Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikka

 

Hankin Emanuel Coccian teoksen Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa (Tutkijaliitto Helsinki 2020) toissa jouluna itselleni lahjaksi ajatuksella, että Darjeeling-kupin ääressä voisin vaipua metafyysisiin maailmoihin, mutta vasta tänä kesänä luin teoksen, joka liikkuu tosin minun ymmärryskykyni ja osaamiseni ylärajoilla, mutta kosketti minua siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi voimakkaasti. Minua on aina riiponut se, että luonnontieteissä pyritään sulkemaan kaikki metafyysinen pois, ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan. Kartesiolaisuus on kaikista tiedettä edistävistä ansioistaan huolimatta myös köyhdyttänyt länsimaista ajattelua, samoin siitä poikinut materialistinen maailmankuva. Coccian mukaan kartesiolaisuudessa mieli ja henki kutistuivat antropologiseksi varjoksi. Coccia kritisoi myös sitä, että luonnontieteet ovat kärsineet siitä, että luonto suljettiin pois filosofian piiristä. Luonto nähtiin vain kaikkena sinä, mikä edeltää henkeä ja millä ei ole mitään hengen ominaisuuksia. 

Coccian kirjasta avautuvat laajat näkymät metafysiikan maailmaan, mutta kasvitieteen kautta. Olen pitänyt kasveista koulun kasvion keräämisestä alkaen aina kodin viherkasvien vaalimiseen saakka. Myös Immanuel Kantin näkemys, että kukkien kauneus on pyyteetöntä, on liikuttanut minua. Kasvit ovat kahden maan kansalaisia pyrkiessään ylöspäin ja yhteyttäessään sekä tunkeutuessaan maahan hakemaan vettä ja ravinteita. Coccian mukaan ei olisi mitään elämää eikä kulttuuria ilman yhteyttämistä, mikä tuottaa happea, jota me ihmiset sitten lainaamme hengittäessämme. Ihmiset ovat siis jonkinlaisia kasvien käenpoikia, jotka hengittäessään varastavat kasveilta tuottaen itse hiilidioksidia. Ihmisiä vaivaa animaalinen sovinismi, joka pitää ihmistä ja eläimiä kasveja korkeampina olentoina. Eläinoikeusliike ulottaa Coccian mukaan darwinismin innoittamana ihmisnarsismin eläinkuntaan. 

Coccian kieli on varsin tiivistä ja aforisminomaista, mutta yritän seuraavassa hahmotella muutamia kirjan keskeisiä ajatuskulkuja. Hänen mukaansa kasvien tutkiminen merkitsee maailmassa-olemisen ymmärtämistä, ja kasvien elämä on päättymätöntä kosmista kontemplointia. Kasvit kykenevät muuttamaan kosmokseen hajonneen aurinkoenergian eläväksi ruumiiksi muuttamalla muodoton ja yhteensopimaton aine koherentiksi, järjestetyksi ja yhtenäiseksi todellisuudeksi. Kaikki korkeampi animaalinen elämä on kasvien ansiota (happi, kasvit ravintona), joten koko maailmamme on ensisijaisesti kasvien tekoa. Kasvien kautta tapahtuu myös koko elollisen maailman kiertokulku. Tätä kiertoa tai hengitystä kutsuttiin antiikissa pneumaksi tai spiritukseksi, vanhatestamentillinen ruah puhuu myös samasta asiasta. Kyseessä on siis henki, joka läpäisee kaiken luodun. 

Coccia lähtee viemään ajatuskulkuaan eteenpäin käsittelemällä kasvin lehtiä, juuria ja kukkia. Lehden synty liittyi kasvien kuivan maan valloitukseen ja niiden intohimoon ilmassa elämiseen. Lehdet ovat luoneet ilmakehän ja siten edellytykset muuhun elämään maailmassa. Kaikki elollinen on fluidisessa tilassa, oli se sitten vettä tai happea, tai tarkemmin, kaikki aine on fluidista katsomatta sen olomuotoon. Jokainen elävä olento on kaikkien elävien olentojen paradigma, joka elää immersiivisessä olotilassa. Tästä immersiivisyydestä Coccia ottaa esimerkiksi musiikin kuuntelun, jolloin olemme kuin kaloja, jotka reagoivat ääniaaltoihin. Musiikki avaa meille myös tien maailman syvimmän rakenteen ymmärtämiseen. 

Yhteyttämisen ajatus laajenee Coccialla näkemykseen, että ilma, jota hengitämme, on toisten elollisten hengitystä, se on toisten elämän sivutuote. Organismeilla on identiteetti toisten elollisten olentojen elämän ansiosta, ja jokainen elämä sekoittuu toisten eliöiden elämään. Asiat sekoittuvat menettämättä kuitenkaan omaa identiteettiään. Maailma on yhteisen ja universaalin henkäyksen yhdistämä, jota voi kutsua logokseksi, koska juuri se saa aikaan universaalin sekoittumisen. Kasvit ovat kaikkien elävien olentojen hengitystä, maailma henkenä. Ilmakehä on siis syvästi ontologinen asia, koska se koskee sitä, miten asiat ovat olemassa. 

Juuret ovat merkkinä kasvin amfibisestä luonteesta. Juuressa ilmenee nurinkurinen voima, joka työntää kasvia valoon, ja samalla siinä toteutuu nietzscheläinen amor fati, kasvin rakkaus maaperään (maailman kivilihaan), joka mahdollistaa kasvin maanpäällisen aktiivisen toiminnan. 

Kukka on kasvin väline, jolla se onnistuu kaappaamaan ja imemään maailman itseensä. Sen tehtävä on olla attraktori, se on sekoittumisen aktiivinen instrumentti, jonka päämääränä on maailman vetäminen kasvia kohti. Kukissa on myös jotain demonstratiivista, jolla ei ole mitään tekemistä hyödyllisyyden kanssa (Kant!). Kukissa toteutuu myös kohtaamisen tavoite, yhtyminen. Coccia kirjoittaa, että kukka on itsessään elämän ja tekniikan, aineen ja mielikuvituksen sekä hengen ja ulottuvuuden yksiin käymisen täydellinen ilmaus. 

Luvussa Järki on sukupuolielin Coccia syventää näkemyksiään yhä enemmän metafysikaan suuntaan. Elämä antaa aineelle mahdollisuuden tulla hengeksi. On olemassa henki, joka on immanentti orgaaniselle aineelle. Tästä esimerkkinä on vaikkapa siemen, jossa on tietoa, toimintaohjelma ja kaava, joidenka avulla se toimii virheettömästi kaiken, minkä se tekee. Jyvä voidaan ymmärtää aivoina, koska aivot ovat yksi siemenen muoto. Siemenen immanensissa muoto ei ole enää esteettistä tai aineellista vaan osoitus salaisesta sielunelämästä, tiedostamattomasta ja aineellisesta psyykestä.

Kasvien sukupuolisuudesta Coccia kirjoittaa, ettei se ole patologinen hämärien affektien paikka, vaan se on syvästi rationaalista. Sukupuolielämä luo rakenteen kohtaamiselle, se on kosmoksen liikettä, jonka tavoitteena on sekoittuminen ja olevien identiteettien uudistaminen.

Kasvien elämä oli minua syvästi liikuttanut teos, koska se avasi ilmastoskeptikolle järjellisesti lähestyttävän tavan ymmärtää ilmastoon liittyviä kysymyksiä. Myös ihmisenä olemisen salaisuuteen Coccia loi näkökulmia, jotka ovat yhdistettävissä hengelliseen elämänkatsomukseen. Suosittelen lukutavaksi lähilukua ja myös viitteisiin tutustumista, siksi rikas kirja on sisällöltään.Teoksen on ansiokkaasti kääntänyt Jussi Palmusaari. 

Einar W. Juva: Suomen taistelu itää vastaan

Tää kansamme kauan on kamppaillut,
se seissyt on ryssiä vastaan.
Se ei ole orjaksi antautunut,
ei luopunut kalleimmastaan.

Sukulaismiehen, joka aikoinaan toimi Itä-Karjalan sotilashallinnon kirkollisasiain toimiston päällikkönä, jäämistöstä löytyi Einar W. Juvan teos Suomen taistelu itää vastaan (Helsinki 1942). Kirja on omistettu kirjoittajan taistelussa itää vastaan kaatuneelle pojalle luutnantti Juhani Juvalle ja tämän kuolemaan saakka uskolliselle taistelulähetille Tyko Sinervälle. Kirjan sisäkannessa on leima "Vako Äänislinnan kirjakauppa". 

Juvan teos on varsin kiihkoton esitys Suomen ja Venäjän monimutkaisista suhteista, eikä jää epäselväksi, mikä on ollut suomalaisten tehtävä maailmassa: seistä lännen etuvartiona itää vastaan. Tätä taitoa suomalaiset ovat harjoittaneet erilaisissa sodissa ja mittelöissä yli neljäkymmentä kertaa. Juva pitää taistelua itää vastaan Suomen historian punaisena lankana.

Juva kuvaa kamppailua Suomesta aina Perman mahtavasta kauppavallasta Itä-Karjalan valloitukseen saakka. Ensimmäinen maaraja kulki Kymijoelta Suonenjoelle ja sieltä Raahen tienoille, itäpuolella olivat karjalaiset heimot ja Novgorod. Itää vastaan alettiin rakentaa mäkilinnojen ketju. Slaavit alkoivat rynnistää suomensukuisten heimojen asuinalueille 400–900 j.Kr. Sekä idän että lännen kirkot tavoittelivat suomalaisalueita vaikutuspiiriinsä. Suomeen vakiintui katolinen kirkko 1100-luvulta alkaen, jolloin novgorodilaiset alkoivat tehdä hyökkäyksiään Suomeen (esim. 1198 Turun hävittäminen). 

Myös suomalaiset yrittivät tehdä valloitusretkiä Venäjälle: tällainen oli esim. Tuomas-piispan retki Nevalle1240, jolloin piispa joukkoineen lyötiin perin pohjin. Samaan aikaan yritti Birger Jaarli käännyttää hämäläisiä kristityiksi. Tämän työn tuloksena rakennettiin Hämeen ja Hakoisten linnat. Samalla Uudellemaalle asutettiin ruotsalaisia siirtolaisia, jonka seurauksena ruotsalaisasutus ulottui aina Kymijokeen saakka. 

Viipurin linnan rakentaminen vuodesta 1293 (Torkkeli Knuutinpoika) oli merkittävä tapahtuma, koska vastaiset taistelut venäläisten kanssa käytiin Viipurin ja Kannaksen isännyydestä. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 alkoivat valtakuntien rajat hahmottua: rajalinja kulki Rajajoesta Savonlinnaan, Suonenjoelle ja päätyi Pattijoelle Pohjanmaalle. Tähän aikaan alkoi myös vahvistua käsitys, että Suomi oli Ruotsin valtakunnan täysoikeutettu osa, mikä toi tullessaan yhtenäisen oikeuslaitoksen, hallinnon ja kirkollisen elämän, jolloin Suomi ankkuroitui lopullisesti länsimaiseen arvomaailmaan.

Idän uhkaa torjumaan rakennettiin 1475 Olavinlinna (Eerik Akselinpoika Tott), joka toimi Viipurin linnan vahvistuksena. Venäläiset olivat käärmeissään linnan rakentamisesta ja väittivät, että linna on heidän puolellaan pyrkien koko ajan häiritsemään rakennustyötä. Vähitellen Nyslott saatiin kuitenkin valmiiksi. Sen ensisijaiseksi tehtäväksi tuli idän käyrän miekan katkaiseminen. 1495 venäläiset aloittivat hyökkäyksen Suomeen, joka torjuttiin Viipurissa Pyhän Andreaan päivänä Viipurin pamauksen avulla.

Samanaikaisesti kävivät venäläiset hävittämässä Suomea aina Turun porteilla saakka. Venäläisten rynnistys Suomeen kuitenkin saatiin torjuttua, mutta ongelmana oli Suomen puolustuksen suunnittelemattomuus ja Ruotsista tulleen avun hitaus. Juvan teoksen yhtenä läpikäyvänä ajatuksena onkin se, ettei Ruotsi ollut koskaan täysillä mukana Suomen puolustamisessa, vaan työ jäi aina lopulta suomalaisille. Toisaalta Ruotsi oli kärkäs aina käyttämään Suomen resursseja, niin aineellisia kuin henkisiä, ja käytti aina suomalaisia sotilaita käymiinsä sotiin suurvalta-ajalla. Viimeiseksi linnarakennukseksi jäi Kajaanin linna, jonka venäläiset tosin sitten myöhemmin tuhosivat isonvihan aikana. 

Kajaanin linnan rauniot

Seuraava hävitys Suomen yli kävi Suuren Venäjän sodan aikana (1555–1557), jolloin Iivana Julman joukot taistelivat Kustaa Vaasan joukkoja vastaan. Venäläiset hävittivät, polttivat ja tappoivat ilman erotusta, erityisesti karjalaiset saivat jälleen kärsiä. Seuraava rynnistys oli Pitkä Viha (1570–1595), joka kulkee myös Viisikolmattavuotisen Venäjän sodan nimellä. Taistelun syinä olivat mm. tyytymättömyys Pähkinäsaaren rauhan rajoihin ja Baltian avoimet valtasuhteet. Tämä sota koetteli erityisesti Karjalaa, Savoa ja Suomen etelärannikkoa (Helsinki ja Sipoo). Rauha solmittiin Inkerin Täyssinässä 1595, ja uusi raja vedettiin Saimaasta Olavinlinnan itäpuolta Kainuuseen ja sieltä Inarijärven kautta Pohjoiselle jäämerelle. Santeri Ivalon Juho Vesainen -romaanin seikkailut kuvaava tätä ajanjaksoa. Tämä sota kävi kovasti Suomen talouden päälle, koska suomalaiset kantoivat jälleen suurimman kuorman elättämällä ja varustamalla sotajoukkoja enemmän kuin emämaa.

Täyssinän rauhan jälkeen Suomenlahti oli Ruotsin sisämeri, koska suurvalta-ajalla Viro kuului Ruotsiin. Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi sai vielä Inkerin ja Käkisalmen läänin, ja Venäjä jäi ilman Itämeren rannikkoa. Tätä ongelmaa Venäjä sitten pyrki poistamaan Ruptuurisodassa (1656–1658), joka päättyi Vallisaaren välirauhaan 1658 ja lopulliseen Kardisin rauhaan 1661, joka sinetöi status quo ante bellumin ja oli samalla siemenenä seuraavalle sodalle. Tähän aikaan ajoittuu myös Ruotsin suurvalta-aika, joka toi tullessaan myös Suomen hallinnon ja sivistyselämän vähittäisen ruotsalaistamisen, ainoastaan kirkko pystyi vastustamaan tätä kehitystä, koska sanaa piti julistaa seurakuntalaisten äidinkielellä. 

Suurvalta-aseman luhistuminen, Kaarle XII sotaretket (Narvan ja Pultavan tappiot) Suuren Pohjansodan aikana ja Pietarin kaupungin rakentaminen loivat uudet ja uhkaavat näkymät Suomen ja Venäjän väliselle rinnakkaiselolle. Pietari Suuren aikana Venäjä valloitti Baltian ja Kaakkois-Suomen, ja hän sai vapaat kädet toimia myös Suomessa. Alkoi yksi Suomen historian synkimmistä ajoista, isonvihan aika (1713–1721). Tätä kipeää aikaa ei juurikaan tematisoitu suomettuneessa Suomessa, ja esim. Kalle Kaarnan elokuvan Isoviha (1939) esittäminen kiellettiin sodan vuoksi saman tein, ja filmi esitettiin vasta 1985 Suomen televisiossa. Kirjallisuudessa on Topelius käsitellyt isonvihan aikaisia tapahtumia Välskärin kertomuksissa ja Koivussa ja tähdessä. Nykyään isonvihan tematiikan on nostanut esille Teemu Keskisarja, joka on sanonut, että 1714 on Suomen historian kauhein vuosi.

Pietari Suuri oli antanut käskyn hävittää Pohjanmaa ja tappaa tai ottaa orjiksi siviiliväestö. Isonvihan aikana kymmeniä tuhansia suomalaisia kuljetettiin vankeina Venäjälle. Osa tästä väestä pakotettiin rakentamaan Pietarin kaupunkia. Tätä orjakauppaa organisoivat erityisesti Krimin tataarit, jotka itse pääsivät myöhemmin osallisiksi kyydityksistä Stalinin aikana. Isonvihan kyydityksistä kertoo Topeliuksen Koivu ja tähti. 

Pohjanmaalla venäläisten toiminta oli erityisen veristä: Napuen taistelussa kaatui päivässä 2600 suomalaista sotilasta, ja Hailuodossa venäläiset tappoivat kirveellä 800 pakolaista. Suomesta oli väki loppua tämän genosidin takia, mutta Pohjanmaalle tuotiin Ruotsista korvaavaa väkeä. Ei siis pidä pyöritellä silmiä ja hurskastella, kun katselee venäläisten toimia nykyään Ukrainassa: siviiliväestön terrorisoimisella on venäläisessä sodankäynnissä vuosisataiset perinteet. Isoviha oli paholaisen sota (tämä termi on peräisin Teemu Keskisarjalta) samalla tapaa kuin nykyinen Ukrainan sota. Isoviha päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, jossa Suomi menetti maan kaakkoisosan, ja syntyi nk. Vanha Suomi. Juvan mukaan Suomen asema ei ole milloinkaan niin uhattuna kuin 1700-luvulla. Hän pitää myös merkittävinä pohjoismaista kansanvapautta ja nousevaa pietismiä, jotka pitivät suomalaisten kansallistuntoa yllä. Jos haluaa kaunokirjallisuuden kautta perehtyä lahjoitusmaahovien ja Vanhan Suomen elämään, kannattaa lukea Lempi Jääskeläisen Hovin vallat.

Kuva: Wikimedia

MattI Visannin suunnitelema Napuen taistelun muistomerkki

Juva kritisoi 1700-luvun Ruotsin sisäpolitiikkaa siitä, että vaikka Suomi oli Ruotsille tärkeä, ei maata kuitenkaan linnoitettu tarpeeksi eikä sotaväen kehitystä edistetty riittävästi. Myös ne upseerit, jotka pyrkivät tekemään tässä suhteessa aloitteita, vaiennettiin (esim. Aksel Löwen). 

Onneton Hattujen sota 1741–1743 syntyi osin Ruotsin sisäisten valtataisteluiden ja Venäjän oletetun heikkouden johdosta. Ruotsi pyrki käyttämään Pietari Suuren jälkeistä Venäjän heikkoutta hyväkseen ja valloittamaan takaisin menettämiään alueita Kaakkois-Suomessa ja Baltiassa. Sodan tuloksena venäläiset kuitenkin valtasivat koko maan, jota aikaa kutsutaan pikkuvihaksi (1742–1743), jonka aikana erityisesti Etelä-Suomea ja Pohjois-Karjalaa hävitettiin rankasti. Sota päättyi Turun rauhaan (1743), jonka perusteella Kymijoesta tuli uusi raja. Hattujen sodan seurauksena Ruotsi siis menetti lisää maa-alueita.

Ruotsissa huomattiin, että Suomen puolustus oli lyöty laimin, jonka seurauksena aloitettiin linnoitusten rakentaminen Loviisan Degerbyhyn ja Viaporiin. Tätä työtä johti Augustin Ehrensvärd. Venäjä oli alkanut pitää Ruotsia sotamenestyksen ja Ruotsin uuden hallitsijan (Aadolf Fredrik oli Katariina Suuren sukulainen) ansiosta jonkinlaisena vasallivaltionaan, mutta tästä ajattelusta teki Kustaa III:n vallankaappaus lopun vuonna 1772. Kuningas alkoi aktiivisesti edistää Suomen puolustusta, ja erityisesti sotilaskoulutusta kehitettiin (Brahenlinna, Mikkeli, Haapaniemi). 

Kustaa III halusi sotaa Venäjää vastaan useastakin syystä: hattujen sota oli heikentänyt kuninkaan valtaa, Venäjä oli keskittynyt taistelemaan Turkkia vastaan ja Suomen orastavat itsenäisyyspyrkimykset (Anjalan liitto) piti lopettaa. Kustaa pyrki Pietarin valloitukseen ja hallitsijanvaihdokseen Venäjällä. Lisäksi hän haaveili vielä Tanskan ja Norjan liittämisestä Ruotsiin. Kustaa III yritti käyttää "vihreiden miesten taktiikkaa" tai Mainilan-laukaus -menetelmää lavastamalla rajakahakan, mutta venäläiset eksyivät vahingossa Suomen puolella, ja siinä oli syy sodan aloittamiseen. 

Kustaa III:n sodan (1788–1790) aikana käytiin 22 taistelua, niistä kuuluisin lienee Ruotsinsalmen toinen meritaistelu, jossa Ruotsi löi Venäjän laivaston upottamalla 61 alusta ja surmaamalla 7400 sotilasta. Porrassalmen taistelu vuonna 1789 oli myös merkittävä, koska siinä alivoimaiset suomalaisjoukot voittivat venäläiset. Sota päättyi Värälän rauhaan 1790, jossa rajamuutoksia ei tehty, mutta joka vahvisti Kustaa III:n asemaa. Sodan hedelmiä oli mm. Yhdistys- ja vakuuskirja (1789), joka vahvisti talonpoikien ja heikensi aateliston asemaa. Juvan mukaan sodan seurauksena suomalaiset alkoivat luottaa omiin voimiinsa ja mahdollisuuksiinsa.

Tilsitissä solmittiin vuonna 1807 Napoleonin ja Aleksanteri I:n välillä Molotov-Ribbentrop-henkinen sopimus, jossa Venäjälle annettiin vapaat kädet Suomen suhteen. Vuonna 1808 Venäjä hyökkäsi kreivi Buxhoevden jodolla Suomeen, jolloin alkoi kaksivuotinen Suomen sota, joka päättyi Haminan rauhaan vuonna 1809. Juva kuvaa sodan kulkua seikkaperäisesti, ja päättää esityksensä lakonisesti: "Monisatavuotinen Ruotsi-Suomen valtakunta oli nyt lakannut olemasta". 

Autonomian aikaa Juvaa kuvaa oikeustaisteluksi itää vastaan, mikä oli ennen kaikkea moraalinen taistelu. Toisaalta Suomi oli nyt kansakunta, ei enää Ruotsin lääni. Vanha Suomi liitettiin Suomeen vuonna 1812, ja Suomi sai pitää oikeuslaitoksensa ja kirkon hallinnon omissa käsissään. Säätyvaltiopäivät pääsivät kokoontumaan vasta 1863, josta voidaan katsoa uuden perustuslaillisen elämän alkaneen Suomessa. 

Seuraava suurempi isku suomalaisuuden tuhoamiseksi oli Helmikuun manifesti vuonna 1899, jolla pyrittiin venäläistämään Suomea ja kaventamaan kansakunnan omaa päätöksentekoa. Manifesti avasi suomalaisten silmät samalla tavalla kuin Venäjän keväinen (2022) hyökkäys Ukrainaan. Juvan kuvaamien sortokauden tapahtuminen kulku on todella hyytävää luettavaa ajankohtaisuudessaan: Venäjän toimintatavat eivät ole muuttuneet miksikään sadassa vuodessa. Katalaa oli myös venäläisten yritykset käyttää meidän ortodoksiväestöä suurvenäläisyyden edistämiseksi Suomessa. Nyrki Tapiovaaran elokuva Varastettu kuolema samoin kuin Risto Orkon Aktivistit kuvaavat näitä sortokausien vaiheita hienosti. 

Kansalaissota on Juvalle vapaussota, ja ne jotka vastustivat Venäjän ja punaisten avulla laillista valtiovaltaa, olivat kapinallisia. Juva kirjoittaa:" Mutta Suomen ei pitänyt saada lahjaksi itsenäisyyttään: sen oli lunastettava se poikiensa verellä." Vapaussota merkitsi vuosisataisen vihollisen karkoittamista maasta. Teos päättyy Venäjän aggression syiden kuvaamiseen vuonna 1939, ja viimeinen luku on Itä-Karjalan kysymys, jossa perehdytään alueen poliittisiin ja etnisiin ongelmiin kuitenkin ajatuksella, että alue on olennainen osa Suomea. Suur-Suomelle aamu on koittava uus, viel´untakin kirkaampana...

Luettuani Juvan teoksen pyöri mielessä monenlaista toivomusta ja ajatusta liittyen meidän koululaitoksemme historianopetukseen ja poliitikkojemme oman maan historian sekä Venäjän tuntemukseen. Elokuvantekijätkin voisivat jättää meidän juopot laulajamme ja tuntemattoman sotilaan rauhaan, ja tehdä vaikkapa filmin isonvihan ajoilta. Draamasta ei olisi pulaa.  

Suomalaiset sodassa venäläisten kanssa (Olaus Magnus)

Yksin yli Atlantin

 

Olavi Kivikosken Yksin yli Atlantin (Porvoo 1954) on klassinen meriseikkailukertomus ja selviytymistarina, joka jaksaa pitää lukijansa otteessaan loppuun saakka. Olavi Kivikoski purjehti Turquoise-veneellään 15.6.-23.10 1953 New Yorkin Harlemin pursiseuran laiturista Kemin sisäsatamaan. Vene oli kaksimoottorinen kuunari, jonka pituus oli 10 metriä, leveys 2.5 metriä ja painoa kajuutan lattian alla oli yhteensä 2500 kg. Kivikoski oli merimies, mutta kertoo olleensa purjehtijana harrastelija. Tämä ei täysin kyllä pitänyt paikkaansa, kun hän esimerkiksi kuvailee tarkasti veneensä purjeiden ja ajoankkurin käyttöä. 

Asennetta vaati myös se, että purjeveneen moottori hajosi jo alkumatkasta, ja 160 litran juomavedestä puolet valui hukkaan jo Amerikan rannikolla ollessa. Vettä hän sai sitten sadevedestä ja säilykkeistä, joita hänellä oli puolen vuoden varastot. Tarkkoja merikarttoja hänellä ei myöskään ollut, mutta sijaintinsa hän pystyi melko tarkasti määrittelemään sekstantin ja lokin avulla. Purjehdusreittiä hän joutui merivirtojen takia muuttamaan siten, että hän purjehti New Foundlandille saakka, ja siitä 50. leveyspiiriä pitkin Irlannin rannikolle, Doverin salmeen, Thamesin suistoon ja Den Halderin satamaan Hollannissa. Kielin kanavan kautta ja Ruotsin rannikkoa pitkin hän purjehti Kemiin saakka.

Parhaina päivinä Turquoise pystyi taittamaan yli 100 meripeninkulmaa, mutta paha myrsky yllätti purjehtijan kolme kertaa, jolloin vene piti ohjata piihin, jolloin purjeissa ei ollut vetoa ja ajoankkuri oli laskettu. Kivikosken kuvaamat myrskykokemukset saavat lukijankin vatsan kiertämään: Atlantilla hän oli hukkua veneineen, Irlannin rannikolla paiskautua rantakallioihin ja Hollannin rannikolla hänet pelastaa hukkumasta isompi alus, joka vetää purjehtijan satamaan turvaan. Thames suistossa Southend on Sean satamassa Kivikoski ei muista ottaa vuorovettä huomioon, ja hän herää mudassa makaavassa purjeveneessään.

Kivikoski piti säännöllistä lokikirjaa ja kirjoitti myös muita havaintojaan matkan aikana. Tyynen sään aikana hän kuuntelee radiota ja lukee kirjallisuutta, jota hän on ottanut paljon mukaansa. Ruokatalouttaan hän kuvaa seuraavasti:

BBC:n musiikkiohjelman säestyksellä hääräilen illallisen kimpussa. Ensin purkillinen kanakeittoa, tai oikeastaan vain riisilientä, jossa on hyvin pieni nokare kananlihaa. Lusikoin sen suoraan kattilasta, sillä astioiden pesu on minusta maailman vastenmielisintä hommaa. Sitten seuraa neljä kuoriperunaa, jotka kypsyvät painekattilassa nopeasti, yksi keskikokoinen mehukas sipuli, kylmää Spam-merkkistä säilykelihaa, maksapasteijaa, voita, kuivaa näkkileipää, tomaattisosetta, sinappia ja noin puoli litraa maitoa, joka on tehty maitojauheesta sadeveteen. Pääaterian jälkeen keitän kupin hyvin väkevää kahvia. Lisään sekaan sokeroitua kermaa, sokeria ja sakariinitabletin. Syön vielä palan näkkileipää, jonka päälle levitän vahvasti voita, vähän maapähkinäsosetta ja lopuksi oikeaa mansikkahilloa.

Kirjan merikuvaukset ovat kauniita, ja tuntuu kuin tekijä kävisi koko ajan vuoropuhelua luonnon kanssa. Tähän keskustelikumppanien joukkoon kuuluvat myös linnut, pyöriäiset, kalat ja valaat. Hollannissa, Saksassa ja Ruotsissa ollessaan tekijällä on monenlaisia seikkailuja virkavallan ja paikallisten ihmisten kanssa. Tuolloin Eurooppa oli todella toisenlainen kuin nykyinen. Kemissä Kivikoski saa sankarin vastaanoton, ja siellä hän kohtaa myös äitinsä, jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. 

Kirja oli mm. siksi innostava, etten ole koskaan purjehtinut, ja oli mielenkiintoista nähdä, kuinka hienosti Kivikoski selvisi varsin kiperistä paikoista. Se, että tartuin tähän teokseen, johtui myös siitä, että olen suurella ilolla lukenut Göran Schildtin purjehdusklassikot Toivematka ja Aurinkolaiva. Virolainen Ahto Valter purjehti 1930-luvulla useaan otteeseen veljensä kanssa Atlantin yli Tallinnasta New Yorkiin, ja omistautui myöhemmin Amerikassa tutkimusmatkailuun. Jaanis Valk on ohjannut tästä purjehtijasta mielenkiintoisen elokuvan Ahto.Unistuste jaht vuonna 2018.

Turquoise

Pikakuvia Raja-Karjalasta

Tshasouna

Ernst Lampén (myöh. Iso-Keisari) on vanhemman suomalaisen matkakirjallisuuden suuri nimi, joka teoksillaan halusi edistää mm. suomalaisten kotimaanmatkailua ja savolaisuuden tuntemusta. Hän toimi myös aktiivisena vapaa-ajattelijoissa, vaikka oli tosin Rantasalmen kirkkoherran poika. Lampénin penseys uskontoon ja erityisesti papistoon näkyy myös käsiteltävänä olevan teoksen näkemyksissä. Vuodelta 1922 peräisin oleva Lampénin teos Pikakuvia Raja-Karjalasta ei edusta hajanaisuutensa vuoksi kirjoittajansa parasta tuotantoa, mutta se antaa mielenkiintoisen kuvan Suomen Raja-Karjalan elämästä 1920-luvun alussa. Ehjempi teos on esim. Värmlannin matka vuodelta 1925, jossa tekijä kuvaa eloisasti retkeään Ruotsin suomalaismetsiin.

Kirjailija käy matkansa aikana Pitkärannassa, Salmissa, Suistamolla, Tolvajärvellä, Ägläjärvellä, Käkisalmessa, Hiitolassa ja Raudussa. Lampénilla oli käytössään ilmainen junalippu, joten hän esittelee teoksessaan myös sanoin ja kuvin Karjalan asemia, erityisen uuden Matkaselkä-Suojärvi -radan varrelta. Matkallaan hän seurustelee lähinnä upseerien ja rajaviranomaisten kanssa, mutta kirjan kansanelämän kuvaukset ovat oikein antoisia. Venäläisistä ei käytetä r-sanaa, mutta kovin korkea kuva tekijällä ei ole neuvostoelämästä ja syystäkin. Suomalaisilla oli valkoisen miehen taakka pitää yllä länsimaisen sivistyksen etuvartiota itärajalla.

Edellä jo mainitsin, ettei teos ole kovin yhtenäinen, ja osin sen fokus on outo, mutta kirjan parhaita ansioita ovat historialliset valokuvat kadonneesta maailmasta ja elävä rajakarjalaisen elämänmuodon kuvaus. Lampén tapasi aitoja runonlaulajia ja ihmisiä, jotka elivät vielä kuin luonnonlapset. Hänen sympatiansa ovat rajakarjalaisten puolella, ja hän pitää erityisesti luterilaisuuden vaikutusta suomalaiseen kulttuuriin kielteisenä. Hänen mukaansa kalevalaisen ihmisen eettinen maailma on kehittyneempi kuin kristittyjen.

Raamattu vaatii ihmistä kunnioittamaan isää ja äitiä, Kalevala taas äitiä rakastamaan ja muistelemaan. Raamattu lupaa menestystä sille, joka vanhempiaan kunnioittaa. Siis palkinnon. Kalevala pitää sitä siveellisenä velvollisuutena ilman palkan ja menestymisen toivoa. Mikä sisältää korkeamman kannan? ...Ja tällaisia korkeita siveellisiä ihanteita uhkuvia oppeja, tällaisia kauniisti lausutuita ajatuksia puhdasoppinen luterilainen kirkko tulella ja miekalla vainosi!

Lampén pitää Suomen kulttuurille siunauksena, että Raja-Karjala kuului Vanhaan Suomeen 1721–1812, jossa pakanalliset runot eivät herättäneet kauhua, kuten luterilaisessa Suomessa. Hän vertaa rajakarjaisia Viron setukaisiin, joiden vanhakantainen kulttuuri säilyi juuri ortodoksisuuden takia. Tähän näkemykseen voisi sanoa sitä sun tätä, mutten nyt lähde enempää retkeilemään sivistys- ja kirkkopolitiikan maisemiin (esim. saamelaisten vaiheet). Ortodoksisesta uskosta Lampén antaa sellaisen kuvan, että sekä papisto että kansa ovat tietämättömiä, taikauskoisia ja leväperäisiä, mutta kumpikin osapuoli tuntuu olevan tyytyväinen asiantilaan. Ortodokseja hän kiitää myös siitä, että Bysantin kristillisyys on antanut Kalevalaan aiheita.

Kreikanuskoinen pappi ei harmene aivojensa rasituksesta, vaan yksinomaan Jumalan armosta, sillä pitkäpartainen ja pitkätukkainen pooppi on todellakin arvokas ja juhlallinen olento.

Mielenkiintoisille poluille Lampén lähtee kuvatessaan rajakarjalaisia rakennuksia. Kreikkalaiskatolisia kirkkoja hän pitää aidosti itäisinä ja fallisina, mutta karjalaistalo on hänen mielestään goottilainen luomus, sukua Lyypekin ja Räävelin Hansa-ajan rakennuksille. Esikuvathan tulivat Novgorodista, joka taas oli Hansan äärimmäinen itäinen kaupunki. Karjalainen talo on kuin linna muureineen. Lampén ylistää karjalaistalon monia etuja ja toteaa, että kuinka paljon surkeampia törömökkejä tapaakaan monessa paikoin Suomea, jossa länsimainen kulttuurivaikutus on yksinomaan ollut vallalla. Kodit olivat myös aistikkaasti sisutettuja, tilavia ja valoisia, mutta kaikkein kaunein asia oli kuitenkin talojen asukkaiden vieraanvaraisuus. 

Varsin vaikuttava on kuvaus lukutaidottoman runonlaulaja Martta Bibinan kohtaamisesta. Erityisesti hänen esittämänsä ekstaattinen tanssi "Kangasta kutomassa" sai kirjoittajan veren hyytymään. Lampén löysi tanssissa yhtymäkohtia Saban kuningattaren, Salomonin ja Herodeksen hovien tansseihin sekä syyrialaisiin Adoniksen palvontamenoihin. Tanssi oli puhtaasti aasialainen ja ehdottomasti muinaista perua, Bibina tanssi Korkean veisun henkeen. 

Lampénilla on myös erikoisia ehdotuksia: koska rajakarjalaiset olivat vilkkaita kuin italialaiset, heitä täytyisi satamäärin lähettää Poriin ja porilaisia pitäisi lähettää saman verran Suojärvelle, jotta saataisiin hieman verenvaihdosta ja eloa suomalaisiin. Hän halusi myös tehdä Raja-Karjalasta luonnonsuojelureservaatin, johon sen asukkaatkin myös kuuluisivat. Karjalaisten tehtävänä olisi jatkaa arkaaista elämäntapaansa edelleen, jota muut suomalaiset tulisivat sitten ihastelemaan. Kirjailija toivoo myös junayhteyden jatkamista Aunukseen ja Vienaan (ja tietenkin näiden aluiden yhdistämistä Suomeen), koska ne ovat suomalaisten heimojen iankaikkisia asumusaloja. Kirja kiskoi lukijasta monet naurut, osa tahallisesti, osa ei. 

 

Suojärven tyttöjä

 

Tunnustuksen tuntumassa. Matkapäiväkirja Oberammergau, Ettal ja München 27.-28.4.2022

Oberammergaun Passionstheater

Matkamme viimeiset kohteet alkoivat lähestyä, ja mieli oli täynnä kaikkea koettua, kuultua ja nähtyä. Brixenistä ajoimme hienojen alppimaisemien halki Oberammergauhun, joka on tunnettu kärsimysnäytelmästään. Kristuksen elämän viittä viimeistä päivää on esitetty vuodesta 1633 kiitoksena siitä, että kaupunki tuolloin säästyi rutolta. Meillä oli mukava opas, joka itse esiintyy tämän vuoden passiossa. Kärsimysnäytelmä on kyläläisten oma projekti, jossa kaikki ovat mukana tavalla tai toisella, mm. esiintyvät miehet kasvattavat parran ja pitkän tukan. 

Saksassa kun ollaan, niin antisemitismiin liittyvät kysymykset ovat edelleenkin (valitettavasti) keskeisiä. Sodan jälkeen kärsimysnäytelmää syytettiin juutalaisvastaiseksi, ja käräjöintiä näytelmän tekstistä käytiin pitkään. Päädyttiin lopulta käsitykseen, etteivät juutalaiset olleet syyllisiä Jeesuksen kuolemaan. Nykyesityksessä on keskitytty Jeesuksen sanomaan: lähimmäisenrakkauteen ja henkilökohtaiseen uskonratkaisuun ja hyvä niin. Vihanpitoa on maailmassa ihan tarpeeksi, ja Raamattunsa lukeneet tietävät, ketkä ja miksi Jeesus tuomittiin. 

Pilatuksen talon Luftmalerei

Oberammergau on Luftkurort ja varsinainen turistirysä. Erityisen paljon on myytävänä taidokkaita pyhimysveistoksia ja muuta hengellistä oheistuotetta. Kylän talojen seinissä on kauniita, osin huvittaviakin maalauksia, ja koko paikka henkii viehättävää alppikylän flairia. Kahvilassa kahdet isot maitokahvit ja oivat sämpylät sai yhteensä kymmenellä eurolla. Myyjä pyyteli kovasti anteeksi, että oli joutunut nostamaan tuotteittensa hintoja maailmantilanteen vuoksi...

Ettalin luostari

Viimeinen yöpaikkamme oli Ettalissa. Ettalin benediktiiniluostari perustettiin vuonna 1330 Augsburgin ja Veronan välisen alppitien varrelle osin turvaamaan kaupankäyntiä, osin perustajansa Baijerin keisari Ludvigin muistoksi. Luostarin kirkko on ollut pyhiinvaelluskohteena, erityisenä kunnioituksen kohteena on nk. Ettalin madonnan patsas. Luostari menestyi hyvin, ja 1700-luvulla se sai nykyisen hienon rokokooasunsa. Vuonna 1803 Baijerin maallistamisprosessin yhteydessä kaikki katoliset luostarit lopetettiin, ja Ettal sai jatkaa toimintaansa vasta vuonna 1900.

Luostarialue on vaikuttava, koska siinä toimii esim. hotelli, panimo, tislaamo ja juustola. Luostarin kaupasta voi ostaa sen moninaisia tuotteita ja nähdä myös ilmieläviä munkkeja. Mielenkiintoista on myös se, että Dietrich Bonhoeffer työskenteli Ettalin luostarissa 1940–1941. Hän kirjoitti siellä teostaan Ethik. Luostarin munkit ottivat hänet suojelukseensa, koska Bonhoeffer oli paennut Berliinistä jouduttuaan natsien silmätikuksi. 

Ettal oli vaikuttava paikka, niin luontonsa kuin myös suurenmoisen kirkkonsa ansiosta. Luostarin kirkko, basilika, on maailmantason nähtävyys ja liikuttava todistus ihmisen pyrkimyksestä nousta itsensä yläpuolelle.

Vidi caelum apertum!

Bonhoefferin muistolaatta

Matkamme päättyi Müncheniin, vanhaan opiskelukaupunkiini. Käyn aina silloin tällöin katsomassa vanhoja paikkoja, yliopistoa, museoita, Englischer Gartenia, Dallmayrin kahvilaa... Moni asia on muuttunut 45 vuodessa, moni on ennallaan. München on aito suurkaupunki, jossa voi nauttia saksalaisen ja romaanisen kulttuurin sekoituksesta. Nyt oli ilo käydä restauroidussa Neitsyt Marian kirkossa eli Frauenkirchessä. Jouluna 1977 olin siellä messussa, jota johti silloin Münchenin ja Freisingin arkkipiispa Jospeh Ratzinger, myöhemmin paavi Benedictus XVI. Vettä on virrannut paljon Isarissa niistä ajoista.

Frauenkirchen goottilaista kauneutta

Pappisliiton opintomatka oli todella nimensä veroinen. Muuhun humputteluun kuin kirkolliseen ei juuri jäänyt aikaa. Edellisellä pappisliiton matkalla Roomaan kuuntelimme dominikaaniveli Gabrielin pitämää saarnaa, jossa hän sanoi, että opintomatka on Jumalan lahjan käyttämistä, koska sen tavoitteena on syvempi Jumalan tuntemus. Uskon, että tuo ajatus on tosi.

Suuret kiitokset matkan järjestäjälle, erityisesti teologiselle asiantuntijallemme Esko M. Laineelle, jonka oppinutta, visionääristä ja hauskaa opastusta saimme viikon päivät nauttia. Kiitos myös miellyttäville matkatovereille, jotka jakoivat parastaan matkan aikana. 

Tunnustuksen tuntumassa. Matkapäiväkirja 26.4.2022 Trento

Trenton tuomiokirkon ruusuikkuna

Bressanosta ajoimme Trentoon, kauniiseen Etelä-Tirolin kaupunkiin. Opastuksen suhteen meille tuli italialais-suomalainen kohtaanto-ongelma, mutta runsaasti saimme kuitenkin nauttia kaupungin rikkauksista.

Luterilainen sydän saa rytmihäiriön, kun tulee puhe Trenton kirkolliskokouksesta, Tridentinumista, ja se veisaa vuoden 1701 virsikirjan hengessä Ruomi röykkiä, kuink´ kätes käy nyt? Kun olet elän´ tuiki tuiman/ Kaikkein ylits´korkias´korottanut/ Sen pahan paavin, julki julman. 1700-luvun virsikirjassa oli virsiä, jotka kuuluivat osioon Antichristuksesta. Tällä hetkellä on onneksi toivonpilkettä myös Rooman suunnalla.

Trenton konsiili pidettiin Trenton tuomiokirkossa

Duomo

Trenton konsiili pidettiin 1545–1563 uskonpuhdistuksen jälkimainingeissa: Kaarle V ajoi katolisen kirkon sisäistä uudistusta, mutta paavi Paavali III halusi ainoastaan tuomita Saksan reformaation. Kyseessä oli siis osa vastauskonpuhdistusta. Meillä ortodoksit saavat näppylöitä uskonpuhdistus-sanasta, eikä sitä siksi käytetä ainakaan missään virallisissa yhteyksissä, koska se on heille vipua eli vihapuhetta. Meillä saa avoimesti pilkata vain luterilaisia. Trenton konsiilin hedelmä oli kuitenkin katolisen kirkon synty, koska idän kirkko ei pitänyt konsiilia ekumeenisena ja luterilaiset eivät myöskään olleet mukana.

Buonconsiglion linnan kattopuutarhaa

Trenton konsiilin päätöksiä olivat mm. näkemys, että kirkon traditio on tasavertainen Raamatun kanssa (sola scriptura -periaatteen hylkääminen), latinankielinen Vulgata on ainoa hyväksytty Raamattu kirkossa (kansankielisen Raamatun hylkääminen), Neitsyt Maria on vapaa perisynnistä (voi tätä harhaa!), ihmisellä on vapaa tahto (tämä taas on akvinolaista harhaa), jolla hän voi päättää vanhurskauttamisestaan, sakramentteja on seitsemän (tässä taas katolinen traditio jyllää Raamatun kustannuksella), ehtoollisessa vallitsee reaalipreesens  ja se on ennen muuta messu-uhri. On olemassa kiirastuli, pyhimyksiä tulee palvoa, ja kirkolla on oikeus jakaa aneita... Näillä konsiilin neuvoilla katolista kansaa pidettiin taikauskossa ja lukutaidottomana seuraavat 400 vuotta. Eikö tässä jo sydänjuuret värähdä? Tästä osoitteesta saat lisää ekumeenista ajattelunaihetta vuoden 1701 virsikirjan hengessä.

Trento on muuten hyvin viehättävä kaupunki, jossa voi vielä aistia Itävalta-Unkarin keisarikunnan kadonnutta tunnelmaa. Kaupungin keskusta on täynnä aatelissukujen kaupunkiresidenssejä, useat niistä on koristeltu ulkoseinien freskoilla, kadut on päällystetty ruusunpunaisella hiekkakivellä, ja koko kaupunki hohtaa vielä rahan ja vallan sammuvaa iltaruskoa. Trento on siis ehdoton retkikohde vanhan eurooppalaisen historian ystäville ja muille romanttisille sieluille.

Trentolainen kaupunkipalatsi

Buonconsiglion linnassa on nykyään museo, mutta Trenton konsiilin väki käyskenteli sen kolmessa puutarhassa, laatiessaan suunnitelmia katolisen kirkon uudistamiseksi ja luterilaisten pään menoksi. Museoon kannattaa poiketa katsomaan mm. muumioitua krokotiilinpoikasta ja kultareunaista sandaalia 4000 vuoden takaa. Erityisen vaikuttava on Cortile dei leoni, loggioiden ympäröimä kattopuutarha. Consiglion kattomaalaukset ovat monitulkintaiset ja ovat saattaneet johtaa prelaattien ajatukset myös lihallisempaan suuntaan.

Maailma synnis´ iloitsee/ Ja hekumasa leikitsee...

Aivan lähellä Buonconsiglion linna on Parco di Venezia, jossa on jättiläismäinen Alcide de Gasperille omistettu muistomerkki. Kuka ihmeen Gasperi? Hän oli monikertainen ministeri ja hänen johdollaan Italiaa demokratisoitiin ja vietiin Natoon sodan jälkeen. Veistosryhmää katsellessaan voisi luulla olevansa Moskovan Kansantalouden saavutusten näyttelyssä.

Isä ja aasi hoitelevat Italian taloutta

Tunnustuksen tuntumassa. Matkapäiväkirja 25.4.2022 Brixen

 

Katunäkymä Brixenistä

Etelä-Tirolin viehätys perustuu kauniin luonnon lisäksi rikkaaseen kulttuurien sekoitukseen, vertauskohtina voisivat olla sellaiset kaupungit kuin Trieste, Brno/Brünn tai Lviv/Lemberg. Tuntuu kuin italialaisen ja saksalaisen kulttuurin parhaat puolet yhtyisivät Brixenin piispankaupungissa. Matkustimme sinne Brennersolan kautta, jota pitkin jo roomalaiset aikoinaan kulkivat. Brixen on pieni kaupunki, mutta kokoonsa nähden sen kirkolliset nähtävyydet ovat merkittävät.

Brixenin tuomiokirkko on pyhitetty Neitsyt Marian taivaaseenastumiselle ja Pyhälle Cassianukselle. Cassianus oli alueen ensimmäisiä piispoja, jonka tehtävänä oli Baijerin käännyttäminen. Hän toimi myös opettajana, mutta hänen pakanalliset oppilaansa tappoivat tämän rihvelikynillään kiduttaen, jolloin Cassianuksesta tuli marttyyri. Meno oli siis vähän kuin Maon Kiinassa, jossa oppilaat listivät taantumuksellisia opettajiaan. Cassianuksen attribuutti on rihvelikynä. 

Kirkko on ollut alun perin romaaninen, mutta 1700-luvulla se sai nykyisen barokkiasunsa. Ehkä merkittävin henkilö kirkon historiassa on ollut Nicolaus Cusanus, joka toimi Brixenin piispana 14 vuotta. Cusanus oli merkittävä ajattelija ja monessa asiassa aikaansa edellä. Hänen ajatteluaan eivät kahlinneet skolastiset näkemykset, ja hän esitti jo ennen Kopernikusta, että maa on pyöreä. Cusanus halusi myös jälleen yhdistää suuren skisman jakaman kirkon, hän halusi uudistaa kirkon sisäisiä käytänteitä ja taisteli humanismin ja vapauden puolesta. Cusanuksen tunnetuin näkemys lienee se, että Jumala oli coincidentia oppositorum, vastakohtaisuuksien yhteenliittymä. Giordano Bruno kutsui Cusanusta jumalaiseksi tämän tuoreen ja ennakkoluulottoman luonnontieteellisen ajattelun vuoksi. Cusanuksen syntymäkoti löytyy Kuesin kaupungista Moselin varrelta.   

Brixenin tuomiokirkko

Brixenin tuomiokirkon vieressä on hiippakuntamuseo Hofburg. Museon kirkkotaiteen teokset ovat ainutlaatuisia, ja esim. keskiaikaisten puuveistosten maalipinnat hohtavat kuin ne olisi maalattu juuri äsken. Museossa oli myös hieno seimiosasto. Oli sääli, ettei meillä ollut enempää aikaa perehtyä näihin kokoelmiin. Kaiken kauniin ja henkeä syvästi liikuttavan keskeltä silmiin iski samettisessa kotelossa oleva kultainen fistula, imupilli, jolla paavi ollessaan selebranttina (missa papalis) nauttii ehtoollisviinin.

Päivä oli ollut monella tapaa vaikuttava: alppimaisemat, saapuminen Italiaan, kaunis barokkikaupunki ja sen vaikuttavat taideaarteet.  

 

Hiippakuntamuseon sisiäpihaa

Fistula