Drabbad av Sverige - Ruotsin pauloissa

Japanlaishenkistä tunnelmaa Tukholmassa

Tämänkertaisen Ruotsi-postauksen otsikon olen lainannut Marianne Alopaeuksen mainiosta kirjasta Ruotsin pauloissa, jota edelleenkin suosittelen kaikille lämpimästi luettavaksi, vaikka Ruotsi onkin noista 1970-luvun ajoista jo paljon muuttunut. Kirjan otsikon käännös tuo esille myös käännöstyön vaikeuden: drabbad on sisällöltään pääasiassa kielteinen sana, pauloissa pikemminkin myönteinen. Nyt hiihtolomareissulla vanhassa pääkaupungissamme olin joskus drabbad, mutta useimmiten Ruotsin pauloissa. Jos Alopaeuksen kirja kiinnostaa, lue ensin Ketjukolaajan postaus.

Ensimmäisen illan kulttuurikokemus oli Tiziano Palladinon mandoliinikonsertti Italian kulttuuri-instituutissa. Palladino lienee alansa huippuja, ja hän on myös perustanut Italiaan mandoliiniakatemian. Minun mielikuvamaailmassani on mandoliini maniska, joka riippui savolaismökin seinällä, ja jota isoisä näppäili lauantaina saunan jälkeen. Myös italialaistunnelman herättelyyn filmeissä käy mandoliini hyvin. 

Palladinon puolitoistatuntinen konsertti avasi kuitenkin kuulijalle aivan toisenlaisen maailman. Soitin taipuu draamaan ja eloisaan menoon, sen dynamiikka on yllättävän suuri. Palladinon leveä hymy kertoi, että hän tuntui nauttivan kovasti työstään. Viisikymmenpäinen yleisö palkitsi esittäjän runsain suosionosoituksin. Erityisen mielenkiintoisia olivat japanilaisten Yusuo Kuwaharan ja Takashi Ochin sävellykset. Tuubista löytyy kummankin mandoliiniteoksia.

Tiziano Palladino flow-tilassa

Italian kulttuuri-instituutin ovat suunnitelleet tunnetut italialaiset arkkitehdit Giò Ponti ja Luigi Nervi (herrojen yhteistyön hedelmä on mm. Pirellin linjakas pääkonttori Milanossa). Erityisesti juhlasalin katon muotokieli oli hieno: kun lamput himmennettiin, tuntui laipio hehkuvan kullankarvaista valoa. Instituutin kalustus oli alkuperäinen 1950-luvulta, ja tunnelma talossa oli kaikin puolin museaalinen ja erikoinen: oli kuin olisi eksynyt Jetsonien eteiseen. Sopeutumista helpotti talon tarjoama punaviini.

Italian kulttuuri-instituutin juhlasalin eloisaa kattoa

Italodesigniä 1950-luvulta

Seuraavan päivän erikoinen kulttuurikokemus oli vierailu Hallwylska museetissa. Hallwylin perhe rakennutti itselleen venetsialaishenkisen kaupunkipalatsin Hamngatanin varrelle 1890-luvulla. Talon emäntä Wilhelmina von Hallwyl oli merkittävä keräilijä: pariskunnan kodissa on yli 50.000 erilaista esinettä, kaikki teelusikoita myöten tarkkaan luetteloituna. Pariskunnan ajatuksena oli jättää talo kokoelmineen koskemattomana tuleville sukupolville, ja niin todella on käynyt. Ruokakaapissa on vielä Marie-keksipaketti 1930-luvulta. 

Yksityiskohta marmoroidusta keittiöstä

Minua liikutti asunnossa kaiken käsityön korkea laatu: vain parhaita materiaaleja ja hienointa työnjälkeä. Paraatikerros oli myös vaikuttava: punasävyinen naisten salonki, ja nahalla sekä aseilla paneloitu herrainhuone. Juhlakerroksen ruokasalissa on kuvattu Fannyn ja Alexanderin joulukohtaus, ja salissa oli myös näytteillä alkuperäisiä filmauksessa käytettyjä vaatteita. 

Alexanderin merimiesasu

Erikoisin paikka oli ylimmän kerroksen taulugalleria. Talon isäntä piti 1600-luvun flaamilaisesta taiteesta. Hän sisusti talonsa kattokerroksen hollantilaisten mestarien tauluilla, posliinilla ja hopeakokoelmalla. Näiden aarteiden keskellä hänellä oli keilarata ja voimistelutelineet. Kiva voimailla halsien ja cranachien keskellä! Erikoisen kokoelman muodostivat kymmenet muinaiset itämaiset pronssipeilit. Kokonaisvaikutelma museosta oli synkkä ja outo. Rahaa oli käytetty sumeilematta, mutta jälki oli kovin museaalinen ja painostava. Talon emännällä lienee ollut myös jonkinlainen mania. Pariskunnan lapset eivät olleet kiinnostuneet kokoelmista eivätkä talosta, vaan palatsi siirtyi Ruotsin valtiolle. Tästä pääset 3-D -matkalle yläkerran galleriaan. Kuitenkin kaikin puolin mielenkiintoinen paikka, minne kannattaa mennä jo noiden flaamilaisten mestarien vuoksi. 

Saman päivän iltana oli ilo käydä Tukholman konserttitalossa Heinätorilla. Rakennuksen on suunnitellut Ivar Tengbom, ja se on Ruotsin 1920-luvun arkkitehtuurin merkittävimpiä saavutuksia. Siniseksi rapattu musiikkipalatsi, edessä oleva Carl Millesin Orfeus-suihkulähde (jonka yksi hahmoista on saanut Beethovenin kasvot) ja kullanhohtoinen konserttisali ovat vaikuttavia luomuksia ja virittävät kuulijan korkeampiin sfääreihin. Konserttitalossa näyttäytyy koko ruotsalaisen taidekäsityön kirjo ja elämänmuodon vauraus. Konserttiyleisö oli tosin pukeutunut arkisesti, ja buffetissa tarjottiin bulkkiviiniä paperimukeista, joten ei kaikki ihan täydellistä ole edes Ruotsissa. 

Koska ohjelmistossa oli Beethovenin 9. sinfonia, oli sali myös aivan täysi. Orkesteria johti Franz Welser-Möst. Sekä orkesteri että solistit olivat huippuluokkaa. Esityksen jälkeen yleisö ponkaisi pystyyn kuin käskystä ja taputti 20 minuuttia hillittömästi. Tämä oli hieman liikaa meille pidättyväisemmille valtakunnan itäosan kasvateille. Musiikki oli kuitenkin vaikuttavaa, samoin sali. Ihmiset varmaankin kokivat olevansa suuremman äärellä - siitä euforinen tunnelma. 

Waldemarudde, prinssi Eugenin kotilinna

Prinssi Eugenin maisematutkielma

Kuningas Oskar II poika prinssi Eugen oli tunnettu maalari ja esteetikko. Waldemarsudde oli hänen kotinsa. Sinne pääsee mukavasti raitiovaunulla numero 7 Kungsträdgårdenista. Eugen eli naimattomana ja hän saattoi keskittyä elämässään lempiharrastuksiinsa maalaamiseen ja kukkien kasvattamiseen. Hän hankki itselleen myös hyvän humanistisen- ja taidekoulutuksen. Mikä mukavampaa kuin toimentulohuolista vapaana keskittyä säädynmukaiseen elämään! Linnan yhteyteen Eugen rakennutti myös ison gallerian, missä oli nyt näytteillä Sigrid Hjerténin teosten näyttely. Hjertén oli Ruotsin johtavia modernisteja 1920-1930 -luvuilla. Taiteilijan teokset ovat samanaikaisesti iloisia ja traagisia. Erityisesti jäi mieleen teos Balillaparaati Palermossa, jossa lasten ilmeet kertovat kaiken, miltä tuntuu kuulua fasistiseen nuorisojärjestöön.  Hjertén sairastui myöhemmin skitsofreniaan, ja tämä heijastui myös hänen taiteeseensa. Näyttely oli ilmeisen suosittu, koska saleissa oli paikoitellen vaikea liikkua eteenpäin muiden harmaapäiden keskellä. 

Tukholma on matkailijan runsaudensarvi: kulttuuria on tarjolla rahalla ja ilmaiseksi, kulinariaa ympäri maailmaa, kaunista kaupunkiluontoa ja urbaaneja kulmia loputtomiin. Toppen! 

Sigrid Hjertén: Kaksi nunnaa

Sigrid Hjertén: Balillaparaati Palermossa

Waldemasuddenin sali

Tundralta ja taigalta

Ganjkka-šamaani

Toivo Lehtisalo oli suomalainen kieli- ja kansantieteilijä (1887-1962). Hän oli samojedikielten tutkija, erityiskohteenaan tundrajurakit. Kirjassaan Tundralta ja taigalta (Porvoo 1959) tekijä kuvaa matkojaan 1910-1914 samojedikansojen parissa. Lehtisalon piti alunperin mennä Kasaniin suomalais-ugrilaisten kielten lehtoriksi, mutta puutteellisen venäjäntaitonsa vuoksi hän päätti lähteä tutkimaan samojedeja. Matkakuvauksen perusteella hän kuitenkin oppi varsin nopeasti tulemaan toimeen venäjäksi. Teokselle olisi tehnyt hyvää, jos se olisi aikoinaan ollut kunnolla toimitettu, ja jos itse tutkimustyön esittelyä olisi paremmin fokusoitu. Puutteistaan huolimatta kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen avatessaan lukijalleen kuvia ja tunnelmia sadan vuoden takaiselta Venäjän maalta. 

Matkakuvauksensa Pietarista Tobolskiin Lehtisalo aloittaa toteamalla, että tsaarien Venäjä on takapajuinen maa, missä ei ole vapautta, ja edistystä jarrutettiin kaikin voimin. Maa oli tekijän mukaan kypsä poliittiseen muutokseen. Pietarissa hän vietti aikaa opiskellen kirjastoissa mahdollisimman paljon tietoja jurakkisamojedeista, osallistuen samalla myös opiskelijaelämään. Pietarin elämää kuvataan kovin värikkääksi: juoppoja, kerjäläisiä ja ilotyttöjä oli joka kulmalla, mutta toisaalta kaupungissa oli hienoja museoita, taidekokoelmia ja korkeatasoisia yliopistoja. Pietarissa hän tutustui myös Andrei Rudneviin, joka toimi suomal.-ugrilaisten kielten professorina Pietarissa. Rudnev pakeni sitten vallankumouksen jälkeen Viipuriin, josta joutui maailmansodan aikana taas pakenemaan. Suomessa hän toimi kielitieteilijänä ja muusikkona. 

Pietarista matka kulki Vologdaan, Vjatkaan, Permiin, Jekaterinburgiin ja Tjumeniin, tataarikaupunkiin, minne rata päättyi. Junamatkan kuvaus on varsin eloisa, ja sen aikana ehditään poiketa em. kaupungeissa ihailemassa muinaisvenäläistä arkkitehtuuria. Permistä Tobolskiin on noin 300 kilometriä ja matka taitetaan reessä turkkiin kääriytyneenä 40 asteen pakkasessa heinien ja vällyjen alla hevosten laukatessa kiivaasti pitkin Irtyš-joen jäätä. Välillä pysähdytään kestikievareissa juomassa teetä ja vaihtamassa hevosia. Kun hevosia ei enää voi käyttää, valjastetaan porot nartan eteen. Lehtisalo alkaa tavata samojedeja, joiden kulttuuritasosta saa varsin vaihtelevan kuvan. Kirjassa puhutaan ostjakeista, joita nykyään kutsutaan hantyiksi. Nartta-ajelun päämääränä on Obdorskin kaupunki (nykyään Salehard), jonne tekijä asettui vuodeksi haastattelemaan samojedejä ja tekemään tieteellistä työtä.  

Kaupunki oli varsin hyvinvoiva, joka eli kalastuksesta ja turkiskaupasta. Kaupungin säätyläiset kuluttivat aikansa korttia lyöden, seurustellen ja juopotellen, mutta myös henkisempiä harrastuksia oli silloin tällöin tarjolla. Kaupungin kielimaisemasta kertoo Lehtisalo seuraavaa:

Obdorsk oli oikea kielentutkijan paratiisi. Kadulla kävellessä kuulee puhuttavan venäjää, syrjääniä, ostjakkia tai samojedia. Monet puhuvat näitä neljää kieltä.

Tekijä saa kielenoppaakseen ehdonalaisessa olevan vangin, Maksimin, joka oli kielellisesti lahjakas ja ymmärsi Lehtisalon työskentelytapoja. Varsinaista tieteellistä työskentelyä teoksessa ei juuri kuvata, mutta kansantieteelliset kuvaukset ovat mielenkiintoisia, vaikkapa tämä hetki paikallisen šamaanin luona:

Ganjkka meni rankisen taa ja lauloi hiljaisella vaikeroivalla äänellä teevadilla hyvä annos tuoretta verta, hänen omaa vertaan, jota hän kehotti minua syömään. Kun en suostunut siihen, asetti Ganjkka minut ja alaikäisen poikansa rinnakkain istumaan ja siveli kasvoillemme veritäpliä määrättyihin paikkoihin...Nämä veripilkutkin kai tarkoittivat sitä, että olimme nyt šamaanikokelaita.

Lukijalle avautuvat Obin ja sen laajojen lahtien luonnon kauneus ja pohjoisten jokien suuret mittakaavat. Yllättävää on myös, että kesällä Siperiassa voi on kuuma, ja veden lämpötila voi nousta 23 asteeseen. Kalaa joesta nousee myös loputtomiin. Paikallisten pääravintona on raaka kala ja raaka poronliha.

Moni asia hämmästyttää nykylukijaa, vaikkapa se, että samojedit voivat taivaltaa satoja kilometrejä läpi tiettömän tundran jollekin kalastus- tai erämajalleen eksymättä kertaakaan. Myös luonnonkansan sukupuolielämä on varsin suorasukaista. Samojedi-isäntä saattaa tarjoaa vaimoaan tai tytärtään vieraalle yöseuraksi, ja nuoret tytöt antavat monien miesten maata kanssaan "teenjuonnin" merkeissä. Muu erotiikka nuorten kesken hoidellaan tundralla. Kirjoittajalla itsellään oli myös lemmenseikkailu Obdorskissa opettajattaren kanssa, mutta afääri kariutui, kun paljastui, että kaiken takana oli taloudellinen hyöty.

Venäjä sata vuotta sitten tuntui olevan monellakin tapaa kulttuurivaltio, kun se avokätisesti tuki tutkimustyötä maan pohjoisilla alueilla. Tässä tosin lienee ollut myös takana sotilaalliset ja taloudelliset intressit. Lehtisalon kirja avaa lukijalleen silmäyksen pohjoisen paimentolaisten ja tsaarin Venäjän elämään.

Jos tematiikka kiinnostaa, olen aikaisemmin postannut Kuolan niemimaalle tehdystä tutkimusmatkasta (Ville Muilun Valkoinen täplä).  

Tallinnan tunnelmia

Lühike jalg illalla

Joululoman retki suuntautui Tallinnaan, pääkohteena oli Kumu, missä oli saksalaisten ekspressionistien näyttely Villit saksalaiset. Kumu on aina vierailun arvoinen: virolaisen taiteen kerroksessa pidän eniten 1920-1930 -lukujen virolaisesta taiteesta: hienoja kubisteja, ekspressionisteja ja koloristeja. Virolaisen taiteen väri- ja aihemaailma poikkeaa suomalaisesta: se on kirkkaampi ja värit lämpimämpiä. Läheinen suhde Keski-Euroopan taidevirtauksiin näkyy myös hyvin sotien välisessä virolaisessa taiteessa. Jotkut teokset ovat merkittäviä taideteoksia, kuten vaikkapa tämä Eduard Olen Matkustajat. 

Neuvostotaiteen osasto on ehkä Kumun mielenkiintoisin osa: siellä on esillä sosialistisen realismin parhaita saavutuksia, kuten vaikkapa Viktor Karruksen Viljaa valtiolle. Olipa tuosta Karruksen kuvaamasta aiheesta mitä mieltä tahansa, leijuu maalauksen yllä aurinkoisen optimismin ja lämpimän syyskesäisen päivän tunnelma. Nyt näin ensimmäistä kertaa myös taideteoksia, jotka kuvasivat virolaisen lähihistorian tragiikkaa: vedessä kahlaavia pakolaisia, tuhottuja kaupunkeja, kyyditystä odottavia ihmisiä. 

Viktor Karrus: Viljaa valtiolle

Erityisesti minua kosketti Leili Muugan Kahvila 1940 (vuodelta 1956). Tästä linkistä näet teoksen kokonaisena. Kaksi merkittävää vuotta: Viron miehitys 1940, jonka aiheuttamaa henkistä maisemaa teos kuvaa, ja vuoden 1956 XX puoluekokous Neuvostoliitossa, jolloin lyhyen ajan pystyttiin käsittelemään maan menneisyyden varjopuolia. En tiedä, onko Muugan teos tuolloin ollut näytteillä, mutta traaginen se on. Katkeran ja vihaisen näköiset ihmiset katselevat tyhjyyteen punalippujen liehuessa kauempana torilla. Kahvilassa vallitsevan jännityksen ja patoutuneen kauhun katsoja havaitsee heti. Hieno poliittinen kannanotto ja kaunis taideteos samanaikaisesti.

Leili Muuga: Kahvila 1940 (1956)

Virolaiset ovat ironisen taiteen mestareita: ajatteleva neuvostovirolainen eli kahdessa eri todellisuudessa, jotka olivat toisilleen vastakohtaisia. Hyvä esimerkki tästä elämänkäsityksestä on Kaarel Kurismaan Televiisor Avangard nr.885. Tulevaisuus näkyy vanhanaikaisesti muotoillun television ruudusta. Avantgardesta puhuttiin koko ajan yhteiskunnassa, mutta todellisuudessa oli käännytty taaksepäin, ja kaikkea aidosti edistyksellistä koetettiin kampittaa. Meidän poliittinen taiteemme on ollut toisenlaista. 

Kaarel Kurismaa. Televiisor Avangard nr 855. 1981

Jokaisella Tallinnan matkalla on käytävä Aleksanteri Nevalaisen tuomiokirkossa Toompealla. Kirkko oli aikanaan myös poliittinen viesti: tsaarinvalta laittoi merkkinsä kaupungin paraatipaikalle, aivan kuten meilläkin Uspenskin katedraali on tsaarinvallan manifestaatio. Eikä ole sattuma, että kirkko on pyhitetty Aleksanteri Nevalaiselle, löihän hän (karjalaiset sukulaiset olisivat sanoneet että häähähää löit) sekä pahat suomalaiset että katalat saksalaiset kalparitarit, toiset Nevalla, toiset Peipsijärven jäällä. Pyhän Venäjän kanssa ei sovi kalpaa kalistella. Kirkon sisällä on aito slaavilainen tunnelma. Mikä tällä kertaa pisti silmään oli muistotaulu, johon oli kirjoitettu kaikkien II maailmansodan aikana neuvostoliittolaisissa sukellusveneissä menehtyneiden nimet. Sytytän joskus tuohuksen ja lähetän rukouksen, tällä kertaa ei ollut hurskautta tarpeeksi, koska mietiskelin näitä poliittisia kuvioita.

Leikittiin myös hipstereitä ja käytiin Telliskivessä kahvilla. Ympäristöä voi kauniisti sanoa pittoreskiksi, mutta lähinnä se vaikutti sotkuiselta takapihalta. Pienissä puodeissa myytiin kaikenlaista trenditavaraa, kahviloissa ja ravintoloissa istui kauniita nuoria äpyläläppäriensä takana. Maanpinnalle pääsi, kun kävi vieressä olevassa kauppahallissa katselemassa sianpäitä ja hapankaalirukoja. Hieno paikka ja suomalaiselle halpa. 

Niguliste kirik eli Pyhälle Nikolaukselle omisettu kirkko on Tallinnan helmi, vaikkei se enää kirkon virkaa toimitakkaan. Bernt Notken Kuolemantanssi on pysähdyttävä maalaus, myös taideteoksena se on ainutlaatuinen maailmassa. Näytteillä oli myös arkistojen kätköistä löytyneitä, nyt entisöityjä uskonnollisia maalauksia. Minua puhutteli erityisesti alttaritaulu Koirat nuolevat Lasaruksen paiseita. Ennen tuo teologia oli hieman suorempaa. Nykyään veisataan vaan, että Hämmennys valtaa usein tajuntamme. Hohhoijaa... Hämmennys valtasi kyllä mielen, kun katseli kaljoissaan toikkaroivaa kansan tervettä ydintä laivalla. Siitä huolimatta Tallinnaan kannattaa aina matkustaa. Hieno kaupunki, hieno maa, hieno kansa. Kuuntele iloksesi virolaista bossanovaa.

Ekonomi Etelänristin valtakunnassa

Rosvopällikköjen irtihakatut päät näytteillä maceiólaisen liikkeen ikkunassa

Reino Siiralan kirja Ekonomi Etelänristin valtakunnassa (Porvoo 1945) kuvaa tekijän matkoja 1930-luvun Brasiliassa. Kirjassa kuvaillaan elävästi Brasilian rikasta luontoa ja kulttuuria, mutta suuriin matkakirjoihin tämä kirja ei kuitenkaan yllä. Sinänsä on aina nautinnollista lukea kertomuksia vieraista maista vuosikymmenten takaa. Kirjoittajasta ei löytynyt minkäänlaista tietoa, mutta kirjan perusteella hän oli ekonomi, joka oli lähetetty Brasiliaan selvittämään mahdollisuuksia suomalaiselle puutavaran viennille. 

Matka alkaa Mäntyluodosta, josta purjehditaan Pohjanmeren kautta Portugaliin ja sieltä Las Palmasiin. Turismi ei tuolloin vaivannut tuota kaupunkia: kaduilla kulki vain runsaasti mustapukuisia hunnutettuja naisia. Tekijä haukkuu ajan tavan mukaan sekä juutalaiset että hindukauppiaat, jotka yrittävät kaikin keinoin vedättää ulkomaalaisia. Saaresta annetaan varsin alkuperäisen oloinen kuva: puolivillit ihmiset kauniin luonnon keskellä. 

Kun Siirala saapuu Rio de Janeiroon, kuvataan kaupunkia hehkuvin värein, samoin uiskentelua Copacabanan praialla, jossa kuulemma hukkuneiden määrä joka sunnuntai oli huomattava. Tekijä nimittää kaupunkia lumoavaksi ja ihmeelliseksi. Myös mustaihoisten runsaus häkellyttää häntä: valkoisia on brasilialaisista 10 %, mustia ja punaisia 20%, loppujen ollessa enemmän tai vähemmän sekarotuisia. Riottaret ovat myös huomattavan kauniita huolimatta sekarotuisuudestaan. Miehet ovat naisellisen siroja ja hentojäsenisiä, heillä on pienet viikset ja vilkkaat eleet. Ihmiset ovat sydämellisiä, myötätuntoisia ja iloisia. Lapset ovat mitä eläväisempiä. Näin tekijä kertoo lasten reaktioista Tarzan-näytännössä: " Kun sitten tapahtui oikein hauskaa taikka tuli jännittävä paikka, nousivat kaikki ylös ja valtava meteli täytti koko salin. Pettymysten kohdatessa yleisesti valitettiin ja jopa jotkut yrittivät varoittaa Tarzan parkaa vaaroista." Kirjoittaja sai kyseisestä näytöksestä myös kirppuja mukaansa. Yleisesti ottaen elämä Riossa oli kuumaa, vauhdikasta ja värikylläistä.

Kirjan parasta antia ovat kuvaukset laivamatkalta Amazonasille ja tutustuminen suomalaisten perustamaan Penedon utopiasiirtolaan. Tekijä purjehtii Riosta Salvadorin, Recifen ja Belemin kautta Manaukseen keskellä Amazon-jokea. Jokainen reitin kaupunki kuvaillaan perusteellisesti ja ihaillaan talouselämän ja kulttuurin saavutuksia. Samalla tekijä tapaa erilaisia tehtailijoita ja tukkukauppiaita, mutta mitään erityisempää näistä liikesuhteista ei tunnu syntyvän. Tarkasti kuvataan myös kumin, kahvin ja kaakaonviljelyn käytäntöjä ja ongelmia, mikä sinänsä on varsin mielenkiintoista. Amazonasin mittasuhteita annetaan seuraava kuva:

Olihan Amazonas maailman vesirikkain joki ja niin ollen sopi jotain tällaista odottaakin. Sen vedet kerääntyvät aina yli 5500 kilometrin päästä paikka paikoin yli 3000 metrin korkeudelta, Andeilta. Yli kaksisataa lisäjokea, joista kolmattakymmentä on suurempia kuin Rein, on laskettu kokoavan vedet kaksi kertaa suuremmalta alueelta kuin Venäjä.

On mielenkiintoista tietää, että keskellä sademetsää ja jättiläsivirtaa on kymmeniä suurkaupunkeja, joista löytyi sekä täysin länsimaista elämää, että myös varsin alkukantaista menoa. Parhain esimerkki tästä on Manauksen kaupunki, joka nousi suureen rikkauteen kumikaupalla. Kaupungin merkittävin nähtävyys lienee Manauksen ooppera, Teatro Amazonas. Yllättävää on, että tekijä tapaa paljon suomalaisia näissä Amazonasin kaupungeissa. 

Kaikkein mielenkiintoisin suomalaistapaaminen on kirjoittajalla Penedon suomalaissiirtokunnassa. Pastori Toivo Uusikallio perusti tämän ihanneyhteisön 1929, jonka kantavina periaatteina oli kasvissyönti, yhteisomistus ja siveä elämäntapa. Tämä elämänmuoto oli tullut jo tiensä päähän 1930-luvun lopulla, koska olosuhteet olivat liian vaikeat kunnon toimeentulon hankkimiseen. Tekijä kuvailee värikkäästi viidakossa juoksentelevia pellavapäisiä lapsia ja saunomista keskellä viidakkoa. 

Siiralan kirja on kaikin puolin lukemisen arvoinen: hän suhtautuu asiallisesti itselleen vieraisiin tapahtumiiin ja ilmiöihin ja esittelee Brasilian elämää monipuolisesti. Talouselämän kuvailu tuo myös lisäsyvyyttä kirjaan. Tähän sopii kuunnella Bachianas Brasileirasia.

Tyyne Saastamoinen: Valitut runot

Ajattelin joululoman kunniaksi lukea yhden runokokoelman. Ennen nuorukaisena luin kovasti runoja, mutta nykyään olen niistä surukseni vieraantunut. Lausuttua runoa on sen sijaan mukava kuunnella, vaikkapa ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla. Saastamoisen kirjan olen hankkinut itselleni vuonna 1982, enkä millään muista syytä tähän ostokseen. Se on odottanut kiltisti 35 vuotta hyllyssä. Saastamoisen viipurilaisuus on saattanut olla yksi hankinnan kriteeri. Valitut runot on ilmestynyt Otavan Delfiini-kirjoissa vuonna 1975. 

Luin kirjaa pari päivää, ja ensimmäinen ajatus oli, että olen liian yksinkertainen ymmärtämään näin kryptistä runoutta. Sitten alistuin ajatukseen, ettei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää, enkä muutenkaan voi olla kaiken runollisen ymmärryksen herra. Ehkä tämä on sen verran suurta taidetta, että se avautuu vain pala palalta ajan saatossa. Tyydyin siis maistelemaan fragmentteja. Jotenkin vertaan Saastamoista Eeva-Liisa Manneriin, mutta Manner on minulle selvempää luettavaa. Kummatkin runoilijat asuivat ulkomailla ja kummallakin oli viipurilainen tausta. En juurikaan löytänyt bloggareiden tekstejä Saastamoisesta, tässä kuitenkin linkki Ketjukolaajan postaukseen kokoelmasta Perhosen siivissä keltainen tuuli. 

Jos savolaissukulaiset lukisivat tämän kokoelman, sanoisivat he varmasti, että ahistaa. Runoilijan mukaan olemme tärkeällä matkalla mutta emme mihinkään menossa. Koska olen luonteeltani iloinen hölmö, en pääse kovinkaan syvälle tuohon eksistenssiahdistukseen, joka tuntuu oleva Saastamoisen runouden keskiössä. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteikö runoilija olisi tosissaan.

Siivet maata vasten, marraskuu,

olen pimeä yö jota aamuksi kutsutaan,

en jaksa nousta.

Kaikki mitä kirjoitat 

on luopumista.

Tähtää kauemmas.

Epätoivo, epätoivon syvä pohja: on kuin synnyttäisin

kuollutta lasta. Asun talossa, jonka kaikki ovet aukeavat pohjoiseen. 

Nämä ristit minun tielläni, nämä varjot.

...

Kirjallinen sitaatti löytyy runosta Ruusu on ruusu on ruusu (Gertrude Stein). Runossa hän käsittelee oivaltavasti kirjailijan tointa: sana alkaa elää vasta kun se on kuollut, kun se on siirtynyt painettuun muotoon. Runoilijan tehtävää ja runoilun yleistä problematiikkaa Saastamoinen käsittelee useassa runossaan. 

Toinen ruusuruno:

Punainen ruusun yö

ja kumarrun, tuoksu

aineetonta kuin kynttilän valo

lyhytaikainen.

Tähän em. ruusu-tematiikkaan liittyen en voi olla liittämättä tähän märehdittäväksi seuraavaa Rilken säettä:

Rose,
oh reiner Widerspruch,
Lust,
Niemandes Schlaf zu sein
unter soviel Lidern.

Runous on parhaimmillaan silloin kun se avaa lukijalle suuria näkymiä muutaman säkeen avulla. Runossa Minä tiedän maan, jossa pelataan shakkia käsitellään totalitaaristen valtioiden keskeisimmät ongelmat muutamassa säkeessä. Syvä ja hieno runo! Vieras maa -kokoelmassa Saastamoinen analysoi pessimistisesti ranskalaista elämänmuotoa ja maan politiikkaa: Välimeri, kulttuurinkehto, on täällä lojumispaikka... Hän oli selvästikin ajan hengessä tiedostava puhuessaan Marxista ja oikeudenmukaisesta vasemmistosta. 

Soisin monen lukevan Saastamoista: hän tarjoaa älyllistä haastetta ja monikerroksellista runoutta eikä päästä lukijaansa helpolla. En mistään löytänyt wikiartikkelia enempää hänen henkilökohtaisesta elämästään, eikä hänestä ole myöskään kirjoitettu elämänkertaa. Tässä vielä joitakin helmiä rakennukseksi kokoelman runoista:

Eräänä aamuna heräsin ja olin karhu.

Hiljaa soivat keuhkojen urut.

Jos kaikki ovet aukeaisivat, nähtäisiin tyhjyys.

Olen oma synkkä seurani.

Aika on hidas ystävä, olen täällä sen vieraana. 

Humala saa minut onnelliseksi.

Keisarin keittiössä

Pietarin Dom knigistä tuli mukaan Venäjän keisarihovin ruokakulttuurista kertova teos Imperatorskaja kuhnja (Moskva-Sankt-Peterburg 2015), tekijöinä I.Zimin, A.Sokolov ja I.Lazerson. Teoksessa keskitytään tsaarin hovin 1800-1900 -lukujen ruokatalouteen. Kirja on varsin seikkaperäinen esitys hovin monipolvisesta ruokailusta ja sen ympärille punoutuneista käytänteistä, mukana on myös laaja tilasto-osio, joista käy selville, mitä hovissa syötiin ja juotiin ja mihin hintaan. Kirjassa on myös muutama käyttökelpoinen resepti tsaarillisesta keittiöstä. Teoksessa on tieteellinen apparaatti, joten kulttuurihistorian tutkijoille se on varsin oiva lähde. Kirja ei myös millään tavalla ihannoi tuolloista elämänmuotoa, mutta siitä käy hyvin esille, kuinka merkittävä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tehtävä tsaarin ruokailuilla oli pelkän ravinnon nauttimisen ohella.

Ruokataloudesta vastasi hovimarsalkka, jonka alaisuudessa toimi satoja kokkeja, lakeijoita, ruokien toimittajia, puutarhureita, kalastajia... Ateriat luokiteltiin aterioitsijan aseman mukaisesti: "korkein kattaus" saattoi olla tavallinen, juhlallinen tai paraatikattaus. Tavallisessa kattauksessa oli viisi ruokalajia, paraatikattauksessa kahdeksan. Lisäksi oli muille hovin jäsenille viisi eri ruokailukategoriaa. Myös kullekin ryhmälle annettavat alkoholiannokset ja lajit sekä tarjottavat hedelmät oli tarkoin määritelty hierarkian mukaan. Tsaarin pöydässä saatettiin syödä huhtikuussa tuoreita mansikoita ja kirsikoita, kun alemmat hovin virkamiehet söivät kuivattuja luumuja ja omenoita. 

Juomat olivat parasta mahdollista laatua. Alkoholia juotiin myös päivittäin. Yleensä viinit tuotiin Ranskasta, Saksasta tai omilta viinitarhoilta Etelä-Venäjän Livadiasta. Sellaiset juomat kuin Chateau Kirwan, Chauteau Lafite ja Chateau d´Yquem kuuluivat hovin normaalijuomiin. Esim. tammikuun 1.1886 toimitettiin tsarevitš Nikolain huoneeseen kaksi pulloa Chateau Lafitia, 14 pulloa kotikaljaa (kvas) ja pullo olutta. Outo ambivalenssi alkoi vaivata lukijaa, kun tsaarin viinikellarin sisältö tunnettaan pulloa myöten, mutta myöhemmin Neuvostolan pyörteissä katosi kokonaisia kansoja ja ihmisryhmiä mitään jälkiä jättämättä. Siinäpä olisi kulttuurihistorioitsijalle hyvä tutkimuksen aihe.

Tässä malliksi Japanin prinssin Taksaiton kunniaksi tarjotun juhlaillallisen menu 26. huhtikuuta 1889:

Skotlantilaista keittoa

Korvasienikeittoa

Pieniä piirakoita

Sampea samppanjassa

Vasikkaa hyytelössä

Peltopyyn fileitä hanhenmaksan kera

Kuninkaallista vaahtoa

Madeirapunssia

Paistettua Bressen kananpoikaa

Salaattia

Parsaa

Montmorency-kohokas

Keisarillinen jäätelöannos

Jälkiruokaa

Kirjan tekijät kuvaavat seikkaperäisesti hovimarsalkan toimia, keittiörakennuksia, leipomoita, viinikellareita, ruokaturvallisuutta, hovihankkijoita ja ruokatalouden hintaa. Varsin laajasti käsitellään myös ruokailun seremoniallista merkitystä: se mitä pöydässä kulloinkin tarjottiin, vastasi aina tarkalleen kulloisenkin tapahtuman ja vierasjoukon luonnetta ja säätyä. Ruokailu oli sosiaalinen tapahtuma, mutta ennen muuta vallankäytön väline. 

Jos lukijaa kiinnostaa keisarillisen keittiön reseptit, on Risto ja Ritva Lehmusoksan Keisarillisen Pietarin keittiö (Keuruu 1999) varsin oiva teos tähän tarkoitukseen. Kirjoittajat käsittelevät myös laajasti venäläistä kulttuurihistoriaa. 

Laitan tähän yhden Venäjän keisarien suosikkireseptin, jota itsekin keittelen toisinaan. Pozarskin pihvit valmistetaan seuraavasti:

Kananrintoja 400 g

50 g vaaleaa leipää

Muna

Kahvikuppi kermaa

Tujaus votkaa

Pippuria

Voita ja korppujauhoja

Jauha rinnat tai osta valmista kanajauhelihaa. Liota kuoreton vaalea leipä kermassa, ja sen pehmettyä sekoita jauhelihaan. Lisää keltuainen (hieman viinaa) ja mausta makusi mukaan suolalla ja pippurilla. Jos on lötköä, niin lisää korppujauhoja. Sekoita seosta niin kauan, ettei se enää tartu käsiin. Jaa taikina 12 osaan ja muotoile niistä pieniä pihvejä. Laita jokaisen pihvin sisään noin 1x1 cm kokoinen voikuutio. Pyörittele pihvit vatkatussa valkuaisessa ja sitten korppujauhoissa ja paista pihvit voissa. Sirottele päälle tuoreita yrttejä. Riisi käy hyvin näiden pihvien kanssa, jos haluat kastiketta, tee vaalea béchamel-kastike tai kaada päälle voisulaa. Juomaksi Moselin rieslingiä tai Abrau Dursoa (tulee tsaarien entiseltä viinitilalta). Syödessäsi voit kuunnella suurta Maria Judinaa. 

Göran Schildt: Aurinkolaiva

Daphne Nag el Bitoihassa

Göran Schildtin Toivematka sai tarttumaan seuraavaan tekijän purjehduskuvaukseen Aurinkolaivaan (Helsinki 1957). Kirjailija kuvaa purjehdusmatkaa vaimonsa Monan kanssa Niilin katarakteille saakka vuosina 1954-1955. Heillä on matkassa myös Idris-niminen nuubialainen, joka toimi tulkkina ja luotsina. Matkan aikana Schildtien Daphnella kävivät vieraisilla mm. Maire Gullichsen ja Alvar Aalto. Schildt kirjoitti myöhemmin kolmiosaisen Aallon elämänkerran. Aurinkolaivasta on postannut myös Roskanpoimija.

Tämä kirja kuuluu matkakirjojen valioihin, teksti on sujuvaa ja henki liikkuu laajasti yhteiskunnan, maantieteen ja taiteen piireissä. Jos haluaa tutustua Egyptin päänähtävyyksiin, käy tämä kirja edelleen hyvänä ja syvällisenä oppaana osaksi siksi, että kirjoittaja oli taidehistorioitsija, kirjailija ja muutenkin sivistynyt henkilö.

Itse pidin kuitenkin eniten Niilin, sen rantojen, kylien ja kaupunkien kuvauksista. Tekijä on liittänyt mukaan myös tarkat kartat Niilin vesistöstä ja Daphnen purjehdusreiteistä. Niili oli kuvausten perusteella hankalasti purjehdittava joki johtuen joen mataluudesta ja vaeltelevista hiekkasärkistä. Särkät aiheuttavat monenlaista draamaa purjehtijoille, mutta aina tuntuu Schildteillä olleen onnea matkassa (ja rahaa matkakassassa). Purjehtimista helpotti se, että tuuli käy Niilillä miltei aina pohjoisesta etelään. Niilin deltasta pääsee Niilille kolmea reittiä: Rosettan, Damiettan tai Port Saidin kautta. Purjehtijat valitsivat menoreitikseen Rosettan ja he palasivat noin vuoden kuluttua Suezin kanavan kautta Port Saidiin, jossa heidän purjeveneensä lastattiin laivaan, vietäväksi Italiaan huolettavaksi.  

Retken onnistumiseen vaikutti huomattavasti se, että he jokaisessa majapaikassaan ottivat yhteyttä paikallisiin poliisipäälliköihin, mamoureihin, jotka siloittivat heidän tietään, esittelivät nähtävyyksiä ja seurustelivat matkalaisten kanssa. Kirjan perusteella kaikissa Egyptin kaupungeissa oli varsin paljon suht´ joutilasta ja osin varsin varakasta virkamieskuntaa, joka mielellään seurusteli vieraiden kanssa, usein myös sujuvasti englanniksi tai ranskaksi. Schildtien matkasta oli kirjoitettu myös Egyptin lehdissä, joten he olivat myös jonkinlaisia julkkiksia. Toisaalta tavallinen kansa oli loputtoman köyhää. Koko matkan aikana heillä oli ainostaan yksi todella ikävä välikohtaus paikallisten kanssa Ismailian kanavassa, jossa paikalliset alkoivat kivittää purjehtijoita satamassa.

Tässä hieman alkumatkan tunnelmaa: "Rosetta hävisi mutkan taakse ja purjehdimme viheriöivien, hyvin viljeltyjen rantojen välitse. Siellä täällä oli autiomaan hiekkaa tunkeutunut lännestä, ottanut jonkin palmuryhmän tai yksinäisen erakonhaudan kuolettavaan syleilyynsä ja valutti nyt keltaisia kinoksiaan veteen saakka." Niilillä lipuvat aiasat, vesirattaiden taukoamaton kitinä ja jatkuva auringonpaiste välittyvät elävinä kuvina lukijalle ja tarjoavat mukavaa nojatuolimatkaa. Kirjailija kuvaa Nasserin ajan Egyptiä, joka oli monella tapaa murroksessa. Yhteiskunta oli samanaikaisesti moderni ja muinainen. Tämä jännite heijastuu matkan moneen kokemukseen. Olen aikaisemmin kertonut Niilin matkailusta postauksessa Outsiderin mukana Egyptissä.