai aikaisemmin Ranta, oli suuri emäpitäjä, johon kuului noin 50 seurakuntaa ja jonka keskuksena oli Salon kaupunki, joka nimettiin myöhemmin Raaheksi. Kirkkokierroksen suurimman yllätyksen koin tässä kirkossa: ulkoisesti vaatimaton vuonna1932 vihitty kirkko kätkee sisäänsä kansallisesti merkittäviä keskiaikaisia taideaarteita: Pyhän Olavin ja Neitsyt Marian alttarikaapit. Saloisten kirkon patronus on Pohjolan apostoli Pyhä Olavi. Alttarikaapit ovat lyypekkiläistä työtä, ja ne on kauniisti restauroitu. Erityisen vaikuttava on Pyhä Olavi polkemassa ihmiskasvoista käärmettä jalkoihinsa. Kuinka syvää teologiaa! Kirkkotarhassa on vielä toinen ihme, uusklassinen, italialaishenkinen kellotapuli, jonka on suunnitellut Kustaa III. Saloisten kirkko on mitä hienoin hengellinen ja taiteellinen kokemus, ehdottomasti käynnin arvoinen ja kätketty helmi Suomen nähtävyyksien joukossa.

Seuraavana oli vuorossa Vöyrin kirkko. Isoäitini lauloi leipää leipoessaan pilke silmäkulmassa Vöyrin marssia. Yllätys oli, että Vöyri, Vörå, on ruotsinkielinen kunta (yli 80%). Vöyrin kirkko on Suomen vanhin käytössä oleva puukirkko. Ovet olivat valitettavasti kiinni, kun pyrimme pyhäaamuna sisään, mutta kirkkomaa ja kellotapuli olivat vaikuttavia ja hyvin hoidettuja. Vöyrin kirkko on omistettu Pyhälle Mikaelille ja sieltä löytyy runsaasti keskiaikaista taidetta, mm. hammassairauksilta suojeleva Pyhä Apollonia irrotettuine poskihampaineen on kuvattuna alttarikaapissa. Ei voi kuin ihmetellä sitä sivistystahtoa ja uhrimieltä näissä pienissä maalaisseurakunnissa, joka pani tilaamaan kallisarvoista kirkkotaidetta Lyypekistä asti. 

Viimeisenä pyhiinvaelluskirkkona esittelen Isonkyrön kirkon. Matka Vöyriltä Isoonkyröön kulkee kauniiden kulttuurimaisemien halki. Reinilänkosken rannalla seisoo Pyhälle Laurentiukselle nimetty kirkko. Heikkilän mukaan tässä on "suomalainen kulttuurimaisema parhaimmillaan". Kirkkoon astuessaan ei voi kuin hengähtää ihastuksesta: kirkkotaidetta keskiajalta 1700-luvulle, ja kaiken kruununa kolmessa rivissä kulkevat seinämaalaukset. Ylin rivi esittää Vanhan testamentin kertomuksia luomisesta laintaulujen murskaamiseen, keskimmäisessä rivissä on esitettynä Jeesuksen elämä ja alimmassa on kuvia kirkkovuoden eri teksteihin. Kirkon ympärillä on ollut kirkkokaupunki, mutta sen tuvat ovat jo kaikki hävinneet. Aidon kirkkokaupungin näkemiseksi täytyy matka Luulajan Gammelstadiin saakka. 

Kirkon pihalla on Napuen taistelun muistomerkki. Isonvihan aikana venäläiset käyttivät kirkkoa hevostallina ja harjoittivat kaikkea muutakin terroria Pohjanmaalla. On järkyttävää ajatella. kuinka syvälle Suomeen naapurin vihanpito on ulottunut. 

Matka Torniosta Isoonkyröön oli samalla matka Suomen historiaan ja omaan sielunmaisemaan. Oli liikuttavaa nähdä vuosisataiset viljelymaisemat, vanhat hautausmaat ja pieteetillä hoidetut kirkot. Kirkko on ollut tässä maassa ensimmäinen kulttuurin kantaja ja muotoillut meistä suomalaisista sellaisia kuin nyt olemme. 

Tänne kuin äidin armaan luo

johdata, Herra, meitä,

sun pyhä armos meille suo,

meidät sun suojaas peitä.

Suo pyhän kirkkos ainiaan

kutsuas viedä maailmaan

keskellä aikojen pauhun.

Virsi 214

Napuen taistelun muistomerkki

Pyhän Honoratuksen saarella

Luostarikirkko

Cannesin elegantilta rantabulevardilta, Croisettelta avautuu näkymä kaupungin lahdelle ja Saint Honorat´n saarelle. Saarella sijaitsee yksi kristikunnan vanhimmista luostareista, Abbaye de Lérins, joka on perustettu vuonna 405. Luostarin perustaja, Pyhä Honoratus syntyi roomalaiseen konsuliperheeseen. Hän kääntyi jo nuorena kristityksi, samoin hänen veljensä, mutta heidän isänsä ei pitänyt ollenkaan poikien valinnasta. Näinhän oli myös Pyhän Barbaran ja Agathan laita: vanhemmat eivät pitäneet uskovaisista lapsistaan, vaan nämä joutuivat mitä kamalimpiin kohtaloihin. Honoratus vetäytyi myöhemmin Lérin´in saarella, jonne hän yhdessä Caprasius-nimisen munkin kanssa perusti luostariyhteisön, joka noudatti Pakomioksen luostarisääntöä.

Saarella asui tuolloin samanaikaisesti sekä kenobiitteja että anakoreetteja. Luostarielämä korosti askeesia ja siitä tuli vähitellen koko Gallian hengellisen elämän keskus. Honoratuksen kerrotaan puhdistaneen saaren käärmeistä pelkästään Jumalan sanan voimalla. Ainoan varjon saaren hurskaaseen elämään heitti semipelagiolainen oppi, jota saarella harjoitettiin. Honoratus valittiin lopuksi vasten tahtoaan Arlesin piispaksi. Hänen maalliset jäännöksensä on haudattu Arlesin katedraaliin. Honoratuksen omia tekstejä ei ole säilynyt, mutta Hilarius Arlesilaisen kertoman perusteella voi luoda kuvan Honoratuksen hengellisestä elämästä saarella. 

Lahdenpoukama Lérin´in saarella

Saarelle pääsee lautalla Cannesista varttitunnissa. Siellä vallitsee ihan toisenlainen tunnelma kuin Cannesin hulinacentterissä. Kävijä voi rauhassa kulkea saaren karuissa lehdoissa ja kappeleissa miettien niitä näitä. Nykyään luostaria pitävät yllä benediktiinit. Saarella on useita kirkkoja, viini- ja oliivitarhoja, vanhan puolustuslinnan rauniot ja luostarin kauppa, josta voi ostaa kaikenlaisia munkkien valmistamia elintarvikkeita ja hurskaustuotteita. On liikuttavaa ajatella, että tuolla paikalla on harjoitettu hengenelämää jo 1500 vuotta. 

Pyhä Honoratus suojelee mm. hevosia taudeilta ja lisäksi hän on leipureiden suojeluspyhimys. Tarinan mukaan Honoratuksen imettäjä oli leipomassa leipää, kun hän kuuli, että tämä oli valittu piispaksi. Imettäjä ei tätä viestiä uskonut, vaan iski leipälapion maahan sanoen, että jos se alkaa versoa, uskoo hän asian. No, lapiosta versoi sitten karhunvatukkapensas (niitä on runsaasti saarella), ja siitä lähtien leipurit ovat vannoneet hänen nimeensä. Lohjalla on St. Honore -kahvila, joka valmistaa myös pyhimyksen nimikkokakkua, ja ranskalaiset syövät samaista kakkua aina syntymäpäivillä. Katsoin hieman kakun valmistusohjetta ja päätin samalla luopua sen tekemisestä: voitaikinaa, kakkutaikinaa, tuulihattuja, sulaa sokeria ja crème pâtissière´ta... Onnistumisen mahdollisuudet eivät ole kovin suuret: poltetusta sokerista pitäisi saada aikaiseksi sädekehät kreemillä täyttettyjen tuulihattujen päälle. Tehkööt osaavammat. 

Luostarin linnoitustorni