Kär i Stockholm

 

Tukholmattaria Bernsissä

Kampintorin antikvariaatista löytyi Henrik Tikkasen "Kär i Stockholm" syntymävuodeltani 1955. Joskus kirjat huutavat, että "ota minut", ja tämä oli juuri sellainen kirja suolaisesta hinnastaan huolimatta. Kirjan paperi oli kermankeltaista, paksua, ja valoa vasten näki vesileimarasterin. Kirjan takakannessa oli aitoa miesnäkökulmaa: "Naturligtivis känner jag inte Stockholm. Stockholm är som en kvinna och när känner man en kvinna?" Tikkanen osaa hienosti kuvata naisia: kaikki näyttävät sielukkailta ja herkiltä. Hän kuvaa myös kirjassa pieniä, viattomia lemmenleikkejä tukholmattarien kanssa. 

Tikkanen on viivan mestari. Piirustuksista tulee vuosikymmen henki läpi, mutta niissä on myös jotain perin klassista ja ikuista, ja viivankäyttö tuo väistämättä mieleen Rembrandtin. Kirjan piirustukset ja pienet kertomukset etenevät kumpikin omaa rataansa, ja lukija tuntee ikään kuin olisi Tikkasen seuralaisena kaupunkiretkillä. Hän tapaa monenkirjavaa väkeä, joka ei istuisi nykyruotsalaisten pirtaan, siksi eksentrisiä he ovat. Ruotsi ei vielä tuolloin ollut lagom.

Tikkasen Tukholma on monin paikoin kadonnut, raitiovaunut eivät enää kulje kantakaupungilla, kokonaisia kortteleita on raivattu pois eikä Strömmenillä kalastajat enää pyydä saalista haaveillaan. Kaupungista välittyy piirustusten kautta intiimi ja hienostunut kuva. Toisaalta hän on vieras köyhästä maasta, ja tukholmalaiset osaavat kyllä näyttää hänelle kaapin paikan. Hauska oli kertomus ruokailusta ravintolassa, jossa hän tilasi annoksen paistettuja kantarelleja, eikä hänelle tuotu niiden kanssa perunoita. Pitkän pyytelyn ja anelun jälkeen hänelle ilmoitettiin, ettei meillä ole tapana syödä sieniä perunoiden kanssa. 

Luin nuorukaisena Tikkasen osoitesarjan ja ihmettelin, miksi noin sivistyneet ihmiset elävät niin karkeasti ja alkeellisesti. Ehkäpä kirjat pitäisi ottaa uudelleen luentaan, kun elämä on ehtinyt jo enemmän kaulia. Henrik Tikkasen isoisä oli merkittävä taidehistorioitsija J.J. Tikkanen. Syksyllä luin tämän teoksen Zwei Gebärden mit dem Zeigefinger, jossa hän kuvaa, miten etusormen asennoilla on länsimaisessa taiteessa kuvattu mitä moninaisimpia asioita. Ehdottoman hieno kirja. Seuraavana on lukulistalla hänen teoksensa Die Beinstellungen in der Kunstgeschichte, jossa syvennytään mm. kontraposton maailmaan. Kaikkea hengen runsautta on niin paljon, eikä eläissään ehdi kuin lipaista...

Vasagatan

Kansainvälisenä naistenpäivänä

 

Tänä aamuna luin Meduza-lehdessä olleen tilaston naisten asemasta Venäjällä. Siellä naiset ansaitsevat 27 % vähemmän kuin miehet, he tekevät 75 % kotitöistä, joka kuudetta naista Venäjällä on ahdisteltu sukupuolisesti (vain puolet ahdistelluista teki siitä ilmoituksen), neljännes venäläisistä on sitä mieltä, etteivät naiset selviydy johtotehtävistä ja 71 % venäläisistä ajattelee, että naisen tärkein tehtävä on olla äiti ja hyvä emäntä. Maan lainsäädäntö on myös legitimoinut perheväkivallan. Näillä eväillä kannattaa viettää naistenpäivää kerran vuodessa. 

Minulle ja monelle muullekin naistenpäivä on ollut kommunistinen neuvostojuhlapäivä, jolla naisia on maalitettu ja pönkitetty sukupuolisia ennakkoluuloja. Edistykselliset venäläiset haluaisivatkin jo lopettaa tämän päivän vieton ja keskittyä enemminkin sukupuolten tasa-arvoisuuden edistämiseen. Meillä Suomessa naistenpäivää ei problematisoida millään tavalla. 

Laitan tähän vanhan postauksen (2017) meidän opetushallituksemme oudosta tavasta herkistää suomalaisia nuoria naisasiakysymyksissä.

Kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille on jaettu Adichien pamfletti Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Luin kirjan, joka asiallisesti taustoitti feminististä maailmankuvaa nigerialaisista lähtökohdista käsin. Kirjassa ei ollut mitään, mitä en antaisi lasten lukea, mutta pelkoni on kahtalainen: se on omiaan lisäämään ennakkoluuloja, ja se tuntuu olevan osa jotain opetusministeriön indoktrinaatio-ohjelmaa, jonka lievempiä muotoja ovat mm. ilmiöpohjaisuus, sukupuolettomuus, ohjelmointi ja ruotsinopetuksen varhentaminen. Minä en jakaisi kirjaa koululaisille. Sen sijaan kyllä luettaisin lukiolaisille Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen, joka on syvällinen ja järkyttävä kuvaus Nigerian 1960-luvun elämästä. Luettuani tuon kirjan, katsoin Afrikkaa uusin silmin, aivan samoin kuin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa avasivat näkemään Afganistanin kulttuurin moninaisuuden.

Jos olisin eettinen relativisti, voisin vain nyökytellen hyväksyä naisten kohtelun Nigeriassa: sehän on heidän kulttuurinsa, ja naiset ovat kasvaneet tuossa viitekehyksessä, jossa heillä on statistin rooli. Jokainen kulttuuri eläköön tavallaan, ja meillä eurooppalaisilla varsinkaan ei ole mitään opetettavaa tai sanottavaa afrikkalaisille, joita olemme työksemme sortaneet ja alistaneet. Tosin esim. Tulva-lehdessä kerrottiin, että 99 % Egyptin naisista kokee jatkuvasti seksuaalista ahdistelua: eikö tällöin tuollainen asenne naisiin ole osa tuota kulttuuria? Ovathan myös äidit kasvattaneet sekä tytöt että pojat. 

Kirjaa lukiessa saa kuvan, että katselee jotakin villien touhua ja salaa säälii heitä. Tämä ei kai liene ollut tarkoitus. Minä en oppinut tätä kirjaa lukemalla mitään. Kristillisessä ja demokraattisessa Suomessa minua ovat kasvattaneet hienot itsenäiset naiset äidistä ja opettajista vaimoon ja tyttäriin, eikä minulle tulisi mieleenikään pitää heitä itseäni heikompina astioina. Tämän ymmärtämiseksi tuota kirjaa ei tarvita - hukkaan heitettyä rahaa, jota olisi voinut käyttää muuhun opetuksen kehittämiseen. Ehkäpä kirja oli alunperin tarkoitettu meidän koulujemme somalipojille, mutta häveliäisyyssyistä se jaettiin kaikille. Kenpä tietäis sen...

Minua arveluttaa myös indoktrinaatio: miksi meidän pitäisi olla feministejä? En puhu naisopettajista enkä naislääkäreistä, koska naiseus on vain osa heidän identiteettiään. Naiseus ei tee heistä parempia tai huonompia ihmisiä tai ammattilaisia. Feminismillä on paha kaiku: ikävimmillään se edustaa miesvihaa ja vääristää naiskuvaa. 

Kun tälle lasten indoktrinoinnin tielle on lähdetty, löytyy lisää aktuelleja aiheita ja varmaankin aiheisiin sopivaa kirjallisuutta. Seuraava kirjanen jaetaan kasvissyönnistä, koska hyvä ihminen syö kasveja ja paha lihaa. Sitten on vuorossa eutanasia: on niin ihana päättää kaikista omista jutuista, kuten omasta elämästään. Sitten voisi jakaa vielä lapsille pirteän Tom of Finland -voimisteluoppaan: pojat ovat poikia... 

Kuidas ma tähistasin Eesti iseseisvuspäeva

Emakeeleausammas Kadrina kooli kõrval 

Ma alustasin Eesti iseseisvuspäeva pidamist juba eelmisel päeval sõirategemisega. Minu köögi laual oli liiter piima, pool kilo kohupiima (ma võtsin vadakukohupiima, sest ma kahjuks ei käinud Eesti poes), võid, muna, soola ja karulauku. Ma kuumutasin piima keemiseni, lisasin kohupiima ja ootasin kuni vadak eraldub. Pärast seda ma kallasin juustu marliga vooderdatud sõelale nõrguma. Ma sulatasin või potis ja lisasin selle juustusse ja segasin, kuni moodustus ühtlane mass. Pärast seda ma segasin lahtiklopitud munad, soola ja karulauku ja kallasin need segusse, mida ma veel kuumutasin. Lõpuks ma panin segu sõelale ja külmikusse. Vadakust ma küpsetasin leiva, selle ma õnnistasin kolme sõrmega, nagu on Eestis kombeks. Küpsetades ma kuulasin ja laulasin Uno Loopi laulusid: 

Ma nüüd tean ja tean,

kuid märtsis algas mai,

sest seda tunda võin.

Ta käe tusupilve poole

tõstis vaid, tõstis vaid.

ja sirel õide lõi.

Sõir on Eestis traditsiooniline koduselt valmistatud piimatoit, varem eriti Võrumaal ja Setomaal. Ma usun, et köömnete kasutamine on saksa mõju. Sõira tehti kindlasti nelipühadeks ja jaanipäevaks. Kevadel ja sügisel oli maarahval palju piimatoite ja tollal valmistati palju sõira. Näiteks sügisel kuivatatud sõir püsis isegi jõuludeni. Eesti Rahvakultuuri Keskuse veebilehel kirjutatakse, et “sõira tegemine on isegi ausse tõusnud” ja see on hea areng. Siin on minu sõir:

Õhtul ma kuulasin raadiost saadet “Eesti õhtu”. Toimetaja Olli Haapakangas küsitles Tapio Mäkeläineni, ja raadiokuulajad saatsid omad eesti jutud. Palju räägiti ka Tallinna laulupeost. Tihti oli juttusid nõukogude ajalt. Juttude ühine nimetaja oli soomlaste truu kiindumus Eesti rahva vastu ja see, et kõigil oli palju heatahtlikke mälestusi Eestist ja eestlastest. Raadiosaate muusika oli natuke omapärane, eriti soome muusika. Õnneks Georg Ots laulis “Saaremaa valssi”.  

Iseseisvuspäeva ma alustasin Marie Underi luuletusega. “Unetuma laul” on suurepärane töö: 

Musti varje ümber uste,

Künnilt aetataks´ koju härgi,

Süüaks´, juuakse ja pea

Magajaid kõik majad täis.

Magab isand, ori, veis.

Mina aga, ma ei maga…

Luuletaja ei oska magada: kõik magavad välja arvatud tema. Luuletaja vaatleb inimeste elu, ja öösel ta näeb timukat, koera, vaimu ja ta hüüab: “Kuhugille, kuhugille, ma ei mahu!” Unetuse probleemi ja elu ahistuse ainus lahendus on surm: “Valla mulla jäätand luugi ulataksin. Alla oma elu. Ega taha vaadata ei pruugi.” Underi keel on rikas aga raske ja tema sõnakujundid on mitmekihilised. Ma jätkasin veel minu kirjandushommikut lugedes Oskar Lutsu “Kevadet”. Arno, Teele, Toots, Lible, Kiir, Tõnisson, õpetaja Laur, Imelik…. Kas nad on eestlaste põhitüüpid? Minu lemmik on Tõnisson.  

Ma kuulasin seejärel Kersti Kaljulaidi kõnet, mis oli hea ja liigutav. Kõne oli pikk aga sisukas. Kaljulaid rääkis, et Eesti võiks olla tulevikus hooliv, korruptsioonivaba ja enesekindel. Ta rääkis ka, et “väikerahvana vajame me alati kinnitust, et eesti keel, kultuur ja komberuum on kaitstud.” Kõnes ta tsiteeris ka Juhan Liivi ja Andres Ehini luuletusi. President käsitles Eesti probleeme, näiteks koroonat ja korruptsiooni, aga julgustas samal ajal Eesti rahvast. Kaljulaid on harjunud esinema ja kõne oli julgustav ja omapärane. Soomlasest presidendi rahvarõivas tundub imelik, aga eesti traditsioon on erinev.

Ma kuulasin veel “Naisi köögis” (“Eesti sünnipäevalaul”): laul oli tore ja positiivne: Eestis on nüüd hea elada ja eestlased töötavad üks kõigi ja kõik ühe eest. Lisaks laulus oli viitamine Lutsu “Kevadesse”! 

Ma võtsin Eesti iseseisvuspäeva tänavu tõsiselt, sest minu eesti õpetaja Maiu andis meile koduse töö: “Pea pidu!”. Ma värbasin ka minu abikaasa ja lapsed tähistama seda minuga (rahvaharidustöö!) ja pidasin ettekanded sõirast ja Eesti kirjandusest. Head Eesti iseseisvuspäeva: elagu Eesti!

  

Minu eesti iseseisvuslaud: suupisted musta leiva, sõira, hapukurgi ja suitsuräimedega, seljanka köögiviljaga ja naps “Viru Valget”. Ma ostsin ka eesti hapukurgid, nam! “Jänks” kohukest poes kahjuks ei olnud...

Rapu-lehtikaalipasta

Italian voi tuoda pöytäänsä tämän gremolatamuunnoksen avulla. Ruoka on helppo, herkullinen ja vie välimerellisiin tunnelmiin. 

Mignons Gesang „Kennst du das Land?“

Johann Wolfgang von Goethe

Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn,

Im dunklen Laub die Gold-Orangen glühn,

Ein sanfter Wind vom blauen Himmel weht,

Die Myrte still und hoch der Lorbeer steht,

Kennst du es wohl?

Dahin! Dahin

Möcht’ ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn.

Kennst du das Haus? Auf Säulen ruht sein Dach,

Es glänzt der Saal, es schimmert das Gemach,

Und Mamorbilder stehn und sehn mich an:

Was hat man dir, du armes Kind, getan?

Kennst du es wohl?

Dahin! Dahin

Möcht’ ich mit dir, o mein Beschützer, ziehn.

Kennst du den Berg und seinen Wolkensteg?

Das Maultier sucht im Nebel seinen Weg;

In Höhlen wohnt der Drachen alte Brut;

Es stürzt der Fels und über ihn die Flut,

Kennst du ihn wohl?

Dahin! Dahin

Geht unser Weg! o Vater, lass uns ziehn!

Kuullota pari hienoksi leikattua sipulia ja muutama valkosipulinkynsi öljyssä. Lisää reilu kourallinen hienonnettua pakastelehtikaalia (tai viisi, kuusi  tuoretta, riivittyä lehtikaalinvartta) sipuleiden joukkoon ja kypsennä. Raasta pestyn sitruunan kuori ja purista siitä mehut, jonka jälkeen lisäät ne seokseen. Lopuksi laita vielä joukkoon lyhyesti lämpiämään pussillinen pakastekatkarapuja. Lisää suolaa ja pippuria makusi mukaan. Pieni tujaus kuivaa vermuttia tai valkoviiniä sopii myös mukaan. Keitä leveää nauhapastaa (pappardelle) ja kaada seos kypsän pastan päälle. 

Sitten kannattaa avata viinipullo, kuunnella Tito Schipan Una furtiva lagrima ja haaveilla Rooman pinjojen suhinasta...

Yhden kesän akvarellit

 

Albina Kausi Matilden roolissa (kuva: Kino-teatr-ru)

Luin Lilli Prometin novellin Yhden kesän akvarellit ja katsoin samannimisen neuvosto-virolaisen tv-filmin vuodelta 1966, jonka oli ohjannut Virve Aruoja. Novelli löytyi Neuvostoliitossa painetusta kokoelmasta Kamelinsilmä. Neuvostokirjailijoiden kertomuksia (1974). Kokoelmasta on aikaisemmin postannut Ketjukolaaja. Novellin on kääntänyt Raija-Liisa Pöllä, joka toimi Neuvostoliitossa Progress-kustantamon kääntäjänä. Koska novelli ja filmi ovat miltei yksi yhteen, kerron tässä nyt filmistä, joka on monella tapaa hieno teos.

Pieneen virolaiseen merenrantakylään (filmi oli kuvattu Käsmussa) saapuu kesäksi taideopiskelija Luigi Toomapoeg maalaamaan akvarelleja. Majapaikakseen hän saa huoneen merenrantahuvilasta, jonka emäntänä on vanha Matilde. Luigi tutustuu myös nuoreen ja iloiseen Heidiin, jonka kanssa hän kävelee merenrannalla, käy kerran elokuvissa ja kylässä Heidin sukulaisten luona. Parin välille syntyy pientä lemmenleikkiä.

Kertomuksen ytimen muodostaa Matilden tarina, joka vähitellen avautuu hänen ja Luigin keskusteluissa. Käy ilmi, ettei talo alun perin olekaan ollut Matilden, vaan perheen, joka pakeni Virosta ulkomaille. Matilde oli ollut tuon perheen palvelijatar. Sodan jälkeen hän oli ottanut tehtäväkseen talon ylläpidon, ja odotti, että isäntäväki saapuisi takaisin, kun "ajat tulevat paremmiksi". Matilde vaihtoi viikoittain liinat olohuoneessa ja pyyhki vanhoista valokuvista pölyt. Kylän väki ei laittanut yleensä ovia lukkoon, mutta Matilde teki niin, koska piti huolta vieraan omaisuudesta. 

Matilde pyytää Luigin kanssaan kirkkoon, ja tämä lähteekin mukaan, tosin vain katsellakseen kirkon taideaarteita. Jumalanpalvelukseen hän ei mene, vaan odottaa Matildea kirkkoaidan vieressä. Kun palvelus loppuu, kysyy Luigi, että mitä pastori sanoi. Pastori oli sanonut, että uskon pitäisi olla kuin röntgensäde, joka menee ihmisen läpi. Tämä oli Matildelle outoa oppia, ja hän muistelee, kuinka ennen vanhaan pastorit olivat puhuneet, että Jumala katsoo ihmisen sieluun.

Kotiin kävellessään Matilde kertoo, kuinka menetti rakkaansa toiselle, eikä sitten löytänyt enää uutta. Myös yhteyden ystäväänsä (Heidin isoäiti) hän oli vuosien saatossa menettänyt. Matilden elämän keskiössä olivat menetykset ja menneessä eläminen. Tämä hermostuttaa nuorta miestä. Hän maalaa emännästään akvarellin, ja Matilden kysyessä, mikä sen nimeksi tulee, vastaa Luigi että "epäjumalan palvelija". Tämä loukkaa kovasti vanhaa naista ja hiukan myöhemmin hän sanoo, ettei Luigi ymmärrä hänen yksinkertaista sieluaan. Lopuksi kuitenkin he sopivat keskenään ristiriitansa, taulun nimeksi pannaan "Matilde-entinen kalastaja", ja Luigi lupaa tulla seuraavana kesänä uudestaan Matilden luo. Kertomus päättyy siihen, kun Luigi ja Heidi lähtevät jatkamaan opintojaan kaupunkiin, ja Matilde löytää jälleen yhteyden vanhaan ystävättäreensä.

Novellissa on yllättävää neuvostoelämän kritiikkiä, itsenäisyydenaika esitetään positiivisena, ja myös kirkosta annetaan kuva, että se edustaa pysyviä arvoja. Filmin ilmapiiri on sekä optimistinen että surumielinen. Erityisen hienoa näyttelijäntyötä tekee Albina Kausi Matildena. Kausi lopetti näyttelemisen 1940-luvun lopussa, mutta tämä filmi teki hänestä Virossa kulttihahmon 1960-luvulla. Suoritus on vähän vastaava kuin Siiri Angerkosken viimeinen rooli "Aliisassa". Liikuttavaa oli myös se, että elokuva toi mieleen oman lapsuudenajan kesäisin maalla: samankaltainen pukeutuminen, asuntojen sisustukset ja filmi-illat seurojentalolla.

Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa tuotettiin paljon hienoa kulttuuria, jota ei sovi makuloida tai asettaa yhteen muottiin. Tämä Aruojan filmi on yksi osoitus siitä hienovaraisesta kertomistavasta, jonka pienistä vihjeistä avautuu suurempi metafyysinen ja historiallinen maailma. Jos teema kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti lukea Ketjukolaajan Leningrad-Ost-Berlin -haaste. Itse pidän yhtenä neuvostokulttuurin helmenä Paradžanovin filmiä Granaattiomenan väri.

Ühe suve akvarellid

 

Väljendusrikas ja peen Albina Kausi (Kuva: kino-teatr.ru)

Ma vaatasin filmi “Ühe suve akvarellid”, mis on 1966. aasta Eesti telemängufilm. Filmi režissöör on Virve Aruoja. Film põhineb Lilli Prometi samanimelise jutustuse ainetel (Looming 1959, 11). Filmis on Veljo Tormise oivaline muusika ja see on filmitud Käsmu külas. Minu arust see film on õige pärl: filmi süžee on lihtne, aga siin jutustatakse palju ja ollakse vait paljust. Filmi näitlejad on ka suurepärased. Käsmu kivirannad on ka luulelised. Vaadates seda filmi tuli mulle meelde, et minu lapsepõlves elu Soomes maal oli natuke sarnane (inimeste riided, palju lapsi, kino seltsimajas ja Matilde elutuba). 

Noor kunstitudeng Luigi Toomapoeg (Aarne Üksküla) läheb suvel maale, mere kaldale ja elab seal üürilisena mereäärses majas, kus majapidajanna on vana Matilde (Albina Kausi). Matilde maja kuulus perele, kes põgenes Eestist välismaale. Kohe alguses Luigi kohtub Heidiga (Helgi Ilo), kes on väga erk ja kergelt pirtsakas tütarlaps. Kesa jooksul nende vahel algas väike romaan. Küla meeleolu on kuin Curly Stringsi laulus “Kauges külas”: seal elavad vanaemad ja vanaisad, on nõmmeliivatee ja rannas on võrku paikav papi. Erinevus nüüdisajast on ainult see, et tollal külas elab palju lapsi ja tööealisi. 

Filmi sündmustik on vähene: Luigi käib ühe korra kinos Heidiga, kord kirikus Matildega ja kord ta külastab naabri Juulat (Katrin Välbe), kes on Matilde endine sõbranna. Kinos näidatakse tobedat ameerika filmi vene tekstidega, aga tehnika ei toimi ja esitus katkeb. Matilde kutsub Luigit kirikusse jumalateenistusse temaga. Matilde paneb selga kirikuriided (eestiaegne pluus ja must siidsall). Kirikus istutakse vanamoeliselt: mehed paremal pool, naised vasakul. Luigi imetleb kirikukunsti, aga ta ei taha kuulata kirikuhärra jutlust. Kiriku järele küsib Luigi, et mis pastor jutlustas. Matilde vastab, et ta rääkis midagi röntgenist, et usk peab inimeste hinge läbi valgustama nagu röntgen. Aga see ei läinud südamesse.  Matilda ei sellest aru saanud ja sedastab, et varem kirikhärrad rääkisid ikka ainult Jumalast, et Jumal vaatab inimese hinge, aga nüüd vaatab ainult röntgen. Kõik on siin maailmas teiseks läinud. Samal ajal Matilde räägib omast elust, minevikust ja armastatust, kes ta kaotas. 

Stseen kiriku ees on oivaline, sest see avab vaate Matilde sisemise maailmasse, tema elujärkudesse ja usu seisundisse Nõukogude Eestis. Matilde väljendusrikas nägu ja tema vaimne kohalolek kirikupingil on liigutav. Pole siin tarvis jutlusi: näitleja nägu ütleb kõike. Jumalateenistus kujutatakse ilusasti, just kui see oleks stseen kaotadust eesti aegsest elust. Ainult nüüdisaegne kirikhärra on negatiivne, sest ta on rutuline, paks ja ei tervita koguduse liikmeid. 

Vestlused on filmi südamik. Heidi narritab Luigit ja nende vahel hõljub meeleline mäng: “mis on sügavam, mina või meri?” küsis Heidi. Heidi on veel laps, kelles on ärganud naisus. Luigi on korrektne ja mängib Heidi reeglite järgi: nad suudlevad, lobisevad ja jalutavad mere rannas käsikäes - ei enam. Filmi vaataja käsitab, et see on ühe suve romaan. Vestlused Matildega on filmi kõige parem and. Minetamine on olnud oluline asi Matilde elus. Ta elab talus, mille pererahvas on põgenenud. Talus on kõik säilinud täiesti endisena ja Matilde austab seda. Ta usub, et pererahvas veel tuleb tagasi, kui tulevad teised ajad. Matilde on kaotanud oma kalli ja ka sõbranna Juulat. Isegi kui tema eestiaegne elu oli vilets, tema õige elu oli seal. Luigi maalib Matildest pildi, ja kui Matilde küsis, “mis nime te mu pildile panete”, ütleb Luigi et see on  “Väärjumalate kummardaja”. Luigi ei saa aru vanast inimesest, kes elab minevikus ja solvab teda. Matilde ütleb, et “minu lihtsat hinge sa ei mõista”. Filmi lõpus nad ometi ära lepivad.  

Oli väga huvitav tutvuda filmi näitlejatega. Albina Kausi on filmi absoluutne täht. Kui Matilde räägib Toomapojale, et varem naised kirikus nutsid, kui kirikuõpetajad jutlustasid, nii ma nutsin vaadates tema näitlemist. Albina Kausi töötas näitlejana alates 1921 kuni 1949. Ta abikaasa oli Albert Üksip, tuntud näitleja ja botaanik. Matilde kuju on rikas ja sügav, ja vaataja tajub, et tema räägib südamest. Vikipeedias kirjutatakse, et Kausi “muutus kuuekümnendatel aastatel kultusstaariks peaosaga telefilmides "Ühe suve akvarellid". See oli kui Soomes Siiri Angerkosega, kelle suurim roll oli tema viimses telemängufilmis “Aliisa”. 

Aarne Üksküla oli tuntud näitleja ja kultuuritegelane. Tema abikaasad ja lapsed on kõik näitlejad. Filmis ta on uhke nõukogude noormees, kes kasvab suve jooksul inimesena. Kohtumine Matildega on talle määrav kogemus. Helgi Ilo on töötanud näitlejana, diktorina ja personalijuhina. Films ta on tüüpiline ingénue-kuju, ilus ja väheke naiivne. Katrin Välbe sügav hääl oli mõjukas ja tema kuju on loodusväe sarnane. Kui Matilde ja Juula filmi ja jutustuse lõpus saadavad noored bussile ja “sinine buss kadus kurvi”...”ning mõlemad olid nii häbelikud ja elevil, nagu öelnuksid nad teineteisele midagi eriti hella, mis pole loodud kõrvaliste inimeste kõrvadele”. 

Kuva: elisa.ee

Mõned faktid, millega Eesti ja Soome inimesed Euroopas silma paistavad

 

Lühike jalg Tallinnas

Kas eesti mees on õrnem sugu?

Kui Eestis on 100 mehe kohta 190 naist, elab Euroopa Liidus 105 naist mehe kohta. See vahe on väga suur, siis kui teatakse, et 18-aastaste noorte hulgas on olukord veel vastupidine. Me teame küll, et naised elavad keskmiselt meestest kauem, aga nii suur vahe on eriline. Kas eesti mees on õrnem sugu? Kas eesti mees on “suur haruldus, kes peaks olema juba ammu erilise kaitse all punases raamatus”, nii kui kirjutas kirjanik Sirje Kiin.

Kas on asjalugu niimoodi, et tõeline eesti mees ei karda riski ega vaja arstiabi ega ei nuta? Kas on eesti mehed joodikud ja suitsetavad kui suitsutorud? Arvatavasti meestele on raskem käsitleda oma elu ja ühiskonna muutusi kui naistele. Teiselt poolt mida kõrgem meeste haridus, seda pikem on eeldatav eluiga. Kahjuks Eestis on Euroopa suurimad käärid meeste ja naiste haridustasemes. Ehk natuke trööstib, et mitme uuringu järgi on eesti meeste viljakus- ja sigivustervise näitajad, näiteks sperma kvaliteet ja munandimaht, Euroopa tipus.

Mis toimub eesti kodudes?

Uuringu andmed on osades vastuolulised. Ühelt poolt Eesti naised on pikaealised, nende haridustase on kõrge ja nende hulgas on palju naisjuhtisid. Teiselt poolt üksikemade osa Eestis on Euroopa suurim, rahuloluindeks on keskpärane ja naised vastutavad peamiselt majapidamise eest. Mis siis teevad mehed? Kas nad on ainult pealtvaatajad kodus? Ma usun, et eesti mehed on enam traditsioonilised kui soome mehed. Teiselt poolt mehe roll perekonnas sõltub ka haridustasemest ja vanusest. 

Mis toimub eesti tööelus?

Eestlased on töökad. Ma leian, et soomlase esimene mõte eestlasist  on eesti töömees, meditsiiniõde või arst. Eesti tööealise rahvastiku tööhõive määr on kõrgem kui Euroopa Liidus. Tööelus on palju naisjuhtisid, aga Eestis palgalõhe meestega võrreldes on Euroopa Liidu suurim – 21,8%. See on ka suur vastuolu. Riigisisene palgavahe on ka suur (Tallinn/muu riik). Eestlased veedavad tööl 1748 töötundi, soomlased 1556. 

Mis on Eesti tugevus?

Eesti tugevus on muidugi eestlased ise. Raske minevik on aidanud eestlastel leida ühiskonnas ja majanduses uusi lahendusi. Riigi haristustase on kõrge ja kodanikud austavad haridust. Naiste seisund ühiskonnas on parem kui mõnes EL riigis. Eesti koolisüsteem on välja arenenud ja õppetulemused on  kõrged. Koolis ja ühiskonnas kasutatakse suures ulatuses internetti. Eestlased on omavahel väga ühtne rahvas ja nad jagavad sarnaseid väärtusi. Selle hea näide on eesti keele ja eesti rahvapärimuse kõrge hindamine. Maa on samaaegselt vanamoeline ja ultramoodne. 

Mis võiks olla parem Eestis?

On paha kriitikat teha hea naabri kohta ilma uurimiseta, aga lugedes raamatuid ja artikleid ja vaadates erinevaid saateid on sündinud mõnesid mõtteid. Eesti on karm ühiskond, kus igaüks on oma õnne sepp. Sotsiaalsed soodustused pole nii arenenud kui näiteks Soomes. Eesti ühiskond on paradiis noorile, kes on terved ja kvalifitseeritud, aga ei vaestele ja vanadele. Nõukogude pärand on ka raske, see peegeldub taristuses, korruptsioonis ja kehvas teenindamiskultuuris. Probleem on ka venelaste integreerimine ühiskonnasse. Pole hea, kui venelased elavad omaette vaeste linnaosades, räägivad ainult vene keelt ja saavad teadmised Moskvast.

Kui me soomlased silma paistame? 

ÜRO uuringus soomlased olid kolmandat korda kõige õnnelik rahvas maailmas, eestlased olid 51. kohal. Küsides soomlased räägivad, et meil on palju probleeme, elu on raske, maa on külm ja valitsus kehv. Soomlaste suhtumine Soome on ambivalentne: ühelt poolt me katkematult kritiseerime meie elu, teiselt poolt me salaja teame meie südames, et me elame maapealses paradiisis. Tihti soomlaseid peetakse lollideks, sest me oleme sinisilmsed ja tahame uskuda, et kõik inimesed käituvad samuti kui me. Soomlased võib kergesti ära tunda kasvõi Champs Élyséel või Copacabanal: nad on süütud looduslapsed. Meie õnne saladus on usaldus võimu, valitsuse, politsei ja sõjaväe vastu, inimeste omavaheline usaldus, vähene korruptsioon, stabiilne ja suur keskklass ja elav suhe loodusse (suvilakultuur).   

(Andmed on väljaandest “Naiste ja meeste elu Euroopas 2020” ja omast peast)