Helsinki on kaunis: flaneeraan ja esitelmöin (osa IV)

Tämänkertainen flaneeraus alkaa Ruskeasuolta. Kaupunginosa on ensimmäinen "metsäkaupunginosa" Meilahden jälkeen. Toisaalta Mannerheimintietä pitkin pääsee keskustaan hetkessä. Suomen urbaanein saunapolku kulkee myös Tilkanmäkeä pitkin. Suomalainen moderni rakennettu ympäristö on kauneimmillaan, kun kävelee Ruskeasuolla touko-kesäkuussa omenapuiden ja sireeneiden kukkiessa. 

Ruskeasuo on määritelty Helsingin yleiskaavassa kulttuurihistoriallisesti, rakennustaiteellisesti ja maisemakulttuurin kannalta merkittäväksi kohteeksi.  Alue on ollut asutettu jo 1550-luvulla. Siitä kehittyi myöhemmin "ajurinkylä", koska siellä oli Helsingin hevosajureiden rakennuttama pientaloalue. Vuoden 1945 asemakaavan perusteella puutalokaupunginosa purettiin ja tilalle rakennettiin 1950-luvun alussa Ruskeasuon kaupunginosa. Alueen kaava on kampamallinen, jossa kahdesta kokoojakadusta erkanee sivukatuja. Rakennuskanta on monipuolinen: omakoti-, pari- ja kerrostaloja, Tilkan kallioilla sijaitsevat lisäksi "Ruskeasuon kruununjalokivet", neljä tähtitaloa, joissa asunnot aukeavat kolmeen ilmansuuntaan. 

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston kirjassa Ruskeasuo (Helsinki 2004) kuvataan alueen ominaispiirteitä näin: "Erityisesti eteläinen Ruskeasuo tarjoaa elävän ja monivivahteisen kuvan arkkitehtikunnan tavoitteista luoda vapaaseen ja väljään asemakaavaan perustuva, vihreyden ympäröimä ja sitä myös runsain mitoin sisällään pitävä kaupunginosa. Tähän englantilaiseen puutarhakaupungin ihanteeseen on helppoa ja luontevaa liittää vallinnut materiaalikäsitys". Talot ovat vaaleita ja rapattuja, kivijalat, polut ja ulkoportaat pinnoitettu liuskekivellä ja erityinen huomio on kiinnitetty parvekkeiden ja sisäänkäyntien suunnitteluun. Jos haluaa tehdä retken 1950-luvun maailmaan, niin Ruskeasuolla se onnistuu.

Ruskeasuota oli aikanaan suunnittelemassa maan parhaat arkkitehdit. Tämä näkyy talojen hienossa massoittelussa, monipuolisessa värien ja detaljien käytössä ja elävässä asemakavassa. Arkkitehtonisia nähtävyyksiä ovat mm. tähtitalojen dramaattiset porraskäytävät ja niiden keskellä kulkevat kolmikulmaiset hissit. 

Kävely jatkuu Keskuspuiston halki kohti Alppilaa. Keskuspuiston ja Taka-Töölön maisemista olen postannut tässä flaneerauksessa. Kun nousee Viipurinkatua Linnanmäen kohdalle, jää vasemmalle puolelle Gunnar Taucherin piirtämät kauniit keuhkotautisten asuintalot. Niiden jälkeen avautuu koko korttelin kokoisen Alppilan kirkon porrastettu julkisivu. Keijo Strömin ja Olavi Tuomiston suunnittelema kirkko valmistui 1957. Kirkkossa on mm. Linnovaaran, Vionojan ja Gardbergin taideteoksia. Tähän kirkkoon liittyy lämpimiä muistoja: esikoinen on kastettu siellä ja Kari Kuulan vetämässä saarnaharjoitusryhmässä pidin siellä ensimmäisen saarnani. Kirkko kuuluu nykyään Kallion seurakuntaan. Siellä pidetään myös unkarin- ja vironkielisiä jumalanpalveluksia. Rakennus on Aalto-henkinen ja heijastelee kauniisti 1950-luvun optimismia. Viipurinkadulla on paljon tyypillisiä rakennuksia 1900-luvun eri vuosikymmeniltä. Kaikin puolin hieno ja monikerroksinen katu!

Kun katua kuljetaan hieman eteenpäin, kääntyy siitä oikealle Kirstinkatu, jonka varrella on Työväenasuntomuseo, vaikuttava pala kadonnutta suomalaista asumiskulttuuria - kauniita puutaloja, herkkää materiaalinkäsittelyä ja hyvää mittakaavaa. Tältä kaupungit näyttivät vielä silloin, kun olin pieni. Helsingissä ei näitä taloja enää ole paljonkaan jäljellä. 

Kun kävelee Sturenkadulle saakka, näkyy oikealla SOK:n varastot ja tehtaat: bauhaushenkeä ja vahvaa kahvintuoksua, kaunista ja urbaania Helsinkiä. Sturenkadun ja Brahenkadun risteyksessä sijaitsee kansalaisaloitteesta syntynyt Työläisäidin puisto ja Panu Patomäen Työläisäiti, kansankielellä Lyyli ja Liisa. Kallio on Helsingissä oma entiteettinsä ja se on kaupunginosana kasvanut viher-vasemmistolaisen elämänmuodon kotiseuduksi. Helsinkiläisyyden yksi ilmentymä on löydettävissä tästä kaupunginosasta, ei ehkä sen ulkoisesti kaunein, mutta monimuotoisin. Suosittelen kävelyä Vaasankadulla. Kalliossa on runsaasti hyvää arkkitehtuuria, muistomerkkejä ja puistoja. Tähän on pakko laittaa Katri Valan runo Kesä Sörnäisissä, joka minulle koululaisena ensimmäisenä taideteoksena avasi näkymän sosiaaliseen eriarvoisuuteen:

Sinun kasvosi, pikku veli,

on laihat ja totiset.

Kesä on ja tuoksuu asfaltti,

luo varjon seinät kiviset.

Kovin ahtaasti hengitys kulkee,

kadun tomut ylles saat.

Edes uneksia voitko,

mit’ on kukkaiset niityt ja haat?

On kaupunginosamme tämä

vain köyhien ihmisten,

ei riittänyt vehmautta

ole tänne kaupungin puistojen.

Ne on toisella laidalla, siellä

missä talot on tyhjentyneet

näin kesäks, kun paremmat ihmiset

on maalle matkustaneet.

Viivytään vielä hetki Alppilan ja Kallion rajamailla: Brahenkentältä avautuu juhlava näkymä Gunnar Taucherin piirtämälle Aleksis Kiven kansakoululle. Koulu valmistui 1934 Aleksis Kiven juhlavuodeksi: se oli aikoinaan Pohjoismaiden suurin koulurakennus, jossa kävi parhaimmillaan 2500 koululaista. Vainolainen harjoitti tuttua tointansa pudottamalla siihen 12 pommia vuonna 1944. Koulua ovat käyneet monet merkittävät henkilöt, mm. Pentti Siimes, Alpo Ruuth, Pirkko Saisio ja Annikki Tähti. 

Kallion kirkko ansaitsee oman flaneerauksensa sen rikkaan arkkitehtuurin ja historian puolesta. Kirkko on Lars Sonckin suunnittelema, ja se valmistui vuonna 1912. Se oli ensimmäinen työläiskaupunginosaan rakennettu kirkko. Kirkko on vaikuttava sekä ulkoa että sisältä, ja Kallion seurakunta lienee tällä hetkellä yksi tunnetuimmista Suomen seurakunnista virkeän ja monipuolisen seurakuntaelämänsä ansiosta. Aleppon kelloja alettiin soittaa juuri Kallion kirkossa. Kirkonkellot soittavat muuten Sibeliuksen sävelmää Riemuitkaa kaikki maa. 

Berliner Moderne

Jörg Haspelin ja Annemarie Jaeggin teos Siedlungen der Berliner Moderne (Berlin/München 2012) tarjoaa tiivistetyn johdatuksen Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluviin Berliinin kaupunginosiin, niiden rakennushistoriaan ja merkitykseen.

Berliini oli 1920-luvulla yksi maailman suurimpia metropoleja ja kaupungin talous- ja kulttuurivaikutus oli silloin maailmanluokkaa. Myös kaupungin sosiaaliset ongelmat olivat suuria. Inflaation ja talouden romahtamisen seurauksena ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli yksityinen asuntorakentaminen vähentynyt merkittävästi, ja berliiniläisistä suurin osa asui vaatimattomissa asunnoissa. Kaupunkia oli rakennettu gryndereiden ehdoin.

Tätä ongelmaa ratkaisemaan luotiin Berliiniin reformirakentamisorganisaatio, jonka tehtävänä oli luoda hyviä asuntoja tavallisille ihmisille. Erityisesti tuli ottaa huomioon asuntojen hygienia (omat kylpyhuoneet, parvekkeet, asuntojen valoisuus ja ilmanvaihto) sekä yksityisyyden ja sosiaalisuuden tasapaino. Rakentamista johti ja ideoi kaupungin silloinen sosiaalidemokraattinen johto ja suunnittelijoiksi valittiin aikakauden parhaat arkkitehdit. Useimmat rakennuskokonaisuudet tehtiin osuuskunta-periaatteella: kaupunki vastasi kaavoituksesta ja asuntojen suunnittelusta, osuuskuntalaiset maksoivat omat asuntonsa. Varattomille järjestettiin myös edullisia luottoja asunnon hankkimiseksi.

Rakennennusprojektin taustalla olivat englantilainen garden-city -liike, tessenowilainen puutarhakaupungin ideaali ja bauhausilainen funktionalismi. Tämä toi tullessaan paradigman vaihdon aikaisempaan käsitykseen kaupunkiasumisesta: nyt työn ja levon alueet olivat erossa toisistaan, työpaikat eivät olleet asuntojen läheisyydessä. Näistä uusista kaupunginosista tehtiin puistomaisia, osalle tarjottiin myös mahdollisuutta viljellä hedelmiä ja vihanneksia yhteisillä palstoilla tai omalla pihalla. Ajatuksena oli myös, että hyvä asuinympäristö ja yhteys luontoon tuottaa terveyttä ja hyviä ihmisiä. 

Teoksessa esitellään kaikki kuusi kaupunginosaa, joissa toteutettiin uusia esteettisiä ja sosiaalisia rakennusperiaatteita. Ne ovat ulkonäöltään ja rakenteeltaan erilaisia, mutta tietyt piirteet toistuvat kaikissa kaupunginosissa. Kaupunginosien onnena sodan myllerryksissä oli se, että ne sijaitsivat kauempana Berliinin keskustasta, joten ne säilyivät varsin hyvin. Sekä DDR:ssä että lännen puolella ymmärrettiin tämän rakennussubstanssin arvo, eikä taloja alettu purkaa tai runnella muulla tavalla. Vuodesta 2008 lähtien kaupunginosat ovat olleet osa Unescon maailmanperintöä. Rakennustaiteellisesti kaikkein mielenkiintoisimmat alueet ovat Weisse Stadt, Hufeisensiedlung ja Siemensstadt.

Funktionalistisessa rakentamisessa ovat keskiössä rakennusmassojen hyvät suhteet ja pientenkin detaljien huolellinen suunnittelu. Tekijät kuvaavat mielenkiintoisesti, miten löydettiin alkuperäinen mineraalimaali, mikä saa talot loistamaan auringon valossa aivan omalla tavallaan. Nykyaikaisen talotekniikan ja 1920-luvun rakenteiden yhteensovittaminen on vaatinut paljon työtä. Toisaalta se on tuottanut paljon tietoa, kuinka funktionalistista rakennusperintöä tulisi hoitaa. Berliinin funkkisalueet ovat olleet myös suomalaisten lähiöiden esikuvia. Suomen ensimmäinen Siedlung, Olympiakylä on saanut innoitusta berliiniläisistä esikuvista. Tästä linkistä muutama kuva Berliner Modernen rakennuksista.

(Die Weisse Stadt. Kuva: Wikimedia)

Roomalaisia runoilijoita

On kirjoja, joita on pitkän aikaa suunnitellut lukevansa, koska ne teemaltaan tai muusta syystä ovat mieltä kiehtovia. V.A. Koskenniemen Roomalaisia runoilijoita on tällainen kirja, joka tuli minulle erään sukulaisen jäämistöä perattaessa ja odotteli monta vuotta hyllyssä lukemista. Sukulaismies oli hankkinut sen itselleen vuonna 1936 tenttikirjakseen, ja välistä löytyivät vielä muistiinpanot Rooman kirjallisuuden tenttiä varten. 1930-luvulla teologit joutuivat vielä tutustumaan varsin laajasti roomalaiseen ja kreikkalaiseen kirjallisuuteen alkukielillä. Ei tekisi pahaa nykyäänkään. 

On sääli, ettei Koskenniemellä ole edelleenkään sitä asemaa, minkä hän kirjailijana ja kulttuurivaikuttajana olisi ansainnut. Kuuluisuudesta ja vallasta hän sai tosin nauttia elinaikanaan, mutta poliittisten konjunktuurien myötä hänen elämäntyötänsä on vähätelty ja nykyihmiset häntä tuskin tuntevat. Kari Hämeen-Anttilan hieno Koskenniemen bibliografia on onneksi ollut herättämässä uutta Koskenniemi-kiinnostusta. 

Koskenniemen teosta on ilo lukea hänen henkevän kynänkäyttönsä vuoksi. Runoilijoiden ominaislaatu avautuu lukijalle kuvauksissa, jotka itsessään ovat ainakin nykylukijalle runollisia. Teoksen loppusanoissa hän kirjoittaa:

Roomalainen runous on loistokautenaan, tasavallan loppuaikoina ja keisarivallan alussa, antiikin viimeinen suuri voimannäyte, viimeinen synteesi siitä mitä kreikkalais-roomalainen henki oli ajatellut ja uneksinut: hehkuva iltarusko ennen hämärän tuloa. Panin silmä alkoi sammua, Apollo jätti yhä harvemmin jumalien seuran, runouden kastaaliset lähteet kävivät yhä niukemmiksi.

Teoksessa käsitellään Lucretiuksen, Catulluksen, Horatiuksen, Tibulluksen ja Propertiuksen runoutta. Ajattelin seuraavassa poiketa lyhyesti Lucretiuksen ja Catulluksen maailmoihin. 

Catullukseen tutustuin jo koulupoikana hankittuani alennusmyynnistä Liber Carminumin Päivö Oksalan kääntämänä. Teos julkaistiin kaksikielisenä ja Oksala käänsi runot alkuperäisessä runomitassa, mikä jo sinänsä on saavutus. Historianopettajamme tapasi lausua meille joskus Catullusta, yksi hänen lemmikkirunoistaan oli Lugete, O Veneres Cupidinesque, et quantum est hominum venustiorum:passer mortuus est meae puellae. Yliopiston latinan jatkokurssi alkoi ensimmäisellä Carmina polymetralla: Cui dono lepidum novum libellum/arida modo pumice expolitum.  Oi menneitä aikoja...

Catullus oli rakkausrunoilija ja hänen runoutensa oli omistettu Lesbialle, joka oli syntyjään Rooman ylimystöpiireistä, mutta vietti kovin kyseenalaista elämää. Koskenniemi muotoilee asian näin: "Clodia (Lesbia) ei ollut niitä naisia, jotka tyytyvät yhteen rakkausidylliin." Lesbia saa Catulluksen koko tunneskaalan liikkeelle kiihkeästä rakkaudesta katkeraan halveksuntaan. Hän jopa pakenee lopulta onnetonta rakkautta sotaretkelle Vähään Aasiaan. Catulluksesta tekee ainutlaatuisen hänen taitonsa luoda latinalaisen runouden perusta, hänen runoutensa monipuolinen ihmiskuva ja tunteen syvyys. Hän ei ollut yhteiskunnallinen runoilija, vaan henkilökohtaisten tunteiden tulkki. Catullus on myös ensimmäinen roomalainen runoilija, joka otti rakkauden naiseen keskeiseksi runoutensa teemaksi. 

Lucretius oli eurooppalaisen runouden metafyysikko, epäilijä ja materialisti. Hänen elämästään ei tiedetä kovinkaan paljon, mutta ilman korkean yhteiskunnallisen syntyperän tarjoamaa otiumia ei runoja tuolloin kirjoitettu. Hänen pääteoksensa on De rerum natura, jossa hän haluaa riisua olevaiselta yliluonnollisen verhon ja paljastaa sen kylmän ja kovan mekanismin. Hän uskoo demokritolaiseen maailmanjärjestykseen, joka rakentuu atomien varaan. Runoilija käsittelee erityisesti kuolemaa, joka merkitsee hänelle vain sielun hajoamista atomeiksi. Elämä on hetken lahja, soihtu, joka on uskottu meidän käsiimme. Lucretiukselle merkittävä kylvömies elämässä on sattuma, myös elämämme on sattumaa. 

Lucretiuksen mielisana on nequic-quam, turhaan. Erityisesti tämä turhuus koskee rakkauden iloja. Ruumiit voivat vielä koskettaa toisiaan, mutta sielut eivät koskaan. Siksi hän kehottaa välttämään kaikkia Venuksen pauloja. Koskenniemi toteaa lopuksi Lucretiuksesta seuraavaa:

Lucretius on kaikessa ristiriitaisuudessaan, epäilevässä uskossaan ja uskovassa epäilyksessään, niitä ikuisia pyrkijöitä, joille enkelikuoro Faustissa lupaa pelastuksen. Hän on eurooppalaisen hengen syvimpiä ja monipuolisimpia edustajia samassa mielessä kuin Leonardo da Vinci ja Goethe. Jokaiselle joka ymmärtää sydämen tulikieltä jäävää hän sen yleiseksi tulleen väitteen, ettei roomalaisilla olisi alkuperäistä runoutta ja filosofiaa.

Luin kirjaa työmatkalla raitiovaunussa, yleensä aamuisin. Kirja tarjosi aina pieniä matkoja vanhaan Roomaan. Teoksen ansiona on muinaisten runoilijoiden elävöittäminen ja kiinnostuksen herättäminen menneeseen kulttuuriin. Kirjoittajan tyyli on nykylukijalle jo hieman koukeroista, mutta siinä piilee myös teoksen essenssi. Lucretiukseen ajattelin palata, koska kosmologiset kysymykset ovat parhaillaan agendalla. Seuraava Koskenniemi-kohde voisi olla Runon kaupunkeja.

Ludvig XIV

Syyskesän iltojani ilahdutti englantilaisen historioitsijan Vincent Croninin kirjoittama Ludvig XIV:n elämänkerta (Otava 1969). Muistissa oli valkoisissa sukkahousuissa ja hermeliiniviitassa poseeraava Aurinkokuningas, joka väitti olevansa valtio - kovin yksipuolinen kuva tuosta suuresta persoonasta, joka muotoili Ranskaa väkevällä kädellään. Häneen oli kasaantunut voimaa ja lahjakkuutta. Lisäksi hän pystyi ympäröimään itsensä lahjakkailla henkilöillä, joille hän antoi edellytykset suurten ideoittensa toteuttamiseen niin talouden kuin kulttuurinkin aloilla.

Cronin esittelee värikkäästi Ludvigin elämän kaikki vaiheet, mutta fokus on Ludvigin persoonassa, joka oli yllättävän värikäs. Ludvigin lapsuus oli monipolvinen ja hengenmeno oli usein lähellä. Hänen kasvatuksensa annettiin kardinaali Mazarinille. Ludvigin nuoruuteen ajoittuu myös Fronde-kapina, jolloin hän tutustui valtapolitiikan kiemuroihin. Myöhemmin hänen hallituskaudellaan oli ainoastaan yksi ainoa voimakeskus: Ludvig XIV.

Kuninkaan vuode

Ludvig ei voinut mennä naimisiin ensimmäisen rakkautensa kanssa, vaan hänet naitetaan poliitisista syistä Espanjan infantan Maria Teresian kanssa. Vaikka liitto oli muodollinen, oppivat puolisot rakastamaan toisiaan. Maria Teresia synnytti kaikkiaan viisi lasta, mutta Ludvigilla oli kahdeksan merkittävämpää rakastajatarta, joiden kanssa hän sai kaikkiaan 17 lasta. Cronin kuvaa laajemmin Ludvigin suhdetta Louise de Vallièriin, nuoruuden rakkauteen, joka vetätyi sitten luostarielämään ja Athénaïs de Montespaniin, joka edusti aistillis-eroottista naismaailmaa. Hän synnytti Ludvigille kaikkiaan seitsemän lasta, mutta sortui myöhemmin noituuteen ja outoon myrkytysjupakkaan, ja joutui sen vuoksi maanpakoon. Madame de Maintenon oli Ludvigin loppuelämän uskollinen rakastajatar ja he menivät myös salaa naimisiin. 

Kuninkaalla ei juuri ollut yksityiselämää: hänen heräämisensä, maatamenonsa ja ruokailunsa olivat valtiollisia tapahtumia, joissa oli aina kymmenittäin hovilaisia läsnä. Myös yöllä oli hänen vuoteensa vierellä palvelijoita päivystämässä. Toisaalta hän oli tähän menoon kasvatettu, eikä osannut muuta kuvitellakaan.

Ei voi kuin ihmetellä tämän hallitsijan miesenergiaa: virantoimituksensa ohella, jonka hän hoiti aina tunnollisesti, hän jaksoi vaalia näitä naissuhteitaan ja olla vieläpä kiinnostunut lapsista, joita näistä suhteista syntyi. Croninin kirjan perusteella suhde de Maintenoniin oli näistä naisseikkailuista kaikkein syvällisin. 

Ludvig halusi olla suuri soturi, ja hänen hallituskaudellaan Ranska laajeni pohjoisessa ja idässä. Ludvig soti kaikkiaan yli kolmekymmentä vuotta. Hollannin sota 1670-luvulla kävi valtion kassan päälle siinä määrin, että Ranskassa alettiin nähdä nälkää. Cronin kuvaa liikuttavasti, kuinka kuningas kantoi huolta kansastaan ja otti myös aateliset maksumiehiksi. Nykyään tätä nimitetään meillä talkoiksi. 

Ludvig oli syvästi uskonnollinen ihminen ja hän osallistui päivittäin jumalanpalveluksiin. Hän oli kiinnostunut uskonnollisista kysymyksistä ja hänellä oli kiinteä suhde hovisaarnaajiinsa. Ludvigin uskonnollisen toiminnan synkkiin hetkiin kuului Nantesin ediktin kumoaminen, protestanttien vainoaminen ja satojen tuhansien hugenottien pako Ranskasta naapurimaihin. Tämä merkitsi myös aivovuotoa Ranskalle, sillä hugenotit olivat valtakunnan osaavinta ja ahkerinta väkeä.  

Ludvigin ajan kulttuuri loistaa jälkimaailmalle ehkäpä kirkkaimpana jalokivenä. Versailles on tämän aikakauden näkyvin muistomerkki. Cronin kuvaa palatsin puistoa seuraavasti: "Versaillesin puistossa Ludvig oli alistanut luonnon tahtoonsa ja antanut sille järjestysta ja muodollisia suhteita rakastavan henkensä leiman...Se oli Ludvigin yritys luoda pakanallinen paratiisi, toteuttaa vihdoin mielikuvituksessaan se kauneuden, harmonian ja viattomuuden maailma, joka oli osa hänen kasvatustaan..."

Ludvig oli taiteiden suosija. Hänen lähipiiriinsä kuuluivat mm. Molière, Racine, Lully, Lorrain ja Poussin. Erityisesti hän piti Molièren seurasta ja hänen terävistä draamoistaan. Ludvig suosi avokätisesti eteviä taiteilijoita. Cronin esittelee innostuneesti erilaisia kulttuurielämän saavutuksia, joissa kaikissa on Ludvigin hengen leima.  

Croninin kirja oli innostavaa luettavaa jo pelkästään sen sisältämän kulttuurihistoriallisen tiedon vuoksi. Parasta antia oli kuitenkin Ludvigin monikerroksisen persoonan esittely. Ludvig lienee asettanut tietyt ranskalaisuuden virstanpylväät, joiden mukaan maassa vieläkin kuljetaan. Ludvig oli erityisesti tanssin ja teatterin ystävä. Hän esiintyi myös itse baleteissa. Tässä linkki katkelmaan elokuvasta Le Roi Danse.

Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiensa kuvaamana

Yrjö Hirnin kirjahyllyn leveyssuhteet noudattavat kultaista jakoa

Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiensa kuvaamana (Porvoo 1949) on mielenkiintoinen sukellus suomalaisen sivistyneistön sielunmaisemaan sodanjälkeisessä maassa. 22 eri aloilla toiminutta henkilöä kertoo omista kotikirjastoistaan. Kirjoittajat edustavat pääasiassa perinteistä sivistyneistöä, mutta mukana on myös kauppiaan, talonpojan ja sepän kirjastot. 

Kirjan luettuaan tuntuu kuin olisi tutustunut jo kauan sitten mereen vajonneen Atlantiksen ihmisten elämään. Unto Seppänen sanoo, että "kirjastoni muodostaa vähäisen ja vaatimattoman elämäni keskipisteen". Kustaa Vilkuna taas toteaa, että "puuhailu oman kirjaston parissa on elämän viehättävimpiä hetkiä, se tuntuu arkisen kiireen keskellä levolta ja lomalta. Mieli rauhoittuu, ja hyvät ideat kehkeytyvät." 

Kesällä 2010 kävin Kuopion asuntomessuilla. En nyt puutu enempää nykyarkkitehtuurin yksioikoisuuteen ja talojen sisustusten valko-harmaaseen maailmaan, mutta yhdessäkään modernissa kodissa ei ollut kirjastoa. Kaikkia muita ilopilttuita ja elokuvahuoneita oli runsaasti, muttei kodin sydäntä - kirjastoa. No, mitäpä tuota huokailemaan: monet teokset ovat nykyään napinpainalluksen takana.

Jokainen kirjasto on erilainen ja heijastelee omistajansa työtä ja harrastuksia. Yrjö Hirnin kirjaston hyllyt on rakennettu kultaisen leikkauksen mukaisesti ja kirjojaan hän säilyttää de Coppet´n kaksirivijärjestelmässä (suomeksi: hyllyllä on kaksi riviä kirjoja). Monet omistajat kertovat kuinka monta juoksumetriä heillä on kirjoja, ja jotkut itkevät Karjalaan jääneitä kirjastojaan tai asuntosäännöstelyn pienentämien lukaaliensa rajoittuneita mahdollisuuksia kirjaston laajentamiseen. 

Mielenkiintoista on, kuinka paljon suomalaista ja pohjoismaista kaunokirjallisuutta kaikki lukevat, usein myös alkukielillä. Eräs keräilijä omisti norjalaisia klassikkoja, joiden selkämykset oli tehty tainarin eli merikissan nahkasta. Kirjan sidosasu on myös merkittävä tekijä, mistä monet kertovat olennaisena osana kirjaharrastustaan. Osa sitoi myös itse kirjansa. Sitomattomia kirjoja hieman häpeillään ja niitä pidetään työkirjallisuutena: oikea kirja on sidottu, mieluiten marokiininahkaan. 

Oli hienoa lukea sepistä, maanviljelijöistä ja sotilaista, joilla saattoi olla täydelliset kokoelmat 1700-luvun suomalaista kirjallisuutta, 1800-luvun suomalaisten romaanien ensipainokset, koko ilmestynyt Tampere-kirjallisuus tai merkittävät teologiset kokoelmat, jotka pitivät sisällään myös inkunaabeleita. Missä nämä kirjastot nykyään ovat? Hyvässä lykyssä ne ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle tai huonossa tapauksessa ne ovat päätyneet kaatopaikalle. Eräs bibliofiili toteaa, että "keräilijän hartana toiveena ja päämääränä onkin saada pelastetuksi mahdollisimman monta suomalaista kirjaa myöhemmille sukupolville." Elävästi ja innostavasti kertoivat mm. Yrjö Hirn, Wäinö Aaltonen, Victor Hoving, Jenny Paulaharju ja Knut Tallquist kirjastoistaan. Itselleni paljastui nyt teosta lukiessani, että Tallquist on ollut aikanaan maailman huomattavimpia orientalisteja. 

Kirja avasi oven liikuttavaan idealismin värittämään sivistyneistön maailmaan, jossa painetulla sanalla oli keskeinen ja miltei pyhä asema. Kotikirjasto on heille orgaaninen osa elämää. Kirjan kuvitus kertoo myös omaa kieltään kauniista kirjastohuoneista, joissa näkyy omistajien hyvä maku ja rakkaus kirjallisuuteen. Oma kirjastoni on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka tarjoaa lukijalleen retken kadonneen sivistysihanteen maailmaan.

Jenny ja Samuli Paulaharjun kotikirjastossa

Ruotsin pyhillä paikoilla

Olen ollut Ruotsin ja ruotsalaisuuden ystävä koko ikäni: kiitos siitä pakkoruotsille, joka avasi maalaispojalle portteja suurempaan maailmaan! Myös YLE:n testin mukaan olen henkisesti ruotsalainen (Luulitko olevasi suomalainen?). Intoni ei kuitenkaan ole vielä yltänyt Vadelmavenepakolaisen tasolle, mutta voin kuitenkin lämpimästi suositella kaikille lukijoilleni tutustumismatkaa hienoon naapurimaahamme: reissulla oppii myös monenenlaista omasta historiastamme. Seuraavassa esitelmöin muutamasta kohteesta Tukholman ulkopuolelta.

Lundin tuomiokirkko

Lundin tuomiokirkon apsis

Lundin tuomiokirkon juurella tuntee olevansa jo Etelä-Saksassa tai Italiassa. Kirkko on peräisin 1000-luvulta, jolloin Lund kuului Tanskaan, ja se on omistettu Pyhälle Laurille. Lundista tuli koko Skandinavian kirkollisen elämän keskus, myös Lundin yliopisto toimi aluksi tuomiokirkossa. Keskiajalla Lundissa oli 27 kirkkoa ja kahdeksan luostaria. Kaupunki on siis ollut kaikin puolin merkittävä paikka myös meidän sivistyksemme kannalta.

Kirkko on vaikuttava sekä sisältä että ulkoa. Apsiksen Kristus Pantokrator -mosaiikki näyttää vanhalta, mutta se on tehty 1920-luvulla. Kuorissa vallitsee kuitenkin täysin ravennalainen tunnelma.  Horologium Mirabile Lundense, astronominen kello on myös vaikuttava, samoin kirkon krypta. Koko kirkon ympäristö huokuu vanhaa kirkollista sivistystä, tosin moderni seurakuntatalo kirkon vieressä on ankea töräys, jonka olisi voinut pystyttää sivummallekin.

Pyhän Birgitan hauta

Tänä kesänä kävin ensimmäistä kertaa Vadstenassa. Kaupunki on kaikin puolin hieno ruotsalainen pikkukaupunki, ja olin heti keskiaikahurmoksessa päästessäni Vadstenan luostarikirkkoon ja Pyhän Birgitan haudalle. (Jos muut hautavisiitit kiinnostavat, pääset niihin näistä linkeistä: Katariina Sienalainen, Beda Venerabilis). 

Pyhä Birgitta oli monipuolinen persoona: äiti, visionääri ja pyhimys. Hänelle nimettyjä eläimiä olivat karhu ja leppäkerttu. Hänessä on vähän samaa kuin Katariina Sienalaisessa, joka sai näkyjä, jotka olivat osin poliittisia. Kumpikin nainen oli tavallaan myös reformaattori. Suomessa on Birgitta-muistumia 26 kirkossa ja aikanaan on Suomen kirkoissa ollut lukuisia Birgitan reliikkejä. 

Vadstena oli Lundin tapaan aikoinaan merkittävä hengellinen keskus ja pyhiinvaelluskaupunki. Naantalin birgittalaisten emoluostari oli Vadstenassa ja Vadstenan luostarille kuului myös Kotkassa oleva Kyminkartano. Naantalin luostarilla on ollut huomattava vaikutus meidän kulttuuriimme. Voimme siis olla birgittalaisille kiitollisia monesta asiasta.  

Heinäkuussa järjestetään monta pyhiinvaellusta Itä-Göötanmaalla. Nappasin tulevaa varten matkaani Pilgrimsommar-esitteen. Olen aina pitänyt birgittalaisista, osin siksi, että perustaja on pohjoismaalainen omapäinen nainen ja meillä Suomessakin on ollut ja on edelleen tämän sääntökunnan edustajia. Kun käyt Turussa, poikkea Ursininkadulle vaikkapa syömään birgittalaissisarten luona: tunnelma on miellyttävän kansainvälinen ja ruoka on hyvää.  

Alvastran luostarin raunioita

Parin peninkulman päässä etelään Vadstenasta on Alvastran luostarin rauniot. Luostarin perustivat sistersiläiset 1143, ja se toimi keskeytymättä vuoteen 1530. Pyhä Birgittakin viipyili täällä ennen lähtöään Roomaan ja ennusti, kuka munkeista tulee kuolemaan ruttoon. Uskonpuhdistuksen jälkeen luostarin rakennuksia alettiin purkaa muuta rakennustoimintaa varten. Luostari kokonaisuus on kuitenkin edelleen hyvin hahmotettavissa: kapitelisali, munkinkammiot, keittö, kirkko, kirjasto ja kalalammikot... Luostari sijaitsee korkean vuoren juurella ja siitä avautuvat laajat viljelykset. Kaukana häämöttävät Vätternin laajat ulapat. Tämä on ihanaa kulttuuriseutua. 

Pieni särö tähän idylliin tuli parkkipaikalla, missä oli ilmoitus:"Tyhjennä itse autosi, älä anna varkaiden tehdä sitä". Käsittämätöntä tuossa lintukodossa! Onko sinne luikerellut käärme? Tästä teemasta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta hillitsen nyt itseni, ettei mene vipun puolelle.

Rökstenen

Kymmenisen kilometriä Alvastrasta löytyy vanhin Ruotsin kirjallisuuden dokumentti Rökstenen, Rökin kylästä. Kolme metriä korkean kiven pintaan on muinaisskandinaaviksi kirjoitettu eeppinen teksti, jota on tulkittu monella tapaa, koska riimut edustavat tuon kirjoitustavan varhaisinta muotoa. Kivi on peräisin 800-luvulta. Paikalla on myös mielenkiintoinen museokatos, jossa seikkaperäisesti esitellään riimukirjoitusta ja Rökin kiveä muutenkin. Aitoa menneiden aikojen havinaa! Jaksan vielä uskoa, että jostain suon pohjalta löytyy vielä muinaissuomeksi kirjoitettu tuohikäärö...

Vretan luostarin ristikäytävä

Vretan luostarin pienoismalli

Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Rökin kylästä on Ruotsin vanhimman luostarin, Vretan rauniot. Vreta perustettiin noin 1100-luvulla ja se lienee ollut sistersiläinen nunnaluostari. Luostari oli aikoinaan Ruotsin rikkain: se sai noin 300 maatilan verot ja runsaasti lahjoituksia. Luostarissa oli mm. juokseva vesi. Reformaation jälkeen luostarista tuli tyttökoulu ja myöhemmin Vretan seurakunnan kirkko. Luostariin kuuluu myös Pohjolan ainoa kastekappeli. Luostarialue on vielä tänäänkin hyvin tunnistettavissa, jopa keittiön tuhkainen hormi on tallella. Ristikäytävästä on tehty kaunis pergola, jossa sopii käyskennellä ja miettiä kaiken katoavaisuutta. 

Vanhan testamentin profeetat Husabyn kirkon holvissa

Husabyn kirkko on Ruotsin vanhin

Vänernin itärannalla on Ruotsin vanhin kirkko Husabyssä. Se on rakennettu Ruotsin ensimmäisen kristityn kuninkaan Olavi Sylikuninkaan aikana eli ennen vuotta 1022. Kerrotaan, että Olavi kastettiin kirkon läheisyydessä olevassa lähteessä. Husabyssä oli myös Ruotsin ensimmäinen piispanistuin. Kirkossa löytyy myös kirjaimellisesti piispan istuin, joka on samalla Ruotsin vanhin huonekalu. Kirkko sijaitsee kapean kylätien varrelta keskeltä synkkää tammimetsää. Kirkon sisätila on vaikuttava: kymmen apostolia ja neljä kirkkoisää on kuvattu ruoteiden alaosissa, ja holviin on maalattu Vanhan testamentin profeetat ja 12 kohtausta Jeesuksen elämästä. 

Glanshammarin kirkko

Härkebergan kirkko (Kuva: Flickr)

Jos ajaa E18 pitkin, on pakko poiketa Glanshammarin ja Härkebergan kirkoihin. Nämä ovat MUSTEJA, jos on kiinnostunut naapurimaamme kulttuurista. Glanshammar on ollut jo viikinkiaikana kulttipaikka, ja kirkon läheisyydessä on monia riimukiviä. Glanshammarin kirkon holvit ovat ainutlaatuiset. Niissä on kuvattuna Aatami maanviljelijänä, Aatami ja Eeva paratiisissä, syntiinlankeemus ja paratiisistä karkoitus. Lisäksi on kuvattu Jeesuksen lapsuus, Vanhan testamentin profeetat ja hyveet sekä paheet. Holvisto hohtaa harmaan sinisenä ja kuvakerronnan rikkaus häkellyttää katsojaa. 

Härkebergan kirkko on helmi keskiaikaisten kirkkojen joukossa. Ulkoa kirkko on pieni ja vaatimaton, mutta sisällä aukeaa turkoosia hohtava rikas Biblia pauperumin kuvamaailma. Kuvia ei kalkittu piiloon uskonpuhdistuksen aikana, ja siksi ne ovat niin hyvin säilyneet. Kirkon maalaukset on tehnyt Albertus Pictor, 1400-luvulla elänyt myöhäisgotiikan kirkkomaalari. 

Matkaa olisi vielä voinut jatkaa Mårbackaan ja suomalaismetsiin tai Västeråsin ja Uppsalan tuomiokirkoille, joista kaikista löytyy myös monia siteitä Suomeen. 

Du gamla, Du fria, Du fjällhöga nord

Du tysta, Du glädjerika sköna!

Jag hälsar Dig, vänaste land uppå jord,

 Din sol, Din himmel, Dina ängder gröna

Du tronar på minnen från fornstora da'r,

då ärat Ditt namn flög över jorden.

Jag vet att Du är och Du blir vad Du var.

 Ja, jag vill leva jag vill dö i Norden

Emil Nervander: Kesämatkoja Suomessa. Ahvenanmaalla ja Turun seudulla

Caloniuksen hauta Kaarinan kirkkomaalta

Kesäkuussa vuonna 1871 lähti Helsingistä liikkeelle yhdeksänhenkinen seurue tutkimaan Suomen muinaismuistoyhdistyksen toimeksiannosta Länsi-Suomen ja Ahvenanmaan taidehistoriallisesti merkittäviä kirkkoja. Ryhmän tunnetuimmat jäsenet olivat Eliel Aspelin ja Albert Edelfelt. Matkakuvauksen kirjoitti Emil Fredrik Nervander. Retki aloitettiin Taalintehtaalta, mistä se eteni Turkuun, Turun saaristoon, Ahvenanmaalle, takaisin Turkuun ja sieltä Naantaliin, Taivassaloon, Nousiaisiin ja Maskuun. Matkaan kului kaikkiaan kaksi ja puoli kuukautta. 

Usko siihen, että me edelleenkin olemme sivistyskansa, vahvistuu lukiessa SKS:n painamia teoksia. Nervanderin kirjan albumimainen painoasu ja kaunis painopaperi houkuttelevat jo ottamaan kirjan käteen. Hieno kuvitus ja Markus Hiekkasen ja Leena Valkeapään viitetekstit tekevät kirjasta myös tieteellisesti validin teoksen. Tavalliselle lukijalle viiteapparaatti avaa mahdollisuuden seurata kulloisenkin taideteoksen tai rakennuksen myöhempiä vaiheita. Järkyttävää on huomata, kuinka paljon kaunista ja merkittävää tuli, vesi ja välinpitämättömyys ovat Suomen menneistä taideaarteista tuhonneet. 

Tämä ensimmäinen kartoitusmatka avasi silmät meidän kirkollisen taideperintömme rikkaudelle, ja sittemmin niitä järjestettiin kaikkiaan kahdeksan vuoteen 1902 mennessä. Nervander on rakentanut teoksen kirjeiden muotoon. Kerronta on sujuvaa ja paikoitellen hauskaakin. Päähuomio on kuitenkin kulloisenkin työkohteen kuvaamisessa. Retkikunta piirsi ja kuvaili kunkin kirkon taideteoksia, sekä näkyvillä olleita että varastoissa säilytettyjä. Tavoitteena oli näyttelyn järjestäminen näistä piirustuksista, mikä osin toteutuikin Turussa. 

Nervander on oikea runopoika kuvaillessaan varsinaissuomalaista luontoa:

Kun vaeltaa korkean kallion laella, avautuu katseelle mitä ihastuttavin hymyilevien saarten, kimaltelevien selkien sekä rauhallisten lahtien ja salmien näköala. Kauniit männyt ja kuuset peittävät kalliota, alempana näkyy vaaleanvihreitä, tuuheita latvojaan levittäviä koivuja ja lehmuksia ja rannalla heijastuvat lepät ulapan veteen. Se on eteläsuomalainen jäljennös Ferdinand von Wrightin meille suomalaisille rakkaaksi tulleesta maalauksesta "Näköala Haminanlahdelta". 

Paikallisia ihmisiä tavataan monella tavalla: kyydittäjiä ja majoittajia tarvittiin jatkuvasti. Yleensä liikutaan ruotsinkielisellä alueella, mutta jouduttuaan Turun pohjoispuolella tekemisiin suomenkielisten kanssa, iskee muutamiin ryhmän jäseniin ylimielisyys ja he naureskelevat maarahvaalle ja tekevät sopimattomia kepposia.

Ahvenanmaalaisia retkeläiset ylistelevät: kodit ovat siistejä, käytös on luontevaa ja arvokasta ja majoittajat eivät kisko kohtuuttomia summia palveluksistaan. Maarianhamina on "soma kaupunki", jonka monet rakennukset ovat kauniimpia ja siistimpiä kuin Helsingissä konsanaan. Kaupungista suunniteltiin myös kansainvälistä kylpyläkaupunkia. 

Kirkkokuvausten lisäksi kirjassa on elävä kuvaus talonpoikaishäistä Dalkarbyssä. Erikoisinta noissa häissä oli se, että pappi luki kovaan ääneen, kuka ja miten paljon oli lahjoittanut morsiusparille rahaa. Paikalliset papit eivät kuulemma oikein pitäneet tästä tavasta, mutta alistuivat kansan vaatimuksiin. Häissä retkeläiset tutustuivat myös Ahvenanmaan neitoihin, jotka olivat "melko sieviä ja sukkelasanaisia". 

Kirjan tekijät kiertävät kaikki Ahvenanmaan kirkot ja lisäksi Ahvenanmeren saarien kirkot. Kaikista valmistetaan piirustuksia ja kuvauksia. Välillä päivitellään, kun keskiaikaisia messukasukoita käytetään rätteinä ja muukin kirkkojen vanha irtaimisto on hunningolla. 

Lopuksi palataan Turkuun, jossa vietetään aikaa muutama päivä, ja sieltä matka jatkuu vielä Naantaliin, Nousiaisiin, Askaisiin ja Taivassaloon. Kuvaus Turun kaupungista on liikuttava, samoin Naantali näyttäytyy lukijalle pittoreskina kylpyläkaupunkina, jossa kaikki keskittyvät vain iloittelemaan. 

Kirjoittajaa elähdyttää isänmaallisuus ja toivo, että myös nämä tutkitut kirkolliset aarteet olisivat rakentamassa Suomea kulttuurivaltiona. Ahvenanmaata pidetään myös elimellisenä osana Suomea. Papistosta ja pappiloista tekijä antaa myös myönteisen kuvan. Olipa seutu kuinka karua tahansa, pääsivät retkeläiset pappiloissa aina kulttuurin ja punssin ääreen. Kirja on siis kaikin puolin mukavaa luettavaa menneestä Suomesta ja sen tavoista.