Kaunis, rietas, onnellinen...

Egyptiläistä falloksenpalvontaa teoksesta "Phallic Worship"

Viime aikoina ei Radio Suomen kuuntelija ole voinut välttyä oudolta musiikilta ja vielä kummallisemmalta naiskuvalta. Maustetyttöjen musiikki tuo kuultavaksi totisia avohoitopotilaiden tunnelmia, jossa elämää ylläpitävänä voimana on kalja, opiaatit ja yskänlääkkeet. Toinen genre on Kaija Koon ja Erika Vikmanin voimaannuttamislaulut, joissa naisia vimmataan riettauteen ja hillittömyyteen. Jos minulla olisi kotona vielä lapsia, kieltäisin heiltä välittömästi tällaisen naista halveksivan ja mieltä hajottavan musiikin kuuntelun ja vaihtaisin kanavan välittömästi Ylen Ykköselle, missä saattaisi olla mielenkiintoinen esitelmäsarja sonaatin rakenteesta tai sitten Orfeus ja Eurydice Glyndebournista...

Sanoissa tapahtuu toisinaan merkityksen siirtymä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa sana rietas. Riettaus oli ennen ykskantaan kielteinen ja tuomittava elämänasenne. Jo itse sanan lausuminenkin tuntui sopimattomalta ja tahraavalta. Nykyään sana taas tuntuu viittaavan itseään vapaasti toteuttavaan ihmiseen. Toisaalta rietastelu on aina kuulunut ihmisen konstituutioon, jota uskonto ja sivistys ovat yrittäneet pitää aisoissa. 

Uuden testamentin kreikassa riettaudesta käytetään sanaa porneia. Sanalla on kaksi päämerkitystä: a) kaikenkarvainen huoruus b) Jumalan hylkääminen. Viimeisen kohdan taustalla on juutalaisuudelle ja kristinuskolle vieraiden Isiksen, Kybelen ja Astarten kulttien temppeliprostituutio. Erityisesti midianilaisten ja kaldealaisten harjoittama miesten (kadeshim) temppeliprostituutio oli kauhistus juutalaisille ja kristityille. Fallinen palvonta ja rietastelu oli siis monoteismin vastakohta ja siksi kaihdettavaa toimintaa.

Uusi testamentti käyttää myös sanoja asotos, mikä viittaa tuhlaajapoikamaiseen rietastelevaan elämäntapaan, ja anakhysis, tulvavirta, mikä viittaa tulvavirtaan, minne pakanat hyppäävät huvikseen uimaan tietämättä, että saavat saastuneesta vedestä kuolemantaudin (ks. Jukka Thurén, Katoliset kirjeet). Tuo samainen tulvavirta upotti jo Nooan aikalaiset ja faaraon joukot (siis syntisten joukot). Vuoden 1938 Raamattu puhuu myös riettauden lätäköstä, minne ei sovi juosta (1.Piet. 4:4). Myös muotoa riettauden tuli käytetään Uudessa testamentissa.

Kirkkoisät ja myös Martti Luther sekä Johannes Arndt ovat käsitelleet riettauden kysymystä monella tavalla. Arndt kirjoittaa: Mutta vastahakaan taas niin näemme, kuinka haureus ja himoin riettaus on alinomainen kirous, jonka kautta kaikki kuivettuu kelvottomaksi, ja kaikki kedonkin voima tukehtuu ja häviää niinkuin nielevään lohi-käärmeen kitaan. Huoneessa taas on haureus niinkuin salattu varas eli kytevä tuli, joka kaikki syöpi ja turmelee, niinkuin se oli riettauden tuli, joka Sodomankin kukisti. Kirkkoisillä oli yllättävän suuri mielenkiinto näihin kysymyksiin, lue huviksesi, mitä Englannin kirkkoisä Beda asiasta kirjoitti. 

Nyt kun riettauden kulttuurihistoriaa on hieman sivuttu, voidaan palata itse asiaan. Erika Vikmanin viesti on seuraava:

Turha opettaa mua ristiin jalkojani laittaa
Synnyin syntiseksi, sori jos se sua haittaa
Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee
En kaipaa rakkautta
Vaan kunnon kosketusta
Ota musta tiukasti kii
Kun joku kaunis päivä luoksesi saavun
Ei auta vaikka pukis' nunnakaavun
Tai vuoksein itkis' koko Argentiina
Jos on elänyt kuin Cicciolina
Nautinnon puolesta päähän nostan seppeleen
Ja halutessani meet mun eessä polvilleen
Maailman nähdä voi niin kauniina
Jos on elänyt kuin Cicciolina
Hyväilen nalleani, mulla rakkautta riittää
Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas
Liian moni tääll' on itselleenkin vieras
En tarvii sormuksia
Pinkkejä unelmia
Ota musta tiukasti kii
Kun joku kaunis päivä…

(Erika Vikman, Janne Rintala, Mika Matti Laakkonen and Saskia Vanhalakka)

Periluterilainen näkemys, että olen syntynyt syntiseksi (sori siitä!) on oikein tuore avaus iskelmässä, mutta sitten meno muuttuu villimmäksi, kun ei kaivata rakkautta tai katumusta, vaan nautintoa ja riettautta, jotka ovat edellytyksenä ihmisen vapaudelle. Esikuvaksi nostetaan Cicciolina, joka oli muun touhunsa lisäksi kansanedustaja ja Jeff Koonsin vaimo. Tuo nallen vetäminen tuohon nautintojen suohon on kyllä kurjaa. Antakaa nallejen olla nalleja!

Kaija Koon maailma on hieman vivahteikkaampi:

Sä oot kerran jo nähnyt,

miten tää maailma romahtaa

Ja silti jostakin tuhkan

seasta noussut ylös taas

Sä oot kerran jo luullut,

ettet tuu koskaan toipumaan

Ja silti siinä sä kaikkien

mukana huudat kovempaa

Niin mä voin luvata, et aina

lopulta sä selviit mistä vaan

Ja ihan todella ei ole rajoja

nyt, kun tanssitaan

Sä alat vihdoin viimein käsittää,

ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään,

etkä voi yhtään mitään menettää

Joten anna mennä joten anna mennä

Kaunis rietas onnellinen

Kaunis rietas onnellinen

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään

Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää

Mut älä unohda, että nyt lopultakin on sun vuoro taas

Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa

Sä alat vihdoin viimein käsittää,

ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään,

etkä voi yhtään mitään menettää

Joten anna mennä joten anna mennä

Kaunis rietas onnellinen

Kaunis rietas onnellinen

Oot liian kaunis häpeemään,

etkä voi yhtään mitään menettää

Joten anna mennä joten anna mennä

Sä alat vihdoin viimein käsittää,

ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään,

etkä voi yhtään mitään menettää

Joten anna mennä joten anna mennä

Kaunis rietas onnellinen

Kaunis rietas onnellinen

Kaunis rietas onnellinen

Kaunis rietas onnellinen

(Saara Törmä)

Tässä voimaannutaan oikein olan takaa, ihan kiva, moni tarvitsee voimaantumista, mutta tuon rietas-sanan olisi voinut vaihtaa vaikkapa sanaan villi, niin jälki olisi ollut parempaa. Onko naisten äijittyminen se, mitä Minna Canth tai Miina Sillanpää halusivat?

Nimimerkki "Närkästynyt setä Ruskeasuolta"

Ma armastasin venelast

Viktor Karrus: Vilja riikile (1953)

Maimu Bergi romaan ”Ma armastasin venelast” ilmus 1994. aastal ja see oli tõlgitud soome keelde 1998. aastal. Raamatu pealkiri on tõenäoliselt inspireeritud A.H. Tammsaare klassikast ”Ma armastasin sakslast”. Tammsaare raamat kajastab armastusloo kaudu eestlaste rahvuslikku alaväärsustunnet. Bergi raamatus on ka eriline armastuslugu, mis avab eestlaste ambivalentsed suhted venelastega: neid sai armastada privaatselt, aga rahvana nad esindasid lihtsamat kultuurvormi kui eesti kultuur. Venelased olid metslased.

Bergi romaan areneb kahe narratiivi jõul kahel erineval ajal: viibides Nõukogude Eestis 1950. ja 1960. aastatel ning kunstniku residentsis Jüterbogi Wiepersdorfis Saksamaal 1990. aastatel, aga need pealtnäha erinevad narratiivid ristuvad metatasandil. Raamatul on kaks peamist teemat: kultuuride kohtumine ja keelatud armastus.

Romaanis paistab 1950. aastate Eesti elu süngena: kõik oli hall ja räpane, nii pealinn kui ka selle inimesed. Vaimne õhkkond linnas oli piinav. Bergi raamatu peategelane on väike tüdruk, kelle nime ei mainita. Ta elab koos emaga tagasihoidlikes tingimustes. Ema jätab mulje, et tema on karmiloomuline ja kergemeelne. Kogu ängistus kulmineerub kooliga, kus pole mingit õhku, mida hingata. Tüdruku isa on sõja ajal Venemaale "kadunud", võib-olla küüditatud või maha lastud. Ema ei taha kunagi oma tütrega sellest rääkida.

Tüdruk nakatub tuberkuloosisse ja ta viiakse arsti juurde kopsu skaneerimiseks. Pulmonoloog on eesti-venelane, kes kuulab töökohas Bellini Casta Divat taustamuusikana ja erineb muidu igati süngest nõukogude keskkonnast. Tüdruk on veendunud, et see mees on tema kadunud isa ja laps armub vahetult mehesse. Aastate jooksul hakkab arst tüdruku kodu külastama, tüdruku ema armastama ja lõpuks, kui tüdruk on 14-aastane, muutub nende armuvahekord ka erootiliseks. Tüdruku ema satub tüdruku ja tema meessõbra peale paari intiimsel hetkel, mille tagajärjel arst arreteeritakse ja talle pannakse süüdistus pedofiilias.

Võib arvata, et sellest suhtest, nagu seda on kirjeldatud Bergi raamatus, on vastumeelne lugeda, kuid kirjanik teeb seda ilusti ja seletab lugejale, miks need inimesed üksteise seltskonda triivisid. Arst oli orb ega tundnud enda ei  eestlaseks ega venelaseks. Ta otsis vastuvõtvat ja sooja süle, mida tal kunagi polnud - Del fido amor Primiero, nagu ka lauldakse tema lemmikaarias Normas. Arst arvab sageli, et see sobimatu suhe peaks enne selle algust lõppema, kuid ei suuda seda teha. Tüdruku armastus mehe vastu on ennastsalgav ja täidetud isa igatsusega. Tüdruk realiseerib oma igatsust unesrändaja kindlusel. Ta kirjutab: “Meie armastus oli liiga intensiivne ja liiga kaua kestnud, liiga tugev, et saaksime seda ise peatada.”

Armastusloo taust on nõukogude aeg, mida Berg kirjeldab üsna tabavalt. Nüüdisajal võib Bergi kirjeldus olla juba vihakõne, kuid kõik, kes tollal Eestit külastasid, tunnevad keskkonda. Venelaste moodi toimuda oli jäme, nad lõhnasid küüslaugu järele, nad olivad viletsalt riidetud ja nendel oli raudhambad. Nende hääled olid õelad ja nad armastasid kehvi rahvalaulusid ja joodikute möiret. Tütrukule ainus ilus asi ses nõukogude elus oli tema armastus arstiga.  

Raamatu teine osa kujutab autori elu Wiepersdorfi kunstnike residentuuris Saksamaal. Mõis kus nad asusid, oli Achim ja Bettina von Arnimi kodu, nii et see poeetiline minevik lõi kunstnike kogukonnas oma õhkkonda. See raamatu osa on tunduvalt lahjem ja autor pisut kritiseerib enesega rahulolevat Lääne-Saksamaa kultuurielu. Autor tunneb, et teised kirjanikud ei saa tegelikult aru eestlaste erilisest kvaliteedist ja eesti rahva saatusest. Tsiviliseeritud inimesed jagavad küll üksteisega teatavat kultuuripärandit, olenemata sellest, kust maailma nad pärit on, kuid rahvuslikud saatused on sellised, et teised ei saa neid alati väga hõlpsasti mõista.

Autor ütleb, et oleme võimaldanud miljonitel juhuslikel külastajatel miljon eestlast läbi voolata ja ellu jääda. Nüüd oleme võitjad, oleme saavutanud moraalse võidu. Vaatamata võidule on meie säravam eesmärk ikkagi sama - ellu jääda, rahvana ellu jääda. Ma mõtlen, et see on üks tema raamatu keskne idee: rahvana ellu jääda.

Soome saatused on Eestiga sarnased. Me oleme võidelnud endale kultuurilise ja majandusliku iseseisvuse. See on juhus ja meie enda visadus, et ma ei kirjuta seda blogi täna näiteks rootsi, saksa või vene keeles. Kõik ajaloolised võimalused olid avatud. Bergi raamat annab põhjuse mõtlemiseks, kuidas kultuurid kohtuvad ja kuidas nad suudavad teineteisest aru saada.

Svaabialainen kostutettu leipä

Svaabia sijaitsee nykyään pääasiallisesti Baden-Württenbergin alueella. Osavaltion pääkaupunki on Stuttgart, ja alue on Saksan vaurasta rintamaata. Tämän leivän ohjeen löysin Hefe und mehr -blogista, mistä leipoja löytää saksalaisen leipäreseptiikan aarreaitan. Muokkasin ohjetta parin leipomakerran jälkeen itselle sopivaksi. Leipomiseen täytyy varata noin vuorokausi, mutta tulos palkitsee paakarin. Tämä leipä on saksaksi Genetztes Brot, jonka voisi kääntää vaikkapa kostutetuksi leiväksi. Tähän assosioituu heti Luther-Bibelin kohta Luukkaan evankeliumista (Lk 7,38), missä syntinen nainen weinte und fing an, seine Füße mit Tränen zu netzen und mit den Haaren ihres Hauptes zu trocknen. Netzen on ylätyyliä nykysaksassa. 

Leipä on alueellinen perinneleipä, jolla on kiiltävä kuori, pieni ryppy kyljessä ja jonka sisus on kimmoisa, kevyesti hapan ja ilmava. Kuori on kiiltävä, maukas ja tiivis. Leipä säilyy hyvin viikon verran, vaikka se kyllä häviää yleensä jo parin päivän sisällä. 

Seuraavat ainekset ovat tarpeen:

2 g hiivaa
5 g vehnähapanjuurta (voit jättää myös pois)
375 g kylmää vettä (nyt keväällä voi laittaa myös mahlaa)
400 g puolikarkeaa vehnäjauhoa
100 g karkeaa ruisjauhoa
10 g suolaa

Sekoita ainekset hyvin kulhossa ja anna seistä noin 20 minuuttia. Taittele taikinaa kulhossa reunoilta keskelle ja anna nousta taas 20 minuuttia. Toista tämä nujertaminen vielä kaksi kertaa 20 minuutin välein. Laita taikina peitettynä jääkaappiin, kellariin tai viileälle kuistille vuorokaudeksi.

Kumoa taikina leivinpöydälle ja taittele sen reunoja leivän alle niin, että muodostuu kaunis pyöreä leipä. Anna nousta kaksinkertaiseksi. Sivele leipä sitten käsin vedellä aivan kosteaksi ja sileäksi (voit pyöräyttää sen myös pienessä kulhossa, jonka pohjalla on hieman vettä). Laita paistumaan 10 minuutiksi 250 asteeseen ja laske lämpö sitten 200 asteeseen ja anna paistua vielä reilu puoli tuntia, kunnes leivän sisälämpö on 96 astetta (kinkkumittari!). Voit sumutella leipää paistamisen aikana vedellä. Anna leivän levätä vielä tunti paistamisen jälkeen.  

Leivän paistuessa voit kuunnella vaikkapa Auf der schwäb´sche Eisenbahne: 

Auf de schwäb'sche Eisebahne
gibt's gar viele Haltstatione,
Schtuegart, Ulm und Biberach,
Mekkebeure, Durlesbach.
Trula, trula, trulala,
trula, trula, trulala,
Schtuegart, Ulm und Biberach,
Mekkebeure, Durlesbach.

Laulasmaal

Keila juga

Head minu blogi lugejad! See on minu esimene lugu eesti keeles. Kommenteerige ja korrigeerige!

Laulasmaa väike küla asub Lohusalu poolsaarel Lahepere lahe kaldal. Külatee ääres asub pood, kõrts, paar kohvikut, kool ja rannas suur spaahotell Hestia. Paikkond on oma ilusate liivarandade tõttu juba pikka aega olnud populaarne puhkusekoht Eestis. Paljud tuntud Eesti inimesed puhkavad suviti Laulasmaal. Näiteks minu lemmiklauljal Uno Loopil on seal suvila. 

Küla on eakama inimese jaoks parim koht puhkuseks, kuna tarbetuid tegevusi pole. Jaanuaris veetsime neli päeva Laulasmaal mere ääres joodi sisaldavat mereõhku hingates ja selles piirkonnas matkastes. Ilm oli tõeliselt kevadine, lehtpuudel oli juba urbasid. Paul Rummo luuletus „Laulasmaa rand“ algab järgmisel viisil: „Männijässid kevadtormis kiskunud on kiiva, joodilõhnalise adru lained matnud liiva.“ See maakoht on ilus ja huvitav ja selle loodus meenutab Yyteri liivarannad Soomes. Ma võisin ette kujutada, et suvel siin on palju elu, nüüd oli küla rahulik ja vaikne. 

Piirkonna ajalugu on huvipakkuv, aga ühtaegu traagiline. Loodusilule lisaks piirkonnas on vanu mõisu ja muid ajalooliseid mälestusmärke. Klooga/Lodensee koonduslaager, kus tapeti umbes 2500 juute, on kurb mälestus minevikusündmustest. Eesti juutide saatus oli halb. Neist juhtumitest on kirjutanud Sofi Oksanen oma raamatus “Kui tuvid kadusid”. Teine kurblik nimi on Paldiski poolsaar, kust nõukogude lennubaasist pommitati Turu ja Helsingi kümneid kordi teise maailmasõja ajal. 

Lisaks loodusele oli küla kõige huvitavam vaatamisväärsus Arvo Pärdi keskus, mis asub metsa keskel. Kaasaegses hoones on kontserdisaal, Pärdi muusikaraamatukogu, kohvik, kinosaal, vaatetorn ja Athose Püha Siluanile pühendatud kabel otse hoone keskel. Ehituse idee on selge: kõige loomise südames on vaim. Hing on ometi varjatud ja sellepärast inimene võib ainult aimata vaimu, näiteks muusikas.  Pärdi elu tutvustati lühifilmi kaudu ja kõrvaklappidega sai hoones ringi kõndides tema muusikat kuulata. Kõik oli ilus, pidulik ja pisut pühendunud. Pärdi muusika kuulamine on alati rõõmuline ja vaimulik läbielamus. See on sisetekkeline ja eeterlik muusika. Eestlastel on ehtne suurmees, kelle elu on suurepärane näide sellest, kuidas vaim võidab alati mateeria. Pärdi maailmaga saab tutvuda ka tema kodulinnas Rakveres, kus ta on elanud koolipoisina. 

Laulasmaast umbes kuue kilomeetri kaugusel asuvad Keila juga ja Keila-Joa mõis. Keila juga on “rändav juga” pehme lubjakivi tõttu. Juga siirdub igal aastal 10 cm sisemaa poole. Joa laius on 60 m ja kõrgus on kuus meetrit. Juga asub ilusa pargi keskel. Joa kaldal on ka jõujaam, varem siin asus vesiveski. Mõisa peahoone on ehitatud gooti stiilis. Peale selle on säilinud näiteks mõisa köök, kabel ja tööliste maja. Mõis kuulus muu hulgas krahv von Benckendorffile. Mõisas on restoran ja väike muuseum. 

Kõik Laulasmaal oli tore ja ilus, ainus pahandav asi oli inimeste suhtumine kauplustess, restoranides, kohvikutes ja hotellis: miks teenindusala inimesed ei oska muiata aga tervitada? Kas kõigil oli hambavalu? Sõbralikkus ei maksa kuigi palju. Ma mõtlen, et see on niru nõukogude pärand, sest nelja silma all eestlased on väga toredad. 

Mennä, meni, mennyt

Laura Lyytisen kaunis kansi vie suoraan Berliiniin

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt on varsin ajankohtainen kirja, jota sekä arvostelijat että bloggarit ovat kovasti kiitelleet. En olisi kirjaa muuten lukenut, jollei se olisi ollut lukupiirin kevään romaanina. Onhan nimittäin niin, että Suomessa tietyt asiat ovat sivistyneille ihmisille décoré eli niistä on vain yksi sovelias mielipide (esim. ruotsinopetus, maahanmuutto, positiivinen diskriminaatio, ilmastokriisi, pyöräily, monikulttuurisuus tai kasvissyönti). Erpenbeckin romaani asettuu hyvin tähän moderniin asenteelliseen valtavirtaan. Jonkinlaiseksi vastapainoksi kirjailijan hillitylle kerronnalle voisi esittää vaikkapa Houellebecqin ”Alistumista”, jonka lukemista jaksan aina suositella. Kumpikin kirjailija käsittelee vieraan kulttuurin kohtaamista, toinen idealisoi, toinen kritisoi vieraskulttuureja.

Erpenbeck olisi voinut rikastuttaa romaaniaan tuomalla esille esim. uskonnollisen problematiikan, joka on ollut monen pakolaisuuden taustalla. Meillä maallistuneessa Pohjois-Euroopassa on yhä vaikeampaa ymmärtää sitä, kuinka merkittävä tekijä uskonto on suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Kirjan päähenkilölle uskonnolla ei ollut mitään merkitystä. Ehkä tämän kirjailijan valinnan ymmärtää hänen taustaansa vasten, Erpenbeck on neuvostokasvatti, DDR:ssä syntynyt ja opiskellut. Erpenbeckin ymmärrys maahanmuuttoasioista on myös kovin rajallinen ja idealistinen.

Etnistä syrjintää kirjassa tosin sivutaan. Etnisen tai uskonnollisen toiseuden sietäminen on vaikeaa erityisesti silloin, kun yhteiskunta on kriisissä tai hajoamassa. Olin itkun partaalla, kun luin Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppua. On surkeaa lukea, kuinka eilen vielä sopuisat ihmiset olivat jo seuraavana päivänä valmiita omin käsin tappamaan naapurinsa, jos heitä siihen valtaapitävät vimmasivat. Tästä voisi avata jälleen sanaisen arkkunsa koskien ihmisen hyvyyttä, mutta antaa nyt olla. Tämäkin kuuluu niihin asioihin, mistä on vain yksi oikea mielipide. 

Varsin kummaa oli myös romaanin epäeroottisuus, vaikka kerronnan keskiössä olivat nuoret miehet. Patoutuneen miesenergian purkautumisesta on saksalaisillakin lähikokemusta vaikkapa Kölnistä vuodenvaihteessa 2015/2106: 1200 rikosilmoitusta ahdisteluista, joista 37 johti tuomioon. Eikä päähenkilönkään yritykset lähestyä eksoottista ihastustaan oikein lyönyt millään tasolla tulta. Ehkäpä aihealue on kirjailijan osaamisen reunalla. Myös naiskuvaus teoksessa on kovin vaatimaton.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu, se herättää ajatuksia ja sen lukee mielellään, mutta lukukokemus oli jotenkin siisti ja kiltti. Teoksen käännöstä on myös ylistelty, mutta keitetyn maidon päälle syntyy ketto, ei nahka, kuten Jukka-Pekka Pajunen kääntää. Kirjan kerrontatapa tuo mieleen Marion Braschin teoksen "Ja nyt hiljaisuus". 

Tekijä avaa lukijalleen uusia näkökulmia muukalaisuuden ongelmaan. Päähenkilö on itäsaksalainen klassisen filologian eläkkeelle jäänyt professori, jonka vaimo on kuollut ja rakastajatar lähtenyt. Elämänsä tyhjyyttä täyttääkseen hän alkaa käydä pakolaiskeskuksessa jututtamassa siellä olevia miehiä. Osaan heistä hän luo ystävyyssuhteen, ja teoksen lopussa päähenkilö ystävineen alkaa tarmokkaasti auttaa miehiä, jotka ovat saaneet kielteisen oleskelulupapäätöksen Saksassa. 

Päähenkilö Richard auttaa pakolaisia monella tavalla: hieman pygmalionmaista on esim. hänen antamansa pianotunnit Osaborolle, toisaalta hän ostaa esimerkiksi maata pakolaisten Afrikassa oleville sukulaisille ja majoittaa talossaan lukuisia yöpaikkaa tarvitsevia. Taustalla on oivallus omasta muukalaisuudesta: Berliinin muurin kaatumisen myötä Richard heräsi hänelle täysin uuteen maahan ja yhteiskuntaan. Mutta kumman on helpompi mukautua uusiin oloihin, berliiniläisen professorin tai pakolaisen, joka ei edes tiedä, että Hitler on ollut olemassa? Sivistys auttoi häntä ylenemään länsisaksalaiseksi asiantuntijaksi.  

Parhaimmillaan tekijä on saksalaisen sivistyneistön kuvauksessa. Yhteinen klassinen sivistys on väline, jolla vertaiset voivat seurustella keskenään. Tästä hyvä esimerkki on kohtaus maahanmuuttoasioihin erikoistuneen tuomarin luona, joka Tacitus-sitaatilla puolustaa avointa siirtolaispolitiikka. Richard siteeraa myös mielessään ja ääneen antiikin kirjailijoita tarpeen vaatiessa. Esim. tämän päivän (22.4.2020) Zeitissa aloittaa toimittaja koronajuttunsa Thukydides-lainauksella sen enempää sitä avaamatta, koska suurin osa lukijakunnasta ymmärtää mistä siinä on kyse. Näin ei valitettavasti ole enää meillä.

En voinut välillä välttyä ajatukselta, että kaikesta empatiastaan huolimatta tekijä katselee pakolaisia von oben. Ainoa särö tässä pakolaismyönteisessä kertomuksessa oli avoimeksi jätetty kysymys siitä, kuka hajoitti Richardin kodin. 

Erpenbeckin kirja tulee varmaan ajan sanelemaan tarpeeseen herättää ihmisiä ajattelemaan, että jokainen pakolainen on yksilö ja ihminen ja hänellä on ollut jokin syy lähteä kotoaan. Toisaalta kirjailija olisi voinut avata myös kriittisen keskustelun maahanmuuton ongelmista, joista saksalaisilla on jo paljon kokemusta. Jokin syy täytyy olla vaikkapa siihen, että Dresdenissä ylilautaporukat riehuvat viikosta viikkoon kaduilla. Erpenbeckin ongelma tuntuu olevan vain Saksan penseät virkamiehet. 

Ranskalainen maalaisleipä

Nyt on leipomisen kulta-aika. Leivän leipominen on rentouttava ja ikiaikainen ihmiskunnan askare. Leivän saa aikaiseksi nopeasti tai sitten kahden, kolmen päivän hitaana prosessina. Seuraava ohje vaatii viiden tunnin nostattamisen ja 40 minuutin paiston. Tuloksena on muheva, maukas ja vaalea leipä, jolla on hyvä rakenne.

Sekoita käsin tai koneella 750 g vehnäjauhoja (Manitoba Cream on hyvä), 50 g vaaleaa leivänjuurta, 450 g vettä ja puoli ruokalusikallista suolaa ja rivaus kuivahiivaa (esim. puoli tl). Vaivaa taikinaa niin kauan, että taikina on sileää, eikä tartu enää käsiin. Voit tussauttaa joukkoon hieman ruis- tai vehnälesettä. Laita taikina kohoamaan neljäksi tunniksi kulhoon liinan alle. Nujerra taikina tämän jälkeen, muotoile leiväksi (pyöreä tai pitkulainen) ja laita kohoamaan vielä tunniksi. Lämmitä uuni 250 asteeseen. Tee leivän pintaan sopivia viilloksia, laita leipä uuniin, ruiskuta hieman vettä uunin arinalle, laske lämpö kymmenen minuutin jälkeen 220 asteeseen ja paista vielä noin 30 minuuttia, kunnes leivän sisälämpötila on 96 astetta (kinkkulämpömittari!). 

Hanki pullollinen Joseph Drouhin Rully´ä, voita, juustoa ja ota käteesi Georges Bernanos´n Maalaispapin päiväkirja. Nauti olostasi. 

Euroopan kehdossa. 12 avainta myyttien ja pyhien Roomaan

Tutkijapariskunta Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun teos Euroopan kehdossa. 12 avainta myyttien ja pyhien Roomaan, sai luvan tyynnyttää koronan patoamaa keväistä matkustushimoa Roomaan. Kirja on kauniisti sidottu ja tekstiosa varustettu selvillä kartoilla, joiden avulla voi suunnistaa sitten joskus tulevaisuudessa...

Kirja on kevytlukuinen, mutta kuitenkin syvällinen ja informatiivinen. Roomaa kuvataan aina Romuluksesta ja Remuksesta aina nyky-Italian bella figuraan asti. Jos siis haluaa hyvän ja tiiviin yleiskuvan Rooman sivistyshistoriasta 2000 vuoden ajalta, kannattaa silloin tarttua tähän teokseen. Kirja antaa myös mukavasti innoitusta tutkia Roomaa syvällisemmin. Nostan muutaman kirjan aiheista lähempään tarkasteluun.

Rooman historialliseen monikerroksellisuuteen johdattelee lukijan kappale Mithraeumien uumenissa. San Clemente al Laterano on aika vaatimattoman näköinen kirkko Colosseumin lähistöllä. Kun astuu barokkisisäänkäynnistä kirkkoon, huomaa saapuneensa 1100-luvun keskiaikaiseen sakraalitilaan, jonka apsiksessa on kultaa ja lapsislatsulia hohtava mosaiikki, missä on kuvattuna krusifiksi, jonka juurella ovat Maria ja opetuslapsi Johannes. Kun sitten kirkkosalista lähdetään portaita alaspäin, saavutaan ajassa noin 700 vuotta taaksepäin 400-luvulta peräisin olevaan titulus-basilikaan. Kun tästä vielä mennään kerros alemmas, tullaan mithraeumiin, joka on peräisin jo ennen 100-lukua. Mithraeuemin alapuolella on vielä vanhemman rakennuskannan jäännöksiä. Tekijät toteavat, että vastaavaa hurskauden kerroksellisuutta on Roomassa kaikkialla. 

Mielenkiintoinen on myös tekijöiden ajatus Rooman kävijöiden sisäisestä kerroksellisuudesta: "Mielikuvien takana on monimutkaisia psykologisia mekanismeja, kun vuosisataiset stereotypioiden kerrostumat ovat jäsentyneet osaksi matkailijan minäkuvaa, ei vain osaksi Rooma-kuvaa." Rooma on niin monella tavalla läsnä myös meidän suomalaisten elämässä ja kulttuurissa: Rooma on meidän henkinen kotikaupunkimme. Jos haluat tunnelmoida oikean pohjamutia myöten Rooma-hehkutuksen parissa, kannattaa ehdottomasti lukea Kersti Bergrothin Maailman Rooma: "Rooman palatsit ja sillat lepäävät tänä kesäpäivänä auringonpaisteessa kuin pilvessä, Tiber haihtuu kauniiksi usvaksi, Rooma näyttäytyy sinä mikä se on: juhlana." Myös Tatu Vaaskiven Kurjet etelään on hieno ja vanhanaikainen kuvaus henkisestä matkasta Roomaan.

San Clementen mithraeum 

Varhaiskristillistä taidetta San Clemetessä

San Clementen apsiksen mosaiikki

Kun Roomasta kirjoittaa, ei voi olla puhumatta marttyyreistä. Heikkilä on kirkkohistorioitsija, joten hän on kotonaan näissä kristinuskon dramaattisissa vaiheissa. Lähempään tarkasteluun hän ottaa Pyhän Agneksen ja Pyhän Cecilian. Neitsytmarttyyreiden vitat on ihan oma kirjallisuudenlajinsa: hurskauden lisäksi niissä on rutkasti seikkailua ja eroottisia käänteitä. Suurimmaksi osaksi ne lienevät myös mielikuvituksen tuotetta, mutta niiden keskeinen tehtävä ei ollutkaan historiallinen luotettavuus, vaan todistus uskon voimasta. Rooma on paras paikka tehdä pyhiinvaelluksia naismarttyyrien muistopaikoille.  Oma suosikkini on Santa Prassede, Pyhän Praxedisin muistokirkko. Praxedis keräsi 3000 marttyyrin veret talteen pestessään näiden ruumiita, ja valutti sitten veret kotipihansa kaivoon. Lopuksi myös Praxedis kärsi marttyyrikuoleman. Santa Prassede on rakennettu sille paikalle, missä perheen kaivo sijaitsi.

Jan Vermeer: Pyhä Praxedis (Kuva: Wikimedia)

Kirjassa kerrotaan myös elävästi konstantinolaisesta käänteestä ja Rooman kaupungin vaiheista, milloin minkin vandaalijoukon kynsissä. Keskiajalla Rooma muuttui miljoonakaupungista pieneksi maalaiskaupungiksi, jossa Andreas Gryphiuksen sanoja lainatakseni: Wo itzund Städte stehn, wird eine Wiese sein/Auf der ein Schäferskind wird spielen mit den Herden. Pietarinkirkon rakentamisen ja paavinvallan kasvun myötä Roomasta kehittyi jälleen suurkaupunki, joka veti puoleensa pyhiinvaeltajien lisäksi monenlaisia hengenelämän vaikuttajia.

Kirjoittajat kuvaavat varsin laajasti kahden ruotsittaren vaiheita Roomassa: Pyhän Birgitan ja kuningatar Kristiinan. Kummatkin naiset olivat varsin toimekkaita, Birgitta hengellisyyden ja visioiden, Kristiina tieteiden ja taiteiden alalla. Nykyään on Piazza Farnesella birgittalaisluostari, jossa voi kutsun saatuaan käydä katsomassa vaikkapa Birgitan hevonjouhista tehtyä kilvoittelupaitaa ja hänen lantioluutaan. Tekijöillä on sielunhoidollinen lähestymistapa pyhäinjäännöksiin: "Usko on heikko ja kaipaa tuekseen todisteita. Niinpä miljoonat uskovaiset ovat vuosisadasta toiseen saaneet lohtua ajatuksesta, että heidän on mahdollista solmia konkreettinen yhteys pyhimykseen tämän reliikkien kautta...Modernin ihmisen on turha imarrella itseään ajattelemalla, että hänen uskonsa tai maailmankuvansa oli sen rationaalisempi tai realistisempi kuin keskiajan roomalaisen." 

Kristiinan saapuminen Roomaan oli oiva ase paaville, joka palveli hyvin vastareformaation asiaa: protestanttinen Ruotsin kuningatar löysi totuuden Rooman kirkosta. Rooma avasi lahjakkaalle kuningattarelle laajemmat henkiset näkymät kuin Tukholma. Kirjassa kuvataan varsin laajasti Kristiinan, Pohjolan Minervan värikästä elämää Roomassa. Jos innostuu tästä toimettaresta enemmän, kannattaa lukea Klinge, Kolbe, Nevala, Setälän Kuningatar Kristiina-aikansa eurooppalainen (Helsinki 1990). Trenton konsiili oli luterilaisesta näkökulmasta varsin onneton yritelmä kampittaa luonnonvoiman tavoin nousevaa reformaatioliikettä tuolloisessa Euroopassa. Arvokas asia tuon kokouksen seurauksena oli barokin synty Italiassa: ihmisen tuli astua tunteen kautta hengellisten tapahtuminen keskelle kristillisen taiteen avulla. Meillä pohjolassa määräsi järki, etelässä tunne.

Tekijät kertovat mielenkiintoisesti Rooma-kuvien synnystä ja ylipäänsä paikkoihin liittyvien mielikuvien psykologiasta. Tässä yhteydessä esitellään Piranesin vedutateokset, jotka muovasivat myöhempien vuosisatojen käsitystä Roomasta raunioiden kaupunkina. 

Italian valtion syntyä käsitellään Puccinin Toscan avulla, ja sitten päädytään italialaisen fasismin kuvaukseen. Italialaisten keveämpi luonteenlaatu on ehkä vaikuttanut siihen, ettei fasismin ajasta ole tullut heille sellaista henkistä taakkaa kuin saksalaisille. Italialaiset pitävät itseään uhreina, ei syyllisinä, vähän samaan tapaan kuin itävaltalaiset itseään. Varsin terävästi tekijät käsittelevät italialaisten bella figura -ajattelua: pääasia on, että kaikki näyttää hyvältä, varakkaalta ja menestyvältä, vaikka kaikki olisi silkkoa sisältä.