Uppsalasta Uumajaan: kesäretki trooppisessa Ruotsissa

Hotelli Knaustin portaat Sundsvallissa vievät menneeseen aikaan.

Jokakesäinen matka Ruotsissa taittui tällä kertaa yli 30 asteen helteessä. Aamulaivalta ajoimme ensin Sigtunaan, missä kaikki oli hiljaista aamulla kello seitsemän. Sigtunalla on todella vanhan ja historiallisen kaupungin aura. Ensimmäinen kontaktini tähän kaupunkiin syntyi jo pikkupoikana lukiessani Aarno Karimon Kumpujen yössä -teosta. Sigtunan hävitys oli varsin värikylläinen kertomus karjalaisten ryöstöretkestä silloisen Ruotsin pääkaupunkiin vuonna 1187. Keitä nuo karjalaiset olivat, jää hämärän peittoon. Jotain bysanttilaista heidän toimintavoissaan kuitenkin oli. Tässä näyte Karimolta:

- En pyydä armoa.
- Pyytäminen ei auttaisikaan. Sinut ja koko sukukuntasi hävitämme, kaikki, jotka vain tiellemme sattuvat. Tavarasi ryöstämme, naisesi ja poikasi teemme orjiksi, kaupunkinne poltamme poroksi! Katso, kuinka kaupunkisi nousee taivaalle tulena ja savuna!

Tästä tuli heti mieleen toissakesäinen käynti Napuen taistelun muistomerkillä ja Teemu Keskisarjan luento Suomen historian kauheimmasta vuodesta 1714. Jos pitää vanhoista raunioista, luostareista ja hautuumaista, on Sigtuna mitä parhain matkakohde. Päivän päätteeksi voi mennä kahville Tant Bruns Kaffestugaan, joka on rankattu Ruotsin kymmenen parhaimman kahvilan joukkoon. Ruotsissa täytyy aina fiikata, kun vain kykenee.

Aarno Karimo: Sigtunan hävitys

Viipyilevää sigtunalaistunnelmaa

Seuraavaksi ajoimme muutamaksi päiväksi Uppsalaan: se on Ruotsin kaupunkien helmiä, ja erityistä loistoa sille antaa sen pitkä sivistyshistoria. Tuomiokirkko on aina pakollinen vierailupaikka. Kustaa Vaasan hautamonumenttiin on kuvattuna Suomen maakuntien vaakunat: niitä on mukava katsella. Samoin Eerik Pyhän haudalla voi miettiä Suomen sivistyksen varhaisimpia vaiheita. Emanuel Swedenborgin hauta herättää taas monenlaista muuta assosiaatiota. Olen kerran ollut myös jumalanpalveluksesessa tuomiokirkossa: meno oli korkeakirkollista ja liturgia edellä etenevää. 

Uppsalassa ja sen läheisyydessä voi tutustua Linnén elämään (kaupunkikoti ja Hammarby), käydä Moran kivillä tai katselemassa Vanhan Uppsalan vaikuttavia hautakumpuja. Kaikki tämä on koskettavaa ja liittyy myös usein meidän suomalaisten vaiheisiin. Itse pidän myös Pekka Töpöhäntää merkittävänä Uppsalaan liittyvänä kulttuuri-ilmiönä ja Pekka Autiovuoren tulkintaa Monnista yhtenä hienoimmista suomalaisista elokuvadubbauksista. Gösta Knutssonin lastenkirjat ovat humaaneja, moniulotteisia, hauskoja ja aina ajankohtaisia. 

Töpis on ruotsalaisen kulttuurin päärly

Emanuel Swedenborgin hauta

Kustaa Vaasan hauta

Gamla Uppsala

Turskanseläke maistuu aina Ruotsissa

Aivan kaupungin liepeillä on Ulva Kvarn, pieni ruukkiyhteisö, josta löytyy mm. lasinpuhaltamo ja antiikkimyymälä. Samaisella antiikkiretkellä avautui meille myös kokonainen rautaruukkien maailma, Vallonbruken. Rautamalmin jalostaminen oli aikoinaan Ruotsissa valloninen käsissä. Osa näistä suvuista aateloitiin ansioistaan Ruotsin teollisuuden rakentamisessa, ja niiden jälkeläisiä on ollut myös Suomessa, mm. de Geerien ja de Bruyn-Ouboterin suvut. Vaikuttavin näistä lähes kahdestakymmenestä ruukkikylästä on Lövstadsbruk. Rikkauksilla, joita ruukit tuottivat, rakennettiin pieniä kaupunkeja, joissa oli myös ajateltu työntekijöiden viihtyisyyttä (koulut, sairaalat). Kaikki nämä muinaiset tehdasalueet toimivat nykyään museoina, hotelleina tai muina toimintakeskuksina. 

Ulva Kvarnin antiikkimylly

Lövstabrukin päärakennus

Matka jatkui Gävleen. Kaupunki tunnetaan meillä olkipukista, jonka kaupunkilaiset yleensä ehtivät polttaa ennen joulua ja Gevalia (kaupungin latinalainen nimi) kahvista. Gävlen vanha puukaupunki on näkemisen arvoinen. Sieltä oli myös kotoisin legendaarinen amerikanruotsalainen ammattiyhdistysaktiivi ja lauluntekijä Joe Hill. Kaupungin keskusta on suunniteltu hyvin suurisuuntaisesti: isot bulevardikadut, teatterit, näyttävät liike- ja asuinrakennukset ja suihkulähteet luovat tunnelman, joka ei eroa Wienin tai Berliinin valtakaduista. 

Gävlen vanhaa puukaupunkia

Eleganttia Gävlen keskustaa

Gävlessä ei ehditty olla kuin aamupäivä. Päivän päämääränä oli Sundsvall. Parinsadan kilometrin matkalla poikkesimme Trönön kirkolle. Valtatieltä piti ajella noin parikymmentä kilometriä sisämaahan, mutta kirkko oli ehdottomasti vierailun arvoinen. Se on Ruotsin parhaiten säilyneitä keskiaikaisia harmaakivikirkkoja keskellä muinaista kulttuurimaisemaa. Meillä vastaavaa voi kokea vaikkapa Halikossa tai Sastamalassa. Trönön kirkon vieressä on myös merkittävän teologin ja rauhanmiehen, Nathan Söderblomin syntymäkoti. Paikalla oli mahtava genius loci: vuosisadat vain havisivat korvissa. Matkalla poikettiin vielä Söderhamnissa ja Hudiksvallissa, kummatkin kauniita pieniä kaupunkeja, joissa väki tuntui hellepäivänä vain istuvan rannoilla ja kahviloissa. 

Trönön kulttuurimaisemaa

Madonna Trönön kirkosta

Illaksi ehdimme Sundsvalliin, joka on rakennettu vuonomaiseen joen suistoon. Kaupungin keskusta on yhtenäinen uusrenessanssityylinen kokonaisuus. Tähän on syynä se, että kaupunki paloi poroksi vuonna 1888, joten arkkitehdeillä oli puhdas pöytä edessään. Ruotsalaiset ovat äänestäneet Sundsvallin Ruotsin kauneimmaksi kaupungiksi. Asuimme hotelli Knaustissa, joka oli rakennettu parhaaseen uusgotiikan henkeen. Hotellin aula oli juhlavuudessaan vaikuttava. Sundsvallin kaupunginosia yhdistää Ruotsin pisin moottoritiesilta, Sundsvallbron. Sundsvallin jälkeen alkaa Höga Kusten, meidän Merenkurkun saaristomme vastakohta: dramaattiset kalliot ja vuonot muistuttivat jääkauden ajoista. Mahtavat maisemat avautuvat paikoitellen jopa E4:lle saakka. Ruotsin puolella matkamme päättyi Uumajaan, jossa vallitsi jo kotoinen, pohjoinen tunnelma. 

Näkymä Storgatanille

Hiljattain pidettiin familydinner Ruotsin hengessä. Tarjolla oli västerbottenpajta, raggmunkareita, lindströminpihvejä, silakoita, sillejä ja britatårtaa. Parvekkeelle oli katettu Surströmningsbar, joka ei valitettavasti saanut kovin suurta suosiota. Perheen poliisihenkilö totesi ykskantaan: "Nuo haisee ruumiille". No onneksi katseltiin vielä Pekka Töpöhäntää, laulettiin helangåta ja kuunneltiin Lill Lindforsia. Ruotsi on toppen, huolimatta hallitus- ja nobelsekoiluista. 

Lähikaupan Höga Kusten -olutta

Tatu Vaaskivi: Kurjet etelään...

Roma urbs eterna

Tatu Vaaskiven ympärillä liikkuu surumielinen nerouden aura. Hän oli kirjailijaksi syntynyt mies, jonka lahjakkuuden lennon katkaisi ennenaikainen kuolema. Häntä ei vienyt runoilijaintauti tuberkuloosi, vaan proosallisesti huonojen elintapojen aiheuttama suolitulehdus. Toisaalta hänen maineensa on nykyään jo kovin häältynyt, eikä moni kirjallisuuden harrastajakaan osaa sanoa Vaaskivestä yhtään mitään. Hänen kohtalonsa on hiukan samanlainen kuin Lempi Jääskeläisen, jota aikoinaan luettiin paljon, mutta joka sitten on vaipunut unohduksen suohon.

Kirjahyllyni lämmikkeenä on vuosia ollut hänen teoksensa Kurjet etelään... vuodelta 1946, jossa hän kuvaa matkojaan Viroon ja Roomaan 1930-luvun lopulla. Toukokuisen Rooman huumaamana tartuin vihdoin tähän kirjaan, ja märehdin tekijän kanssa samoja paikkoja, joita näin keväisessä Roomassa. Jos Vaaskivi innostaa enemmän, löytyy Elävästä arkistosta mainio Tatu Vaaskiven jalanjäljillä, missä filmin keinoin kuvataan teoksen mielenkiintoisimmat matkakertomukset. Samalta sivulta löytyy myös radio-ohjelma Vaaskivestä, joka on kuuntelemisen arvoinen, haastatellaanhan siinä mm. hänen vaimoaan Elina Vaaraa. On ilo kuulla, kuinka kauniisti nämä muinaissuomalaiset osasivat muotoilla ajatuksiaan. Tämä esiteltävä lukukokemus ruokki myös ajatusta tutustua hänen teoksiinsa Demeter ja madonna sekä Vaistojen kapina.

Vaaskiven kerronnassa on mielenkiintoista se, kuinka hän on out of this world. Liikkuessaan missä tahansa, ei hän innostu juurikaan nykypäivästä ja sen ihmisistä, vaan mielenkiinto on aina metatason ja historian kysymyksissä. Periaatteessa hän olisi voinut tehdä nämä matkansa jo 500 vuotta sitten kuvausten sisällön paljonkaan muuttumatta. Kerrontatyyli ei ole opettava, mutta vaatii lukijalta keskittyvää lukutapaa.

Vaaskivi harrasti myös aktiivisesti kasvitiedettä ja tämä näkyy monissa hänen teksteissään. Seuraavassa hän kuvailee Tarton kasvitieteellisen puutarhan innoittamana edelweiss-kulttia:

Määrättynä historiallisena hetkenä tämä alppikiipeilijöiden unelma, tämä ylimmillä huipuillaa viihtyvä, yksinäinen, rujo ja surullisen paljas ruoho, jota ei ympäröi mikään kukinnan ylväs illuusio, vaan jonka kalpeissa muodoissa voi korkeintaan aavistaa karua plastillisuutta - tämä miltei symbolinen kasvi ilmestyy äkkiä lukemattomiin uusasiallisiin kukkaruukkuihin, valloittaa maailman ja syöksee tuhoon vuoristoretkeilijöitä, jotka ovat lähteneet sen etsintään Baijerin alpeille!

Muutenkin tuo Tarton yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kuvaus on kirjan parhaimpia paloja, koska kasveista ja puutarhan maantieteestä tekijä onnistuu aukomaan suurempia metafyysisisä näkymiä. Aidon runoilijan tapaan hän ei myöskään voi olla huomaamatta puutarhan ginkgo biloba -puita. 

Kirjasta suurin osa käsittelee Italiaa, pääasiassa Roomaa. Omat lukunsa omistetaan mm. Palatinukselle, alkukristilliselle Roomalle, katakombeille ja etruskeille. Kuvaavaa tekijälle on se, että luvussa "Hedelmiä" lähestytään arkista aihetta aluksi flaamilaisten hedelmäasetelmien ja niiden kuvakielen kautta. Tekijä ei ainakaan aliarvioi lukijoitaan. Tällaisia matkakirjoja ei enää kirjoiteta. 

Kanootilla Oulusta Helsinkiin

Tekijän vehnäjauhosäkeillä verhottu kanootti

Martti Raiveen teos Kanootilla Oulusta Helsinkiin kuvaa tekijän kajakilla suorittamaa retkeä kesällä 1931. Tuolloin kirjoittaja oli vielä koulupoika. Kirja on julkaistu vuonna 1948. Raive sai ajatuksen kanoottiretkestä sairasteltuaan edellisenä talvena keuhkotautia, ajatellen vahvistavansa itseään tällaisella uroteolla. Hän löysi puuvajasta noin viisimetrisen kajakin rungon, jonka päälle hän pingotti vanhoja vehnäjauhosäkkejä, jotka hän kyllästi vedenpitäviksi. Hän kiinnitti vielä tyhjät pirtukanisterit rungon sisään uppoamisen estämiseksi. Tekijä lähti matkalle vähäisin rahavaroin ja ilman kompassia, ainoastaan koulukartta apunaan. Yllättävää on, ettei edes kirjoittajan äiti pannut vastaan. Matka meloen Oulusta Helsinkiin kesti noin pari kuukautta, päivämatkan ollessa on parikymmentä kilometriä. Matkansa rahoitusta Raive tuki myymällä kortteja, joissa hän meloskeli taustalla Oulun siluetti. Matkan aikana hän yöpyi kalamajoissa, luotsiasemilla ja maalaistaloissa. 

Raiveen kirja ei välttämättä ole retkikirjallisuuden helmiä (paitsi antikvaarisen hintansa vuoksi), mutta sillä oli kuitenkin muutamia ansioita. Miltei kaikki luvut alkavat Kalevalan säkeillä, ja ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon vettä ja vedellä liikkumista kansalliseepoksessa on kuvattu. Merellinen luonto innoittaa myös tekijän itsensä runoiluun:

Utuhuntu kukkain ylle hiipi

kastehelmen terälehtiin heittäin.

Rastaan soittoon uupuu siukusiipi

illan laulut untuviinsa peittäin.

Taivaan sineen suvituuli haipuu,

mereen sulaa kulta auringon.

Kaislain kehtoon vieno laine vaipuu,

- uinuu unta hämytuokion.

Vaikka melontaretki tapahtuu kesäisellä merellä, mahtuu parin kuukauden matkaan monenlaista ilmaa ja dramatiikkaa. Nälkä ja rahattomuus vaivasivat aika ajoin, kalamajoista saattoi tarttua mukaan kirppuja ja täitä ja hengenlähtökin oli muutaman kerran lähellä, mutta kirjoittaja suhtautuu vastoinkäymisiin stoalaisella tyyneydellä. Heikko kajakkikin hajoaa monta kertaa, mutta aina Raive saa sen korjatuksi. Reitin varrella on aina kalamajoja, jotka ovat auki, ja joista löytyy tulitikkuja, halkoja ja kahvia. Hän pääsee myös miltei aina majoittumaan saariston tai rannikon maalaistaloihin, jotka kuvataan siisteiksi ja kukoistaviksi. Porin pohjoispuolella hoidettiin kaikki asiat kouluruotsilla, koska monet paikalliset ihmiset eivät osanneet suomea ollenkaan. Tuon ajan Suomessa ovet olivat auki ja kulkijat ruokittiin ja tarjottiin yösija. Ihmiset iloitsivat siitä, että kuulivat tarinoita muualta.

Matkallaan hän tapaa mm. haapaveteläisen kansanrunoilijan Viina-Matin. Myrskyä paetessaan hän joutuu sattumalta myös Robert Kajanuksen huvilalle, jossa vietetään herttaisen kultturipitoinen ilta. Kalajoella Raive joutuu auttamaan yksin synnyttävää naista: synnyttäjä antoi nuorukaiselle yksityiskohtaiset ohjeet, miten tämän tuli toimia. Hän joutui myös pirtutrokarien ja poliisien väliseen tulitaisteluun sumuisella merellä. Rohkeutta nuorelta mieheltä ei puuttunut: hän halusi käydä presidentin luona Naantalissa ja kävi tapaamassa Turun Sanomien päätoimittajaa tarjoten matkakertomustaan lehteen. Melontamatka päättyy onnellisesti Helsinkiin. 

Raiveen teoksesta avautuu kuva Suomesta, jossa ihmiset teitittelevät toisiaan, mutta avaavat kotinsa ovet vieraalle muitta mutkitta. Kirjaa siivittää isänmaallis-uskonnollinen vire. Merellistä luontoa kuvataan niin eloisasti, että lukijalle syntyy vaikutelma, että on mukana kanootissa. Kaunis, vanhanaikainen kirja. 

Kirjan piirroskuvitusta

Martti Kitunen

10 markan romaanin herkkä kansi vuodelta 1935

Tein ensimmäisen kerran tuttavuutta Martti Kitusen kanssa lukion ruotsintunnilla, jossa lukemiston yhtenä tekstinä oli (luultavasti Topeliuksen) kertomus Martti Kitusen karhunkaadosta. Heikki Korhosen kirjoittaman Kitus-elämänkerran hankin antikvariaatista sen kauniin kansikuvan tähden. 

Martti Kitunen eli Virroilla 1700-1800 -lukujen vaihteessa, ja hänen kerrotaan kaataneen kaikkiaan noin parisataa karhua. Korhosen kirja on vanhanaikaisella tavalla viihdyttävä. Teoksen alussa kuvataan Kitus-kultin nousua 1930-luvun Suomessa (kirja, patsas yms. muistamiset) ja sitten on viisi sivua Hämeen asutushistoriaa. Itse romaani kuvaa Kitusen elämää hänen kuolemaansa saakka karhunpyynti keskiössä. Karhunkaadosta oppii monenlaista asiaa, mm. sen, kuinka talvella karhunpesä paljastuu sen "henkireiän" avulla. Tähän ilmanvaihtoreikään työnnetään sitten seiväs ja karhut ajetaan pesästä ulos, jolloin sen suulla oleva ampuja tekee selvää karhuperheestä. 

Kaikki karhunkaato ei kuitenkaan sujunut näin helposti. Kitunen saattoi tippua suohon, jolloin ärsytetty karhu alkoi järsiä hänen kättään ja raapia päänahkaa irti. Piilukkoiset aseet eivät aina lauenneet tai ne olivat kosteita, jolloin karhunkaatoon piti ryhtyä puukon avulla. Joskus Kitunen joutui työntämään kätensä kyynärtä myöten karhun kitaan. Vaikuttava kohtaus oli se, kun Kitunen naulitsi ruumiillaan karhun puuta vasten ja piti sitä näin vangittuna koko aamupäivän, kunnes muut metsästäjät hänet pelastivat ja surmasivat karhun. 

Karhunkaadot päättyivät aina peijaisiin, joissa myös runoiltiin. Kerran oli itse Paavo Korhonen, Rautalammin suuri kansanrunoilija mukana. Hän kirjoitti mm. seuraavasti: "Ei oo toista miestä moista Kitus-Martin vertaa. Paljahin käsin on Nalle jäänyt monen monta kertaa. Riisuit turkin, riistit kintaat tuiman taiston takaa. Metsien kuningas, Mesikämmen voitettuna makaa." Asiaan kuului myös, että aina valutettiin karhun verta uhrikuusen juurelle, joka kaadettiin vasta vuonna 2001. 

Kirjassa kerrotaan myös Kitusen talonpidosta, mikä hoidettiin aina parhain päin. Tässä auttoi kovastikin Kitusen puoliso Margareta Antintytär. Vaimon tehtävänä romaanissa oli paikata Kitusen haavoja ja motkottaa jatkuvista eräretkistä. Lapsia Kitusilla oli useita.

Dramatiikkaa tuo kertomukseen mustalais-Kusti ja tämän vaimo Tinttu, jotka vehkeilevät kaikin tavoin Kitusia vastaan. Keskeinen juoni on Kitusen amuletin, karhunhampaan kohtalo. Tuo hammas toi onnea omistajalleen, ja ahnas sekä laiska mustalainen halusi hampaan itselleen keinolla millä hyvänsä. Monen vaiheen jälkeen hammas palaa oikealle omistajalleen ja mustalaiset saavat ansaitsemansa lopun. Tuo hammas on nykyään Korhosen sukuseuran omaisuutta.

Martti Kitunen on ollut raivaaja-sankari, urhea Suomi-pojan esikuva, joka paljain käsin kävi itseään voimakkaamman vihollisen kimppuun. Ehkä Kitus-kultissa on taustalla myös ulkopoliittinen viesti. Kenpä tietäis sen... Tässä vielä karhunkaadon innoittamaa  uudempaa musaa.

Rooman päiväkirja 27.5.2018

Santa Maria Maggiore

Viimeinen ohjelmallinen päivä alkoi jumalanpalveluksella Santa Maria Maggioren varhaiskristillisessä basilikassa, jonka sisätiloista vanhimmat ovat jo 400-luvulta. Kirkko on rakennettu paikalle, missä tapahtui nk. lumi-ihme. Neitsyt Maria ilmestyi lapsettomalle senaattoripariskunnalle, joka lahjoitti rahat kirkon rakentamiseen. Paavi Liberius käski sitten rakentaa basilikan sille paikalle, mihin sataa lunta. Tässä basilikassa on myös alkanut Marian kultti. Kirkon mosaiikkien teologinen viesti on rikas ja monikerroksinen. Kirkko on myös rakennustaiteellisesti monien aikakausien summa. Tunti jumalanpalveluksessa kului jo pelkästään tätä kauneutta ja hengellistä rikkautta ihmetellessä.

Marian ilmestys kuvattuna triumfikaaren mosaiikkeissa

Pyhäpäivä oli Pyhän kolminaisuuden päivä, Santissima Trinità ja myös Augustinus Canterburyläisen muistopäivä. Augustinus oli Englannin kirkon perustaja. Italian kirkoissa saa aina painetun käsiohjelman, jossa on kaikki tarvittava jumalanpalvelusta varten. Ohjelmassa kerrotaan myös seikkaperäisesti kunkin sunnuntain kristillinen merkitys, ja avataan päivän evankeliumin keskeisiä ajatuksia. Messu oli tällä kertaa latinankielinen saarnaa ja rukouksia lukuun ottamatta. Selebranttina oli arkkipiispa ja apunaan toistakymmentä kardinaalia. Oli siis kyseessä juhlajumalanpalvelus. Oli mielenkiintoista katsella juhlakulkueen korkeita kirkonmiehiä hienoissa punaisissa ja kultaisissa asuissaan: osa oli voimainsa tunnossa olevia kirkkoruhtinaita, osa jo hauraita vanhuksia, jotka olivat siirtymässä täältä iäisyyteen. Kaikki oli juhlavaa, kirkko täynnä väkeä ja ilmassa tuoksui olibaanihartsi eli suitsuke. Muotomenoa oli paljon, mutta ainakin ehtoollinen oli aitoa substanssia. Tosin meidän ryhmämme taisi jättää sen tällä kertaa väliin.

Aina iloinen kuljettajamme vei meidät sitten päivän viimeisiin kohteisiin, joista ensimmäinen oli Johannes Kastajalle omistettu kahdeksankulmainen kastekappeli, Battistero di San Giovanni, missä perimätiedon mukaan Konstantinus Suuri olisi kastettu. Konstantinuksen äidin, Helenan, haudan olimme nähneet jo edellisenä päivänä. Konstantinukseen törmäsin yllättäen muutama vuosi sitten Yorkissa, missä hänen patsaansa on Yorkin katedraalin varjossa. Konstantinus julistettiin Rooman keisariksi Yorkissa, joka tuolloin oli nimeltään Eburacum. Roomassa Konstantinuksen taisteluista muistuttaa vielä Ponte Milvio, jonka kautta myös suomalaiset matkustajat läpi vuosisatojen aina rautateiden aikakauteen saakka saapuivat Roomaan.

Kastekappeli on vanhin  tunnettu baptisterium, ja se on ollut esikuvana myöhemmille kastekappeleille. Ajatuksena on nimittäin ollut se, ettei kastamatonta lasta voi viedä kirkkoon, koska tämä oli vielä paholaisen vaikutuspiirissä, ja siksipä pitää rakentaa erillinen rakennus tätä toimitusta varten. Näitä laitoksia voi nähdä erimuotoisina ja kokoisina aina Sauvon kirkon vaatimattomasta, aidatusta kastefuntista Ravennan palatsimaisiin baptisterioihin. Kastealtaan pohjalla oli psalmin henkeen tehty veistos, jossa peura on lähteellä: "Sieluni janoaa Jumalaa. Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, minä kaipaan sinua, Jumala."

Battisterio di San Giovanni

Nurkan takana on yksi Rooman pääkirkoista, Vatikaanille kuuluva paavin Lateraanikirkko. Paavit asetettiin virkaansa tässä kirkossa aina 1800-luvulle saakka. Kirkkoa kutsutaan vieläkin kaikkien kirkkojen äidiksi, omnium urbis et orbis ecclesiarum mater et caput. Mittasuhteiltaan kirkko vastaa Pietarinkirkkoa ja se on samoin, kuin monet muut kirkot Roomassa rakennushistoriallisesti monikerroksinen. Apsiksessa on kauniit mosaiikit ja siellä on myös baldakiinin alla paavin istuin. Erityisen pysähdyttävä oli Rooman kuurian ovi, joka oli yksi Lateraanin pääovista. Täällä matkalla näimme useita ovia, joista oli kuljettu jo yli 2000 vuotta.

Kuurian ovi Lateraanikirkossa

San Giovanni in Laterano

Lateraanikirkkoa koristaa Berninin veistämät 12 apostolia, joista Juudas on korvattu Paavalilla. Erityinen suosikkini oli Bartolomeus, joka pitää käsissään omaa nahkaansa. Bartolomeus nyljettiin ja naulittiin ristille. Myöhemmin hänen jäännöksensä tuotiin Italiaan, joista niiden pääosaa säilytetään San Bartolomeo all´Isolassa, Trasteveressä olevassa kirkossa, joka on omistettu marttyyreille. Se on vaikuttava pieni kirkko, jossa on dokumentteja myös nykyajan marttyyreistä (Oscar Romero, von Galen mm.).  Kirkko kuuluu San´Egidio -yhteisölle, josta postasin 21.5.2018 päiväkirjassa. 

Batholomeus nyljettiin, sit´ristin päälle surmattiin (Teksti Paimion kirkosta)

Kosmaattista lattiataidetta Lateraanikirkossa

Viimeinen kirkollinen kohde oli Santa Groce in Gerusalemme. Nimensä mukaisesti siellä säilytetään palaa Jeesuksen rististä, kahta piikkikruunun okaa ja Jeesuksen kynnenpalasta. Kirkon kosmaattiset lattiamosaiikit ovat myös vaikuttavat. Kirkon rakentamisen alkuvaiheet liittyvät myös em. Helenaan ja Konstantinukseen, joiden patsaat ovat kirkon katolla. 

Hiljentymistä ristireliikin äärellä

Varsin mielenkiintoinen ja liikuttava on Antonietta Meon (Nennolina) elämä, jolle oli omistettu pieni kappeli kirkossa. Hän on saanut arvonimen venerabile. Antonietta syntyi porvarilliseen perheeseen Roomassa vuonna 1930. Jo pienestä pitäen hänestä kerrotaan säteilleen erikoista voimaa ja lapsena hän johti pihapiirin leikkejä ja oli pidetty toveri. 

Nennolina sairastui kuitenkin luusyöpään ja hänen toinen jalkansa amputoitiin. Vähän ennen varhaista kuolemaansa (hän kuoli kuuden vuoden iässä), alkoi Nennolina kirjoittaa kirjeitä Jeesukselle ja Neitsyt Marialle. Kirjeet olivat liikuttavia mutta samalla teologisesti kypsiä. Lähestyvä kuolema oli hänelle voitto. Hän ammensi kärsimyksistään teologista viisautta. Nennolinan kirjeet Jeesukselle päättyivät sanoihin "pieni tyttösi lähettää sinulle paljon suukkoja". 

Nennolina on haudattu Santa Croce in Gerusalemmen kirkkoon. 1970-luvulla paavi Benedictus XVI aloitti neuvottelut Nennolinan autuaaksi julistamiseksi ja tämä myös tapahtui. On osoitettu myös yksi ihme, minkä Nennolinan puoleen kääntyminen on saanut aikaan, joten hän on tiellä kohti pyhimykseksi julistamista. 

Venerabile Antonietta Meo

Tämä lapsi-profeetta kosketti minua erityisesti. Jos hän tuo ihmisiä lähelle Jeesusta, niin silloin on hänen tehtävänsä täytetty. Tässä Nennolinan rukous:

O Dio, Padre degli umili,

noi ti ringraziamo
perchè in Antonietta Meo
ci hai donato un'immagine viva
del tuo Amore e della Tua Sapienza,
rivelata ai piccoli.
Tu, che Le hai dato la Grazia
di essere unita alla Croce
del Signore Gesù
e di soffrire con fortezza e con gioia,
rendila gloriosa anche ora sulla terra,
perchè sia per tutti
un esempio luminoso
di fedeltà al Vangelo,
concedi a noi il suo amore semplice
e ardente
all'Eucarestia e alla Chiesa;
vieni incontro alla nostra povertà
e, per la sua intercessione,
secondo la Tua Santà Volontà,
donaci la grazia
che, con fiducia, Ti chiediamo.
amen

Nennolinan kirje Jeesukselle

Kirkollinen matkamme päättyi tähän. Viikko oli ollut vaikutteista ylitsevuotava. Oli myös mielenkiintoista kuulla toisten matkalaisten näkemyksiä nähdystä ja koetusta. Loppuun sopii pari palaa Kersti Bergrothin Maailman Roomasta: "Vasta Roomassa tunnemme olevamme oman kulttuurimme, oman laajemman elämämme alkukodissa. Sieltä on lähtöisin tämä maapallon viimeksi tapahtunut sivistys...Rooma on nykyisyytemme alku. Se on nykyisyyttä kauniimpi, niin kuin elämän alku aina on, mutta se on lähellä, se on meidän." 

Rooman päiväkirja 26.5.2018

Pantheon

Tänään oli luvassa yhdeksän kirkon päivä, katolista spiritualiteettia laidasta laitaan mahtavista katedraaleista pieniin kappeleihin. Myös rakennustaiteen kannalta päivä oli varsin rikas. Kierros alkoi Colosseumilta, mikä on saanut nimensä sen vieressä seisseestä yli 30 metriä korkeasta keisari Neron pystyttämästä Helios-jumalan kullatusta patsaasta. Colosseum on aikanaan suunniteltu varsin hyvin yleisön viihtyvyyden kannalta, myös teknisesti se on ollut edistyksellinen rakennus. Koulussa opetettiin, että Rooma oli ensisijaisesti sivilisaatio, Kreikka sen sijaan kulttuuri. Ei voi kuin ihailla roomalaisten rakennustaitoa, joka on myös meidän arkkitehtuurimme pohja: roomalaisten käyttämät materiaalit, muodot, mittasuhteet ja ornamentit elävät edelleen rakennuksissamme, myös aivan moderneissa. Kun toissaviikolla olin Viipurissa ja kuljin asemahallin läpi, oli sen katto suora kopio Septimus Severuksen riemukaaresta. Tosin oli neuvostovalta lisännyt siihen vielä tähtiä.

Neuvostovallasta avautuukin oiva aasinsilta seuraavaan kohteeseen Mamertiinien vankilaan, Carcere mamertinumiin. Forumin reunalla oleva rakennus oli alkuaan lähteen päälle rakennettu kaivohuone, tullium, jota alettiin käyttää poliittisena vankilana. Kuuluisimpia vankeja ovat olleet Vergingetorix, Jugurtha, Catilina, Pietari ja Paavali. Poliittisia vankeja säilytettiin mamertinumin kellareissa, jonka jälkeen heidät saatettiin viedä triumfikulkueeseen näytille, jonka jälkeen heidät kuristettiin kuoliaaksi mamertinumissa tai teloitettiin Gemonian portailla, jonne ruumiit jätettiin mätänemään varoitukseksi. Vankilassa oli suora aukko Cloaca Maximaan, minne poliittisten vastustajien ruumiit sitten heitettiin. Vankilaa kierrellessä tuli mieleen vankilassa viruva Catilina ja  latinankurssin Sallustiuksen De coniuratione Catilinaen kohta "Potesne tibi haec caelum delectare...". Carcere mamertinum on vaikuttava paikka, joka tihkuu historiaa ja tragediaa. Erityisen kaunis oli Jeesusta ja Pietaria kuvaava fresko. Katolisessa perinteessä on monta kertomusta Pietarin vaiheista mamertinumissa, mm. että hän ehti kastaa roomalaisia vanginvartijoita tulliumin vesissä.  

Papit Forumilla

Septimus Severuksen riemukaari

Kristuksen käsi on lohduttavasti  Pietarin olkapäällä Mamertiinien vankilassa

Mamertinumin vieressä kohoaa Rooman barokin helmi, Chiesa dei Santa Luca e Martina. Kirkon portaali on vaikuttava ja kirkko on rakennettu kreikkalaisen ristin muotoon. Kirkkotila miellyttää yksinkertaisessa juhlavuudessaan suomalaista silmää. Helmenharmaa kupoli tuntuu leijailevan korkeuksissa. Kirkkoon on haudattuna Pyhä Martina, jonka marttyyrio muistuttaa vaikkapa Pyhän Agathan tai Pyhän Barbaran marttyyrioita. Martina oli kristitty roomalaisnainen, joka pakotettiin uhraamaan Apollon alttarille. Hän teki kuitenkin ristinmerkin epäjumalankuvan edessä, minkä seurauksena tuo kuva hajosi, samoin temppeli, jossa tuota kuvaa säilytettiin. Tästä rangaistuksena Martinaa kidutettiin monella tavoin ja heitettiin sitten leijonien eteen. Leijonat asettuivat kuitenkin naisen jalkojen juureen. Sitten Martina yritettiin polttaa roviolla, mutta sade sammutti sen. Lopuksi Martina mestattiin. Nämä naiskohtalot ovat aina järkyttäviä, mutta joskus niissä häivähtää viihdekertomusten tyyli, siksi paljon niissä on väkivaltaa ja seksiä. Anni Laato on kirjoittanut hienon kirjan näistä kirkon ensimmäisistä äideistä.  

Kevyttä barokkia Santa Luca e Martinassa

Forumilta nousimme Capitoliumille, missä on Santa Maria in Aracoelin kirkko. Kirkon paikalla on ollut Junon temppeli, jonne sibylla oli kehottanut keisari Augustinusta rakentamaan alttarin tulevalle maailman pelastajalle. Kirkkoon on haudattu Helena, keisari Konstantinuksen äiti. Mielenkiintoisin paikka kirkossa oli Santo Bambinon kappeli. Tarinan mukaan Jeesus-lasta esittävä patsas oli veistetty Getsemanen puutarhan oliivipuusta, josta se kuljetettiin Italiaan. Matkalla nousi kuitenkin myrsky, jolloin Bambino tippui mereen, mutta se ui kuitenkin omin avuin Livornon satamaan, josta se vietiin Aracoelin kirkkoon tekemään parannusihmeitä. Myöhemmin Bambinoa lainattiin 1800-luvulle saakka koteihin, joissa oli sairaita. Bambino laitettiin sänkyyn sairaan viereen tekemään parannustöitään. Nyt kappelissa oli esirukouslappusia, joissa pyydettiin Bambinon apua. Kun poistuu Aracoelista, voi ihailla sekä kirkon omia dramaattisia portaita, että vieressä olevia Michelangelon suunnitelemia portaita Capitoliumille. 

Santa Maria in aracoeli

Santo Bambino

Seuraavaksi käveltiin Colosseumin ja Domus Aurean raunioiden lähellä olevaan San Pietro in Vincoliin. Tuosta vincolista avautui hyvin toisenlainen mielikuva Carmina Buranasta, Estuans interius. "Non me tenent vincula, non me tenet clavis...". Tämän pakanallisen musiikkihetken jälkeen voidaan siirtyä kirkkoon, missä on monenlaista merkittävää nähtävää. Kirkko on nimetty Pietarin kahleille, joita hän kantoi mamertiinien vankilassa. Kahleita säilytetään vitriinissä pääalttarilla. Paavalin kahleista olen jo kertonut 22.5. postauksessa.

Toinen merkittävä paikka kirkossa on Nicolaus Cusanuksen hauta. Cusanus oli aikansa suuri henki, jonka merkitys on ymmärretty vasta myöhemmin. Hän toimi teologian ohella luonnontieteiden ja filosofian parissa. Jos ajelet Moselin laaksossa, pysähdy kauniiseen Kuesin kaupunkiin, mikä oli Cusanuksen kotikaupunki. Jätän kuitenkin Cusanuksen nyt rauhaan, vaikka hänestä olisi monenlaista sanottavaa. 

Vincolin merkittävin nähtävyys on Michelangelon veistämä Paavi Julius II hautamuistomerkki, erityisesti sen Moosesta esittävä osa. Giorgio Vasari piti veistosta kaikkein merkittävimpänä työnä mihin ihmiskäsi on pystynyt. Mooses kuvataan ankaran  näköisenä, laintaulut käsissään, valmiina heittämään ne kultaisen 
vasikan päälle. Mooseksella on sarvet päässä, mikä johtui Septuagintan käännösvirheestä. Mooseksen pään päällä piti olla sädekehä, ei sarvet. Muistomerkki koostuu monesta hahmosta. Itse paavi Julius makailee sohvalla vähän poissaolevan näköisenä, kun sen sijaan kaikki muut hahmot toimittavat aktiivisesti tehtäviään. Sigmund Freud innostui tästä Mooseksen kuvasta niin, että kirjoitti siitä kirjan (Der Moses des Michelangelo). Tässä vaiheessa päivää alkoi olla jo sellainen olo, että henkinen saturaatiopiste alkoi häämöttää - siksi paljon kaunista, pyhää ja merkittävää oli tullut nähtyä. Tästä huolimatta matka jatkui eteenpäin pienen kahvitauon jälkeen. 

Pietarin kahleet

Sarvipäinen Mooses on valmiina heittämään kultaista vasikkaa laintauluilla

Pietarinkirkon kaltainen nähtävyys on Pantheon, minne toistaiseksi pääsee sisään ilman kontrollia ja maksuja. Pantheonin kupoli näkyy myös Villa Lanten loggiasta käsin. Temppelistä on aikojen saatossa kannettu rakennusmateriaalia moniin Rooman kirkkoihin. Rotunda, jonne valo virtaa oculuksen kautta, lienee yksi ihmiskunnan vaikuttavimmista ja kopioiduimmista tiloista. Meillä tämä vaikutus näkyy esimerkiksi Temppeliaukion kirkossa ja rajantakaisessa Viipurissa kaupunginkirjaston kattoratkaisuissa tai Viipurin siunauskappelin tilassa Pyörösuolla. 

Suomalaisten kotikirkko Roomassa on Santa Maria sopra Minerva. Se on harvoja goottilaisia kirkkoja Roomassa, ja se kuuluu dominikaaneille. Kirkossa oikealla on Capella Capranica, joka on omistettu Suomen suojeluspyhimykselle Henrikille. Martti Skytten kerrotaan myös asuneen dominikaanien luona Sopra Minervassa. Kappelissa pidetään aika-ajoin ekumeenisia hartaushetkiä. Kappelin seinällä on muistotaulu, jossa on mainittu John Vikströmin, Paul Verschurenin ja arkkipiispa Paavalin nimet. Kirkossa on mm. Michelangelon tekemä patsas ylösnousseesta Kristuksesta ja Katariina Sienalaisen hauta.

Katariina Sienalaisen hauta

Tässä vaiheessa alkoi inokkaimpienkin patristien huomio herpaantua, mutta toisaalta oli päästy samanlaiseen ajattomaan ja aineettomaan flow-tilaan kuin Wagnerin oopperoita kuunnellessa. Nykytekniikka auttoi myös meitä: oppaan esitys kuului korvanapista, jolloin samanaikaisesti sai vaellella missä halusi. Sopra Minervassa on käytävä aina Roomassa ollessa.

Vielä oli jäljellä kaksi kirkkoa ja yksi luostari. Sant´Ignazio di Loyola on jesuiittakirkko, joka on omistettu Loyolalle. Kirkko on tunnettu valtavista kattofreskoistaan, joissa kuvataan Ignatiuksen jumalallistumista, apoteoosia. Yksi matkatoveri kertoi tekevänsä ignatiaanisia harjoituksia. Tuossa spiritualiteetin muodossa pyritään löytämään Jumala kaikessa, tekemään oikeita valintoja ja pyrkimään kontemplatiivisen toiminnan kautta rakentamaan maailmaa paremmaksi. Kaikki hyviä tavoitteita. Loyolo on haudattu lähellä sijaitsevaan Il Gesún kirkkoon, jossa myös kävimme.

Sant´Ignazion kattofreskoja

Morsian IL Gesún edessä

Päivämme päättyi vierailulla L´Ordine de Santa Brigidassa, birgittalaisisarten luona Piazza Farnesella. Meidät otti vastaan suomalainen sisar Marja-Liisa, joka elävästi kertoi vaiheistaan, kuinka pohjalaisesta tytöstä tuli birgittalaissisar. Jos Suomessa haluaa birgittalaisiin tutustua, täytyy mennä Turkuun, Ursininkadulle, missä heillä on luostari, jonka yhteydessä on myös ravintola ja majoituspalveluita. 

Birgitta on haudattu Vadstenaan, mutta hän toimi kuitenkin aktiivisesti Roomassa, kuten myös kuningatar Kristiina. Rooman luostarissa säilytetään mm. Birgitan hevosenjouhista tehtyä kilvoituspaitaa ja hänen lantioluunsa kappaletta. Vaikuttavin on kuitenkin huone, missä kerrotaan Birgitan saaneen näkynsä. Tästä vierailusta jäi se kuva, että birgittalaiset ovat ekumeenisesti suuntautuneita valoisia kristittyjä. 

Päivä oli ollut mitä parhain, ja vielä edelleenkin riittää näistä kirkoista ja legendoista ruminaation aihetta. Huominen sunnuntaipäivä tuli olemaan viimeinen kirkkopäivä matkallamme. 

Pyhän Birgitan lantioluu

Tässä huoneessa Birgitta sai näkynsä