Thaïs

Joulun aluspäivien iloihin kuului Jules Massenet´n Thaïs Kansallisoopperassa. Massenet on säveltänyt 25 oopperaa, joista useat tapahtuvat jossain itäisillä mailla ja joissa uskonto ja erotiikka kietoutuvat eri tavoilla toisiinsa. Henry Bacon kertoo mainiossa Oopperan historiassaan, että "vahvimmillaan hän oli tyydyttämättömäksi tuomitun eroottisen pakkomielteen kuvaajana." Massenet´n suuri esikuva on ollut Richard Wagner, mikä ilmenee enharmonisissa modulaatioissa ja diskreeteissä kromaattisissa sävelkuluissa (Bacon). Massenet on köyhän miehen Wagner. 

En ole kuullut aikaisemmin yhtään Massenet´n oopperaa, ja Thaïksesta oli tuttua vain Meditation. Illan esityksessä orkesteria johti Patrick Fourmillier, Thaïksen osan lauloi Veronika Dzhioeva ja Athanaëlina oli Tommi Hakala. Oopperan libretto on tehty Anatole Francen romaanin mukaan. Sali oli täynnä ja ilmassa oli oopperajuhlan tuntua. Jos säveltäjä kiinnostaa enemmän, kannattaa katsoa Veijon Massenet-blogia:veijomassenet.blogspot.fi. 

Oopperan juoni on lyhykäisyydessään seuraava. Munkki Athanaël on nähnyt kauniin Thaïs-kurtisaanin Aleksandriassa. Hän tapaa naisen vanhan ystävänsä Niciaan luona ja alkaa käännyttää Thaïsta uskoon lupaamalla hänelle ikuista rakkautta ja ikuista elämää. Thaïs tarkastelee illemmalla peilin ääressä katoavaa kauneuttaan ja vakuuttuu yön yli nukuttuaan uudesta uskon antamasta elämästä. 

Dis-moi que je suis belle 
Et que je serai belle éternellement!
Que rien ne flétrira les roses de mes lèvres, 
Que rien ne ternira l'or pur de mes cheveux!
Dis-le moi! Dis-le moi! 
Ah! Tais-toi, voix impitoyable, 
Voix que me dis: Thaïs, tu vieilliras!
Un jour, ainsi, Thaïs ne serait plus Thaïs! 
Non! Non! je n'y puis croire, 
Toi Vénus,
Réponds-moi de ma beauté!
Vénus réponds-moi de son éternité! 
Vénus, invisible et présente! 
Vénus, enchantement de l'ombre!
Vénus! Réponds-moi! 

Seuraavana aamuna hän päättää tuhota omaisuutensa ja lähteä askeetiksi. Athanaël vie hänet luostariin, muttei voi enää unohtaa häntä. Heidän tiensä eroavat. Näyssä Athanaël näkee Thaïksen kuolinvuoteella ja rientää tämän luo. Munkki sanoo rakastavansa ja himoitsevansa naista, eikä usko enää mihinkään taivaalliseen rakkauteen vaan ainoastaan lihalliseen. 

Ooppera on ollut erityisen suosittu Italiassa ja Ranskassa. Ranskassa sitä esitettiin yhtäjaksoisesti vuodesta 1898 vuoteen 1956. Liekö syynä latinalaisen kulttuurin viehtymys La Maman et le Putain -tematiikkaan. Suomessa ooppera on esitetty edellisen kerran vuonna 1934, jolloin Thaïksen osan lauloi sopraano Helmi Liukkonen. Rooli pilasi laulajatteren äänen ja hänen uransa oli lopussa. 

Oopperailta on laulullisesti antoisa ja yleisö lämpeni esityksen myötä. Dzhioevan ääni oli välillä kova, mutta hän sopi muuten erinomaisesti Thaïksen rooliin, Hakalan Athanaël oli ehkä illan parasta antia, Pohjosen Niciaskin oli nautittavaa kuultavaa. Hilpeitä hetkiä tarjosivat Crobylen ja Myrtalen duetot.Väistämättä tuli mieleen myös Mestarilaulajien Beckmesserin ja Thaïksen kenobiittimunkkien yhtäläisyys: muutosvastarinta. Munkit esitettiin myös ilotalon asiakkaina. 

Mikä oli pointti? Ooppera käsittelee ikävää, puutetta ja kaipausta. Thaïs ei ollut tyytyväinen pehmeitten divaanien ja sulhaslaumojen keskellä, Athanaël ei saanut tyydytystä askeettisesta elämästä, vaan hänellä oli ruumiin ikävä. Ehkä Thaïs veti näissä elämän arpajaisissa pidemmän korren. Aiheet olivat siis ikuisia ja inhimillisiä. Uskonnon ja erotiikan suhde on varsin merkittävä topos, ja oopperassaan Massenet käsittelee sitä erinomaisen hienosti.    

Esitys oli ulkoisesti loistava: elämän teatteri, jossa kaikki etsivät itselleen jotain puuttuvaa, pyöri katsojien silmien edessä. Erityisen näyttävä oli Thaïksen kultaa ja purppuraa hohtava buduaari. Oopperan loppukohtaus tapahtui autiomaassa, missä hiekkadyynit muodostivat naisen rinnat.

Nenäliinapakettia ei kuitenkaan tarvinnut avata, kuten käy yleensä Wagner-iltojen jälkeen - niin syvälle psyyken syövereihin Massenet ei yltänyt. 

Kainuun kuvia

Sotkamon avara kirkkosali

Vuodenvaihteessa oli mahdollisuus käydä Kainuussa, joka on pysynyt minulle samanlaisena Suomen valkoisena läikkänä kuin Pohjanmaa. Lunta oli maassa, järvet jäässä ja pakkasta oli sopivasti, niin että pääsi suksille. Vuokatissa kuuli enemmän venäjää kuin suomea, joten oli myös kansainvälistä tunnelmaa. Matkailijoiden eteen on tehty kovasti töitä, sen huomasi kaikkialla, ja Kainuun talvinen luonto oli sykähdyttävä. 

Vuokatin maisemia

Sotkamon kirkonkylä on rakennettu niemelle ja kannakselle keskelle järvimaisemaa. Kylän raitin päässä on kirkko. Uudenvuodenpäivän jumalalanpalvelus oli hyvin rakennettu: kauniisti toteutettu liturgia, hyvä saarna ja kanttorin reipaat musikaaliset otteet. Oli vain sääli, että kirkossa oli ehkä parikymmentä seurakuntalaista, vaikka oli valmistettu arvokas ja koskettava jumalanpalvelus. 

Seurakunnan kirkko valmistui suurina nälkävuosina, jolloin neljännes sotkamolaisista menehtyi nälkään. Kirkko on vihitty 1870 ja se on Kuhmon kirkon ohella Kainuun suurin: sinne sopii kaikkiaan 1500 henkeä. Urut on tehty omassa kylässä (Sotkamon Urkurakentajat Oy). Kirkkoa oli rakentamassa Tolpon kirkonrakentajasuku, arkkitehtinä Oulun lääninarkkitehti Johan Oldenburg. Alttariseinä ja valaisimet ovat 1950-luvulta. Kirkon sinisävyinen sali on ilmava ja juhlallinen, ja eri aikaudet ovat hyvässä harmoniassa keskenään. 

Kirkon eteiseen oli tuotu pro patria-tauluja lakkautetuista kouluista. Kaikkiaan 278 sotkamolaista kaatui sotien aikana. Sotkamon kirkkoa on myös talvisodassa pommitettu. Venäläisten tavoitteena oli Kuhmon, Sotkamon, Kajaanin ja Oulun valloittaminen. Neuvostoliiton 54. divisioona pysäytettiin kuitenkin Kuhmossa ja venäläisiä kaatui Kuhmon rintamalohkolla kaikkiaan noin 10.000. Uskoisin, että moni venäläinen hiihtovieras olisi kiinnostunut myös näistä vaiheista. 

Kestäviä arvoja puolustettiin

Kajaani on Suomen vanhimpia sisämaan kaupunkeja ja se on perustettu vuonna 1651. Menneistä ajoista todistavat Kajaanin linnan rauniot. Linnan tehtävänä oli turvata Täyssinän rauhan rajat ja suojella Kainuuta venäläisiltä. Linnan vaiheet ovat moninaiset, siellä on pidetty vankeina kuuluisia toisinajattelijoita ja lopulta venäläiset räjäyttivät linnan. Linna ja sitä ympäröivä koski- ja voimalaitosalue on kansallisesti arvokas kulttuurimaisema. 

Eri aikakausien dialogia Kauppakadulla

Kauppakatu on myös hieno nähtävyys Kajaanissa: harvassa Suomen kaupungissa on löydettävissä vastaava funkistalojen rivi ja eri aikakausien rakennustyylien kerrostumia. Kauppakadun ja Välikadun välisen korttelin sisäpiha tarjoaa vaikuttavan urbaanin takapihanäyn ja Koivukoskenkadulla herkkä pergola tuo etelän tunnun Kainuun pääkaupunkiin. Sääli, että kaupunkiin on muuten rakennettu niin paljon rumaa ja mittakaavatonta. 

Hienostunutta arkkitehtuuria Kajaanissa

Kauppakadun uljas funkkistalojen rivi

Kun Kauppakadulta poikkeaa Välikadulle, löytää sieltä Pekka Heikkisen leipomon. Jo tämän kahvilan takia kannattaa matkustaa Kajaaniin. Paikka ei ole puunattu, mutta tiski nitisee monenlaisten herkkujen painosta ja liikkeen ovi käy yhtenään. Voit ostaa mukaasi puu-uunileivän, joka on leivottu Arkangelista vuonna 1915 tuotuun leivänjuureen tai sitten tervaleivän. Kahvilla voit nauttia rahkamunkin, Hollanin viinerin tai Napoleonin. Matkailija tuntee tulleensa aitoon eurooppalaiseen kulttuurikaupunkiin. 

Kajaanittaret herkkujen äärellä

V.A. Koskenniemen bibliografia 1900–1962

Joulun aluspäivien iloisiin yllätyksiin kuului postipaketti, josta löysin Kari Hämeen-Anttilan kokoaman ja toimittaman V. A. Koskenniemen bibliografian 1900–1962. Kirjan on kustantanut V. A. Koskenniemen Seura vuonna 2015. Teos on merkittävä kulttuuriteko ja tekijän pitkäaikaisen harrastuksen ja työn tulos. 

Alussa Hämeen-Anttila kuvaa elävästi Koskenniemi-harrastustaan, joka alkoi jo 17-vuotiaana. On myös mielenkiintoista lukea teoksen syntyvaiheista ja bibliografisen työn monipolvisuudesta, joka paikoitellen muistutti salapoliisityötä. Bibliografin työ ei ole pelkkää luettelointia, vaan se saattaa olla myös politikoinnin väline. Tästä esimerkkinä Koskenniemen AKS:lle ja suomalaisille SS-miehille kirjoitetut marssit, jotka myöhemmin "katosivat" bibliografioista. 
Tekijä on kertonut bibliografian syntyvaiheista kesäkuun 2015 Bibliophiloksessa. 

Koskenniemen julkaisutyö kesti yli kuusikymmentä vuotta, ja hänen kirjallinen tuotantonsa käsittää yli 5000 nimikettä - hän oli todellinen homo scribens. Voi vain ihmetellä hänen henkisten harrastustensa laajuutta ja syvyyttä. 

Nyky-Suomessa Koskenniemi on Ys´n mereen vajonnut kaupunki, jonka kirkonkellojen soittoa voi joskus kuulla meren pohjasta. Vanhemmalle sukupolvelle Koskenniemi oli suuri runoilija, sitten tulivat ne, joille hänen nimensä oli kirosana, mutta nykyään laineet ovat jo tasaantuneet, ja nuori polvi kysyy korkeintaan, että mikä Koskenniemi? Tämä on sinänsä sääli, että Koskenniemen tasoinen kirjailija ja kulttuuripersoona redusoituu Finlandian sanoittajaksi. 

Ensimmäisen kosketukseni tähän runoilijaan sain jo pikkupoikana, koska isoäitini harrasti runonlausuntaa. Koskenniemen Elegia on ensimmäinen oppimani runo ja Koottujen runojen kansilehdellä ollut, silkkipaperin takaa katsovan palavasilmäisen runoilijan kuva on mielessäni aina edustanut todellisen runoilijan prototyyppiä. Elle-mummon runosessiot ovat olleet ikimuistettavia: hänen silmiinsä syttyi palo, kun hän alkoi lausua. Lasta se hieman pelotti, mutta salaa ihastutti. 

Koskenniemen runous vaatii lukijaltaan toisinaan monenlaista esiymmärrystä, siksi tiheään on lainauksia antiikin kulttuurista. Monelle Koskenniemen heittomerkkejä viljelevä runokieli on vanhahtavaa. Osa tyrstäytyy pessimismiin tai agnostiseen perusvireeseen. Toisaalta harvalla suomalaisella runoilijalla henki liikkuu niin laajalla alueella kuin Koskenniemellä. Hippokreneen lähteeltä kulkee tie eroottisviritteiseen suomalaiseen kesäyöhön:

KESÄYÖSSÄ


    Minä kuljen tuttua polkuain,
    suopursujen tuoksu niin huumaa, --
    sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
    Yö henkii kaihoa kuumaa.

    Hämy vihreä verhoo hongikon,
    suosilmät niin vietellen läikkyy --
    en tule, en tule, mun kiire on:
    mulle toiset silmät väikkyy!

    Vie polkuni järven pohjukkaan
    liki nukkuvan kylän laidan,
    siellä harmaa veräjä raollaan
    on keskellä harmaan aidan.

    Sen veräjän takana odottaa
    ilo, onni ja unhon huuma,
    sua odottaa, sua odottaa,
    sinä sydän rauhaton, kuuma!

Isoäidin   omistama Kootut runot vuodelta 1925

Der junge Anssin omistuskirjoitus

Seuraava Koskenniemi-kohtaaminen tapahtui Saksassa kesällä 1972. Olin töissä kesärenkinä Bad Salzuflenissa maatalossa. Perheen ystäväpiiriin kuului Klauereiden perhe, rouva Klauer oli omaa sukuaan Krüger. Minut otettiin näille kyläreissuille mukaan eksoottisena suomalaisena ja viimeisellä kerralla sain heiltä lahjaksi V. A. Koskenniemen omistuskirjoituksella varustetun Der junge Anssin: runoilija oli ollut Krügereiden perheystävä. Kirjan takakannesta käy ilmi, että 1930-luvun saksalaisille tarjottiin luettavaksi Suomesta Svinhufvudin elämänkertaa sekä Jarl Hemmerin ja Maila Talvion teoksia. 

Koskenniemen stigmaksi nousi hänen poliittiset näkemyksensä, joita tulkittiin uudessa konjunktuurissa myös varsin reippaasti väärin. Näihin uusiin kulttuurin kellokkaisiin kuului henkilöitä, jotka uskoivat päivän koittavan Moskovasta. Opiskellessani 1970-luvulla Turussa, oli Koskenniemi yliopiston tumolaishenkisessä kulttuurielämässä kauhistus, joka edusti vain ancien régimeä, taantumusta ja neuvostovihamielisyyttä. Toisaalta oli hienoa olla kuulemassa Kerttu Saarenheimon luentoja 1920–1930-lukujen kirjallisesta elämästä ja Koskenniemestä, ja päivittäinen tie yliopistolle kulki onneksi pitkin Koskenniemenkatua. 

Koskenniemenkatu vie kohti Turun Akropolista
(Kuva: Wikimedia)

Jos autiolle saarelle saisi ottaa vain Koskenniemen teoksia, olisi repussani Kootut runot, Runon kaupunkeja ja Goethe. Keskipäivä ja elämänilta. 

Nuoruuden suuria lukukokemuksia - Koskenniemen
 Goethe-elämänkerta vuodelta 1944

Joulutorttu - rauhantorttu

Torttu tai rautaristi?

Nyt vihapuheiden ja vihatekojen aikana on syytä miettiä joululeivonnaisten sanomaa. Torttuja leipoessa ei voi välttyä heraldiselta problematiikalta. Kun alkaa stanssata taikinasta tähtitorttuja, syntyy auttamatta rautaristi. Tällä saksalaisella kunniamerkillä on 200-vuotinen perinne. Se luovutettiin ainoastaan sotilaallisen urheudun, ei säädyn perusteella. Yllättävää on, että myös kolmelle Suomen juutalaiselle on myönnetty rautaristi, mutta he eivät tosin ottaneet sitä vastaan. 

Pari vuotta sitten ruotsalaisia järkytti  Svenska Dagbladetin ruokasivuilla ollut suomalaisen joulutorttureseptin vieressä ollut tortun kuva, jonka monet lukijat tulkitsivat hakaristiksi. Lehden ruokatoimituksen esimies Stina Cederholm vastasi visionäärisesti SVT:n verkkosivuilla, että tortuissa voi nähdä hakaristin, jos ei ole koskaan ennen nähnyt joulutähteä. 

Tästä voimme lukea jo sen, mikä meitäkin odottaa, kun kaikki uskontoa koskeva ajetaan yhteiskunnassamme tarpeettomana ja vanhentuneena marginaaliin. Tulevassa Suomessa Jordan ja Golgata assosioituvat hammasharjaan ja -tahnaan, siitä puna-vihreä lobby tulee pitämään huolen, apunaan erkkolainen päämedia, joka mm. eilen väitti, että Suomessa on valtionkirkko. 

Mitä tämä muotokieli meille kertoo?

Palatkaamme lohdullisempaan aiheeseen - torttuun.  Paras torttutaikina syntyy rahkasta, voista ja jauhoista. Hieno happamuus yhtyy rapeuteen ja makeuteen. Happamuudessa heijastuu meidän keittiömme itäiset vaikutteet. 

Suomalaisen neron suuria saavutuksia on myös torttumuotti. Se tuottaa kauniita tähtiä, joiden sakarat eivät pala, koska uloimmaiset on tehty tylpiksi. Lapsuudessani tortut olivat puolikuita, tämäkin uskonnollinen viesti, ei tosin harkittu. 

Suomalaisen neron saavutuksia: torttumuotti

Lautanen täynnä historiaa ja symboliikkaa

Joulun jälkiruokalautaselle voi kattaa tähtitorttuja, Hildegard Bingeniläisen hermopipareita  ja Christstollenia, jolla kuvataan Jeesus-lasta kapaloissaan. Kristus syödään, Kristus juodaan sanotaan jo virressäkin. Onneksi meillä on joulu. 

Kodin kynttilät

Hilja Haahti oli puolen miljoonan teoksen herratar. Hän edustaa muinaista Suomea, josta meillä vanhemmilla on vielä joitakin hämäriä muistikuvia, useimmiten kouluajoilta. Haahti oli kotien kristillis-isänmaallinen kirjailija, joten nykyihmisille on hän ehkä juuri siksi jäänyt kovin vieraaksi aivan samaan tapaan kuin Lempi Jääskeläinen tai Hilda Huntuvuori. Antikvariaatissa sattui käteeni Hilja Haahden toimittama Kodin kynttilät osat V ja VI. Teos lienee tarkoitettu joulunpyhien lektyyriksi. Uskonpa, että kertomukset ja artikkelit on tarkoitettu ääneen luettaviksi kotipiirissä, siksi sopivia ne ovat pituudeltaan. 

Kotikulttuurin kauneimpia helmiä on perheen iltaluku. Useimmiten vanhemmat lukevat lapsilleen ja siten rikastuttavat heidän kieltään ja mielikuvitustaan, samalla kun itse viettävät laatuaikaa lapsiensa kanssa. Puolisot voivat myös jalostaa kotielämäänsä ja hoitaa parisuhdettaan lukemalla ääneen toisilleen. Kumppanin hyrähtely, ähinä tai kuorsaus voi säestää lukuhetkeä aina teoksen mukaan. (Kuuntele tähän: Hilja Haahden haastattelu)

Teos pitää sisällään monenlaista: runoja, lauluja, novelleja, hartaushetkiä, matkakertomuksia ja esseitä. Kirjallinen puoli on teoksen vaatimattominta antia johtuen siitä, että kasvatuksellinen näkemys ohittaa taiteelliset tavoitteet. Tästä näytteenä kohtaus Elisabeth Kurkialan novellista Merituulen kasvatti: 

Jazz-rummussa loisti tanssivan parin kuva, joka valaistuslaitteen avulla oli ikäänkuin kohollaan. Se esitti vaaleaveristä tyttöä, joka painoi solakan vartalonsa irvistelevän neekerin käsivarsiin...Huusin: ´Kyllä olemme menneet pitkälle! Jazz-musiikin avulla nuorisomme ajetaan neekerikulttuurin syliin!´

Sen sijaan pienet kulttuurikuvat ovat viihdyttäviä: Aarne Anttilan Elias Lönnrotin kodista ja perhepiiristä antaa elävän ja miellyttävän kuvan Lönnrotin kotielämästä Sammatissa. Dagmar Hagelberg-Raekallio taas kuvaa kauniisti lapsuutensa joulunviettoa Viitasaarella. Kertomukset ovat vaatimattomia kuvauksia, mutta lukijalle on mielenkiintoista uppoutua menneen maailman tunnelmiin ja tapoihin. Tämä koskee myös matkakertomuksia: Aapeli Saarisalon Lähi-idän kuvaukset ovat aina mielenkiintoisia, samoin Lyyli Vihervaaran Kaunis Kaledonia, jossa kuvataan Skotlannin nähtävyyksiä Edinburghista Aberdeeniin. Erityisen innostunut kirjoittaja oli Walter Scottin kodista. Matkakuvauksissa käydään myös Karjalan Kannaksella, Himalajalla, Argentiinassa ja Vaalijalan laitoksissa, missä laulettiin:

Siellä helkkyy mykkäin kieli,

kuulee korvat kuurojen,

selkeääpi tyhmäin mieli,

rammat hyppii riemuiten.

Oi jos sinne minäkin

murheen maasta pääsisin!

Aidosti korkeatasoista esseistiikkaa edustaa Toivo Salervon Miten taidemaalauksia olisi katseltava. Salervo oli arkkitehti, joka piirsi pääasiassa kouluja. Me vanhemmat olemme oppineet myös kirjoittamaan Salervon kaunokirjaimilla, jotka hän loi 1930-luvulla. Esseessään Salervo kuvaa analyyttisesti kuvan rakennetta ja esteettisen elämyksen lainalaisuuksia. 

Taiteilijan tehtävä ei näinollen suinkaan ole pitää aihettaan sellaisena mallina, jonka muotoja, värejä ja valaistuksia hänen olisi hengettömästi jäljiteltävä. Aihe antaa hänelle...vain sen raaka-aineen, josta hän mielikuvituksensa, kauneuskäsityksensä, älynsä, tunneherkkyytensä ja taiteellisen vaistonsa avulla luo taideteoksen, tuottaa jotain aivan uutta, jota ei entuudestaan ole...

Kodin kynttilät avaa kulttuurisen 1920-luvun mikrokosmoksen, josta riittää antia vielä nykylukijallekin, huolimatta ajan tuomasta tahattomasta huumorista ja ylihurskaasta yrittämisestä. Tekijöiden ideaalina oli avata lukijalle erilaisia korkeakulttuurin alueita ja näin kasvattaa heidän tunnettaan, makuaan ja älyään. Tällaista kirjallisuutta meillä ei enää ole. Tästä linkki 1920-luvun äänimaisemaan: Palmgren: Toukokuun yö.

Taivaslaulu

Työpaikan lukupiirissä oli tällä kertaa luvun alla Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Lestadiolaisuuden problematiikkaa on esitelty paljon tiedotusvälineissä, ja moni seikka tässä pohjoisen herätysliikkeessä saa rivikristityn mietteliääksi. Meidän kirkkomme katto on korkealla, kun se pitää huomassaan liikettä, joka kieltää muiden kuin lestadiolaisten pappien pappeuden ja on valmis lähettämään kadotukseen liikkeeseen kuulumattomat. Toisaalta useimmat tapaamani lestadiolaiset ovat kuin Rauhalan kuvaamat korkeat männyt: ahkeria, sosiaalisia, valoisia ja kauniita kristittyjä. Eugeenikolle saattaisi tulla mieleen, että olisi maalle siunaukseksi, että juuri tällainen kansanosa lisääntyisi... 

Kirja oli toisenlainen kuin kuvittelin: siinä ei ollut katkeruutta, ei kaunaa, eikä mitään sellaista, josta olisi jäänyt tuhruinen olo. Tragediaa tosin oli runsaasti, mutta jotenkin kaikki päättyi seesteisesti ja suurin kaikista oli rakkaus. Kirja oli poikkeuksellinen nykykirja puhdashenkisyydessään. 

Kirjasta jäi jotenkin biologinen tunnelma, siksi paljon kerronta liikkui naisen fyysisessä ja psyykkisessä maailmassa. Jo päähenkilön nimikin, Vilja, viittasi satoon ja lisääntymiseen. Tämä estrogeeniä tihkuva kirja olisi voinut olla äitiyden ylistys 1930-luvun Saksasta, jos päähenkilö ei olisi niin ahdistunut. Yksi kirjan vaikuttavimpia kohtia oli kuvaus siitä, kuinka Vilja menetti järkensä. 

Kirjoittaja on hyvin sisällä lestadiolaisessa maailmassa, sen valossa ja varjoissa. Myös runo- ja raamattusitaatit ovat kohdallaan, joskus niitä tuntuu olevan liikaakin, mutta ehkä ne heijastelevat Viljan maailmankuvaa. Kirja on myös teologisesti opettava, koska siinä kysytään oikeita kysymyksiä.

Kerrontateknisesti on valittu erilaisia näkökulmia tapahtumiin (lapsi, blogi, kirje). Kirja on nopealukuinen ja viihdyttävä huolimatta raskaasta sisällöstään. 

Mielestäni kirjan keskiössä oli ihmisen valinnanvapauden ongelma: mitä voin tehdä ruumiillani ja elämälläni. Kenellä on oikeus päättää siitä, mitkä arvot ovat minulle tärkeimpiä. Kirja tarjoaa myös avauksen varsin mielenkiintoiseen maailmaan - uskonnon ja seksuaalisuuden suhteeseen. Kirjassa sukupuolisuus on kaikkialla läsnä, mutta sitä kuvataan kauniisti ja vertauskuvallisesti. Seksuaalisuus on uskonnoissa vahva elementti, ajatellaanpa vaikka hindulaisuutta, juutalaisuuden ja islamin penissentristä maailmankuvaa tai vaikkapa luostarilaitosta. Esim. Englannin kirkkoisä Beda Venerabilis kirjoitti teoksissaan huomattavan paljon ihmisen seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. (Beda Venerabilis)

Oli mielenkiintoista lukea, kuinka lestadiolaisperhe kasvatti lapsiaan, minkälaisia ongelmia heillä oli "maallisten" ihmisten kanssa ja kuinka he järjestivät keskinäisiä suhteitaan. Se, että usko meni kaiken inhimillisyyden ohi oli rankkaa luettavaa, vaikkapa se kohtaus, missä Aleksin isä tulee puhuttelemaan poikaansa, eikä edes onnittele uuden lapsen syntymän johdosta. Karua kertomaa, mutta kaiketi totta. 

Näistä uskossaan vahvoista vaeltaa ajatus eittämättä nykypäivän jihadisteihin, jotka sokeassa uskossaan ovat valmiita tekemään vaikka mitä. Ihmisten pitäisi varoa kaikenlaisia teokratioita. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Tähän vielä Siionin laulu: Nouse sielu rasitettu.

Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944

Markku Jokisipilän ja Janne Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat (Otava 2013) avaa varsin reippaalla kädellä kirjoitetun näkymän suomalais-saksalaisiin suhteisiin 1930–1940-luvuilla. Teos tarjoaa laajan kuvan näistä moninaisista suhteista, jotka Suomen puolelta olivat osin pakon sanelemia, Saksan puolelta usein ideologian ohjaamia. Teos on kirjoitettu paikoitellen kevyellä ironisella otteella, mikä ei sinänsä ole mikään puute, mutta on kuitenkin aika yllättävää tällaisessa genressä. Erityisesti Hitlerin Immolan vierailu on kuvattu varsin sarkastisesti. Tähän voi lukea vanhan postuakseni Immolan visiitin kulinaarisesta puolesta: Historiallista ruokaa Viipurissa ja Immolassa

Teos ei tarjoa mitään kovin uutta, mutta se on näiden monimutkaisten suhteiden kompendium. Aiheesta on aikaisemmin kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Britta Hiedanniemi (Kulttuuriin verhottua politiikkaa). Teoksesta nousee hahmoja, joiden vaiheista olisi mielenkiintoista tietää enemmänkin, kuten Yrjö von Grönhagen ja Ada Norna. Heikki Huttu-Hiltunen on tehnyt Grönhagenista filmin "Himmlerin kanteleensoittaja", joka on varsin outo tekotavaltaan, mutta sinänsä mielenkiintoinen. 

Kirjan keskiössä ovat kuitenkin Talvioiden piiri ja V.A. Koskenniemi eikä syyttä. Myös Sibeliuksen roolia näissä suhteissa esitellään laajemmin. Kaikki joutuivat maksamaan Saksa-myönteisyydestään sodan jälkeen tavalla tai toisella, Sibelius mm. natsi-leimasta Saksassa, missä Theodor Adorno löi vielä lisää löylyä ja vihapuhetta Sibeliuksen niskaan. Sinänsä on mielenkiintoista, että juuri nämä kulttuurivaikuttajat kallistuivat natsismin lumoon, vaikka heidän muu orientaatio oli toisaalla: Talviot olivat slaavilaisten kulttuurien erikoistuntijoita, Koskenniemi oli tunnettu frankofiili.

Saksalaisen ideologian sekavuus heijastuu myös suhteissa Suomeen: välillä olemme slaavilais-balttilainen sekakansa, välillä taas urhea sankarikansa. Se mikä saksalaisia tuolloin kiinnosti Suomessa oli nikkeli, sotilasyhteistyö ja juutalaiset. Suurvalta pyrki myös tunkemaan kulttuuriaan pieneen perifeeriseen liittolaismaahan. Korkeakulttuurin puolella olikin menestystä, mutta kansa piti enemmän anglosaksisesta viihteestä. Huomattavaa kuitenkin on, että miltei koko silloinen älyllinen eliittimme oli kovasti Saksaan kallellaan, tosin purjeita ruvettiin kääntämään uusiin tuuliin, kun sota läheni loppuaan. 

Mielenkiintoista on se, että Hitler, Himmler ja Speer kaikki vierailivat Suomessa, kaksi jälkimmäistä lomalla, ensimmäinen onnittelukäynnillä. Himmler kävi ammentamassa Suomessa pohjoisen ilmapiiriä ja vaatimassa Suomen juutalaisia tuhottaviksi. Tekijöiden kuvaus tämän herran Suomen vierailusta on hykerryttävä: golfhousuissa Stockmannilta lapsille leluja ostava ja sienimetsässä juokseva massamurhaaja herättää monenlaisia ajatuksia. 

Kirjoittajat ovat perehtyneet lähteisiin varsin perusteellisesti eikä Suomikaan selviä ihan puhtoisin paperein näistä kinkereistä: omia natseja, myötäjuoksijoita, leirejä, eugeenikkoja ja muuta sekalaista väkeä oli meilläkin tarjolla. Voi vain mielessään visioida, mitä Suur-Suomessa olisi tapahtunut. 

Teos on helppolukuinen ja viihdyttävä ankeasta aiheestaan huolimatta. Tekijöiden keveä ote on lukijan kannalta miellyttävää. Eittämättä tuli myös mieleen Suuren Ystävyyden aika Neuvostoliiton kanssa. Meillekin oli moni kulttuurin ja politiikan vaikuttaja tyyräämässä neuvostolaa. Nykyinen tiedotusvälineiden pakolaishypetyskin kuuluu tähän samaan sarjaan: tässä maassa on kerrallaan vain yksi oikea mielipide. Kaikkia suomalais-saksalaisiin suhteisiin liittyviä polkuja ei oltu koluttu, vaikkapa esim. Lea Piltin loistavaa uraa Kolmannessa valtakunnassa. Tässä musiikkia ajan henkeen: Ich brauche keine Millionen