Helluntain Henki

Frühjahrskirche der Deutschen Schule in der Agricolakirche am 2.6.2017 (Johannes 14: 15-21)

Rakkaat veljet ja siskot Jeesuksessa Kristuksessa!

Liebe Brüder und Schwestern in Jesus Christus!

Tämän päivän äsken luettu evankeliumiteksti kertoo Totuuden Hengestä. Kummatkin sanat on Raamatussa kirjoitettu isolla. On siis kysymys toisenlaisesta totuudesta kuin vaikkapa se, että maapallo on navoiltaan litistynyt tai lehmä märehtii. Ei ole kyseessä tieteen totuudet, vaan asiat, joita katsotaan hengellisillä silmillä. Ihminen pääsee yhteyteen tähän totuuden henkeen rakkaussuhteessa Jumalaan. Tällä suhteella on myös nimi - se on usko.

Rakkaus Jumalaan on hänen käskyjensä pitämistä ja elämistä kristittynä. Jumalan käskyt me löydämme hänen sanastaan ja omastatunnostamme. Käskyjen pitäminen ei kuitenkaan ole vaatimus vaan lupaus. Se mikä evankeliumin tekstissä kuvaa Jeesuksen lupauksia opetuslapsilleen, koskee myös meitä tänään. Jumala on lähettänyt ihmisille maailmaan Pyhän Hengen, Totuuden Hengen ja Puolustajan, joka jatkaa Jeesuksen työtä maailmassa ja jonka kautta Jumala puhuu ihmisille. Pyhän Hengen työ on pitänyt kirkon ja kristityt pystyssä jo kaksi tuhatta vuotta. Se ei voi olla turha henki.

Kun olin koululainen puoli vuosisataa sitten, oli kaikissa Suomen kouluissa tapana pitää joka aamu aamuhartaus. Viitenä päivänä viikossa päivä aloitettiin luokassa virttä veisaamalla ja rukoilemalla, lauantaina mentiin juhlasaliin toimittamaan samaa asiaa. Tämä oli meistä kaikista ihan normaalia, ja kuului olennaisena osana koulunkäyntiin. Oltiin päivän alussa sellaisen asian äärellä, joka oli meitä suurempi.

Oli kaksi virttä ennen muita, joita laulettiin usein. Ensimmäinen oli: ”Taas alkaa kiitoksella nyt tahdon päiväni, veisuulla iloisella, käyn Herra eteesi.” Ihmettelin tosin, että kuinka niin ”veisuulla iloisella”, koska laulun sävel oli niin loputtoman surullinen, että aina sitä laulaessa pakkasi itkettämään. No siitä viis - jäi kuitenkin mieleen, että ihmisen tuli oli kiitollinen, kun aamulla henki pihisi ja pääsi kouluun oppimaan uutta.

Aamuvirsi ennen muita oli kuitenkin ”Totuuden henki johda sinä meitä, etsiessämme valkeuden teitä, tietämme ohjaa, meitä älä heitä, tietomme siunaa!” Laulusta jäi lapseen mieleen ajatus, että ihmisen tuli etsiä totuutta, ja että koulutyö oli osa tätä totuuden etsintää, jossa oli myös mukana Jumalan siunaus. Arkiset askareet ja niissä läsnä oleva Jumala avautuivat nuorelle itsestäänselvyytenä. Oli siis arvokasta ja hyvää oppia, koska noilla opituilla asioilla rakennettiin sitten omaa ja lähimmäisten elämää. Tuosta ajatuksesta olen ollut koululle ikäni kiitollinen.

Das Evangelium des heutigen Tages lautet kurzgefasst folgendermaßen:

„Einmal sagte Jesus zu seinen Jüngern: Wenn mich einer lieb hat, der tut, was ich sage. Ich gehe jetzt bald zu meinem Vater im Himmel. Aber ich komme wieder. In der Zwischenzeit lasse ich euch nicht alleine. Aber ich kann nicht selber hier bleiben. Mein Vater schickt euch jemand, der immer bei euch bleibt. Mein Vater sendet euch einen Helfer. Der Helfer ist der Heilige Geist. Der Heilige Geist bleibt immer bei euch. Der Heilige Geist bleibt bei allen Menschen, die auf meine Worte hören. Der Heilige Geist will in eurem Herzen sein. Jetzt seht ihr mich noch. Dann seht ihr mich nicht mehr. Aber ich bin immer bei euch. Im Heiligen Geist. Wenn ihr mich lieb habt, dann ist auch der Vater bei euch. Und ich bin immer bei euch. Ihr werdet es merken.“

Liebe Brüder und Schwestern!

Gott lieben heißt vor allem, Zeit für ihn zu haben – zum Beispiel fürs Gebet oder wie heute, für den Gottesdienst. Die Gebote Jesu halten, das beinhaltet diese Liebe zu Gott, geht aber über sie hinaus. Denn das Gebot Jesu besagt, Gott zu lieben, aber auch den Nächsten und sich selbst. Dabei ist die Liebe zu sich selbst der erste und wichtigste Schritt. Denn jemand, der sich selbst nicht leiden kann, der mit sich und seinem Leben unzufrieden ist, wird auch niemand anderen und auch nicht Gott leiden können.

In der Mitte des heutigen Evangeliums steht die Kraft des Heiligen Geistes. Wie wirkt dieser Heilige Geist im Leben eines Menschen? Hier antwortet Jesus: Der Heilige Geist lässt den Menschen die Wahrheit erkennen. Und diese Wahrheit lautet – formuliert von Jesus selbst: „Ihr seid in mir, und ich bin in euch.“

Ihr seid in mir. Jede und jeder von uns hat einen Platz im Herzen Jesu; jeden und jede von uns liebt Jesus. In jedem Augenblick meines Lebens – und über dieses Leben hinaus – steht Jesus auf meiner Seite. Wer diese Wahrheit begriffen hat, kann zuversichtlich und gelassen durchs Leben gehen; er weiß: egal was kommt – Jesus ist für mich da.

Jesus sagt: Ich bin in euch. Jesus ist in jedem Menschen zu finden. Wer sich bewusst ist: in jedem Menschen begegne ich Jesus, der wird sich hüten, jemandem Böses zu tun, sondern im Gegenteil Respekt vor dem anderen haben, ihm Zuneigung, Freundlichkeit und Wohlwollen entgegenbringen. Diese Wirkung des Heiligen Geistes verhindert Gewalt und ermöglicht Frieden zwischen den Menschen – im Wissen: in jedem Menschen lebt Jesus!

Me vietämme tänä vuonna itsenäisen Suomen satavuotisjuhlaa. Juhlavuoden yhtenä keskeisenä ajatuksena on kiitollisuus isänmaasta. Kun tänään lähdemme kesänviettoon ja laulamme suvivirren, on hyvä muistaa, että suvivirsi otettiin vuoden 1701 virsikirjaan juuri suurten katovuosien jälkeen, jolloin Suomen kansasta noin kolmannes menehtyi nälkään. Halla vei viljan kahtena peräkkäisenä vuonna.

Virsi saa silloin uutta sisältöä ja syvyyttä, kun tulee ajatelleeksi, että silloisille suomalaisille virren sanat, joissa vilja lainehtii laaksoissa, merkitsivät aivan jotain muuta kuin meille nykypäivän suomalaisille. Kyse ei ollut vain kesän iloista, vaan hengissä selviämisestä. Maamme historian saatossa, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä on tässä maassa kuitenkin uskottu Jumalan johdatukseen, Totuuden Henkeen. Usko on ollut kantava voima, joka tätä kansaa on yhdistänyt ja auttanut jaksamaan myös vaikeuksissa. Me saamme tänään olla kiitollisia kaikesta hyvästä, mistä saamme tässä maassa nauttia. 

Göran Schildt: Toivematka

Daphne Välimerellä

Göran Schildtin Toivematka kuvaa Schildtin pariskunnan purjehdusta Tukholmasta Välimerelle Rapalloon vuonna 1948. Reitti oli varsin erikoinen: aluksi purjehdittiin Ruotsin läpi Götan kanavaa pitkin, sitten Pohjanmeren poikki Seinelle, jolla matka kulki Saônelle ja lopuksi Rhônea alas Välimerelle. Kirja oli aikanaan hyvin suosittu ja se käännettiin usealle kielelle. Suomeksi teoksen käänsi Lauri Hirvensalo. 

Toivematka on ollut vuosikaudet hyllyssäni odottaen oikeaa lukuhetkeä. Lukukokemus oli nyt siksi vaikuttava, että täytyy myös lukea Odysseuksen vanavedessä ja Matka Niilillä. Teos on tullut aikoinaan kaukokaipuun tarpeeseen: vapaasti merillä ja joilla purjehtiva pariskunta edusti varmasti monellekin lukijalle unelmien täyttymystä. Kirjassa avautuu myös kahden ihmisen kaunis mikrokosmos. Näistä elementeistä Schildt on luonut viehättävän kertomuksen, joka edelleenkin kestää lukemisen. 

Kirja kuvaa kolmenlaista matkantekoa: kanava-, avomeri- ja jokipurjehdusta. Tekijä kuvaa elävästi Ruotsin ja Ranskan kanavien elämää. Joka sululla piti neuvotella slussivahtien kanssa, jolloin syntyi monenlaista dynamiikkaa ja huumoria. Matkanteko kanavilla oli myös leppoista, koska ei voinut edetä kovin nopeasti. Matkaajat pitivät pitkiä taukoja mm. Pariisissa, jossa he tapailivat ystäviään ja tutustuivat kaupungin kulttuuriin. Matkaseuralaisena heillä oli osan matkaa mm. Georg Henrik von Wright. 

Myrskyjä ja seikkailua jouduttiin kokemaan Pohjanmerellä, Loiren suulla ja Genovan lahdella. Schildt kuvaa tarkkaan näitä purjehduskokemuksia aina sitä myöten, minkälaisia purjeita reivattiin ylös ja minkälaisia alas. Mielenkiintoinen on Loiren mascaret-ilmiö: vuoroveden vaikutuksesta joki vaihtaa suuntaa määräajoin, synnyttäen samalla isot aallot. Tässä filmi ilmiöstä:

Yllättävää on kuinka monipuolista sosiaalista elämää pariskunta veneessään viettää: miltei satamassa kuin satamassa löytyy tuttavia, tai he tutustuvat pikaisesti paikallisiin ihmisiin. Tuttavuuksien sosiaalinen kirjo on myös laaja. Yksi kirjan hauskoista kertomuksista on tutustuminen Borea d´Olmon herttuaperheeseen San Remossa. Perheen pojat kuljeskelevat satamassa ja uteliasuuttaan pyytävät Schildit kotiinsa iltaa viettämään. Arvokas aatelisperhe huvitteli syömällä korppuja, juomalla mehua ja leikkimällä seuraleikkejä aamuyölle saakka. Yleensäkin kirjasta saa kuvan, että ihmisten ilonpito oli tuolloin lapsenomaista ja yksinkertaista: tartuttiin siihen hetkeen mikä oli, ja otettiin siitä ilo irti.

Schildtin kirja houkuttelee lukijan tutustumaan Ranskan luontoon ja kulttuuriin. Taidehistorioitsijana Schildt kuvailee mielenkiintoisesti ja syvällisesti matkan nähtävyyksiä. Välillä hän myös ryhtyy kulttuurifilosofiksi. Myös vesistöjen ominaispiirteet tulevat lukijalle tutuiksi. Loirella purjehtiminen oli aluksi vaativaa vuoroveden tähden, mutta muuttui leppoisaksi retkeilyksi Pariisin jälkeen. Rhônella purjehtiminen oli taas vauhdikasta, koska suuri virta kuljetti alusta noin 40 kilometrin tuntivauhtia. Purjehdusta varten piti palkata jopa oma luotsi. Välimeri tarjosi taas tuulta ja tyventä, kunnes Daphne laitettiin Lavagnassa Italiassa telakalle seuraavan vuoden matkaa varten. 

Kysyin joskus mielessäni, että millä rahoilla tämä matka tehtiin, koska koskaan ei tuntunut olevan puutetta mistään, ja seuraavana kesänä jatkettiin matkaa kohti Kreikkaa. Finansseihin ei myöskään tekijä koskaan kirjassaan puutu: rahaa on tai sitten ei, eikä siitä muutenkaan sovi puhua. Toivematka on hieno, vanhanaikainen matkakirja slow travel -hengessä. Erinomaisen kuvan Ranskan jokilaaksojen kulttuurista antaa myös Armas J. Pullan teos Neljä virtaa. Varaa lukupöydälle lasillinen kuivaa sherryä!

Purjehdusta Canal de Bourgognella

Pääsiäisen mentävä musta uskontoaukko

Koko kristillinen maailma juhli pääsiäistä (2.3 miljardia kristittyä), mutta meillä Suomessa valtamedia ei katsonut aiheelliseksi kertoa mitään tästä kirkollisesta juhlasta, vaikka Suomenkin väestöstä suurin osa vietti pääsiäistä jollakin tavalla. Ei kerrottu edes vanhaan tapaan Isä Polykarpoksen pashaohjeesta tai muusta pittoreskistä hyvän vähemmistön tuohustelusta. Olisi kerrottu edes mämmistä (sen syöntiä kuuluu kauhistella, tai sitten kysytty ulkomaalaisilta, että eikös olekin kamalaa tämä mämmi!) Ei olisi tarvinnut edes kertoa, että myös mämmillä on uskonnollinen tausta puhumattakaan munista. Mutta ei: vaikenemisen muuri.

Hesari vaikeni pääsiäisestä täysin, ja televisiossakin oli vain yksi tunnin dokumentti Tihvinän Jumalanäidin ikonin vaiheista (sentään oikea pääsiäiskirkkokunta!)  Uutistenlukijalta taisi lipsahtaa klassikko "ortodoksien suurin juhla". Näillä mennään, kuten kansalla on tapana sanoa. No onneksi on YLE:n Radio 1, josta sai kuulla pääsiäisohjelmia ja musiikkia kylläkseen. 

Uskonto on mediassa sopimaton teema: siitä on vaikea kirjoittaa, ja mieluiten se sopii unohtaa kokonaan, jos ei sitten ole kerrottavana jotain raflaavaa lastenahdistelua lestadiolaispiireistä, tai tiedostavien piispojemme uusimmista parisuhdenäkemyksistä. Surullisimmillaan tämä uskonvälttely on loruilevissa, kuulijoita aliarvioivissa ja tunnelmoivissa radion aamuhartauksissa. Uskonto on julkisuudessa musta aukko - kaukana oleva, pelottava entiteetti.

Pääsiäiskirkossa pastori saarnasi, että me ihmiset teemme usein parhaamme haudataksemme Jeesuksen ja pitääksemme hänet myös siellä. Tämä sana jäi minulle märehdittäväksi pyhinä. 

Sadun ja seikkailun Kongo

Sadun ja seikkailun Kongon (Helsinki 1949) kirjoittaja Saga Roos oli minulle ennestään tuntematon matkakirjailija, mutta yllätyksekseni tämän kirjan pohjalta Museovirasto teki hyvän opetusaineiston lukiolaisille (ja poisti sen myöhemmin luultavasti n-ongelman vuoksi), ja hänen afrikkalaisen taiteen kokoelmansa ovat rikastuttaneet Kansallismuseon kokoelmia. 

Tamperelainen Saga Gester, myöhemmin Roos, vietti vuoden 1933 Kongo-joella miehensä Klas Roosin kanssa, joka oli belgialaisen s/s Mongalan kapteeni. Aluksen tehtävänä oli raivata ja kartoittaa Kongo-jokea ja sen sivuhaaroja. Suomalaisia laivamiehiä toimi aikoinaan toista sataa eri tehtävissä Belgian Kongossa. 

Roosin kirja vie lukijansa menneeseen maailmaan, missä oli valkoisia herroja ja herrattaria, joita mustat palvelivat. Kongo oli Belgian riiston kohteena, ja tätä työtä organisoimaan tarvittiin suuri virkamieskunta. Tekijä ei kyseenalaista tätä maailmanjärjestystä, vaan ottaa sen itsestäänselvyytenä. Mustien tehtävänä on palvella valkoisia, ja heidän arvonsa perustuu vain siihen - myös kypsä mies on valkoiselle ladylle vain boy. Lähes ainoa afrikkalainen, johon tekijälle on lämmin suhde, oli hänen lemmikkiapinansa. 

Tämä teos on ainoa vanha Afrikkaa kuvaava suomalainen matkakirja, jossa kirjoittajan suhde mustiin on suoran alentuva. Toisenlaisena esimerkkinä voisi mainita samalta ajalta peräisin olevan matkakertomuksen Rumpujen Afrikka, jossa afrikkalaiseen todellisuuteen suhtaudutaan positiivisesti ja myönteisen uteliaasti. Myös lähetyssaarnaajien tekemät Afrikka-kirjat suhtautuvat mustiin ihmisinä, tosin pakanareppanoina, joita oli autettava hengellisestä pimeydestä valoon. 

En kuitenkaan postaisi kirjasta, jos se olisi huono tai avoimesti rasistinen. Roos kirjoittaa oman aikansa lähtökohdista käsin, ja mustien elämä on tuolloin ollut varsin alkeellista. Tässä pari tyylinäytettä: 

"Neekerien sielunelämä on eräs maailman monista ratkaisemattomista arvoituksista. Olen kuullut kerrottavan, etteivät edes heidän keskuudessaan vuosikymmeniä viettäneet lähetyssaarnaajat voi täydellisesti ymmärtää heidän ajatuksenjuoksuaan. He ovat täysiä lapsia, mutta samalla kuitenkin realisteja. Siksipä heitä onkin kohdeltava ankarasti, mutta oikeudenmukaisesti. Valkoisiin herroihinsa he suhtautuvat kuin korkeisiin jumalolentoihin, ja jotta saisi heidän kunnioituksensa säilymään, on aina, kaikkein vaarallisimmissakin tilanteissa, kyettävä se hallitsemaan. Neekerille ei saa milloinkaan nauraa, vaikka hänen edesottamuksensa olisivat miten hassunkurisia tahansa, sillä silloin hän tuntee itseään syvästi loukatun. Haukkumiset, niin, vieläpä korvapuustitkin he pitävät täysin luonnollisena silloin, kun omasta mielestään katsovat ansainneensa rangaistuksen. Mutta heidän on hyvin vaikea unohtaa epäoikeudenmukaisuutta, ja koska neekerit ovat erikoistuneet myrkkyihin, joita heidän onkin helppo sekoittaa ruokaan, tekee varsin viisaasti, jos hillitsee itsensä." 

"Pian koko villi lauma oli laivamme vieressä ja kanootti pyöräytettiin ympäri. Olin jo mielestäni nähnyt tällä matkalla yhtä ja toista. Mutta näitä neekereitä katsellessani minua puistatti. Siinä oli karkeatekoisia, lihaksikkaita miehiä, joilla oli pehmeäksi hakattu kaarnakaistale lanteillaan. Tukka oli tungettu mustaan raffiapussiin, joten näytti siltä, kuin heillä olisi ollut lieritön huopahattu päässä. Pitkä neula, josta riippui otsalle näkinkengällä koristettu tupsu, oli pistetty siihen koristukseksi. Se antoi heille merkillisen demonisen näön. Heillä oli runsaasti aseita ja koko heidän olemuksensa vaikutti ihmissyöjämäiseltä. Heidän puhumansa kieli oli meille täysin tuntematonta, mutta muudan miehistämme arveli ymmärtävänsä, mitä he tahtoivat. He tahtoivat tietää, mitä tekemistä meillä oli heidän joellaan."

Kirjan parasta antia on Kongo-joen luonnon kuvaus. Vuoden aikana laiva ehtii kiertää kaikilla isoimmilla sivujoilla, joilla kaikilla on oma luonteensa. Floran ja faunan rikkautta kuvataan tarkasti, ja lukija pääsee elävästi mukaan Kongo-joen tunnelmiin. Varsin yllättävää oli myös se, että valkoisia löytyi miltei kaikkialta, myös sellaisia, jotka olivat paenneet eurooppalaista elämänmuotoa ja halusivat viettää afrikkalaista elämää. Myös Brazzavillen ja Leopoldvillen kaupunkielämän kuvaukset olivat eloisia ja mielenkiintoisia. Brazzavillestä alkavat Kongo-joen yli kolmesataa kilometriä pitkät kataraktit, jotka ovat koskilaskijoiden suosiossa:

Afrikan luonto on Roosin kirjassa ihana, mutta myös uhkaava: pienistä hyönteisenpuremista kehittyi raskaita tauteja, joihin oli vaikea löytää mitään lievitystä, eikä jokeenkaan sopinut mennä pulahtamaan, koska krokotiilit, virtahevot tai loiset kävivät heti kimppuun. Näihin tunnelmiin pääsee myös elokuvan avulla: Afrikan kuningatar vuodelta 1951 vie mukavasti Afrikan joille seikkailemaan. Suomalaista lapsenomaista Afrikka-kuvaa edustakoon Bulu bulu bulu.

Kirjan valokuvista välittyy myös kätketty viesti: valkoihoinen on aina huolellisesti pukeutunut, mutta mustien alastomuutta esitetään estoitta - ovathan he villejä. Roosin kirja on kaikesta campmäisyydestään huolimatta kiehtova matka kadonneeseen siirtomaiden maailmaan ja meille vieraaseen kulttuuriin.

White Lady pousse-pousse- kyydissä Brazzavillessä

Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa

Riitta Konttinen on tunnettu taidehistorioitsija. Hän on erikoistunut suomalaisten naistaiteilijoiden vaiheiden kuvaamiseen, ja hän on kirjoittanut lähes 40 teosta suomalaisista taiteilijoista. Suomessa on ollut lukuisia lahjakkaita naistaiteilijoita, mutta useimmat heistä eivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta. Tähän on monia syitä, joita Konttinen ansiokkaasti analysoi teoksessaan Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa. 

Naisia väheksyttiin ja syrjittiin taiteilijoina osin siksi, että ajateltiin heidän naisina kykeneviä kuvaamaan vain kaikkea pientä ja somaa (kukat, linnut, lapset), mutta suuret aiheet olivat miesten aluetta. Ajateltiin, ettei nainen voi tuntea suuria tunteita, tai jos niitä tuntee, tuhoutuu hän niiden alle, koska on henkisesti heikompi astia. Mistä tällainen käsitys oli meille rantautunut, tarvitsisi lisätutkimusta: raamatullisella perhekäsityksellä sitä ei yksin selitetä. 

Osa naistaiteilijoista oli miestaiteilijoiden puolisoita, jolloin heidän taidettaan tarkasteltiin miehen luomistyön kautta. Ajateltiin miehen olevan kasvualustan myös naisen henkiselle kehitykselle. Perhe-elämä toi tullessaan myös naisten uhrautumisen kodinhoidon hyväksi. Miestaiteilija edusti taiteilijaperhettä, ja taiteilijavaimon tuli jättää henkiset ja taiteelliset tarpeensa taka-alalle ja tukea miestään. Naiseus pienensi naisia taiteilijoina. 

Naiset, jotka saivat nimeä ja olivat arvostettuja, eivät yleensä olleet naimisissa. Helen Schjerfbeck, Ellen Thesleff ja Fanny Churberg olivat jo eläessään tunnettuja taiteilijoita osin heidän kiistämättömän lahjakkuutensa johdosta. Schjerfbeck on heistä noussut arvostetuimmaksi suomalaiseksi taiteilijaksi. Konttisen kirja avaa kuitenkin näkymiä hyvin hienoihin esteettisiin maailmoihin esim. Elga Sesemannin, Gunvor Grönvikin, Ester Heleniuksen tai Helmi Kuusen taiteessa. 

Konttisen kirja on mielenkiintoista luettavaa ennen kaikkea taiteilijattarien monenkirjavien elämänkertojen vuoksi, mutta myös siksi, että näiden naisten vaiheet punoutuvat elävästi Suomen muuhun kulttuurihistoriaan. Konttinen puhuu kadonneesta sukupolvesta ja siinä hän lienee oikeassa: paljon lahjakkuutta tukahtui ennakkoluulojen, sodan ja perinteisen naiskuvan alle. Mieslukijalle teos antaa paljon ajattelemisen aihetta. Näihin taiteilijoihin pääsee tutustumaan Naismodernisteja Tampereen taidemuseossa -näyttelyssä, joka on avoinna toukokuun loppuun saakka.

Ester Heleniuksen puistonäkymä (Kuva Jorma Jormito)

Theodor Fontane: Irrungen, Wirrungen

Theodor Fontane on hieno, vanhanaikainen kirjailija: kertojana aikaansa edellä ja syvällinen ihmissielun liikkeiden kuvaaja. Fontanelta on suomennettu ainoastaan hänen pääteoksensa Effi Briest nimellä Nuoren naisen kohtalo. Aikaisemmin olen postannut hänen  L´Adultera -teoksestaan. 

Fontanen sujuva ja yllätyksellinen kerronta koukuttaa lukijan tutustumaan myös muihin hänen romaaneihinsa. Hän kuvaa 1800-luvun berliiniläistä elämää. Paikan- ja ajantuntu on teoksissa vahva: lukija oppii paljon eri yhteiskuntaluokkien elämästä ja Berliinin kaupunkimaantieteestä. Fontanen saksa on vanhanaikaisuudessaan viehättävää. Fontanen sanotaan olleen Thomas Mannin kirjallinen esikuva, enkä ihmettele sitä yhtään: siksi kerroksellista ja rikasta on Fontanen kieli. 

Kertomus on lyhykäisyydessään seuraava: nuori upseeri Botho von Rienecker pelastaa ompelija Lene Nimptschin hukkumasta Spreehen. Tästä tapaamisesta kehkeytyy nuorten välille kaunis suhde, jota tosin hoidetaan säädyllisesti Lenen hoitoäidin silmien alla. Bothon ja Lenen rakkauden piti saada täyttymys retkellä Hankels Ablagen majataloon, mutta paikalle ilmestyvät Bothon upseeritoverit kevytkenkäisten naisten kanssa. Nokkavat naiset ja puolivillaiset upseerit pilaavat viikonlopun ja Bodo ja Lene ymmärtävät, ettei heidän suhteellaan ole tulevaisuutta säätyerosta johtuen. 

Bodo ei ole varoissaan, ja siksi äiti ja setä suosittelevat Bodoa naimaan rikkaan serkkunsa Käthe von Sellenthinin. Käthe on pinnallinen, elämänhaluinen nainen, joka puhuu olemattomia taukoamatta. Hän lähtee hoitamaan lapsettomuuttaan kylpylään, ja sillä välin Botholla on aikaa pohtia suhdettaan Leneen. Hän päätyy polttamaan Lenen rakkauskirjeet ja sulkemaan hänet pois mielestään. Tällä välin on Lene löytänyt uuden miehen, synkän Gideonin, joka tulee visiitille Bothon luo kertoakseen rakkaudestaan Leneen. Tapaaminen sujuu sivistyneesti. Käthen palattua kylpylästä hän näkee kirjeiden tuhkat takassa ja alkaa aavistella, että Botholla vanha suola janottaa. Hän ei kuitenkaan jaksa paneutua miehensä sielun syövereihin. Myöhemmin sanomalehteä lukiessaan Käthe huomaa Lenen ja Gideonin vihki-ilmoituksen. Siihen Botho toteaa sarkastisesti: "Gideon ist besser als Botho". Botho ymmärtää, että elämän arpajaisissa hän ei ole voittaja huolimatta vauraudesta, missä elää. 

Kirjan metatason viesti on yksilön vaikeus valita todellisten ja väärien arvojen välillä. Ihminen tyytyy mukavuudenhalussaan korvikeratkaisuihin elämässään. Romaanin yhteiskunnallinen viesti oli myös selvä: sääty-yhteiskunta ajoi ihmiset suhteisiin, joita he eivät pohjimmiltaan halunneet. Lene nousee teoksen keskeisimmäksi hahmoksi vahvan eetoksensa vuoksi. Tämä herätti aikanaan suurta kiukkua, ja lukijat haukkuivat Leneä huoraksi. Nykylukijan on tätä syytöstä vaikea ymmärtää.

Nautin kirjaa lukiessani Fontanen huumorista. Esimerkiksi Bothon suurimpia ilonaiheita oli etsiä kirjoitusvirheitä Lenen kirjeistä. Näitä virheitä hän piti ihastuttavina ja ne kuvasivat Lenen hyvää sydäntä. Fontane on myös mestari kuvaamaan luontoa ja kaupunkimiljöötä: Spreen rannat, kaupungin puistot ja pölyiset kadut tulevat lähelle lukijaa. Tekijä ei tunnu kuvaavan pikkuseikkaakaan sen itsensä vuoksi, vaan kaikki liittyy elämän suureen kudelmaan. Tässä mainio esitys romaanista playmobilehahmoilla:  

 

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille on jaettu Adichien pamfletti feminismistä. Luin kirjan, joka asiallisesti taustoitti feminististä maailmankuvaa nigerialaisista lähtökohdista käsin. Kirjassa ei ollut mitään, mitä en antaisi lasten lukea, mutta pelkoni on kahtalainen: se on omiaan lisäämään ennakkoluuloja, ja se tuntuu olevan osa jotain opetusministeriön indoktrinaatio-ohjelmaa, jonka lievempiä muotoja ovat mm. ilmiöpohjaisuus, sukupuolettomuus, ohjelmointi ja ruotsinopetuksen varhentaminen. Minä en jakaisi kirjaa koululaisille. Sen sijaan kyllä luettaisin lukiolaisille hänen Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen, joka on syvällinen ja järkyttävä kuvaus Nigerian 1960-luvun elämästä. Luettuani tuon kirjan, katsoin Afrikkaa uusin silmin, aivan samoin kuin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa avasivat näkemään Afganistanin kulttuurin moninaisuuden.

Jos olisin eettinen relativisti, voisin vain nyökytellen hyväksyä naisten kohtelun Nigeriassa: sehän on heidän kulttuurinsa, ja naiset ovat kasvaneet tuossa viitekehyksessä, jossa heillä on statistin rooli. Jokainen kulttuuri eläköön tavallaan, ja meillä eurooppalaisilla varsinkaan ei ole mitään opetettavaa tai sanottavaa afrikkalaisille, joita olemme työksemme sortaneet ja alistaneet. Tosin esim. Tulva-lehdessä kerrottiin, että 99% Egyptin naisista kokee jatkuvasti seksuaalista ahdistelua: eikö tällöin tuollainen asenne naisiin ole osa tuota kulttuuria? Ovathan myös äidit kasvattaneet sekä tytöt että pojat. 

Kirjaa lukiessa saa kuvan, että katselee jotakin villien touhua ja salaa säälii heitä. Tämä ei kai liene ollut tarkoitus. Minä en oppinut tätä kirjaa lukemalla mitään. Kristillisessä ja demokraattisessa Suomessa minua ovat kasvattaneet hienot itsenäiset naiset äidistä ja opettajista vaimoon, eikä minulle tulisi mieleenikään pitää heitä itseäni heikompina astioina. Tämän ymmärtämiseksi tuota kirjaa ei tarvita - hukkaan heitettyä rahaa, jota olisi voinut käyttää muuhun opetuksen kehittämiseen. Ehkäpä kirja oli alunperin tarkoitettu meidän koulujemme somalipojille, mutta häveliäisyyssyistä se jaettiin kaikille. Kenpä tietäis sen...

Minua arveluttaa myös indoktrinaatio: miksi meidän pitäisi olla feministejä? En puhu naisopettajista enkä naislääkäreistä, koska naiseus on vain osa heidän identiteettiään. Naiseus ei tee heistä parempia tai huonompia ihmisiä tai ammattilaisia. Feminismillä on paha kaiku: ikävimmillään se edustaa miesvihaa ja vääristää naiskuvaa. 

Kun tälle lasten indoktrinoinnin tielle on lähdetty, löytyy lisää aktuelleja aiheita ja varmaankin aiheisiin sopivaa kirjallisuutta. Seuraava kirjanen jaetaan kasvissyönnistä, koska hyvä ihminen syö kasveja ja paha lihaa. Sitten on vuorossa eutanasia: on niin ihana päättää kaikista omista jutuista, kuten omasta elämästään. Sitten voisi jakaa vielä lapsille pirteän Tom of Finland -voimisteluoppaan: pojat ovat poikia...