Kanootilla Oulusta Helsinkiin

Tekijän vehnäjauhosäkeillä verhottu kanootti

Martti Raiveen teos Kanootilla Oulusta Helsinkiin kuvaa tekijän kajakilla suorittamaa retkeä kesällä 1931. Tuolloin kirjoittaja oli vielä koulupoika. Kirja on julkaistu vuonna 1948. Raive sai ajatuksen kanoottiretkestä sairasteltuaan edellisenä talvena keuhkotautia, ajatellen vahvistavansa itseään tällaisella uroteolla. Hän löysi puuvajasta noin viisimetrisen kajakin rungon, jonka päälle hän pingotti vanhoja vehnäjauhosäkkejä, jotka hän kyllästi vedenpitäviksi. Hän kiinnitti vielä tyhjät pirtukanisterit rungon sisään uppoamisen estämiseksi. Tekijä lähti matkalle vähäisin rahavaroin ja ilman kompassia, ainoastaan koulukartta apunaan. Yllättävää on, ettei edes kirjoittajan äiti pannut vastaan. Matka meloen Oulusta Helsinkiin kesti noin pari kuukautta, päivämatkan ollessa on parikymmentä kilometriä. Matkansa rahoitusta Raive tuki myymällä kortteja, joissa hän meloskeli taustalla Oulun siluetti. Matkan aikana hän yöpyi kalamajoissa, luotsiasemilla ja maalaistaloissa. 

Raiveen kirja ei välttämättä ole retkikirjallisuuden helmiä (paitsi antikvaarisen hintansa vuoksi), mutta sillä oli kuitenkin muutamia ansioita. Miltei kaikki luvut alkavat Kalevalan säkeillä, ja ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon vettä ja vedellä liikkumista kansalliseepoksessa on kuvattu. Merellinen luonto innoittaa myös tekijän itsensä runoiluun:

Utuhuntu kukkain ylle hiipi

kastehelmen terälehtiin heittäin.

Rastaan soittoon uupuu siukusiipi

illan laulut untuviinsa peittäin.

Taivaan sineen suvituuli haipuu,

mereen sulaa kulta auringon.

Kaislain kehtoon vieno laine vaipuu,

- uinuu unta hämytuokion.

Vaikka melontaretki tapahtuu kesäisellä merellä, mahtuu parin kuukauden matkaan monenlaista ilmaa ja dramatiikkaa. Nälkä ja rahattomuus vaivasivat aika ajoin, kalamajoista saattoi tarttua mukaan kirppuja ja täitä ja hengenlähtökin oli muutaman kerran lähellä, mutta kirjoittaja suhtautuu vastoinkäymisiin stoalaisella tyyneydellä. Heikko kajakkikin hajoaa monta kertaa, mutta aina Raive saa sen korjatuksi. Reitin varrella on aina kalamajoja, jotka ovat auki, ja joista löytyy tulitikkuja, halkoja ja kahvia. Hän pääsee myös miltei aina majoittumaan saariston tai rannikon maalaistaloihin, jotka kuvataan siisteiksi ja kukoistaviksi. Porin pohjoispuolella hoidettiin kaikki asiat kouluruotsilla, koska monet paikalliset ihmiset eivät osanneet suomea ollenkaan. Tuon ajan Suomessa ovet olivat auki ja kulkijat ruokittiin ja tarjottiin yösija. Ihmiset iloitsivat siitä, että kuulivat tarinoita muualta.

Matkallaan hän tapaa mm. haapaveteläisen kansanrunoilijan Viina-Matin. Myrskyä paetessaan hän joutuu sattumalta myös Robert Kajanuksen huvilalle, jossa vietetään herttaisen kultturipitoinen ilta. Kalajoella Raive joutuu auttamaan yksin synnyttävää naista: synnyttäjä antoi nuorukaiselle yksityiskohtaiset ohjeet, miten tämän tuli toimia. Hän joutui myös pirtutrokarien ja poliisien väliseen tulitaisteluun sumuisella merellä. Rohkeutta nuorelta mieheltä ei puuttunut: hän halusi käydä presidentin luona Naantalissa ja kävi tapaamassa Turun Sanomien päätoimittajaa tarjoten matkakertomustaan lehteen. Melontamatka päättyy onnellisesti Helsinkiin. 

Raiveen teoksesta avautuu kuva Suomesta, jossa ihmiset teitittelevät toisiaan, mutta avaavat kotinsa ovet vieraalle muitta mutkitta. Kirjaa siivittää isänmaallis-uskonnollinen vire. Merellistä luontoa kuvataan niin eloisasti, että lukijalle syntyy vaikutelma, että on mukana kanootissa. Kaunis, vanhanaikainen kirja. 

Kirjan piirroskuvitusta

Martti Kitunen

10 markan romaanin herkkä kansi vuodelta 1935

Tein ensimmäisen kerran tuttavuutta Martti Kitusen kanssa lukion ruotsintunnilla, jossa lukemiston yhtenä tekstinä oli (luultavasti Topeliuksen) kertomus Martti Kitusen karhunkaadosta. Heikki Korhosen kirjoittaman Kitus-elämänkerran hankin antikvariaatista sen kauniin kansikuvan tähden. 

Martti Kitunen eli Virroilla 1700-1800 -lukujen vaihteessa, ja hänen kerrotaan kaataneen kaikkiaan noin parisataa karhua. Korhosen kirja on vanhanaikaisella tavalla viihdyttävä. Teoksen alussa kuvataan Kitus-kultin nousua 1930-luvun Suomessa (kirja, patsas yms. muistamiset) ja sitten on viisi sivua Hämeen asutushistoriaa. Itse romaani kuvaa Kitusen elämää hänen kuolemaansa saakka karhunpyynti keskiössä. Karhunkaadosta oppii monenlaista asiaa, mm. sen, kuinka talvella karhunpesä paljastuu sen "henkireiän" avulla. Tähän ilmanvaihtoreikään työnnetään sitten seiväs ja karhut ajetaan pesästä ulos, jolloin sen suulla oleva ampuja tekee selvää karhuperheestä. 

Kaikki karhunkaato ei kuitenkaan sujunut näin helposti. Kitunen saattoi tippua suohon, jolloin ärsytetty karhu alkoi järsiä hänen kättään ja raapia päänahkaa irti. Piilukkoiset aseet eivät aina lauenneet tai ne olivat kosteita, jolloin karhunkaatoon piti ryhtyä puukon avulla. Joskus Kitunen joutui työntämään kätensä kyynärtä myöten karhun kitaan. Vaikuttava kohtaus oli se, kun Kitunen naulitsi ruumiillaan karhun puuta vasten ja piti sitä näin vangittuna koko aamupäivän, kunnes muut metsästäjät hänet pelastivat ja surmasivat karhun. 

Karhunkaadot päättyivät aina peijaisiin, joissa myös runoiltiin. Kerran oli itse Paavo Korhonen, Rautalammin suuri kansanrunoilija mukana. Hän kirjoitti mm. seuraavasti: "Ei oo toista miestä moista Kitus-Martin vertaa. Paljahin käsin on Nalle jäänyt monen monta kertaa. Riisuit turkin, riistit kintaat tuiman taiston takaa. Metsien kuningas, Mesikämmen voitettuna makaa." Asiaan kuului myös, että aina valutettiin karhun verta uhrikuusen juurelle, joka kaadettiin vasta vuonna 2001. 

Kirjassa kerrotaan myös Kitusen talonpidosta, mikä hoidettiin aina parhain päin. Tässä auttoi kovastikin Kitusen puoliso Margareta Antintytär. Vaimon tehtävänä romaanissa oli paikata Kitusen haavoja ja motkottaa jatkuvista eräretkistä. Lapsia Kitusilla oli useita.

Dramatiikkaa tuo kertomukseen mustalais-Kusti ja tämän vaimo Tinttu, jotka vehkeilevät kaikin tavoin Kitusia vastaan. Keskeinen juoni on Kitusen amuletin, karhunhampaan kohtalo. Tuo hammas toi onnea omistajalleen, ja ahnas sekä laiska mustalainen halusi hampaan itselleen keinolla millä hyvänsä. Monen vaiheen jälkeen hammas palaa oikealle omistajalleen ja mustalaiset saavat ansaitsemansa lopun. Tuo hammas on nykyään Korhosen sukuseuran omaisuutta.

Martti Kitunen on ollut raivaaja-sankari, urhea Suomi-pojan esikuva, joka paljain käsin kävi itseään voimakkaamman vihollisen kimppuun. Ehkä Kitus-kultissa on taustalla myös ulkopoliittinen viesti. Kenpä tietäis sen... Tässä vielä karhunkaadon innoittamaa  uudempaa musaa.

Rooman päiväkirja 27.5.2018

Santa Maria Maggiore

Viimeinen ohjelmallinen päivä alkoi jumalanpalveluksella Santa Maria Maggioren varhaiskristillisessä basilikassa, jonka sisätiloista vanhimmat ovat jo 400-luvulta. Kirkko on rakennettu paikalle, missä tapahtui nk. lumi-ihme. Neitsyt Maria ilmestyi lapsettomalle senaattoripariskunnalle, joka lahjoitti rahat kirkon rakentamiseen. Paavi Liberius käski sitten rakentaa basilikan sille paikalle, mihin sataa lunta. Tässä basilikassa on myös alkanut Marian kultti. Kirkon mosaiikkien teologinen viesti on rikas ja monikerroksinen. Kirkko on myös rakennustaiteellisesti monien aikakausien summa. Tunti jumalanpalveluksessa kului jo pelkästään tätä kauneutta ja hengellistä rikkautta ihmetellessä.

Marian ilmestys kuvattuna triumfikaaren mosaiikkeissa

Pyhäpäivä oli Pyhän kolminaisuuden päivä, Santissima Trinità ja myös Augustinus Canterburyläisen muistopäivä. Augustinus oli Englannin kirkon perustaja. Italian kirkoissa saa aina painetun käsiohjelman, jossa on kaikki tarvittava jumalanpalvelusta varten. Ohjelmassa kerrotaan myös seikkaperäisesti kunkin sunnuntain kristillinen merkitys, ja avataan päivän evankeliumin keskeisiä ajatuksia. Messu oli tällä kertaa latinankielinen saarnaa ja rukouksia lukuun ottamatta. Selebranttina oli arkkipiispa ja apunaan toistakymmentä kardinaalia. Oli siis kyseessä juhlajumalanpalvelus. Oli mielenkiintoista katsella juhlakulkueen korkeita kirkonmiehiä hienoissa punaisissa ja kultaisissa asuissaan: osa oli voimainsa tunnossa olevia kirkkoruhtinaita, osa jo hauraita vanhuksia, jotka olivat siirtymässä täältä iäisyyteen. Kaikki oli juhlavaa, kirkko täynnä väkeä ja ilmassa tuoksui olibaanihartsi eli suitsuke. Muotomenoa oli paljon, mutta ainakin ehtoollinen oli aitoa substanssia. Tosin meidän ryhmämme taisi jättää sen tällä kertaa väliin.

Aina iloinen kuljettajamme vei meidät sitten päivän viimeisiin kohteisiin, joista ensimmäinen oli Johannes Kastajalle omistettu kahdeksankulmainen kastekappeli, Battistero di San Giovanni, missä perimätiedon mukaan Konstantinus Suuri olisi kastettu. Konstantinuksen äidin, Helenan, haudan olimme nähneet jo edellisenä päivänä. Konstantinukseen törmäsin yllättäen muutama vuosi sitten Yorkissa, missä hänen patsaansa on Yorkin katedraalin varjossa. Konstantinus julistettiin Rooman keisariksi Yorkissa, joka tuolloin oli nimeltään Eburacum. Roomassa Konstantinuksen taisteluista muistuttaa vielä Ponte Milvio, jonka kautta myös suomalaiset matkustajat läpi vuosisatojen aina rautateiden aikakauteen saakka saapuivat Roomaan.

Kastekappeli on vanhin  tunnettu baptisterium, ja se on ollut esikuvana myöhemmille kastekappeleille. Ajatuksena on nimittäin ollut se, ettei kastamatonta lasta voi viedä kirkkoon, koska tämä oli vielä paholaisen vaikutuspiirissä, ja siksipä pitää rakentaa erillinen rakennus tätä toimitusta varten. Näitä laitoksia voi nähdä erimuotoisina ja kokoisina aina Sauvon kirkon vaatimattomasta, aidatusta kastefuntista Ravennan palatsimaisiin baptisterioihin. Kastealtaan pohjalla oli psalmin henkeen tehty veistos, jossa peura on lähteellä: "Sieluni janoaa Jumalaa. Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, minä kaipaan sinua, Jumala."

Battisterio di San Giovanni

Nurkan takana on yksi Rooman pääkirkoista, Vatikaanille kuuluva paavin Lateraanikirkko. Paavit asetettiin virkaansa tässä kirkossa aina 1800-luvulle saakka. Kirkkoa kutsutaan vieläkin kaikkien kirkkojen äidiksi, omnium urbis et orbis ecclesiarum mater et caput. Mittasuhteiltaan kirkko vastaa Pietarinkirkkoa ja se on samoin, kuin monet muut kirkot Roomassa rakennushistoriallisesti monikerroksinen. Apsiksessa on kauniit mosaiikit ja siellä on myös baldakiinin alla paavin istuin. Erityisen pysähdyttävä oli Rooman kuurian ovi, joka oli yksi Lateraanin pääovista. Täällä matkalla näimme useita ovia, joista oli kuljettu jo yli 2000 vuotta.

Kuurian ovi Lateraanikirkossa

San Giovanni in Laterano

Lateraanikirkkoa koristaa Berninin veistämät 12 apostolia, joista Juudas on korvattu Paavalilla. Erityinen suosikkini oli Bartolomeus, joka pitää käsissään omaa nahkaansa. Bartolomeus nyljettiin ja naulittiin ristille. Myöhemmin hänen jäännöksensä tuotiin Italiaan, joista niiden pääosaa säilytetään San Bartolomeo all´Isolassa, Trasteveressä olevassa kirkossa, joka on omistettu marttyyreille. Se on vaikuttava pieni kirkko, jossa on dokumentteja myös nykyajan marttyyreistä (Oscar Romero, von Galen mm.).  Kirkko kuuluu San´Egidio -yhteisölle, josta postasin 21.5.2018 päiväkirjassa. 

Batholomeus nyljettiin, sit´ristin päälle surmattiin (Teksti Paimion kirkosta)

Kosmaattista lattiataidetta Lateraanikirkossa

Viimeinen kirkollinen kohde oli Santa Groce in Gerusalemme. Nimensä mukaisesti siellä säilytetään palaa Jeesuksen rististä, kahta piikkikruunun okaa ja Jeesuksen kynnenpalasta. Kirkon kosmaattiset lattiamosaiikit ovat myös vaikuttavat. Kirkon rakentamisen alkuvaiheet liittyvät myös em. Helenaan ja Konstantinukseen, joiden patsaat ovat kirkon katolla. 

Hiljentymistä ristireliikin äärellä

Varsin mielenkiintoinen ja liikuttava on Antonietta Meon (Nennolina) elämä, jolle oli omistettu pieni kappeli kirkossa. Hän on saanut arvonimen venerabile. Antonietta syntyi porvarilliseen perheeseen Roomassa vuonna 1930. Jo pienestä pitäen hänestä kerrotaan säteilleen erikoista voimaa ja lapsena hän johti pihapiirin leikkejä ja oli pidetty toveri. 

Nennolina sairastui kuitenkin luusyöpään ja hänen toinen jalkansa amputoitiin. Vähän ennen varhaista kuolemaansa (hän kuoli kuuden vuoden iässä), alkoi Nennolina kirjoittaa kirjeitä Jeesukselle ja Neitsyt Marialle. Kirjeet olivat liikuttavia mutta samalla teologisesti kypsiä. Lähestyvä kuolema oli hänelle voitto. Hän ammensi kärsimyksistään teologista viisautta. Nennolinan kirjeet Jeesukselle päättyivät sanoihin "pieni tyttösi lähettää sinulle paljon suukkoja". 

Nennolina on haudattu Santa Croce in Gerusalemmen kirkkoon. 1970-luvulla paavi Benedictus XVI aloitti neuvottelut Nennolinan autuaaksi julistamiseksi ja tämä myös tapahtui. On osoitettu myös yksi ihme, minkä Nennolinan puoleen kääntyminen on saanut aikaan, joten hän on tiellä kohti pyhimykseksi julistamista. 

Venerabile Antonietta Meo

Tämä lapsi-profeetta kosketti minua erityisesti. Jos hän tuo ihmisiä lähelle Jeesusta, niin silloin on hänen tehtävänsä täytetty. Tässä Nennolinan rukous:

O Dio, Padre degli umili,

noi ti ringraziamo
perchè in Antonietta Meo
ci hai donato un'immagine viva
del tuo Amore e della Tua Sapienza,
rivelata ai piccoli.
Tu, che Le hai dato la Grazia
di essere unita alla Croce
del Signore Gesù
e di soffrire con fortezza e con gioia,
rendila gloriosa anche ora sulla terra,
perchè sia per tutti
un esempio luminoso
di fedeltà al Vangelo,
concedi a noi il suo amore semplice
e ardente
all'Eucarestia e alla Chiesa;
vieni incontro alla nostra povertà
e, per la sua intercessione,
secondo la Tua Santà Volontà,
donaci la grazia
che, con fiducia, Ti chiediamo.
amen

Nennolinan kirje Jeesukselle

Kirkollinen matkamme päättyi tähän. Viikko oli ollut vaikutteista ylitsevuotava. Oli myös mielenkiintoista kuulla toisten matkalaisten näkemyksiä nähdystä ja koetusta. Loppuun sopii pari palaa Kersti Bergrothin Maailman Roomasta: "Vasta Roomassa tunnemme olevamme oman kulttuurimme, oman laajemman elämämme alkukodissa. Sieltä on lähtöisin tämä maapallon viimeksi tapahtunut sivistys...Rooma on nykyisyytemme alku. Se on nykyisyyttä kauniimpi, niin kuin elämän alku aina on, mutta se on lähellä, se on meidän." 

Rooman päiväkirja 26.5.2018

Pantheon

Tänään oli luvassa yhdeksän kirkon päivä, katolista spiritualiteettia laidasta laitaan mahtavista katedraaleista pieniin kappeleihin. Myös rakennustaiteen kannalta päivä oli varsin rikas. Kierros alkoi Colosseumilta, mikä on saanut nimensä sen vieressä seisseestä yli 30 metriä korkeasta keisari Neron pystyttämästä Helios-jumalan kullatusta patsaasta. Colosseum on aikanaan suunniteltu varsin hyvin yleisön viihtyvyyden kannalta, myös teknisesti se on ollut edistyksellinen rakennus. Koulussa opetettiin, että Rooma oli ensisijaisesti sivilisaatio, Kreikka sen sijaan kulttuuri. Ei voi kuin ihailla roomalaisten rakennustaitoa, joka on myös meidän arkkitehtuurimme pohja: roomalaisten käyttämät materiaalit, muodot, mittasuhteet ja ornamentit elävät edelleen rakennuksissamme, myös aivan moderneissa. Kun toissaviikolla olin Viipurissa ja kuljin asemahallin läpi, oli sen katto suora kopio Septimus Severuksen riemukaaresta. Tosin oli neuvostovalta lisännyt siihen vielä tähtiä.

Neuvostovallasta avautuukin oiva aasinsilta seuraavaan kohteeseen Mamertiinien vankilaan, Carcere mamertinumiin. Forumin reunalla oleva rakennus oli alkuaan lähteen päälle rakennettu kaivohuone, tullium, jota alettiin käyttää poliittisena vankilana. Kuuluisimpia vankeja ovat olleet Vergingetorix, Jugurtha, Catilina, Pietari ja Paavali. Poliittisia vankeja säilytettiin mamertinumin kellareissa, jonka jälkeen heidät saatettiin viedä triumfikulkueeseen näytille, jonka jälkeen heidät kuristettiin kuoliaaksi mamertinumissa tai teloitettiin Gemonian portailla, jonne ruumiit jätettiin mätänemään varoitukseksi. Vankilassa oli suora aukko Cloaca Maximaan, minne poliittisten vastustajien ruumiit sitten heitettiin. Vankilaa kierrellessä tuli mieleen vankilassa viruva Catilina ja  latinankurssin Sallustiuksen De coniuratione Catilinaen kohta "Potesne tibi haec caelum delectare...". Carcere mamertinum on vaikuttava paikka, joka tihkuu historiaa ja tragediaa. Erityisen kaunis oli Jeesusta ja Pietaria kuvaava fresko. Katolisessa perinteessä on monta kertomusta Pietarin vaiheista mamertinumissa, mm. että hän ehti kastaa roomalaisia vanginvartijoita tulliumin vesissä.  

Papit Forumilla

Septimus Severuksen riemukaari

Kristuksen käsi on lohduttavasti  Pietarin olkapäällä Mamertiinien vankilassa

Mamertinumin vieressä kohoaa Rooman barokin helmi, Chiesa dei Santa Luca e Martina. Kirkon portaali on vaikuttava ja kirkko on rakennettu kreikkalaisen ristin muotoon. Kirkkotila miellyttää yksinkertaisessa juhlavuudessaan suomalaista silmää. Helmenharmaa kupoli tuntuu leijailevan korkeuksissa. Kirkkoon on haudattuna Pyhä Martina, jonka marttyyrio muistuttaa vaikkapa Pyhän Agathan tai Pyhän Barbaran marttyyrioita. Martina oli kristitty roomalaisnainen, joka pakotettiin uhraamaan Apollon alttarille. Hän teki kuitenkin ristinmerkin epäjumalankuvan edessä, minkä seurauksena tuo kuva hajosi, samoin temppeli, jossa tuota kuvaa säilytettiin. Tästä rangaistuksena Martinaa kidutettiin monella tavoin ja heitettiin sitten leijonien eteen. Leijonat asettuivat kuitenkin naisen jalkojen juureen. Sitten Martina yritettiin polttaa roviolla, mutta sade sammutti sen. Lopuksi Martina mestattiin. Nämä naiskohtalot ovat aina järkyttäviä, mutta joskus niissä häivähtää viihdekertomusten tyyli, siksi paljon niissä on väkivaltaa ja seksiä. Anni Laato on kirjoittanut hienon kirjan näistä kirkon ensimmäisistä äideistä.  

Kevyttä barokkia Santa Luca e Martinassa

Forumilta nousimme Capitoliumille, missä on Santa Maria in Aracoelin kirkko. Kirkon paikalla on ollut Junon temppeli, jonne sibylla oli kehottanut keisari Augustinusta rakentamaan alttarin tulevalle maailman pelastajalle. Kirkkoon on haudattu Helena, keisari Konstantinuksen äiti. Mielenkiintoisin paikka kirkossa oli Santo Bambinon kappeli. Tarinan mukaan Jeesus-lasta esittävä patsas oli veistetty Getsemanen puutarhan oliivipuusta, josta se kuljetettiin Italiaan. Matkalla nousi kuitenkin myrsky, jolloin Bambino tippui mereen, mutta se ui kuitenkin omin avuin Livornon satamaan, josta se vietiin Aracoelin kirkkoon tekemään parannusihmeitä. Myöhemmin Bambinoa lainattiin 1800-luvulle saakka koteihin, joissa oli sairaita. Bambino laitettiin sänkyyn sairaan viereen tekemään parannustöitään. Nyt kappelissa oli esirukouslappusia, joissa pyydettiin Bambinon apua. Kun poistuu Aracoelista, voi ihailla sekä kirkon omia dramaattisia portaita, että vieressä olevia Michelangelon suunnitelemia portaita Capitoliumille. 

Santa Maria in aracoeli

Santo Bambino

Seuraavaksi käveltiin Colosseumin ja Domus Aurean raunioiden lähellä olevaan San Pietro in Vincoliin. Tuosta vincolista avautui hyvin toisenlainen mielikuva Carmina Buranasta, Estuans interius. "Non me tenent vincula, non me tenet clavis...". Tämän pakanallisen musiikkihetken jälkeen voidaan siirtyä kirkkoon, missä on monenlaista merkittävää nähtävää. Kirkko on nimetty Pietarin kahleille, joita hän kantoi mamertiinien vankilassa. Kahleita säilytetään vitriinissä pääalttarilla. Paavalin kahleista olen jo kertonut 22.5. postauksessa.

Toinen merkittävä paikka kirkossa on Nicolaus Cusanuksen hauta. Cusanus oli aikansa suuri henki, jonka merkitys on ymmärretty vasta myöhemmin. Hän toimi teologian ohella luonnontieteiden ja filosofian parissa. Jos ajelet Moselin laaksossa, pysähdy kauniiseen Kuesin kaupunkiin, mikä oli Cusanuksen kotikaupunki. Jätän kuitenkin Cusanuksen nyt rauhaan, vaikka hänestä olisi monenlaista sanottavaa. 

Vincolin merkittävin nähtävyys on Michelangelon veistämä Paavi Julius II hautamuistomerkki, erityisesti sen Moosesta esittävä osa. Giorgio Vasari piti veistosta kaikkein merkittävimpänä työnä mihin ihmiskäsi on pystynyt. Mooses kuvataan ankaran  näköisenä, laintaulut käsissään, valmiina heittämään ne kultaisen 
vasikan päälle. Mooseksella on sarvet päässä, mikä johtui Septuagintan käännösvirheestä. Mooseksen pään päällä piti olla sädekehä, ei sarvet. Muistomerkki koostuu monesta hahmosta. Itse paavi Julius makailee sohvalla vähän poissaolevan näköisenä, kun sen sijaan kaikki muut hahmot toimittavat aktiivisesti tehtäviään. Sigmund Freud innostui tästä Mooseksen kuvasta niin, että kirjoitti siitä kirjan (Der Moses des Michelangelo). Tässä vaiheessa päivää alkoi olla jo sellainen olo, että henkinen saturaatiopiste alkoi häämöttää - siksi paljon kaunista, pyhää ja merkittävää oli tullut nähtyä. Tästä huolimatta matka jatkui eteenpäin pienen kahvitauon jälkeen. 

Pietarin kahleet

Sarvipäinen Mooses on valmiina heittämään kultaista vasikkaa laintauluilla

Pietarinkirkon kaltainen nähtävyys on Pantheon, minne toistaiseksi pääsee sisään ilman kontrollia ja maksuja. Pantheonin kupoli näkyy myös Villa Lanten loggiasta käsin. Temppelistä on aikojen saatossa kannettu rakennusmateriaalia moniin Rooman kirkkoihin. Rotunda, jonne valo virtaa oculuksen kautta, lienee yksi ihmiskunnan vaikuttavimmista ja kopioiduimmista tiloista. Meillä tämä vaikutus näkyy esimerkiksi Temppeliaukion kirkossa ja rajantakaisessa Viipurissa kaupunginkirjaston kattoratkaisuissa tai Viipurin siunauskappelin tilassa Pyörösuolla. 

Suomalaisten kotikirkko Roomassa on Santa Maria sopra Minerva. Se on harvoja goottilaisia kirkkoja Roomassa, ja se kuuluu dominikaaneille. Kirkossa oikealla on Capella Capranica, joka on omistettu Suomen suojeluspyhimykselle Henrikille. Martti Skytten kerrotaan myös asuneen dominikaanien luona Sopra Minervassa. Kappelissa pidetään aika-ajoin ekumeenisia hartaushetkiä. Kappelin seinällä on muistotaulu, jossa on mainittu John Vikströmin, Paul Verschurenin ja arkkipiispa Paavalin nimet. Kirkossa on mm. Michelangelon tekemä patsas ylösnousseesta Kristuksesta ja Katariina Sienalaisen hauta.

Katariina Sienalaisen hauta

Tässä vaiheessa alkoi inokkaimpienkin patristien huomio herpaantua, mutta toisaalta oli päästy samanlaiseen ajattomaan ja aineettomaan flow-tilaan kuin Wagnerin oopperoita kuunnellessa. Nykytekniikka auttoi myös meitä: oppaan esitys kuului korvanapista, jolloin samanaikaisesti sai vaellella missä halusi. Sopra Minervassa on käytävä aina Roomassa ollessa.

Vielä oli jäljellä kaksi kirkkoa ja yksi luostari. Sant´Ignazio di Loyola on jesuiittakirkko, joka on omistettu Loyolalle. Kirkko on tunnettu valtavista kattofreskoistaan, joissa kuvataan Ignatiuksen jumalallistumista, apoteoosia. Yksi matkatoveri kertoi tekevänsä ignatiaanisia harjoituksia. Tuossa spiritualiteetin muodossa pyritään löytämään Jumala kaikessa, tekemään oikeita valintoja ja pyrkimään kontemplatiivisen toiminnan kautta rakentamaan maailmaa paremmaksi. Kaikki hyviä tavoitteita. Loyolo on haudattu lähellä sijaitsevaan Il Gesún kirkkoon, jossa myös kävimme.

Sant´Ignazion kattofreskoja

Morsian IL Gesún edessä

Päivämme päättyi vierailulla L´Ordine de Santa Brigidassa, birgittalaisisarten luona Piazza Farnesella. Meidät otti vastaan suomalainen sisar Marja-Liisa, joka elävästi kertoi vaiheistaan, kuinka pohjalaisesta tytöstä tuli birgittalaissisar. Jos Suomessa haluaa birgittalaisiin tutustua, täytyy mennä Turkuun, Ursininkadulle, missä heillä on luostari, jonka yhteydessä on myös ravintola ja majoituspalveluita. 

Birgitta on haudattu Vadstenaan, mutta hän toimi kuitenkin aktiivisesti Roomassa, kuten myös kuningatar Kristiina. Rooman luostarissa säilytetään mm. Birgitan hevosenjouhista tehtyä kilvoituspaitaa ja hänen lantioluunsa kappaletta. Vaikuttavin on kuitenkin huone, missä kerrotaan Birgitan saaneen näkynsä. Tästä vierailusta jäi se kuva, että birgittalaiset ovat ekumeenisesti suuntautuneita valoisia kristittyjä. 

Päivä oli ollut mitä parhain, ja vielä edelleenkin riittää näistä kirkoista ja legendoista ruminaation aihetta. Huominen sunnuntaipäivä tuli olemaan viimeinen kirkkopäivä matkallamme. 

Pyhän Birgitan lantioluu

Tässä huoneessa Birgitta sai näkynsä

Rooman päiväkirja 25.5.2018

Pietarinkirkon kupoli

"Samalla tavalla Rooman rakastaja koettaa yhä uudelleen maalata jonkin piirteen, jonkin värin Rooman kasvoista. Hän tekee sen tyydyttääkseen rakkauttaan ja koska hän uskoo, että vaatimattominkin hymni Kaupungin kunniaksi on oikeutettu aiheensa arvoon nähden."  (Kersti Bergroth Maailman Rooma)

Laokoon ryhmä

Tämä päivä oli varattu kolmelle kohteelle, Vatikaanin museoille, Pietarinkirkolle ja La Cripta dei Capuccinille. Ensimmäinen oli varsinainen ruljanssiriihi, jossa jonotettiin, marssittiin jonossa ja kuunneltiin italiankielisiä silenzio-komentoja kovaäänisistä. Oltiin siis supernähtävyydessä, jonne ei välttämättä enää tämän jälkeen halua mennä. Oppaamme Silja oli kuitenkin rakentanut visiittimme pedagogisesti viisaasti kertoen etukäteen perusteellisesti Sikstiinläiskappelin freskoista ja valiten matkalla sinne mielenkiintoisia taideteoksia, joiden ääressä ehdimme pysähtyä. Laokoon ryhmä herätti koulumuistot mieleen, oli kuin olisi nähnyt vanhan tutun. Keisari Neron punaisesta porfyyristä tehty kylpyamme hänen Domus Aureastaan toi myös kouluajan mieleen, koska Neron hahmo kiehtoi kovasti, varsinkin Sienkiewiczin Quo vadiksen jälkeen. Kersti Bergroth kirjoittaa Nerosta varsin analyyttisesti kirjassaan Maailman Rooma, jota tunnun siteeraavani nyt jatkuvasti. 

Näimme myös Platonin rintakuvan, jota myöhemmät taiteilijat ovat käyttäneet kuvatessaan apostoli Paavalia. Sinänsä liikuttavaa, kun ajattelee platonismin vaikutusta kristinuskoon. 120 metriä pitkä karttagalleria oli juhlallinen tila, jossa oli kuvattuna Italian maakunnat. Erityisesti jäi mieleen kuva Lepanton taistelusta. Tämä taistohan kuuluu niihin suuriin tapahtumiin Poitiers´n ja Wienin taistelujen ohella, jolloin islamin leviäminen Eurooppaan estettiin. Tähän tematiikkaan liittyen oli gallerian päässä Sobieski-sali, jossa oli jättiläismaalauksessa kuvattuna Wienin taistelu vuonna 1683, jolloin Habsburgit Puolan kuninkaan avulla voittivat Osmanien valtakunnan. Tästä rytäkästä jäi meidän iloksemme kahvilakulttuuri, kun osmanien jättämistä kahvisäkeistä alettiin keittää melange-kahvia. Tämä islam-dialogi oli nähtävissä monissa muissakin museon taideteoksissa: pahikset olivat aina tummia turbaanipäitä. Pitäisi varmaan kieltää tällaiset vihataideteokset...

Keisari Neron porfyyrivanna

Platonin rintakuva, Paavalin esikuva

Karttagalleria

Sikstiiniläiskappeliin kehotan tutustumaan kirjallisuuden avulla. Tila oli synkkä, kovaäänisistä kaikuivat kolkot komentohuudot ja turistia oli joka puolella. Kaikin puolin ahdistava paikka, josta tahtoi vain pikaisesti päästä pois, vaikka olikin maailmantaiteen lähteen äärellä. Subiacon keskiaikaiset freskot liikuttivat minua paljon enemmän kuin nämä Michelangelon trimmatut Tom of Italy lihaskimput. 

Olin edellisen kerran käynyt Pietarinkirkossa vuonna 1974. Silloin saattoi vapaasti kävellä kirkkoon sisään ja katsella mikä kiinnosti. Tosin 1972 unkarilainen vandaali vahingoitti Michelagelon Pietà-veistosta, ja sen eteen oli jo tuolloin laitettu lasisuoja. Nyt on toisin: turvatarkastusten ja jonotuksen kautta pääsee kirkkoon. Tosin kirkko on niin valtava, että isokin väkimäärä hukkuu sinne hyvin, toisin kuin Vatikaanin museoihin. Kirkko on myös luterilaiselle ehdoton tutustumiskohde: ilman kirkon rakentamisen synnyttänyttä anekauppaa ei reformaatiotakaan olisi ollut ainakaan siinä muodossa, jonka me tunnemme. Ollaan siis oman tunnustuskunnan synnyn juurilla. 

Johannes XXIII hauta

Pietarinkirkko on loputon taiteen aarreaitta, enkä aio nyt puuttua kuin muutamaan, ehkä kehälliseen asiaan. Kirkkoon on haudattuna Johannes XXIII, jonka aikana katolista kirkkoa uudistettiin voimakkaasti. Hänen maalliset jäännöksensä olivat nyt jossain muualla, luultavasti oli kyseessä translaatio, jolloin pyhäinjäännöksiä kuljetetaan muualle palvottaviksi. Myös paavi Johannes Paavali II on haudattuna kirkkoon. Kummatkin paavit ovat merkittävällä tavalla rakentaneet kirkkoaan. Itä-Euroopan kommunistivaltiot eivät olisi niin nopeasti tulleet tiensä päähän ilman Johannes Paavali II:n toimintaa. Mieleen pullahti Puolan juutalaisen Kazimerz Brandysin päiväkirjat vuosilta 1978-1981, joissa hän kuvaa paavin vierailu Puolaan vuonna 1979. Harmaa, masentava katukuva tuntui muuttuvan aivan toisenlaiseksi, tuntemattomat ihmiset puhuivat kaupungilla keskenään ja toivo uudesta, paremmasta Puolasta heräsi paavin aloittaessa puheensa sanoin: "Veljet ja siskot, älkää pelätkö!" Tämä kaikki liittyy siihen ihmeeseen, että kommunismi loppui Euroopassa valtiomuotona.

Historian siipien havinaa on myös kirkossa olevalla porfyyrikehällä, jossa oli kruunattu yli kymmenen Saksan keisaria. Kirkossa oli myös jonkun paavin hautamuistomerkissä kuvattuna hyve polkemassa kantapäillään karttaa, jossa oli kuvattuna koko reformoitu Eurooppa. 

Ihailimme Michelangeloa ja Berniniä ja siirryimme sitten lopuksi kirkon kryptaan, missä oli suuri määrä paavien ja piispojen sarkofageja, eri katolisten maiden nimikkokappeleita ja olipa myös tyhjä sarkofagi, johon luultavasti Benedictus XVI tullaan hautaamaan. 

Saksan keisarien kruunauspaikka

Pietarinkirkosta lähdimme päivän viimeiseen kohteeseen. Kävelimme Cafe Grecon ohi ja nousimme Espanjalaisia portaita pitkin ylös. Santa Maria Immacolata a Via Veneton eli Neitsyt Marian neitseelliselle sikiämiselle omistetussa kirkossa on kapusiinimunkkien ossuarium, luukappeli, tai oikeammin kuusi peräkkäistä kappelia, jotka on rakennettu ihmisen luista ja pääkalloista. Sisäänkäynnin yläpuolella on teksti "Me olimme sitä, mitä te olette, ja teistä tulee samanlaisia kuin me olemme." Siinäpä sanaa viikonlopuksi. Tämä on kyllä yksi katolisen spiritualiteetin äärimuodoista. Vaikea sanoa, mitä siitä ajattelee. Päivän ylenpalttista antia sulattelin hotellin puutarhassa päiväkirjaa kirjoitellen ja jasmiinintuoksua haistellen.

La Cripta dei Cappucinin ossuarium (Kuva: Wikimedia)

Rooman päiväkirja 24.5.2018

Tämä päivä toi retken Subiacoon, San Benedetton luostariin, joka sijaitsee 75 kilometrin päässä Roomasta. Paikalla oli alunperin Rooman akvedukteja palvelevia patojärviä ja keisari Neron huvila, jonka kivistä sitten luostari myöhemmin pystytettiin. Luostari on rakennettu vuoren rinteeseen, missä on luola, jossa Benedictus Nursialaisen kerrotaan asuneen vuoden 500 vaiheilla. Benedictuksen vaikutus on ollut suuri läntisen luostarilaitoksen syntyyn (mm. benediktiinien luostarisääntö). Myöhemmin sääntökunnan keskus siirtyi Monte Cassinoon. Benediktiinit eivät vaellelleet, vaan heille oli tärkeää stabilitas loci. Heidän spiritualiteettinsa ydin on sydämen avautuminen Jumalalle, joka saavutetaan askeesin, rukouksen ja työnteon kautta (ora et labora). Luostarien piti olla optimaalisia ympäristöjä hengelliselle kasvulle, ja niistä tuli ajan mittaan myös kristillisen oppineisuuden keskuksia. Edellinen paavi Benedictus halusi sitoutua tähän perinteeseen valitessaan itselleen nimeä. (Tässä olen osin lainannut Joona Salmisen matkamonistetta Roomamme).

Luostari on erityisen kuuluisa 1300-luvulta peräisin olevista freskoistaan. Vanhimmat niistä olivat peräisin jo ennen 800-lukua. Kirkkotila muodostui useassa kerroksessa olevista saleista, joiden seinät oli peitetty Raamatun kertomusten kuvituksilla. Ikonografinen maailma oli niin rikas, ettei tiennyt, mitä olisi tarkemmin katsonut. Mieleeni jäi alempana kuvattu Betlehemin lastenmurha. Lapsiparoilla on samanlainen kylkistigma kuin Jeesuksella ja he näyttävät surullisilta, Herodeksen sotilaat ovat kuin haluaisivat sanoa, ettei tämä ole kivaa. Vain yksi miekka on näkyvillä ja sekin on osin kätketty selän taakse. Äitien suru on hillittyä. Hieno esitys kauheasta aiheesta. Seuraavana päivänä Vatikaanin museossa näkemämme Rafaelin piirustuksen mukaan tehty kuvakudos lastenmurhasta on kyllä dynaaminen ja dramaattinen, mutta tämä Subiacon vanha fresko on lähempänä totuutta. Keskiaikaisessa kirkkotaiteessa tunteet on kätketty pieniin eleisiin ja ilmeisiin. Niiden tulkinta vaatii aikaa ja pysähtymistä. 

Nk. pyhien portaiden freskoissa on kuvattuna em. Betlehemin lastenmurha, avattu hauta, missä madot syövät ruumiin kasvoja ja kiitolaukkaa ratsastava kalmo. Pahikset näyttävät turkkilaisilta asujaan myöten... Mielenkiintoisia ovat myös varsin moniselitteinen kuva Neitsyt Mariasta morsiamena Jeesuksen vieressä ja sukupuoleton Jeesus ottamassa kastetta Jordan-virrassa. 

Subiacon benediktiiniluostari

Paavi Innocentius III

Benedictuksen luola, Sacro Speco

Bethlehemin lastenmurha

Pyhät portaat

Ristiinnaulitseminen

San Benedetton luostaria ylläpitää luostarin alapuolella sijaitseva Pyhän Scholastican luostari. Scholastica oli Benedictuksen sisko, oppinut nunna, jonka vertauskuva on kyyhkynen. Kuollessaan hänen sielunsa lensi tiettävästi taivaaseen kyyhkysen muodossa. Kansan suussa tämä nimi kääntyi Suomessa muotoon Lastikka. Luostarin portin päällä lukee ORA ET LABORA. Sisältä löytyy kolme toinen toistaan viehättävämpää luostarinpihaa. Oli kuin olisi astunut johonkin salaperäiseen luostaripeliin sisään. Kaikkein mielenkiintoisin paikka on kirjasto, jossa oli näytteillä inkunaabeleiden ja monien kauniiden käsikirjoitusten lisäksi mm. Augustinuksen De Civitae Dein ensimmäinen painos. Tässä vaiheessa kaiken kauniin ja ihmeellisen näkeminen oli jo kirvoittaa kyyneleen silmästä. Söimme luostarin ravintolassa parhaan aterian koko matkan aikana. Tarjolla oli myös luostarin omaa viiniä. Yöpyäkin olisi voinut 37 euron hintaan. Mainio paikka kaikin puolin.  

Scholastican luostarin sisäpiha

Subiacosta ajoimme vielä iltapäivällä Abbazia di Casamariin, sistersiläisluostariin, jonka benediktiinit olivat perustaneet noin vuoden 1000 tienoilla. Myöhemmin Clairvaux´n sistersiläiset ottivat luostarin haltuunsa. Meitä opasti iätön sistersiläismunkki, ja kiitokseksi lauloimme hänelle moniäänisesti Maa on niin kaunis. Jylhyydessään ja yksinkertaisuudessaan tämä luostarikirkko oli todella vaikuttava ja ennen muuta hengellinen tila. Päivä oli hyvin mieleenpainuva. Kristillistä kuva- ja rakennustaidetta oli nautittu runsaasti.

Abbazia di Casamari

Valo siilautuu kirkkoon alabasteri-ikkunoiden läpi

Äiti ja lapsi hartaudenharjoituksessa