Berliner Moderne

Jörg Haspelin ja Annemarie Jaeggin teos Siedlungen der Berliner Moderne (Berlin/München 2012) tarjoaa tiivistetyn johdatuksen Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluviin Berliinin kaupunginosiin, niiden rakennushistoriaan ja merkitykseen.

Berliini oli 1920-luvulla yksi maailman suurimpia metropoleja ja kaupungin talous- ja kulttuurivaikutus oli silloin maailmanluokkaa. Myös kaupungin sosiaaliset ongelmat olivat suuria. Inflaation ja talouden romahtamisen seurauksena ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli yksityinen asuntorakentaminen vähentynyt merkittävästi, ja berliiniläisistä suurin osa asui vaatimattomissa asunnoissa. Kaupunkia oli rakennettu gryndereiden ehdoin.

Tätä ongelmaa ratkaisemaan luotiin Berliiniin reformirakentamisorganisaatio, jonka tehtävänä oli luoda hyviä asuntoja tavallisille ihmisille. Erityisesti tuli ottaa huomioon asuntojen hygienia (omat kylpyhuoneet, parvekkeet, asuntojen valoisuus ja ilmanvaihto) sekä yksityisyyden ja sosiaalisuuden tasapaino. Rakentamista johti ja ideoi kaupungin silloinen sosiaalidemokraattinen johto ja suunnittelijoiksi valittiin aikakauden parhaat arkkitehdit. Useimmat rakennuskokonaisuudet tehtiin osuuskunta-periaatteella: kaupunki vastasi kaavoituksesta ja asuntojen suunnittelusta, osuuskuntalaiset maksoivat omat asuntonsa. Varattomille järjestettiin myös edullisia luottoja asunnon hankkimiseksi.

Rakennennusprojektin taustalla olivat englantilainen garden-city -liike, tessenowilainen puutarhakaupungin ideaali ja bauhausilainen funktionalismi. Tämä toi tullessaan paradigman vaihdon aikaisempaan käsitykseen kaupunkiasumisesta: nyt työn ja levon alueet olivat erossa toisistaan, työpaikat eivät olleet asuntojen läheisyydessä. Näistä uusista kaupunginosista tehtiin puistomaisia, osalle tarjottiin myös mahdollisuutta viljellä hedelmiä ja vihanneksia yhteisillä palstoilla tai omalla pihalla. Ajatuksena oli myös, että hyvä asuinympäristö ja yhteys luontoon tuottaa terveyttä ja hyviä ihmisiä. 

Teoksessa esitellään kaikki kuusi kaupunginosaa, joissa toteutettiin uusia esteettisiä ja sosiaalisia rakennusperiaatteita. Ne ovat ulkonäöltään ja rakenteeltaan erilaisia, mutta tietyt piirteet toistuvat kaikissa kaupunginosissa. Kaupunginosien onnena sodan myllerryksissä oli se, että ne sijaitsivat kauempana Berliinin keskustasta, joten ne säilyivät varsin hyvin. Sekä DDR:ssä että lännen puolella ymmärrettiin tämän rakennussubstanssin arvo, eikä taloja alettu purkaa tai runnella muulla tavalla. Vuodesta 2008 lähtien kaupunginosat ovat olleet osa Unescon maailmanperintöä. Rakennustaiteellisesti kaikkein mielenkiintoisimmat alueet ovat Weisse Stadt, Hufeisensiedlung ja Siemensstadt.

Funktionalistisessa rakentamisessa ovat keskiössä rakennusmassojen hyvät suhteet ja pientenkin detaljien huolellinen suunnittelu. Tekijät kuvaavat mielenkiintoisesti, miten löydettiin alkuperäinen mineraalimaali, mikä saa talot loistamaan auringon valossa aivan omalla tavallaan. Nykyaikaisen talotekniikan ja 1920-luvun rakenteiden yhteensovittaminen on vaatinut paljon työtä. Toisaalta se on tuottanut paljon tietoa, kuinka funktionalistista rakennusperintöä tulisi hoitaa. Berliinin funkkisalueet ovat olleet myös suomalaisten lähiöiden esikuvia. Suomen ensimmäinen Siedlung, Olympiakylä on saanut innoitusta berliiniläisistä esikuvista. Tästä linkistä muutama kuva Berliner Modernen rakennuksista.

(Die Weisse Stadt. Kuva: Wikimedia)