Tundralta ja taigalta

Ganjkka-šamaani

Toivo Lehtisalo oli suomalainen kieli- ja kansantieteilijä (1887-1962). Hän oli samojedikielten tutkija, erityiskohteenaan tundrajurakit. Kirjassaan Tundralta ja taigalta (Porvoo 1959) tekijä kuvaa matkojaan 1910-1914 samojedikansojen parissa. Lehtisalon piti alunperin mennä Kasaniin suomalais-ugrilaisten kielten lehtoriksi, mutta puutteellisen venäjäntaitonsa vuoksi hän päätti lähteä tutkimaan samojedeja. Matkakuvauksen perusteella hän kuitenkin oppi varsin nopeasti tulemaan toimeen venäjäksi. Teokselle olisi tehnyt hyvää, jos se olisi aikoinaan ollut kunnolla toimitettu, ja jos itse tutkimustyön esittelyä olisi paremmin fokusoitu. Puutteistaan huolimatta kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen avatessaan lukijalleen kuvia ja tunnelmia sadan vuoden takaiselta Venäjän maalta. 

Matkakuvauksensa Pietarista Tobolskiin Lehtisalo aloittaa toteamalla, että tsaarien Venäjä on takapajuinen maa, missä ei ole vapautta, ja edistystä jarrutettiin kaikin voimin. Maa oli tekijän mukaan kypsä poliittiseen muutokseen. Pietarissa hän vietti aikaa opiskellen kirjastoissa mahdollisimman paljon tietoja jurakkisamojedeista, osallistuen samalla myös opiskelijaelämään. Pietarin elämää kuvataan kovin värikkääksi: juoppoja, kerjäläisiä ja ilotyttöjä oli joka kulmalla, mutta toisaalta kaupungissa oli hienoja museoita, taidekokoelmia ja korkeatasoisia yliopistoja. Pietarissa hän tutustui myös Andrei Rudneviin, joka toimi suomal.-ugrilaisten kielten professorina Pietarissa. Rudnev pakeni sitten vallankumouksen jälkeen Viipuriin, josta joutui maailmansodan aikana taas pakenemaan. Suomessa hän toimi kielitieteilijänä ja muusikkona. 

Pietarista matka kulki Vologdaan, Vjatkaan, Permiin, Jekaterinburgiin ja Tjumeniin, tataarikaupunkiin, minne rata päättyi. Junamatkan kuvaus on varsin eloisa, ja sen aikana ehditään poiketa em. kaupungeissa ihailemassa muinaisvenäläistä arkkitehtuuria. Permistä Tobolskiin on noin 300 kilometriä ja matka taitetaan reessä turkkiin kääriytyneenä 40 asteen pakkasessa heinien ja vällyjen alla hevosten laukatessa kiivaasti pitkin Irtyš-joen jäätä. Välillä pysähdytään kestikievareissa juomassa teetä ja vaihtamassa hevosia. Kun hevosia ei enää voi käyttää, valjastetaan porot nartan eteen. Lehtisalo alkaa tavata samojedeja, joiden kulttuuritasosta saa varsin vaihtelevan kuvan. Kirjassa puhutaan ostjakeista, joita nykyään kutsutaan hantyiksi. Nartta-ajelun päämääränä on Obdorskin kaupunki (nykyään Salehard), jonne tekijä asettui vuodeksi haastattelemaan samojedejä ja tekemään tieteellistä työtä.  

Kaupunki oli varsin hyvinvoiva, joka eli kalastuksesta ja turkiskaupasta. Kaupungin säätyläiset kuluttivat aikansa korttia lyöden, seurustellen ja juopotellen, mutta myös henkisempiä harrastuksia oli silloin tällöin tarjolla. Kaupungin kielimaisemasta kertoo Lehtisalo seuraavaa:

Obdorsk oli oikea kielentutkijan paratiisi. Kadulla kävellessä kuulee puhuttavan venäjää, syrjääniä, ostjakkia tai samojedia. Monet puhuvat näitä neljää kieltä.

Tekijä saa kielenoppaakseen ehdonalaisessa olevan vangin, Maksimin, joka oli kielellisesti lahjakas ja ymmärsi Lehtisalon työskentelytapoja. Varsinaista tieteellistä työskentelyä teoksessa ei juuri kuvata, mutta kansantieteelliset kuvaukset ovat mielenkiintoisia, vaikkapa tämä hetki paikallisen šamaanin luona:

Ganjkka meni rankisen taa ja lauloi hiljaisella vaikeroivalla äänellä teevadilla hyvä annos tuoretta verta, hänen omaa vertaan, jota hän kehotti minua syömään. Kun en suostunut siihen, asetti Ganjkka minut ja alaikäisen poikansa rinnakkain istumaan ja siveli kasvoillemme veritäpliä määrättyihin paikkoihin...Nämä veripilkutkin kai tarkoittivat sitä, että olimme nyt šamaanikokelaita.

Lukijalle avautuvat Obin ja sen laajojen lahtien luonnon kauneus ja pohjoisten jokien suuret mittakaavat. Yllättävää on myös, että kesällä Siperiassa voi on kuuma, ja veden lämpötila voi nousta 23 asteeseen. Kalaa joesta nousee myös loputtomiin. Paikallisten pääravintona on raaka kala ja raaka poronliha.

Moni asia hämmästyttää nykylukijaa, vaikkapa se, että samojedit voivat taivaltaa satoja kilometrejä läpi tiettömän tundran jollekin kalastus- tai erämajalleen eksymättä kertaakaan. Myös luonnonkansan sukupuolielämä on varsin suorasukaista. Samojedi-isäntä saattaa tarjoaa vaimoaan tai tytärtään vieraalle yöseuraksi, ja nuoret tytöt antavat monien miesten maata kanssaan "teenjuonnin" merkeissä. Muu erotiikka nuorten kesken hoidellaan tundralla. Kirjoittajalla itsellään oli myös lemmenseikkailu Obdorskissa opettajattaren kanssa, mutta afääri kariutui, kun paljastui, että kaiken takana oli taloudellinen hyöty.

Venäjä sata vuotta sitten tuntui olevan monellakin tapaa kulttuurivaltio, kun se avokätisesti tuki tutkimustyötä maan pohjoisilla alueilla. Tässä tosin lienee ollut myös takana sotilaalliset ja taloudelliset intressit. Lehtisalon kirja avaa lukijalleen silmäyksen pohjoisen paimentolaisten ja tsaarin Venäjän elämään.

Jos tematiikka kiinnostaa, olen aikaisemmin postannut Kuolan niemimaalle tehdystä tutkimusmatkasta (Ville Muilun Valkoinen täplä).