Sateenkaarimaassa

Tämä ruotsalaistyttö on saanut vapaasti valita maailmankuvansa

Tämä nigerilaistyttö on mullahien aivopesemä lapsimarttyyri

Kohtaat sateenkaaren kaikkialla Ruotsissa

Örebron kirkossa mennään ehtoolliselle ja vihille sateenkaarimattoa pitkin 

Marianne Alopaeus kirjoitti mainion esseekokoelmansa Ruotsin pauloissa vuonna 1983. Joka haluaa sukeltaa sosialidemokratian, Ruotsin, kätketyn totalitarismin ja yhtenäiskulttuurin maailmaan, lukekoon tämän teoksen. 

Viikko sateisessa Ruotsissa sai minutkin pauloihinsa, tällä kertaa sateenkaarenvärisiin... Aamukahvilla Dagens Nyheteriä selatessa osui silmään kaksi juttua pienistä tytöistä, ruotsalaisesta Irmasta ja nigerialaisesta Zahra´usta. Irma esittäytyy koko sivulla heilutellen onnellisena sateenkaarilippua Tukholman Pride-tapahtuman yhteydessä, mutta Zahra´usta piti tulla elävä pommi. Onneksi hänet saatiin kiinni ennen kuin mitään kamalampaa ehti tapahtua. Seuraava ajatus aamukahvin äärellä oli, ketä on aivopesty ja millä tavalla? Voiko pikku-Irma tietää seksuaalisen suuntautumisensa jo pikkulapsena? Onko Irman indoktrinaatio parempaa kuin Zahra´un? Jos ruotsalaisiin on uskomista, on sateenkaarimaailma ehdoton positiivinen issue: kaikkialla oli tämä symboli nähtävillä kirkosta hampurilaispaikkaan. Tukholman hotellien katoilla liehui sunnuntaina sateenkaariliput. 

Varmasti rakkaus sateenkariperheessä on parempi arvo kuin lapsen uhraaminen uskonnollis-poliittisten tarkoitusperien vuoksi. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Kysymys on lasten maailmankatsomuksellisesta valinnanvapaudesta.  

Henki liikkuu Savossa

Savon hengellisessä kesässä tapahtuu kaikenlaista, mitä ei rintamailla tapaakaan, kuten rautalampilaisten kansanrunoilijoiden hengellisten runojen ilta tai kansanlaulukirkko. 

Rautalampi on mm. siitä merkittävä pitäjä, että se on synnyttänyt 1700-1800 -luvuilla useita merkittäviä kansanrunoilijoita. Heistä tunnetuin lienee Paavo Korhonen eli Vihtapaavo. Hänen tyttärensä Anna Reetta Korhonen oli myös runoilija. Toinen merkittävä runoilijasuku on Lyytiset. Rautalammin kirkkomaalla voi käydä katsomassa näiden kansanmiesten ja -naisten hautoja, ja kesäisin järjestetään myös opastettuja kierroksia näillä muistomerkeillä. 

Rautalammin kaunista kirkkomaata

Pari viikkoa sitten järjestettiin Rautalammin kirkossa tilaisuus, jossa lausuttiin rautalampilaisten kansanrunoilijoiden hengellisiä runoja. Lausujat olivat harrastajia, mutta se oli pikemminkin illan vahvuus: jokainen lausui runoja ihan omalla tavallaan ja jotkut lausujista olivat parempia kuin Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelman ammattilaiset. Kuulijoiden ja lausujien keski-ikä lähenteli kahdeksaakymmentä. Oman lisänsä iltaa toivat virret, jotka veisattiin vuoden 1701 virsikirjan mukaan. Oli sääli, että väkeä oli vähänlaisesti koska ilta oli hieno ja arvokas.

Kansanrunoilijoiden teologinen maailma oli saanut innoituksensa Vanhasta testamentista, mutta armon sanaa kuultiin myös runoissa. Iltaa rikasti myös se, että seurakunnan kirkkoherra toi raamatullisia ja teologisia näkökulmia runoihin. Hengelliset kokemukset olivat avanneet näille kansanrunoilijoille runouden maailman. 

Tässä pari runoa Pentti Lyytiseltä: 

Ruumisvirsi

Se laki tässä täytettiin,

Kuin Paradiisissa päätettiin

Aadamill’ esiisällen,

Eevallen iso äidillen.

Jos otat kieltyn omenan,

Niin sinun pitää kuoleman

Se on myös tullut todeksi,

Aadamin lasten osaksi.

Lesket kastelee leipänsä,

Murheen kyyneleill’ murunsa,

Orvot myös saavat osansa,

Karvaasta surun kalkista.

Ne kuin kyyneleill’ kylvävät,

Ilolla niistä niittävät,

Toisella puolen haudassa,

Iloisessa isänmaassa.

Yks’ matkamies on jättänyt,

Päivänsä kaikki päättänyt,

Murheelliset muutokset,

Toisille tuottaa puutokset.

Lapsen virsi

Minä laulan lapsen virttä,

Linnun virttä liekuttelen.

Lintu tuopi liinapaian,

Peipponen pellavaspaian,

Hanhi tuopi hyvän hameenkin,

Leivonen hyvän leningin,

Pulmunen puhtahan paian,

Papukaija kaunistukset,

Riikinkukko rintaristin,

Kullankarvaiset kuputkin,

Mehtikana tuopi miekkojakin,

Tikka tikatun takinkin.

Mettinen se messuaapi,

Lintuset ne lauleleepi,

Pääsky parvesta parahin

Viisahasti vingertääpi

Unen virttä viimeiseksi.

Minä laulan lapselleni,

Lapsi laulaapi itsekin,

Unen virttä virkkeleepi.

Makaappas nyt pieni Maija,

Makaa makeita unia

Herran helmassa hyvässä,

Makeassa manalassa!

Ja kun lasketaan levolle

Tämän maailman majoista,

Tule sitten Tuonelahan

Lasten kanssa laulamahan,

Siellä on makea manna,

Siellä on ilo ihana,

Siellä on koria kirkko,

Siellä lehteri leviä,

Siellä veisaa pyhät veljet,

Siellä siunatut sisaret,

Siell’ on semmoinen elämä,

Jott’ ei täällä tietää saaha,

Sit’ ei voi sanoa suulla,

Eikä käellä kirjoitella.

Josko Maija sinne mennet,

Josko ennen ennättänet,

Kutsu sinne kummiasi,

Isääsi ja äitiäsi.

Rukoileppas Ruhtinasta,

Vanhurskasta Valtiasta

Armoalttarin e’essä,

Palmut paistavat käessä.

Siellä sitten lauletahan,

Voitonvirttä veisatahan

Isämme istuimen eessä,

Isoisissa Isän häissä.

Siellä on avara aitta,

Leviämpi leipähuone,

Siellä on lihava laiun,

Hengellinen herkkupöytä.

Jospa sinne tultaisiinkin,

Onnelliset oltaisiinkin,

Siinä suuressa salissa

Patriarkkojen parissa.

Rautalammin kirkko ja kirkkomaa ovat valtakunnallisesti merkittäviä nähtävyyksiä

Vesannon kirkossa järjestettiin 16.7. kansanlaulukirkko. Laulut olivat Anna-Mari Kaskisen sanoittamat ja Kaija Eerolan sovittamat. Kansanlaukirkkoja on järjestetty jo vuodesta 2005. Jumalanpalveluksen musiikista huolehti Kalevan kaiku kansanmusiikin henkeen. Synnintunnustus Tuonne taakse metsämaan tahtiin tai uskontunnustus Arvon mekin ansaitsemme sävelmällä ei ajatuksena tunnu ihan kotoisalta, mutta paikan päällä koettuna kaikki oli ihan aitoa ja liikuttavaa. Ehkä eniten kosketti tämä erilaisten kulttuurien kaanonlaulu: kansanlaulujen maailmankuvan sekoittuminen hengelliseen sanomaan. 

Jos illasta jotain poikkipuolista sanoisi, ei pastori ollut valmistautunut hienoon tilaisuuteen sen arvon mukaisesti. Hän jätti käyttämättä tilaisuuden yhdistää näitä kahta maailmaa keskenään. Lauluja olisi voinut jotenkin lyhyesti esitellä ja nostaa sieltä eväitä kuulijoille: näin ei kuitenkaan käynyt. Tilaisuutta ei oltu myöskään kunnolla mainostettu, mikä on sääli. Kirkko päättyi mukavasti kirkkokahveihin. 

Sitten tulee kesän arkkitehtuurikokemus, Juha Leiviskän ja Pekka Kivisalon suunnittelema Männistön kirkko Kuopiossa. Leiviskän mukaan tämä kirkko on instrumentti, jota valo soittelee. Kuopioon kannattaa matkustaa jo tämän kirkon tähden. Suljettujen ja avointen tilojen vaihtelu, valon leikki, pyhän tuntu, mikä kirkkosalissa leijuu on vaikuttavaa. Kirkon ulkoinen muoto on saanut innoitusta italialaisista vuorikaupungeista. Leiviskän kädenjäljen tuntee heti. Arkkitehtuuristaan hän on kertonut seuraavaa:  »Minulle arkkitehtuuri ja musiikki ovat toisiaan lähinnä olevat taiteenlajit. Ne ovat sama asia eri kielillä sanottuna. Kummassakin pyritään luomaan ihmisen mittaista, ihmisen koettavissa olevaa tilaa ... tähän äärettömään, käsityskykymme ylittävään maailmankaikkeuteen. Kummassakin taiteenlajissa on aikaulottuvuus keskeinen ominaisuus. Arkkitehtuuri on, kun on kysymys tilaprosesseista ja tilojen järjestäytymisestä suhteessa toisiinsa, koettavissa parhaiten nimenomaan liikkumalla, elämällä tiloissa. Samoin musiikki on elämistä säveltilassa."

Kirkkosalin metafysiikkaa

Männistön kirkon hienoa massoittelua

Katariina Sienalaisen haudalla

Katariina Sienalaisen hauta Santa Maria sopra Minervassa

Kevään Rooman matkasta jäi mielen pohjalle kaihertamaan pyhät naiset, joiden haudoilla tai heille nimetyissä kirkoissa tuli käytyä. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka nämä mediatrixit edelleen elähdyttävät katolisia kristittyjä. Ensimmäistä kertaa saivat naiset äänensä kuuluviin henkisinä ja hengellisinä olentoina vasta kristinuskon myötä: tätä sopisi miettiä myös puna-vihreän kuplan feministipiireissäkin. Kirkko tarjosi hengellisille äideille väylän toimia ja vaikuttaa itsenäisesti kirkossa ja yhteiskunnassa. Pyhät naiset tarjosivat konkreettisempaa tarttumapintaa uskonkysymyksiin myös miehille. Tästä tematiikasta voi lukea vanhan bloggauksen Anni Laadon mainiosta kirjasta Matres ecclesiae.

Santa Maria sopra Minervan kirkossa on Katariina Sienalaisen hauta (hänen päänsä ja sormensa löytää tosin Sienasta). Sopra Minervassa on myös Capranica-suvun kappelissa Pyhän Henrikin alttari ja patsas. Kappelissa vietetään vuosittain ekumeenisia jumalanpalveluksia Pyhän Henrikin päivänä 19. tammikuuta. Kaiken tämän ovat saaneet aikaan toimeliaat suomalaiset papit, diplomaatit, kulttuurihenkilöt ja italialaiset Suomen ystävät. Näistä moninaisista kirkollis-kulttuurisista suhteista voi lukea tämän linkin alta: Pyhä Henrik Roomassa. Sopra Minerva on Villa Lanten ohella Rooman todellinen Suomi-locus. 

Andrea Vannin näkemys Katariina Sienalaisesta
vuodelta 1375

Katariina Sienalainen on kirkon merkittäviä naisia. Italialaiset pitävät häntä jopa merkittävimpänä. Hän syntyi 1347 värjärin 24-lapsiseen perheeseen. Katariinasta kerrotaan, että jo lapsena hän halusi elää kuin ensimmäiset erämaan erakot. Hän alkoi saada näkyjä, hän näki mm. Kristuksen paavin asussa. Katariinaa oltiin naittamassa 12 vuotiaana, mutta hän halusi pysyä neitseenä, kuten moni muukin pyhä nainen (esim. Agatha, Dympna ja Praxedis). Kun Katariinan isä näki kyyhkysen leijuvan tyttärensä pään päällä, oli hän vakuuttunut siitä, että Katariinan täytyisi viettää askeetin elämää. Jo lapsena Katariina paastosi syömällä vain yrttejä ja juomalla vettä, elämänsä lopulla hän eli öyläteillä ja ehtoollisviinillä. 

Santa Maria sopra Minervan edessä on obeliskia kantava elefantti

Hän liittyi dominikaanien sääntökuntaan, mantellaatteihin ja hoiti työkseen sairaita ja hyljättyjä. Kerran hän antoi viittansa kerjäläiselle, josta häntä arvosteltiin. Siihen Katariina vastasi, että mieluummin hän on kadulla ilman viittaa kun ilman lähimmäisenrakkautta. Vähitellen hänen ympärilleen kerääntyi samanhenkisten kannattajien ryhmä. 1367 hän saa näyn, missä hän vaihtaa sydämensä Kristuksen kanssa. Nyt alkaa hänen kirkkopoliittinen toimeliaisuutensa: 1370 hän alkoi kirjoittaa (oikeastaan hän saneli) poliittisia ja kirkkopoliittisia kirjeitä paaveille ja kuninkaallisille. Hän arvosteli myös katolisen kirkon papistoa sanomalla, että "sen mitä Kristus ansaitsi ristillä tuhlaavat nyt portot". 

Katariina arvosteli kirkkoa ja papistoa mieltymyksestä rahaan ja ylelliseen elämään ja hän vaati, että kirkon pitäisi palata alkuperäiseen kristillisyyteen. (Tähän voi lukea ajankohtaisen jutun Limburgin piispan ylellisestä residenssistä: Tebarzt-van-Elst). Katariina vetosi myös jatkuvasti kirkon yhtenäisyyden puolesta. Häneltä on säilynyt noin 400 kirjettä ja hänen pääteoksenaan pidetään Libro della divina provvidenzaa. Katariina Sienalainen on Euroopan, Italian, Rooman ja Sienan suojeluspyhimys, lisäksi hän suojelee sairaanhoitajia, pyykkäreitä ja kuolevia sekä varjelee tulipaloilta, päänsäryltä ja rutolta. 

Luin Reclamin Die Heiligen-teoksesta kolme Katariinan kirjettä: Gregorius XI:lle, Napolin kuningattarelle ja Urbanus VI:lle. Kirjeiden keskiössä on katolisen kirkon tuolloisen hajaannuksen aiheuttama huoli. Kirjeiden alut ja loput on puettu monimuotoisiin retorisiin ja teologisiin koruihin ja heleisiin, mutta lopulta käy kirjeistä esiin aina selvä viesti: lopettakaa jumalattomuus ja epäsopu, kääntykää ja katukaa, uudistukaa! Voi vain kuvitella, miten vastaanottajat ovat kirjeitä lukeneet. Katariina lienee ollut aikanaan palava pensas, jonka tosin annettiin hankaluudestaan huolimatta roihuta, muttei roviolla. Ecclesia semper reformanda lienee ollut yksi hänen kantavista ajatuksistaan: kirkon pitäisi profeetallisena instituutiona olla aina aikaansa edellä. 

Theodor Fontane: L´Adultera

Theodor Fontanen teokset kuuluvat Saksassa koululaisten kaanoniin: jokainen lukionsa käynyt osaa vaihtaa ajatuksia Effi Briestistä. Sama koskee myös Goethen, Schillerin tai Thomas Mannin pääteoksia, uudemmista viis, kunhan kivijalka tunnetaan. Näinhän meilläkin oli joskus muinaisuudessa. Tuleeko nuorista parempia jos tuntevat Häräntappoaseen, kuin että tietäisivät, mitä Döbeln teki Juuttaalla? Tämä on arvokysymys, johon en tässä yhteydessä puutu.

Fontanen kaunokirjallinen tuotanto edustaa runollista realismia 1800-luvun saksalaisessa kirjallisuudessa. Hän syntyi hugenottiperheeseen Neuruppinissa 1819 ja kuoli Berliinissä 1898. Leipänsä hän hankki apteekkarina, ennen kuin ryhtyi sanomalehtimieheksi ja kirjailijaksi. Pääteoksensa hän kirjoitti yli 60-vuotiaana. Fontane kuvaa teoksissaan ylemmän keskiluokan elämää Berliinissä ja sen ympäristössä. Suomeksi on tietääkseni ilmestynyt vain Effi Briest 1920-luvulla, joten Fontanen harrastaminen on ollut lukijan saksan taitojen varassa. Tosin Fontanen saksa on nykylukijalle paikoitellen työlästä, koska hän käyttää paljon murretta ja ranskalaisperäisiä sanoja, joita vähemmän käytetään nykysaksasta. Jos näistä esteistä pääsee yli, on luvassa rikasta kirjallisuutta, syvää ja osin varsin modernia ihmiskuvausta.

L´Adultera on romaani aviorikoksesta ja asettuu samaan maisemaan Madame Bovaryn, Anna Kareninan tai Pelin sääntöjen kanssa. Teos on tavallaan esiaste Effi Briestiin, joka käsittelee myös samaa tematiikkaa: tyhjään elämäänsä tyytymättömiä naisia, jotka etsivät lohtua ja sisältöä afääreistä. 

Kertomus on lyhykäisyydessään seuraava: Melanie van der Straaten on berliiniläisen liikemiehem Ezechiel van der Straatenin puoliso. Heillä on kaksi lasta. Liitto ei ole onnellinen huolimatta taloudellisesti huolettomasta elämästä: Ezechiel on karkea ja itsekeskeinen. Melanie pelkää myös, että mies pettää häntä. Ezechiel on myös taiteenkerääjä ja hän tuo erään kerran kotiin maalauttamansa kopion Tintoretton L´Adultera-maalauksesta. Kumpikin puoliso aavistaa tulevat tapahtumat maalausta katsellessaan. 

Van den Straatenin kotiin muuttaa vuokralaiseksi Ezechielin liikemiesystävän poika Ebenezer Ruhbehn. Melanie vastustaa aluksi tätä "Hausfreundia", mutta varsin pian alkaa heidän välilleen sukeutua liaison osin Wagnerin musiikin innoittamana. Melanie näkee Ebenezerissä mahdollisuuden paeta ahdistavasta ympäristöstä uuteen vapaampaan elämään. Erinäisten vaiheiden jälkeen Melanie ja Ebenezer pakenevat Venetsiaan. Melanie on raskaana uudesta sulhasestaan ja synnyttää kolmannen lapsensa Italiassa. Melanie vaipuu depressioon ja haluaa takaisin Berliinin seuraelämään, mutta kaupunkiin palattuaan hän huomaa, että hän on avionrikkoja, eikä kukaan enää halua häntä nähdä piireissään. Myös Melanie lapset kieltävät äitinsä. Ezechielin liiketoimet menevät huonosti ja pariskunta joutuu muuttamaan vaatimattomampaan asuntoon ja hankkimaan elantonsa tavallista työtä tekemällä. Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. 

Kertomus ei siis sinänsä ole kovin kummoinen, mutta mielenkiintoisen siitä tekee sekä osuva tapainkuvaus että kertomuksen rikas naiskuva. Kaikki henkilöt hallitsevan kevyen ja sivistyneen seurustelun taidon. Keskustelut liihottelevat vapaasti Tintoretton ja Wagnerin tiimoilla, mutta toisaalta kaikki päähenkilöt pelaavat samanaikaisesti kaksilla korteilla. Kukaan ei oikein ole tyytyväinen oloonsa, vaikka ulkoiset edellytykset olisivat mitä parhaimmat. Raha ei tunnu tuovan kenellekään onnea.

Melanie on varsin moderni nainen: hän etsii elämää, mikä kaikkein parhaiten vastaisi hänen odotuksiaan ja antaisi tyydytystä. Uusi ystävä Ebenezer osaa soitella juuri oikeita sielunkieliä. Melanie on myös valmis uuden onnensa vuoksi uhraamaan suhteensa lapsiinsa ja hän pystyy myös luopumaan taloudellisesti turvatusta elämästään. Myöskään uusi lapsi ei tunnu liikuttavan sankaritarta mitenkään. Jotenkin tuntuu siltä, että Melanie on psyykeltään äijä, joka etsii omaa nautintoaan ja onneaan. Siis varsin moderni naishahmo, nykynainen. Melanie kykenee tosin uudistumaan ihmisenä ja aloittamaan toisenlaisen elämän. Teos päättyy onnellisesti toisin kuin kirjallisesti merkittävämpi Effi Briest. 

Itse pidin kirjassa erityisesti elävästä Berliinin ja sen lähiympäristön kuvauksesta. Myös kansantyyppien kuvaus on uskottavaa ja syvällistä. Kiinnostavaa oli myös lukea, kuinka diskreetisti ja monimuotoisesti ihmiset ennen seurustelivat keskenään. Jossain suhteessa me nykyihmiset olemme suoruudessamme tulleet köyhemmiksi.

Tintoretto "L´Adultera" (kuva: Wikimedia)

Fontanen Effi Briest on myös ehdottomasti lukemisen arvoinen mestariteos ja nousee kerrontansa puolesta  L´Adulteran yläpuolelle. Tässä linkissä on kymmenessä minuutissa esitetty kaikki olennainen romaanista Playmobil-hahmojen avulla: Effi Briest

Heleää Hämeenlinnaa

Laurellin leipomo kuuluu Suomen parhaimmistoon

Jotenkin muistin kätköistä putkahti mieleen postaukselle otsikkoa laatiessani Eino Palolan kotiseutuklassikko Heleää Hämettä vuodelta 1937. Sunnuntaisen kevätretken tarkoituksena oli lähteä katselemaan Ester Heleniuksen maalauksia Hämeenlinnan taidemuseoon, mutta kuten elämässä usein käy, retkestä tuli jotain muuta ja hyvä niin. 

Ranskalainen kaasunestejousitettu matkalimusiini lipui tunnissa Hämeenlinnaan. Tien pielessä rehotti keväinen voikukkameri ja hämäläinen luonto näytti kauneimmat puolensa. Ensimmäinen havainto tässä viehättävässä Hämeen kaupungissa oli: missä ovat ihmiset? Luultavimmin mökeillään ja kotonaan. Astelimme puolityhjiä katuja pitkin kohti Laurellin kahvilaa, joka oli retken ensimmäinen kohde. 

Kahvilassa istui muutamia hillittyjä hämäläisiä talon tarjouksista nauttien. Tila ei ollut välttämättä elegantti, mutta liittyi suoraan keskieurooppalaiseen kahvilaperinteeseen. Keskellä kahvilaa oli suuri pöytä, mistä sai ottaa haluamaansa. Tässä alla on nähtävänä leipomon leivosvalikoima, joka tosin sunnuntaina oli vaatimattomampi, mutta kuitenkin erinomainen. Puolukkabaskeri ja Erityiskermatuuttileivos kuulostivat hienoilta luomuksilta. Tätä leivosluetteloa voi kutsua kulttuuriksi, ja monen tuotteen kohdalla voisi loruillen viipyä pitempääkin. Jos haluaa tutustua hyvin leivosten kulttuurihistoriaan, on Bo Lönnquistin teos Leivos. Tutkielma ylellisyyden muotokielestä (Schildts 1997) siihen erinomainen teos. Kuinka pienestä leivonnaisesta aukeaa suuria näkymiä sekä historiaan, kulttuuriin että talouteen, on kirjan parasta antia. 

»Bebe leivos (VL)	» Omenaleivos (VL)
» Aleksanteri leivos (VL)	» Sokeriton omenaleivos (S, VL)
» Perunaleivos	» Sibeliusleivos  (VL)
» Markiisileivos (G, VL)	» Omenamazariini leivos (VL)
» Prinsessa leivos (VL)	» Porkkanaleivos (VL)
» Budapest leivos (G, L)	» Mansikkaleivos, sesonki
» Suklaaneliö	» Mokkamarenkileivos (G, VL)
» Kevyt tuuttileivos (L)	» Kermasnitteleivos (L)
» Toscaleivos (VL)	» Mustikkamazariinileivos (VL)
» Tuulihattu, täytetty (VL)	» Runebergintorttu (VL) Sesonki
» Peili leivos (VL)	» Suomileivos (L) Sesonki
» Erityiskermatuuttileivos (S, G, L)	» Mustikkaleivos, sesonki
» Erityistuuttileivos (G, Ma, L, S, Mu, Hiivaton)	» Ystävänpäiväleivos (L) sesonki
» Puolukkabaskeri	» Pashaleivos (L, G) sesonki
» Tuulihattu, tyhjä	» Pääsiäisleivos sesonki
» Juustopallo (VL)	» Ruskaleivos, sesonki
» Aurajuustopallo (VL)	» Petit fours

Niin kaunista ja herttaista kuin kulta Hämeenmaa!

Ilmava jugend-paviljonki

Hämeenlinnan toria kehystävät rakennukset herättävät moninaisia ajatuksia. Osa niistä olisi hyvinkin voinut jäädä arkkitehdin pöydälle, mutta ehkä aika on niille armollinen, ja niistä vielä löytyy kätkettyjä esteettisiä arvoja. Pidin eniten Hämeenlinnan Säästöpankin ryhdikkäästä 20-luvun talosta, jota kultaiset Hämeen ilvekset vartioivat graniittipylväiden päässä. Rakennuksesta heijastui vauraan maakuntakaupungin henki. 

Toria koristaa vielä suihkulähde, kaunis jugend-paviljonki (Armas Lindgren), joka toi mieleen Wienin tai Darmstadtin, ja aksenttina torin päässä on Hämeenlinnan kirkko. Kirkko on kustavilainen luomus, mutta karuudessaan muistuttaa reformoitujen kirkkoja. Jotain kovasti suomalaista kirkon valkoisessa askeettisuudessa on. Alun perin kirkon sisätila on ollut amfiteatterin muotoinen, jolloin alttari oli keskellä (mikä hieno ajatus - liturgia draamana). Rooman Pantheon on ollut sisätilan esikuvana (kuten myös Temppeliaukion kirkossa). Kaikin puolin hieno kirkko, joka liittyy Euroopan sivistyshistorian traditioon monella eri tavalla.

Hämeenlinnan Pantheon

Kirkon takana on Skogsterin liiketalo, mikä voisi yhtä hyvin sijaita Wienissä ja olla jonkun maailmanluokan arkkitehdin työ. Talon on suunnitellut Selim A. Lindquist (Villa Ensi, Suvilahden voimalat, Villa Johanna, Naisvuoren vesitorni). Liikerakennus oli Stockmannin jälkeen ensimmäinen tavaratalorakennus Helsingin ulkopuolella. Tässä linkissä mielenkiintoinen artikkeli Skogsterin tavaratalon toiminnasta. 
http://yle.fi/uutiset/skogsterin_jugend-talo_on_ihastuttanut_hameenlinnalaisia_toista_sataa_vuotta/7699803

Skogsterin tavaratalo vuodelta 1907

Kun kävelee Raatihuoneenkatua kohti Linnansalmea, on matkalla monta hienoa rakennusta. Katu päättyy rantapuistoon ja siltaan, jonka jälkeen se muutuu Viipurintieksi. Heti sillan oikealla puolella on Hämeenlinnan taidemuseo. Museo on siitä mielenkiintoinen, että siellä on osa Viipurin taidemuseon kokoelmista. Lahjoituskokoelmia on mm. Ester Heleniukselta (tosin vain yksi työ näytteillä tällä hetkellä) ja Vexi Salmelta. Alla todellisuutta ja taidetta: näkymä Hämeenlinnan taidemuseon puistosta ja Ester Heleniuksen maalaus Puisto.

Museon alakerran moderni osasto on hieman mitäänsanomaton lukuun ottamatta Matti Aihan suurta työtä. Yläkerrassa sen sijaan tuli vastaan paljonkin dejavuta: Albert Edelfeltin Larin Paraske, Eero Järnefeltin Heinäkuunpäivä ja Victor Westerholmin Eckerön postilaituri ovat suomalaista klassista kuvastoa parhaimmillaan. 

Todella mielenkiintoinen oli museon Martta Wendelin -näyttely. Wendelinin kuvitus- ja postikorttitaidetta oli laajasti esillä, myös hänen maalauksiaan. Maalaukset olivat kauniita: hän on koloristi ja muodon taitaja. Wendelinin maailma on puhdas, ideaalinen ja varjoton. Suomi näyttäytyy siinä pyhäaamun kultalana. 

Hämeenlinnaan kannattaa siis ehdottomasti poiketa. Tämän pienen retken aikana ehti nähdä vain osan kaupungin nähtävyyksistä: linna ja Aulanko saavat odottaa toista kertaa. 

Wendelinin Suomi katsoo eteenpäin

Peltoon kätketty aarre

Frühjahrskirche der Deutschen Schule in der Agricolakirche am 29.5.2015

"Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon. Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä.  Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen."

"Das Himmelreich gleicht einem Schatz, verborgen im Acker, den ein Mensch fand und verbarg; und in seiner Freude ging er hin und verkaufte alles, was er hatte, und kaufte den Acker. Wiederum gleicht das Himmelreich einem Kaufmann, der gute Perlen suchte,  und als er eine kostbare Perle fand, ging er hin und verkaufte alles, was er hatte, und kaufte sie."

Liebe Brüder und Schwestern in Jesus Christus, rakkaat siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!

Muutama viikko sitten eräässä puuhakkaassa luokassa luettiin Vanhan testamentin kertomuksia Abrahamista, Saarasta ja Iisakista. Kun tuli puheeksi, että nämä tarinat kuuluvat Raamatun historiakertomuksiin nousi luokassa käsi ylös ja huolestunut oppilas huudahti: Opettaja, opettaja – eivät nämä ole mitään tarinoita, ne ovat totta! Et sinä voi sanoa niitä tarinoiksi! Tarinat ovat keksittyjä! Monipolvisten selittelyjen jälkeen päästiin yhteisymmärrykseen asiasta: emme voi tarkkaan tietää, mitä 2500 vuotta sitten Israelissa todella tapahtui, mutta sen, että noista tapahtumista edelleen luetaan, ja että nuo tapahtumat edelleen vaikuttavat voimallaan ihmisten elämään, täytyy olla totta.  Tyhjät asiat katoavat ajan virtaan, mutta se mikä on totta, säilyy.

Sama koskee tätä tämän päivän evankeliumia. Missä ja kenelle Jeesus nuo sanansa puhui, sitä emme tiedä. Mutta se, että ne ovat muuttumatta eläneet 2000 vuotta, kertoo siitä, että ne ovat totta ja kertomisen arvoisia myös tänä päivänä ja tässä kirkossa.

Evankeliumi tarkoittaa hyvää sanomaa. Se on iloinen viesti Jumalalta ihmisille, jotta nämä ymmärtäisivät elää kunnolla elämässään ja ajattelisivat myös ikuisuutta. Tähän kristityn elämään kuluu sekä rakkaus Jumalaan että rakkaus lähimmäistä kohtaan. Jeesus opetti tavallisia ihmisiä ja tuossa työssään hän käytti paljon vertauksia, jotta nuo paimenet, räätälit ja suutarit olisivat häntä paremmin ymmärtäneet. Tämän päivän evankeliumissa oleva vertaus puhuu aarteista: joko peltoon kätketystä tai helmestä.

Aarre on jotain aivan erityistä, kallisarvoista ja ainutlaatuista. Se voi muuttaa löytäjän elämän kokonaan. Aarteen löytäjä haluaa pitää sen myös itsellään. Näitä aarrevertauksia voisi ymmärtää ainakin kahdella tavalla. Ensiksikin on kyse etsimisestä ja löytämisestä. Ihminen etsii elämäänsä mieltä ja sisältöä, jonka hän sisimmässään tietää olevan olemassa, mutta joka tuntuu olevan häneltä kätkössä ja kadoksissa, kuin mutaisessa pellossa, ja kun hän sitten löytää aarteen, kun hän löytää merkityksen olemassaololleen, on hän valmis antamaan kaiken muun saadaksen omistaa tämän aarteen. Näin voisi evankeliumia tulkita ihmisen näkökulmasta.

Entä jos onkin niin, että Jeesus on tuon aarteen löytäjä ja tuo helmiä etsivä kauppias? Jos meidän kristittyjen elämä onkin kätkettynä Kristukseen, aivan kuin tuo aarre pellossa? Jos me ihmiset olemmekin niitä kallisarvoisia helmiä, jonka vuoksi Kristus-kauppias on ollut valmis antamaan kaiken omistamansa, koska olemme hänelle niin merkittäviä ja ainutlaatuisia? Näin voisi evankeliumia tulkita Jeesuksen näkökulmasta.

Ymmärsipä vertauksen niin tai näin, on kyseessä jotain sinun ja minun elämää syvästi koskettavasta asiasta: uskosta. Tuon uskon hoitamiseksi olemme myös tänään koolla täällä kirkossa.

Liebe Brüder und Schwestern!

Unser heutiges Evangelium behandelt die vergänglichen und unvergänglichen Schätze. Welches sind die Perlen und Kleinodien, die wir für köstlich halten? Strahlen sie hell und schön wegen ihrer inneren Schönheit und Wahrheit oder sind sie letztlich nur Asch und Bein?

Im Laufe des Schuljahrs haben wir sicher echte Schätze gesammelt und gefunden. Beim Lernen haben sich die Tiefen des Wissens und der Einsicht aufgetan. Wir haben durch unsere Bemühungen Mittel und Werkzeuge erworben, womit wir unser Leben jetzt und in der Zukunft bauen können. Das Miteinander mit den Klassenkameraden, Lehrern und Kollegen hat unser Verständnis für die Gemeinschaft vertieft: allein schaffen wir nicht so viel wie zusammen. Auch die Probleme und Misserfolge haben uns erzogen das Leben und sich selbst besser zu verstehen. Die Schule vermittelt im besten Falle unvergängliche Werte oder wenigstens sollte sie eine Anleitung geben, welchen Weg man in diese Richtung einschlagen soll. Bei dieser Arbeit haben wir Lehrer eine wichtige Arbeit, eine von wichtigsten in dieser Gesellschaft.

Unser heutiges Evangelium erzählt auch über die Werte, die im Text Schatz und Perle genannt werden. Legen wir kurz diese Bilder aus.

Die Perle aus dem Meer ist ein Bild von der christlichen Gemeinde. Der Schatz spricht vom irdischen und die Perle vom himmlischen Volk Gottes. Gott hat neben seinem irdischen Volk noch ein weiteres Volk, das er sich auf gleiche Weise zum Eigentum erwirbt. Der Unterschied ist jedoch, dass diese Perle im Meer gefunden wird. Das Meer ist ein Bild für die Nationen, für die Völker. Die christliche Gemeinde wird aus diesen Nationen gesammelt.

Eine Perle entsteht auf Grund des Leidens, wenn ein Sandkorn in eine Muschel eindringt. Dieser erhärtet und wächst immerzu weiter. Eine Perle ist also ein Sandkörnchen mit einem sehr wertvollen Stoff drum herum. Es beginnt aber alles mit normalem Sand, mit derselben Substanz, aus der auch die Erde besteht, aus dem der Mensch erschaffen worden ist. Die Perle wird durch Leiden geläutert und es bildet sich eine sehr schöne Form. Die Perle ist nämlich rund, was ein Bild der Ewigkeit ist. Also in einem Bild der Perle finden wir die Schöpfung, das Leben und die Erlösung.

Diese Bilder des Evangeliums geben uns ein Zeugnis dafür, dass wir Gottes Eigentum sowohl in dieser als jener Zeit sein sollten.

Wir sind Ewigkeitswesen und deswegen müssen wir auch demgemäß leben: dessen Bausteine sind Glaube und Nächstenliebe. Ohne diese Schätze wird unser Leben arm. Ohne diese Perlen sind wir Bettler.

Die Bilder des Evangeliums sprechen auch über das Suchen und Finden. Die schönen Ferienwochen stehen jetzt bevor. Durch die Pracht der Natur verkündigt Gott seine Liebe zu uns. Vielleicht hätte man jetzt die Zeit danach zu fragen, worauf ich mein Leben baue. Zeit zum Suchen und Finden. Allen eine gesegnete Sommerzeit!

Nokkostaja iskee jälleen!

Nokkoset kylpevät kevätauringossa

Taas on nokkosten aika. Missäpä ihmisen silmä ei lepäisi niin kuin keväisiä, terhaikoita nokkosia katsellessa! On käsittämätöntä, ettei tätä luonnonvaraa hyödynnetä meillä enempää mikro- kuin makrotaloudessakaan. Puhdas suomalainen nokkonen on ehdoton herkku ja superfuudi. Ravintolat voisivat pitää Nokkonen on saapunut -viikkoja, kodeissa voitaisiin nostaa ruokakulttuuria tekemällä hienoja nokkosruokia. Näin ei kuitenkaan tapahdu vaikka itkisi.

Nokkosta on helppo säilöä: laita lehdet kuivumaan kuivuriin, leivinpaperin päälle tai ryöppää ja pakasta ne. Yhdellä sienikorillisella tuoretta nokkosta pärjää jo pitkälle. Nokkosretki pitää yllä sekä fyysistä että henkistä kuntoa.

Oma nokkosruokasuosikkini on keitetty lohi ja nokkoskastike. Aloitetaan lohesta. Laita tarvittava määrä lohta suolalla, etikalla (sitruunalla, valkoviinillä) ja hivenellä sokeria maustettuun veteen ja anna kalan hiljakseen kypsyä pienellä lämmöllä. Kastike syntyy seuraavasti: laita kolme ruokalusikallista voita ja hiukan ruokaöljyä kasariin, sulata rasva ja lisää kolme, neljä ruokalusikallista vehnäjauhoja. Kypsennä jauhot, mutta älä ruskista. Lisää sopiva määrä maitoa, kermaa ja kalan keitinlientä sekä kuivatut tai ryöpätyt nokkoset joukkoon, sekoita ja kypsennä. Lisää valkopippuria ja suolaa makusi mukaan. Itse lorautan vielä mielelläni kastikkeeseen ja suuhuni kuivaa valkoista vermuttia tai valkoviiniä. Nosta kala keitinliemestään vadille. Keitä tähän vielä uusia perunoita ja juo Moselin viiniä. Was willst du mehr?