Johannes 8, 2-11. Saarna Kerkonkosken Myllykirkossa 5.sunnuntai helluntaista, 2. vk.

Varhain aamulla Jeesus tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: »Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?» He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi:

»Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.» Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: »Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?» »Ei, herra», nainen vastasi.

Jeesus sanoi: »En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä. (Johannes 8, 2-11).

»Hyvä Ruukin väki, hyvät muilta kyliltä tullet ja hyvät kesäasukkaat. Rakkaat siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!

Olemme tulleet yhteen tämän kunnan erikoisimpaan kirkkosaliin – Kerkonkosken myllyyn. Mylly on ollut olennainen osa Kerkon elämää – onhan siellä jauhatettu pelloilta saatu vilja ja tuotettu myös sähköä talojen tarpeisiin. Mylly on seissyt sukupolvien ajan sillan pielessä kosken partaalla kylän toimeliaisuuden vertauskuvana. Tänään se palvelee meitä Herran huoneena. Kiitos Kerkonkosken seurakuntapiirille, että olette valmistaneet tämän tilan meille tänään.  Me olemme tulleet tänne omien kuormiemme kanssa kantaaksemme ne Herran eteen, saadaksemme voimia, kiittääksemme ja kokeaksemme kristittyjen välistä yhteyttä. Herra ole kanssamme tässä jumalanpalveluksessa!

Tämän pyhäpäivän evankeliumi ja myös Samuelin kirjan lukukappale ovat varsin suoraa puhetta ihmisluonnosta ja ihmisen suhteesta Jumalaan. Kummassakin kertomuksessa puututaan toisen omaan, oli se sitten karitsa tai vaimo, ja kummassakin tekijä riisutaan paljaaksi ja tämän syyllisyys osoitetaan selvästi, mutta samalla hänelle osoitetaan tie mielenmuutokseen ja annetaan mahdollisuus pukeutua armon vaatteeseen. Vanhan testamentin kertomuksessa synnintekijä on kuningas, jota profeetta Naatan puhuttelee, Uuden testamentin puolella Jeesus liikuttaa syntistä naista elämänmuutokseen. Tämä 5. sunnuntai helluntaista on saanut kirkkokäsikirjassa nimen ”Armahtakaa”. Meitä kehotetaan tänään armahtamaan toisiamme ja edistämään oikeuden ja hyvyyden toteutumista ja myös tunnustamaan, että viimeinen tuomiovalta kuuluu Jumalalle. Ihminen on ajallinen tuomari, Jumala ajaton.

Tehkäämme aluksi retki temppelin pihalle Jerusalemiin, lehtimajajuhlan jälkeisiin tunnelmiin. Lehtimajajuhlaa vietettiin Israelissa sadonkorjuujuhlana ja samalla muisteltiin 40-vuotista erämaavaellusta asumalla juhlapäivinä palmunlehvistä tehdyissä majoissa. Juhla sai myös meidän vapun tai juhannuksen kaltaisia muotoja, jolloin ilonpito meni joskus yli äyräitten ja sellaisessa hulinassa saattoi myös aviouskollisuus väliaikaisesti unohtua. Ehkäpä syyttäjätkin olivat osallistuneet yön riemuihin tavalla tai toisella, koska olivat niin kärkkäinä aamulla syyttämässä naista. Fariseukset eivät olisi voineet syyttää naista Jeesuksen edessä, ellei vähintään kaksi heistä olisi ollut silminnäkijöinä, todistajina tapahtuneelle aviorikokselle.

Jeesus istui opettamassa kun avionrikkoja tuotiin hänen eteensä. Kansa seisoi toisella puolella ja syyttäjät toisella. Fariseuksilla oli kahdenlaiset rysät vesissä: ensiksikin oli nainen saatava hengiltä. Oikeastaan he halusivat tappaa Jeesuksen, mutta nainen oli välietappi tässä suunnitelmassa. Tässä oli vain se ongelma, etteivät juutalaiset voineet enää langettaa kuolemantuomioita kuten muinaisessa Israelissa, sen pystyivät tekemään ainoastaan roomalaiset vallanpitäjät. Oli siis kutsuttu kokoon jonkinlainen toverituomioistuin, joka antaisi kansan vihan purkautua naisen lynkkaamiseen. Tästä tapahtumasta avautuu jo näkökulma Paavalin maailmaan ja siihen, miksi kristittyjä kehotetaan olemaan kuuliaisia lailliselle esivallalle. Ihminen on aina ja joka paikassa osannut laittomasti ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja surmata toisia. Sen vuoksi tarvitaan aina laki, oikeus ja järjestys, jossa yksityinen ihminen ei voi käyttää oman käden oikeutta. Siksi Paavali sanookin, ettei "…esivalta kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija…"

Toisena ja tärkeimpänä tavoitteena oli Jeesuksen kampittaminen: Kirjanoppineet odottivat, että Jeesus puolustaa naista varmalta kuolemalta. Mutta sen hän joutuisi tekemään Mooseksen lakia vastaan. Silloin häntä olisi voitu syyttää vääräksi profeetaksi. Häntä vastaan olisi silloin voitu nostaa syyte.

Jos Jeesus taas olisi yhtynyt fariseusten ajamaan tuomioon ja olisi lähettänyt naisen kivitettäväksi, hän olisi menettänyt maineensa syntisten ystävänä. Hänen sanansa olisivat jääneet katteettomiksi ja teko olisi turhentanut koko Jeesuksen työn. Kummassakin tapauksessa olisi vedetty vesiperä.

Jeesuksen ensimmäinen vastaus on hiljaisuus. Hän piirtelee sormellaan jotakin hiekkaan ja on hiljaa. Evankeliumin kirjoittaja on rakentanut kertomukseen nousevaa jännitettä.  Kaikki odottavat, mitä tapahtuisi. Israelin lain mukaan siitä, mitä oli hiekkaan kirjoitettu, ei voitu rangaista. Ehkä maallinen tuomio on vain tomua ja hiekkaa verrattuna Jumalan tuomioon.

Sitten Jeesus nousee ja sanoo: ”Se teistä, joka ei ole syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven.” Tähän lauseeseen kiteytyy jo se, kuinka meidän tulisi suhtautua itseemme ja lähimmäisiimme. Katso ensin itseesi ja syytä vasta sitten toista. Jeesuksen sanat pakottivat kuulijat asettumaan syntisen naisen asemaan ja arvioimaan tuomiota uudestaan. Omatunto muistutti heille, että oikeastaan heidän itsensä pitäisi olla tuon syytettynä olevan naisen paikalla. Ihmiset järkyttyivät siitä, etteivät enää olleetkaan tekemisissä lain kirjaimen kanssa, vaan elävän Jumalan kanssa. Jokainen kivensä pudottanut oli katsonut syvälle omaan sisimpäänsä eikä ollut ilahtunut näkemästään.

Jeesus toimi lain mukaan. Koska todistajat hiipivät hiljaa pois, ei ketään voitu enää laillisesti tuomita. Syytös raukesi. Jäljelle jäi vain Jeesus ja nainen.

Kun on kysymys Jumalan ja ihmisen välisestä tilinteosta, ei ole kysymys oikeusistuimen juridisesta tapahtumasta, vaan jostain paljon syvemmästä. On kysymys lopullisesta totuudesta, jota ihminen ei voi kiertää. Kristus-suhde ei ole oikeudellinen vaan olemuksellinen asia. Siinä ihminen ei voi selittää väärää oikeaksi, vaikka juridisia todistajia ei löytyisikään. On kysymys ihmiselämän tosiasioista, rikkomuksista, lankeemuksista ja syyllisyydestä, jota Jumalan edessä ei voi millään kieltää. Ainoa mahdollisuus on tunnustaminen, mutta myös anteeksiantamus ja uudelleen alkamisen armo. Lainoppineet ja fariseukset lähtivät pois Jeesuksen luota. He lähtivät pois, koska he eivät löytäneet anteeksiantamusta ja armahdusta Jeesukselta. He olivat oikeassa olemisen ja oman täyteytensä vankeja.

Syntisen naisen armonaika alkoi siitä, kun Jeesus sanoi hänelle, että ”En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää te syntiä”. Jumalan vanhurskauttava sana on ajallisesti viimein sana. Tätä edeltää viimeistä edellinen: ihmisen teko, tahtominen, pyytäminen, mielen- ja elämäntavan muutos. Kääntymys on se tapa, jolla Jumalan vapaa armoa lahjoitetaan pelatukseen vapaalle luodulle. Armo on lahja eikä ansio. Saksalaisen teologin Dietrich Bonhoefferin sanoin: ”Kristityn täytyy tulla Kristuksen kaltaiseksi, ei syntiseksi naiseksi tai Sakkeukseksi. Tässä auttaa vain armo. Muuten kalliista armosta tulee halpaa armoa. ”

Syntinen nainen koki itsensä syylliseksi, mutta hän ei itse ruvennut itseään terapoimaan eikä analysoimaan sitä, miksi oli tekonsa tehnyt. Hän luotti vain Jeesuksen armoon ja sovitustyöhön. Siinä oli tarpeeksi. Jumalan sana oli vapautuksen sana. Me kaikki kannamme syyllisyyttä jostakin tehdystä tai tekemättömästä. Näitä asioita ei saa tekemättömiksi, ja voimme kokea syyllisyyttä koko loppu elämämme ajan, siinä emme voi luontoamme muuttaa. Kristitty ihminen voi elää kuitenkin oman risaisen elämänsä kanssa hajottamatta itseään. Usko luo ihmiseen suhteellisuudentajua omaan itseensä ja lähimmäisiin. Usko antaa ihmiselle toisen mittakaavan, iäisyyden mittakaavan, jolla mitata omia ja muitten tekemisiä. Syyllisyyden ja armon kokeminen on ihmistä syvästi eheyttävää. 

Tämän pyhän evankeliumi avaa sekä yksilöllisen että yhteisöllisen näköalan. Näemme siinä hyvin syvälle sisälle Jumalan valtakuntaan.

Se, miksi nainen ajautui tekoonsa, ei ole keskeistä. Ei myöskään se, kuka oli toinen osapuoli ja mitä kotona tapahtui tämän kohtaamisen jälkeen. Tähän voi meidän mielikuvituksemme antaa meille apua. Luultavasti perhedynamiikkaa oli luvassa. Näitä kertomuksia on kirjallisuus, filmit ja arkipäivä täynnä. Tärkeintä on, että Jeesus armahti ja antoi anteeksi syntiselle ihmiselle hänen lankeemuksensa ja auttoi hänet uuteen elämään. Nainen oli vapautettu ja hänen suhteensa Jumalaan ja Jeesukseen oli uuden luottamuksen ja armahduksen pohjalla.

Keskeisin sanoma evankeliumin kertomuksessa on, ettei ole niin suurta ja vaikeata syntiä, ettei sitä voisi saada anteeksi ja lähteä uuteen alkuun. Kaikki synnit ja syntiset ovat Jumalan edessä samanlaisia.

Kun kerran Jumala antaa meille anteeksi, hän, joka on pyhin, puhtain, kirkkain ja täydellisin, eikö silloin olisi mahdollista, että mekin, jotka olemme vähemmän pyhiä, voisimme antaa toisillemme anteeksi? Tähän meitä tänään kehotetaan.

Yhteisöllinen näkökulma evankeliumista avautuu fariseusten toiminnasta. Hehän halusivat omasta mielestään hyvää ja he puolustivat niitä arvoja, jotka olivat juutalaisille osoittautuneet vuosituhanten saatossa kestäviksi. Tätä kamppailua on käyty aina myös kirkon sisällä, ja tänä päivänäkin löytyvät Suomen Siionista sekä syntiset naiset ja miehet että kirjanoppineet. Kirkkoa ravistelee taistelu vapaamielisten ja konservatiivien välillä, eikä kiveä ole jätätetty heittämättä, kun on vain voitu. Raamattuun ja lähimmäisenrakkauteen vedoten on perusteltu kantoja puolin ja toisin sukupuolineutraaleista liitoista, naisen pappisvirasta ja kirkon yhteiskunnallisesta toiminnasta, eikä armoa ole annettu ja sanoja säästelty.  Myös valtiollisessa elämässä tuntuu tällä hetkellä kulkevan jakolinja perinteisten ja modernien arvojen välillä. Meillä jokaisella on taatusti omat kivemme taskussa.

Kirkolla on kautta aikojen ollut profeetallinen tehtävä, koska se on laitos, joka on sekä tässä että tulevassa ajassa. Kirkon tulee elää ajassa, mutta sen tehtävä ei ole myötäkarvaan oleminen ja mukavan ilosanoman välittäminen, vaan sen on kirkkaana pidettävä yllä evankeliumin sanomaa ihmisten syntisyydestä ja Jeesuksen pelastustyöstä. Jeesuksen sanoma on ollut aikoinaan ja on yhä vieläkin hankala ja loukkaava niille, jotka haluavat pitää kiinni omasta viisaudestaan ja siitä kaikesta, mikä on katoavaa. Näihin katoamattomiin sai katsoa syntinen nainen ja myös me tänään täällä myllykirkossa.

Rakkaat siskot ja veljet!  Kun kivittäjät lähtivät kysyi Jeesus naiselta: ”Missä kaikki ovat?” Eikö kukaan tuominnut sinua? ”Ei tuominnut.” hän sanoi. Kun Jeesus sanoi naiselle, ”minäkään en tuomitse sinua”, niin näitä sanoja meidän on hyvä kuunnella tarkoin. Hän sanoo nuo sanat myös sinulle ja minulle: ” En minäkään tuomitse sinua.”

Tämän pyhän muistuttaa meitä kahdesta asiasta. Ensiksi me kaikki ihmiset olemme toistemme kaltaisia ainakin siinä, että jokainen meistä on rikkonut Jumalan tahtoa vastaan eikä siksi voi asettua toisten yläpuolelle. Meidän olisi opittava katsomaan toisten vikoja ja lankeemuksia armollisin silmin.

Toiseksi Jumalan katse meitä kohtaan on rakkauden ja armon katse. Hän sanoo: minä en sinua tuomitse. Hän haluaa vapauttaa meidät tuomion alta ja antaa elämällemme uuden suunnan. Aamen.

Virret:
Alkuvirsi: 572
Kiitosvirsi: 334 b: 1, 6-8
Lukukappaleiden välissä: 311a: 1-4
Graduaali: 453
Saarnavirsi: 183:1-3
Kolehtivirsi: 454
Ylistysvirsi: 324: 1, 2, 5

Loppuvirsi: 571:1-4

Sienijuttuja (VI): Sieni-iloa

Päiväsen läikkä valaisee punikkeja

"Mihin mihin verratahan ilo lapsien" lauletaan Kreeta Haapasalon joululaulussa. Samaa harrasta iloa kokee sienestäjä löydettyään kesän ensimmäiset sienet. Tänä vuonna ne olivat pinkeitä punikkitatteja. Tatit kasvoivat siellä, missä niiden pitkin kasvaa: mäntykankaalla tienpielessä, puolukanvarpujen keskellä. Sienet olivat juuri puhjenneita ja napsahtavaisia. Niiden tuoksu oli mieto ja hieno. Lakkien kastanjanruskea kuulsi kauniisti varpujen ja jäkälän keskeltä: tämä kaikki on puhdasta iloa silmille ja ihmismielelle. Luontoa (=Luojaa) parempaa koloristia ei ole olemassa. 

Punikkitatteja on neljää eri lajia riippuen siitä, minkä kanssa ne viettävät symbioottista elämää. Mahdollisia kavereita ovat koivu, mänty, haapa ja tammi. Viimeinen sortti kasvaa vain tammilehdoissa, eli lienee lähinnä Ahvenanmaan ja Ruissalon sieni. Mauri Korhonen muotoilee tämän puun ja sienen välisen suhteen kauniisti: "Mykorritsasuhde sienen ja puun välillä on kiinteä ja pysyvä." Tätä suhdetta toivoisin kaikkiin muihinkin suhteisiin. 

Myöhemmin kesällä tähän maisemaan nousevat salaperäisen oloiset, kalvakat mäntykukat, jotka häilyvät kasvin, sienen ja eläimen välimailla, sitten tulevat kehnäsienet ja haperot, myöhään syksyllä suppilovahverot ja aivan viimeisinä sienimaailman aateliset - viiruvalmuskat. Pieni maapala tuottaa värien ja makujen runsaan kirjon ja lisäksi paljon muuta iloa metsässä samoavalle. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tästä pitää.

Punikkitatti mustuu ruokaa laitettaessa häjyn näköiseksi, mutta sienen maku on huippuluokkaa. Näin uusien perunoiden aikana voit tehdä seuraavanlaista herkkua edellisen päivän ylimääräisistä keitetyistä perunoista: lohko perunat, silppua uutta sipulia ja sienet. Laita pannuun tanakasti voita ja paista ainekset hiljalleen kypsäksi. Lisää loraus kermaa, pippuria, suolaa ja hieman etikkaa tai balsamietikkaa. Paista vielä hieman kokoon. Jos haluat hienostella, tujauta joukkoon hieman Noilly Pratia, mikä sivumennen sanoen jalostaa ruokaa kuin ruokaa. Tätä tuuvinkia voi sitten latoa ruisleivän päälle tai nauttia savustetun lohen ja salaatin kanssa. Olut sopii tähän juomaksi, mutta itse pidän enemmän kuohuviinistä. 

Haaga - luontoretkeilijän aarreaitta

Olenko tullut Japaniin?

Tässä voit kokea mono no awaren

Haagan Alppiruusupuisto on ainutlaatuinen nähtävyys Helsingissä. Parhaimmillaan lähes yhdeksän hehtaarin kokoinen alppiruusu- ja atsaleametsä on kesäkuun ensimmäisinä viikkoina. Jos haluat tehdä lyhyen ulkomaanmatkan, niin suunnista silloin Laajasuontien päähän, mistä alppiruusumetsikkö löytyy. Vie metsään myös vieraasi: tämä on ainutlaatuinen paikka myös maailman mittakaavassa! Metsään astuessasi olet jo satumaassa, Japanissa tai jossain muussa kaukaisessa paikassa. Metsikköön on rakennettu pitkospuut, joita pitkin voit vaellella kukkaismeressä ja pieni näköalatasanne, mistä voi ihailla koko kauneutta. 

Puisto on alun perin Helsingin Yliopiston kasvinjalostusta vasten suunniteltu alue, jossa pyrittiin jalostamaan Suomen oloihin soveltuvia rhododendroneita. Puisto on perustettu vuonna 1975.

Pohjoissavolainen tropiikki

Tänä kesänä puhkesi mökillä, joka sijaitsee nelosvyöhykkeellä, toissa kesänä istutettu Helsinki university violettiin kukkaansa: se oli suuri ilonaihe. Retki Alppiruusupuistoon rohkaisee laajentamaan myös omaa rhodomaata. Alppiruusu tarvitsee happaman maan, vähän lannoitusta ja vaatimattomat olot muutenkin - siis oiva kasvi meidän oloihimme. Se viettää yhteiseloa mäntyjen kanssa. Sitäkin ihmeellisempää on nähdä rhodojen loisto karussa ympäristössä. Oma kotoperäinen alppiruusumme on suopursu. Kokeile vaikkapa suopursuvastaa saunassa: saat näin sekä aromiterapiaa että muutakin hyvää samalla kertaa. Seuraavassa linkissä on tarkempaa rhodotietotutta:http://www.vihreatsylit.fi/?p=930. Voit myös liittyä Rhododendron-kerhoon: 

http://www.dendrologianseura.fi/rhodokerho/toiminta.html

Uinailevaa Mätäpuron laaksoa

Toinen haagalainen luontokeidas avautuu Mannerheimintien päässä, Hakamäentien risteyksen takana, Kauppalanpuistossa. Puisto on hiljan kunnostettu, ja siinä on sekä puistomaisuutta että villiä luontoa. Puiston halki virtaa Mätäpuro, nykynimeltään Haaganpuro, joka on 11,6 kilometriä pitkä. Puro saa alkunsa Maununnevalta, se virtaa Pirkkolan läpi ja laskee Pikku Huopalahteen. Puroon on istutettu taimenia, ja nykyisin purossa on luontaisesti lisääntyviä emokaloja. Suomen urbaaneimman maiseman keskellä on siis laajoja kukkaisniittyjä ja kutevia lohikaloja. Ei ihme, että Helsinki on rankattu maailman viiden parhaimman kaupungin joukkoon: luonto ja urbaani kulttuuri ovat lomittain. 

Suomen urbaanein maisema: Hakamaentien ja Mannerheimintien risteys

Kukkaniitty Mannerheimintien päässä

Rautalammin kirkko 170 vuotta

Jos et ole vielä nähnyt Engelin piirtämää Rautalammin kirkkoa, niin tee se tänä kesänä! Suuri kirkko on muisto niiltä ajoilta, jolloin Rautalampi oli Jyväskylään saakka ulottunut emäpitäjä. Seurakuntalaisia oli 1840-luvulla yli 9000, ja suurina juhlapyhinä saattoi käydä niin, että kolmannes kirkkoväestä jäi pihalle. Tähän tarpeeseen rakennettiin Theodor Tolpon johdolla seurakunnan neljäs kirkko.

Kirkon hinta oli 27627 ruplaa, mikä katettiin suurimmaksi osaksi manttaalimaksuilla (20 ruplaa manttaalilta). Rakennusmääräysten mukaan olisi pitänyt rakentaa kivikirkko, mutta seurakunnalla ei ollut siihen varoja. Myös köyhät kappeliseurakunnat, kuten Suonenjoki panivat kapuloita kirkkorakentamisen rattaisiin. Kirkko valmistui kuitenkin 1844 ja vuonna 1845 se tuli lopullisesti valmiiksi. 

Rautalammin kirkko ja kirkkotarha ovat keskeisellä paikalla kylässä. Hautausmaan aita on pituudessaan vaikuttava. Toisessa päässä aitaa on Konttipihlaja, mihin kirkkokansa jätti eväskonttinsa jumalanpalvelun ajaksi. Hautausmaan vanhimmat haudat ovat yli 400 vuotta vanhoja. Minulle tämä maisema on kesämaisema, hieno suomalainen kulttuurimaisema ja muistojen maisema - lepäähän hautausmaalla monta läheistä sukulaista.  

Ikä on tuonut tullessaan mieltymyksen kalmistoihin. Menneiden polvien hautoja hoidellessa voi miettiä myös omaa osaansa. Pieni kävely haudalta haudalle herättää monia muistoja. Miten hyvin muistan Raimo-enon vahvat kädet ja leveän naurun, Elle-mummon laulut ja Onni-sedän karmivat sotajutut. Tuossa lepäävät toiset isovanhempani, joista minulla ei ole mitään mielikuvaa, vain mummon lesti ja papan kessupölkky ovat heistä jäljellä, ja tuolla Eerika-täti, joka kuolemaansa saakka itki Viipurista lähtöä. Nämä kymmeniä vuosia sitten hautaan siunatut ihmiset tulevat elävinä mieleen, kun kitkemme puolukkaa ja rikkaruohoa heidän haudoiltaan.  

Helluntaina vietettiin Rautalammin kirkossa sen 170-vuotisjuhlaa. Ilma oli kaunis ja kirkkokansaa runsaasti. Ihmiset olivat laittaneet myös parasta päälleen. Juhlamessua varten oli Heikki Ritvanen säveltänyt Rautalampi-messun. Messusävelmä oli juhlava ja välillä yllätävän viihdyttävä. Messussa avustivat kirkkokuoron lisäksi Vox Savonia, Rautalammin mieslaulajat ja Kuopion salonkiorkesteri. Liturgina oli kirkkoherra Pekka Tuovinen ja piispa Jari Jolkkonen saarnasi. 

Seurakunta oli nähnyt paljon vaivaa, ja tuloksena oli hieno juhlajumalanpalvelus, josta sai paljon evästä mukaansa. Erityisesti virret oli valittu hyvin. Voiko jumalanpalveluksen aloittaa hienommin kuin virrellä On riemu, kun saan tulla sun Herra, temppeliis? Juhla jatkui iki-ihanalla kolminaisuusvirrellä Armon lapset riemuitkaa. Tässä oli jo nenäliinan paikka. Kolehtivirtenä oli Sinulle kiitos Isä maan ja taivaan, missä on kuvattuna koko kristittynä oleminen. Ehtoollisvirsistä ilahdutti erityisesti Kiittäen nyt ylistämme, varsinkin viimeisen värssyn helmi "Uskon lahjan ottaa vastaan, vaikka järki hämmästyy", mutta näiden sanojen takana onkin itse Tuomas Akvinolainen.

Liturgi johdatti jämäkästi läpi jumalanpalveluksen. Mitään korkeakirkollista touhua ei ollut tarjolla. Erityisen ruminaation kohteeksi tuli hänen ajatuksensa kirkosta kylän sydämenä. Täällä kastetaan, konfirmoidaan, vihitään ja siunataan hautaan, tänne tullaan ainakin jouluna ja joskus muutenkin. Kaikissa elämän taitekohdissa on kirkko läsnä. Rautalammin kirkossa tämä ajatus aktualisoitui minulle elävästi, kun katsoin kirkkokansaa ja ajattelin vanhempiani, jotka on tässä kirkossa konfirmoitu ja vihitty.

Piispa Jari Jolkkosen saarna ammensi sekä helluntain tekstistä että ajankohtaisista asioista. Saarnaajan ansiona oli myös papillisen nuotin puuttuminen. Helluntain tapahtumien universaali luonne ja kristinuskon erityinen sanoma tuotiin saarnassa kauniisti esiin. Fokukseen nousi savolaisen katekismuksen ajatus "Pyhän Hengen toemena on aakasta meijän syvän Jumalalle ja silimät lähimmäeselle.” Piispa kehotti saarnassaan ottamaan Jeesuksen opetuksen lähimmäisestä todesta ja varoitti meitä seurakuntalaisia itsetyytyväisyydestä. Pyhän Hengen työ seurakunnassa ja ihmiselämässä oli myös keskiössä. Saarna päättyi seuraavasti: "Siksi tahdon kutsua sinut myös elämään todeksi uskoa ja rakkautta seurakunnassa – teidät rautalampiset tässä Rautalammin seurakunnassa ja radionkuuntelijat kukin omassa paikallisseurakunnassa. Uudessa testamentissa seurakuntaa verrataan perheeseen. Se muistuttaa jäsenten läheisyydestä ja yhteenkuuluvuudesta. Perheen jäsenet kuuluvat yhteen ja pitävät huolta toisistaan. He jakavat ilot ja surut, voitot ja tappiot. Vaikka joskus riideltäisiinkin, ketään ei ajeta kotoa pois. Seurakunnan jäsenet jakavat myös sen uskon, että Pyhän Hengen tehtävänä on avata sydämet Jumalalle ja silimät lähimmäiselle."

Lopuksi veisattiin Herraa hyvää kiittäkää, ja uskon, että kirkkokansa tiesi, mistä kiittää. 

https://www.youtube.com/watch?v=ZW3vj_tM1VI

Jo joutui armas aika

Jo joutui armas aika!

(Die Predigt zum Frühjahrsgottesdienst der DSH am 30.5.2014 in der Agricola Kirche in Helsinki)

Liebe Brüder und Schwester in Jesus Christus!

Ist dir eingefallen wie privilegiert, wie bevorzugt du bist? Hast du mal daran gedacht, wie reich und glücklich du bist? Du hast ein schönes Zuhause, hast Eltern, Verwandte und Freunde. Du bekommst jeden Tag gutes Essen und hast viele Möglichkeiten dich zu amüsieren und erholsame Freizeit zu verbringen. Du hast auch die Möglichkeit in die Schule zu gehen und jeden Tag etwas Neues zu lernen. Und noch zuletzt: du kannst auch in die Kirche gehen oder den Kirchgang abwählen, wie du willst. Bist du nicht reich, frei und glücklich?

Du weißt sicher auch, dass es in der Welt viele Menschen gibt, denen es gar nicht so gut geht wie uns. Sie haben kein Zuhause, weil sie vor dem Krieg oder Verfolgung geflüchtet sind, sie bekommen nicht genug zum Essen, weil es kein Essen für sie gibt oder ihre Krankheiten werden nicht geheilt, weil es keine Ärzte für sie gibt.

Vielleicht ist dir auch bekannt, dass es Länder und Kulturen gibt, wo ein Mädchen weniger ist als ein Junge, Länder, in denen die Schule nur für die reichen oder für die männliche Nachwuchs gemeint ist. Es gibt auch Länder, wo die Christen verfolgt werden und so ein offener Gottesdienst, wie hier, unvorstellbar wäre und deswegen sind die Christen gezwungen ihre Religion im Geheimen auszuüben. Sind wir nicht reich, frei und glücklich, wenn wir das anschauen?

Wir sind in unserer Freiheit sogar so frei geworden, dass im Frühjahr der stellvertretende Gesetzbevollmächtigte des finnischen Parlaments einen Antrag bekam, dass man die religiösen Veranstaltungen in der Schule verbieten sollte, weil die Religionsausübung eine private Angelegenheit sei und dass die Gottesdienste und Andachten die nicht-Gläubigen verschmähen. Das alles kulminierte sich in der Frage, ob man das Lied Suvivirsi, das schon seit dem Jahr 1701 gesungen worden ist, in den schulischen Veranstaltungen singen darf oder nicht.

Hinter diesem Antrag steht der Gedanke, die Religion, besonders das Christentum in unserer Gesellschaft und vor allem in der Schule zu marginalisieren und allmählich zu vertilgen. Es wird behauptet, dass der Glaube ein geschichtliches Überbleibsel sei, die durch das Licht der Vernunft und Aufklärung beseitigt wird. Die Federführer dieser Ideologie behaupten auch, dass die religiösen Veranstaltungen die Gefühle der nicht-religiösen Schüler beleidigen und sie als Außenseiter fühlen lassen. Wenn die Minderheit etwas nicht mag, dann sei das auch nicht der Mehrheit zugelassen. So soll es laufen, oder ist das doch nicht merkwürdig?

Ob ich glaube oder nicht, ist eine Meinungssache in gleicher Weise, ob ich Gummibärchen mag oder nicht. Das ist meine persönliche Einstellung zur Sache, die aufgrund meiner eigenen Erfahrung entstanden ist. In unserer Gesellschaft würde es sonst keinem einfallen die freie Meinungsäußerung zu verbieten. Was ist aber das Böse an der Religion, die so gefährlich ist, dass man sie nicht in der Öffentlichkeit sehen oder hören will?

Mit gleicher Begründung könnte man auch die schulische Gesundheitserziehung verbieten, weil ich Wurst und Bier und keine Karotten mag, oder den Sportunterricht verbieten, weil ich lieber auf Couch liege, fernsehe und lottere. Die finnische Flagge mag ich auch nicht, weil da ein Kreuz steht. Man könnte ja vieles verbieten nur deswegen, weil es einem anstößig und unangenehm vorkommt. Manche Sachen werden unumschränkt toleriert, manche gar nicht.

Es ist ein großer Fehler die religiösen Gefühle, den Glauben eines Menschen zu verachten oder den Einfluss der Religion in der Gesellschaft zu unterschätzen. Der Mensch ist seinem Wesen nach ein religiöses Geschöpf, die Fragen nach dem Sein und Sinn des Seins sind die allerwichtigsten Fragen, wo der Glaube eine zuverlässige Orientierung bietet. Diese Fragen stellen schon die ganz kleinen Kinder.

Der große christliche Denker Sören Kierkegaard hat den Lebensweg eines Menschen in folgender Weise beschrieben:

Auf der ursprünglichsten Stufe lebt der Mensch ganz in der Unmittelbarkeit der sinnlichen Empfindung: er genießt das Leben mit vollen Zügen, aber ist trotzdem nicht glücklich. Daher rührt auch eine geheime Verzweiflung, indem der Mensch spürt, dass er in Äußerlichkeiten gefangen ist. Das was einem köstlich vorkommt, ist letztlich nur Asch und Bein. Der Mensch ist verzweifelt, weil er mit sich selbst nicht im Reinen ist.

Auf der nächsten Stufe erkennt der Mensch sich als ein sowohl innerliches als auch übersinnliches Wesen. Er verhält sich nun vernünftig und erkennt seine Verantwortung vor sich selbst und der Welt. Er ist bereit die ganze Welt durch die Gerechtigkeitsbestrebungen und durch sein emsiges Tun zu retten. Dadurch aber erkennt er, dass er als zunächst rein inneres Wesen nicht im Stande ist, den seelischen Teil seines Wesens zu begründen, der nicht aus der Welt stammen kann. Die Begründung seines Wesens als geistiges Selbst findet er nicht in sich selbst. Er bleibt unzufrieden mit seinem Dasein, trotz guter Bemühungen.

Die letzte Stufe ist die religiöse Stufe: Hier bejaht der Mensch sein Gesetzt-sein von Gott und seine Existenz vor Gott. Daher ist das Ziel des religiösen Menschen, in ein lebensnotwendiges Verhältnis zu Gott zu treten. Dies kann allein im Glauben geschehen. Im Glauben nun wagt der Mensch den Sprung weg vom Verstand hin zum eigentlich Unmöglichen. Glauben ist nur deshalb möglich, weil sich Gott in Christus zu erkennen gab. Da der Mensch nicht in der Lage ist, rational zu Gott zu gelangen, musste sich Gott selbst offenbaren, indem er Mensch und zugleich Gott war. Daher bleibt demgegenüber nur der Sprung in den Glauben, der Glaubensprung.

Die Religionsgegner möchten wahrscheinlich, dass wir nur auf den ersten und zweiten Stufen blieben. Der größte Anstoß ist eben dieser Sprung in den Glauben, weil er nicht rational, vernunftmäßig ist. Glaube ist ein Mysterium und um gläubig zu sein, muss man lernen, mit dem Geheimnis umzugehen. Über dieses Glaubensgeheimnis spricht auch unser heutiges Evangelium:

 „Als er das gesagt hatte, wurde er vor ihren Augen emporgehoben, und eine Wolke nahm ihn auf und entzog ihn ihren Blicken. 

Während sie unverwandt ihm nach zum Himmel emporschauten, standen plötzlich zwei Männer in weißen Gewändern bei ihnen 

und sagten: Ihr Männer von Galiläa, was steht ihr da und schaut zum Himmel empor? Dieser Jesus, der von euch ging und in den Himmel aufgenommen wurde, wird ebenso wiederkommen, wie ihr ihn habt zum Himmel hingehen sehen.“

Rakkaat siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!

Twaarna on kirkollista twitterkieltä ja se tarkoittaa saarnaa, joka on 140 merkkiä pitkä. Sen tarkoituksena on hillitä kirkollista monisanaisuutta ja pappien mieltymystä omaan ääneensä sekä keskittyä olennaiseen. Tämän päivän twaarna on tämä:

On ihana elää, tehdä työtä ja käydä koulua tässä maassa, jonka hyvinvointi ja tasa-arvo perustuvat suurelta osalta kristilliseen perintöömme. Kaikilla maailman ihmisillä näin ei ole, osaksi siksi, etteivät he ota Jeesuksen viestiä todesta tai eivät ole siitä kuulleet. Meillä Suomessa on mielipiteen vapaus, ja oikeus uskoa tai olla uskomatta. Näkemys, että yhden oikeus loppuu siihen, mistä toisen alkaa, on väärä. Usko tuo ihmisen henkilökohtaiseen elämään ja koko yhteisön elämään arvoja, jotka ovat pysyviä ja myönteisiä. Ihminen on kahden maan kansalainen, ja tie yhteyteen Jumalan kanssa voi kulkea eri teitä pitkin. Usko on henkilökohtainen ja yhteisöllinen asia, eikä sitä voi rajata arkielämän ulkopuolelle ja työntää johonkin nurkkaan, koska se on itse elämää. Usko on kallis asia. Yhteinen uskomme on saanut muotonsa myös lauluissa, joita tänään olemme laulaneet tai saaneet kuulla. Suvivirsi on ihana. Suomen suvi on ihana. Haluan, että joka kevät voin laulaa tämän laulun. Haluan myös, että kaikilla tulevilla sukupolvilla on tähän oikeus. Hashtag ja aamen! Kaikille siunattua kesää! 

Einari Vuorela: Täältä kaukana

Kansikuva vuodelta 1927

Rautalammin kunnankirjasto tyhjensi vanhaa kirja-aarteistoaan pilkkahintaan. Sieltä sattui käteen myös Einari Vuorelan kokoelma Täältä kaukana vuodelta 1927. Runokokoelman kansilehti oli niin aitoa 1920-lukua, että jo siksi teokseen piti tarttua. Kirjallisuushistoria tietää kertoa Vuorelasta, että hän on hiljaisten kylänäkymien melankolinen kuvaaja, joka teki rajoituksestaan hyveen ja kehitti harvaviivaisen, yksinkertaisen laulullisen tyylin vaikuttavan eheäksi lyyriseksi pienoistaiteeksi. (Kai Laitinen) Rautalammin raittia kulkiessa pääsee kyllä hyvin Vuorela-fiiliksiin.

Suomen kirjallisuus VIII luonnehtii Vuorelaa kylänlaulajaksi, ja lienee tässä oikeassa. Luonto, pellot, tiet ja kylät ovat avaimia Vuorelan runomaisemaan. Tämä Tyko Sallisen synkänherkkä kylänäkymä Cézannen henkeen voisi olla myöskin Vuorelan maisema:

Tähän kannattanee vielä katsoa tämä ylevä lyhytfilmi vanhoista runoilijoistamme, jossa on myös pieni välähdys Vuorelan elämästä. Katsokaa, kuin stiilistä taitelijaelämä ennen oli ja kuinka kaikkea tekemistä ja olemista leimaa hienostus, ainakin filmissä:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kuusi_runoilijaa_14427.html#media=14437

Mielenkiinnolla ryhdyin lukemaan tätä kirjailijaa, josta tiesin vain nimen ja väljän liittymän Tulenkantajiin. Nuorempana runoja lukiessani välttelin Vuorelaa, koska hän oli tuolloin mielestäni maalaismainen, Katri Valan Si Si Dus oli silloin lähempänä. Mitenkähän nyt kävisi?

Näin kesän ovella voisi aloittaa samannimisellä runolla:

Nään laihopellon, laihon yllä kuun
ja sauhupatsaan katon yllä nään;
nään pientarella hämärtyneen puun
kuin piilosilla ypö yksinään.
Käy kevään henki raikas, viileä, 
kun tuulen ovet ammollansa on,
ja metsän tuoksu tulvii kylihin.
Soi etähältä kosken hyminä
kuin paarman lento luota raunioin.
Ja sammunut on lamppu naapurin.

Taas ajanratas kultapaisteeseen
on valon kehään jäänyt pyörimään.
Kuin muuttolinnut ylös räystäälleen,
niin mieleen tekee kaihot pesiään.
Pois tuuli särkee usvavaipat suon,
ja päivä leikkii vyössä auteren
kuin kylvökiuru laulutornissaan.
Ja lämmin hyvyys lailla virran vuon
käy yli maiden, halki sydänten
ja luodut jälleen liittää Jumalaan. 

Runoilija etenee yksityisestä yleiseen: omasta luontokokemuksesta aukeaa koko ihmisenä olemisen maisema. Kylmä ja hämärä väistyvät, valo ja lämpö täyttävät tilan ja ihmismielen. Kielikuvat ovat klassisia, mutta yllättäviä ("paarman lento luota raunioin") ja ne jättävät lukijalle mahdollisuuden viipyillä niissä pidempäänkin. Runoilija taritsee lukijalleen monia räystäitä, joihin tehdä pesiä. Verraton kevätruno!

Hieman hyisempää tunnelmaa saadaan runosta Suo:

Käy suolla iltatuuli viluinen
ja vaivaiskoivut hiljaa kahisee.
Käy taivas äänettömään pilvehen,
suon ulapoilla männyt himmenee.
Yö, sumu peittää kaikki mättähät
vain tulvavesi kiilumahan jää,
ja niittyvillan tupsut valkoiset
kuin ehtootuulen nopsat käpälät.
Pois pesällensä tuuli häviää,
ja alkaa loputtomat satehet.

Mun sieluni on aava rahkasuo,
sen yli epätoivo puhaltaa;
sen taivahalle murhe pilvet luo
ja tuuli repii tuskan kanervaa.
On ympärillä rimmet pettävät.
Vain kyyneleet jää silmiin kiilumaan
kuin varpuihinsa kurjen karpalot.
Ja aatokset - nuo pedon käpälät
ne repii sydäntäni, saalistaan
kuin ihmiskuntaa vihat, kohtalot.

Tässä on tuskan crescendoa: suomaisemasta löytyy sekä oma että ihmiskunnan tuska. Kuvat ovat aitoja suokuvia, suopursun tuoksun voi tuntea näitä rivejä lukiessa ja nähdä usvaan katoavat käkkyrämännyt. Tämä on totta.

Elokuun ilta

Hämärää loistaa oljet,
kiiluu sirpit puolapuulla,
tähdet niinkuin suuret soljet
heijastelee illansuulla.

Lepään sinun silmissäsi,
näen unta lapsen lailla.
Niinkuin tummat tuutulaulut
kuuset sammuu salomailla.

Tähän syyskesän tunnelmaan voi vain upota. Tämä on pehmeä sielunmaisema. Luopumista, sadonkorjuuta, ikävää... Nyt vanhempana tämä Vuorelan arkaainen runokieli tuntuu tulevan jo hyvin lähelle. 

Luonto ja maaseudun rakennettu kulttuuri ovat harmoniassa keskenään, luontokuvista aukeavat aina suuremmat näkymät maailmaan ja ihmisluontoon. Kaunista ja syvää runoutta, joka hohtaa seepian väristä tunnelmaa menneiltä ajoilta.  

Nyt nokkoseen!

Kevään herkkuja: horsmanversoja ja nokkosia

Tee kevätretki sellaiseen kulttuurimaisemaan, mistä löydät nokkosta! Yleensä sitä on peltojen ja ojien lähettyvillä ja vanhojen karjasuojien liepeillä. Nokkonen on ehdoton kevätherkku, jota kannattaa syödä tuoreena ja ottaa talteen kuivattuna. Ota mukaan käsineet ja sakset, koska myös nuori nokkonen polttaa. Kerätyt nokkoset voit ryöpätä nopeasti ja pakastaa tai sitten laitat lehdet kuivuriin tai talouspaperin päälle kuivumaan. Huomionarvoista on myös se, että tämä herkku on ilmaista. 

Kuivaa nokkosta voi tupsauttaa lähes kaikkiin ruokiin, mutta erityisen hyvää siitä saa tekemällä joko nokkoskeittoa tai nokkoskastiketta. Verratonta on savulohi nokkoskastikkeen kera.

Voit käyttää nokkosta myös erinomaisessa flammekuchenissa: 

330 g vehnäjauhoja

3 rkl öljyä ja hieman vettä

½ tl suolaa

2 dl ranskankermaa tai kermaviiliä

½ dl kermaa

2 sipulia

100 g palvia

100 g pekonia

100 g emmentalia

(ryöpättyä nokkosta kourallinen tai lusikallinen kuivattua)

Tee jauhoista, öljystä, tilkasta vettä ja suolasta taikina ja anna sen levätä kylmässä, kun teet muun valmistelun. Voit rivauttaa taikinan joukkoon myös vähän leivinjauhetta. Sulata pekoni ja paista siinä hienoksi hakattu sipuli. Tässä vaiheessa nälkäistä alkaa jo heikottaa, ja täytyy ottaa pala emmentalia ja nuuhkaista viinilasia. Kauli taikina ohueksi ja laita se voidellulle pellille. Sekoita creme fraiche ja kerma, mausta suolalla ja pippurilla ja levitä seos tasaisesti pohjalle. Sirottele päälle sipuli-pekoniseos ja hienoksi hakattu palvi. Lisää tähän kourallinen ryöpättyä nokkosta.Lopuksi raastettua emmentalia maun mukaan ja uuniin 200 asteeseen. Paista kauniin ruskeaksi, valmista tulee noin 20-30 minuutissa.  Tätä sopii varioida mielensä mukaan, mutta myös kuivatut sienet ja pinaatti jalostavat tämän maalaisruuan ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ruoka on hienosti hapan, runsas mutta kevyt.

Nokkosta voi erinomaisesti käyttää myös teen aineena, jos pidät vihreänmakuisista teistä.

Jos haluat sukeltaa enemmän nokkosen monipuoliseen käyttöön ja kulttuurihistoriaan, antaa Toivo Rautavaaran "Mihin kasvimme kelpaavat?" erinomaisen paljon tietoa tästä kasvista. Rautavaaran mukaan nokkonen on tärkein villikasveistamme, ja häneltä ovat myös peräisin nerokkaat sanat kasvi- ja sieniriista. Tuoreessa nokkosessa on 15% hiilihydraatteja, mistä puolet rypälesokeria, 5,5% valkuaisaineita, 0,6% rasvaa ja 2,3% kivennäissuoloja, kuten rautaa ja kaliumia. Ravintoarvoltaan nokkonen on kolme kertaa pinaattia parempi.  

Nokkosen terveellisyyttä ja makua ei voi kyllin ylistellä, joten tuumasta toimeen ja nokkoseen!