Aale Tynnin Tarinain lähde (1974) on ollut hyllyssäni joulusta 1975. Sain sen lahjaksi appivanhemmiltani, olen lukenut sen muutaman kerran, mutta teos on ollut minusta kovin raskas ja kryptinen. Ainoa postaus teoksesta, jonka löysin, oli Jonnalta, joka kirjoitti: "En nimittäin saanut Tynnin runoista oikein mitään irti enkä tiedä jaksoinko oikein kunnolla yrittääkään tajuttuani, että modernimman puolelle mentiin." Arvosteluja kirjasta en myöskään löytänyt, joten olen nyt itseni ja Tynnin varassa tässä selvitystehtävässä. Kysyin myös keinoälyltä, joka loruili, että teos on ilmestynyt vuonna 1949, se on helposti lähestyttävää modernismia ja että se on tunteisiin vetoavaa ja melodista. Valhetta, valhetta, valhetta vain: Pysykää kaukana keinoälystä!
Tynni on edelleen varsin suosittu runoilija, osin siksi, että hänen runojaan on paljon sävelletty. Tunnetuimmat lienevät Lasinen vuori ja Kaarisilta. Itse kiinnostuin hänestä hänen inkeriläisen taustansa takia. Oma suosikkirunoni on Hellaan laakeri, vaikka Hesarin tiedostava toimittaja piti sitä tympeänä runona. Luettuani Elsa Enäjärvi-Haavion päiväkirjat, avautui myös näkymä synkempiin parisuhdekuvioihin, joissa Aale Tynnillä oli keskeinen osa.
Runo Kaikkien sielujen yö sivuaa monia asioita. Tynni käänsi Yeatsin runon All Souls’ Nightin teokseen Kaksikymmentäyksi Nobel-runoilijaa (1976) ja hänellä oli myös syvä kiintymys irlantilaiseen kulttuuriin. Pyhäinpäivänä kelttiläisessä maailmassa ajateltiin, että tuolloin yhteys numeeniseen maailmaan olisi herkimmillään. Virolaisessa maailmassa tämä ajanjakso on nimeltään hingedeaeg, jolloin henkimaailma on voimakkaasti läsnä tässä ajassa.
Runossa puhutaan ystävän menetyksestä allegorian keinoin (Leandros ja Enkidu). Lopussa runoilija upottaa kätensä tarinain lähteeseen, joka on Sammatissa oleva Kirmuisten järvi, jossa Haavioilla oli kesäpaikka. Runoilija oli menettänyt puolisonsa edellisenä vuonna, joten voisi ajatella, että runossa viitataan tähän menetykseen.
Samaan menetyksen tematiikkaan kuuluu myös Keskiaikainen balladi kahdesta rakastavaisesta, jotka kuninkaan käskyllä erotettiin. Runon toistuvana teema on säe:
Monet nukkuvat vieretysten
ja vihaavat toisiaan.
mutta toisillensa rakkaat
varhain erotetaan.
Rakastettu on temmattu pois, ja runoilija haluaa yhteyden tähän asepojan kautta, jonka viesti on kuitenkin se, että rakastettu on suljettu kammioon, jota jää ja kivet ympäröivät. Tämä rakastetun etsiminen tai muisto toistuu runoissa Miten kauniina muistan, jossa runoilija köynnökseksi muuttuneena yrittää kärhöillään tavata tyhjää, ja runossa Halsinhaka keväällä 1973, jossa yhteiset kesäiset muistot päätyvät lopulta huudahdukseen: "Tule takaisin, ainoa koti/on luonasi mullan alla."
Runoilija etsii ja kohtaa menetetyn rakastettunsa hautausmaan sananjalassa, järven heijastuksissa ja kiven pinnan spektrin säteilyssä. Runoilija suorittaa jatkuvaa nekyiaa edesmenneen rakastettunsa kanssa. Samalla hän kiroaa vanhuutensa ja sen vaivat: "Miten vihattava on vanhuus,/sen aamut ankeat,/sen kivun-täydet päivät,/sen illat katkerat." Katkeraa on myös se, että kuihtuminen ja luopuminen alkaa jo silloin, kun elo on kauneimmillaan.
Runoissa on pessimististä elämänviisautta ja valmistautumista lähtemiseen. Pesiä puretaan, veroja maksetaan, mutta tärkeintä on istua oman elämänpuunsa alla ja kuunnella, kuinka latvassa kohahtelee. Arvoitukseksi jäi minulle runon Iäisyys salakielinen viesti: va viekki viekkoh amin. Viehättävä on kirjan kannen Martti Haavion tekemä maalaus kahdesta linnusta. Tarinain lähde sopii hyvin elämästä kyllänsä saaneelle lukemiseksi, kovin kohottavana minä en kokoelmaa pitänyt huolimatta sen ylevästä kuvamaailmasta.
